21.12.2008

Paketoijan ekoniksit

*Avaa lahjapaperit aattona varoen ja käytä edellisen vuoden ihanat paperit uusien lahjojen paketointiin. (Saman voi tehdä myös nauhoille, ne ovat aika kestävää tavaraa!)

*Edellisen helpottamiseksi lahjapaperiin ei kannata kirjoittaa, eikä liimata siihen nimilappuja, vaan mukavampaa on käyttää irtopakettikortteja.

*Pakettikortteja on helppo askarrella esimerkiksi vanhojen joulukalentereiden taustapahveista (joissa on valmiita pieniä joulukuvia), vanhoista joulukorteista, tai oikeastaan mistä vain.

*Hieno lahjakääre syntyy myös esimerkiksi sanomalehden sarjakuvasivusta tai muusta vanhasta paperimateriaalista. Näitä kääreitä raaskii myös repiä, niitä ei ole pakko säästää ensi jouluun :-)

*Tavalliset lahjapaperit eivät kelpaa paperinkeräykseen, joten lajittele ne energia- tai sekajätteeseen.

Tuleeko jollekin mieleen vielä jotain?

3.12.2008

Sekalaisia ajatuksia

Seuraavat asiat ovat lähipäivinä pyörineet mielessä, mutta en ole saanut mistään niistä aikaiseksi kunnon blogikirjoitusta.

ALKU-hanke. Perehtymättä syvällisesti on vaikea sanoa, mitä tämän hankkeen ansiosta oikeasti tulee tapahtumaan. Parhaimmillaan se voi parantaa eri virastojen välistä viestintää ja yhteistoimintaa, pahimmillaan se on keskustapuolueen salainen suunnitelma liian hyvin toimivan suomalaisen ympäristöhallinnon tuhoamiseksi. Kukin pätelköön ja pelätköön itse. Lisätietoja mm. Valtiovarainministeriön ja Suomen luonnonsuojeluliiton sivuilta.

Joulumyyjäisten "ympäristöystävällisyys". Kuten Kulutusjuhlan linkittämä Anu sen ilmaisi, "Erilaiset myyjäiset muistetaan listata aina mukaan, kun mietitään eettisempiä ja ekologisempia joululahjaehdotuksia. Mutta jotenkin minulle silti jäi päällimmäiseksi mielikuvaksi se, että suurin osa tarjolla olevasta tavarasta on krääsää. Minusta maailma ei pelastu sillä, että ostan joulumyyjäisistä rintanappeja, jääkaappimagneetteja, koristeltuja peilejä, meikkipussukoita tai omatekemän näköisiä rihkamakoruja". Olen täsmälleen samaa mieltä, kuten kommenteissa totesinkin.

Kalan alkuperä. Miksi suomalaiset ovat kauhean tarkkoja lihan alkuperämaasta, mutta kalaa voi ihan mielellään tuoda vaikka Kiinasta ilman että kukaan kysyy mitään? Ja miksi saalistetaan/ostetaan kaloja, jotka ovat sukupuuttoon kuolemassa? Miksei kalalla ole ympäristömerkkejä? Nyt WWF kertoo, että MSC-kalasertifikaatti on tulossa käyttöön Suomessakin, ulkomaisiin kalatuotteisiin. Merkkiviidakossa seikkaileva kuluttaja kyllä ilahtuisi, jos ei enää tarvitsisi opetella uusia erilaisia ekomerkkejä, mutta parannus on silti huikea, jos sertifioidut tuotteet yleistyvät!


Taviokuurnan synttärit! Matkahuumassa kolmivuotis-syntymäpäivä pääsi livahtamaan täysin ohi ajatuksista. Menneen juhlan kunniaksi julkaisen vielä yhden matkakuvan (olkoon se synttärikukkakimppu!), joka on otettu tismalleen blogin syntymäpäivänä, 14.10. Harvardin luonnontieteellisessä museossa Bostonissa. Museossa oli näyttely vanhoista kukkamalleista, joita ennen oli käytetty kasvitieteen opiskelussa ja tutkimuksessa. Kiinnostavaa on, että koska muovia ei vielä ollut käytössä, kaikki mallit olivat lasia! Kyllä, myös tuo kannukasvi tuossa kuvassa, juurikarvoineen päivineen. Esillä oli satoja malleja ja näky oli uskomaton. Kaikki oli pienintä yksityiskohtaa myöten aidon näköistä, mutta lasista tehtyä, palmunlehdistä vesiherneeseen.

Sokerina pohjalla: jos et vielä ole katsonut Mainoskupla-kilpailun yleisöäänestystä voittanutta Viherpesu-videota, katso se vaikka samantien. Suosittelen :-)

23.11.2008

Keittiöpsykologiaa joulusta

Nyt se väistämättä alkaa - jouluhössötys.

Toisaalta ihmiset paheksuvat jouluajan alkamista "liian aikaisin", mutta toisaalta joulu on monelle ihana asia, jota on mukava odottaa ja valmistella. Itselläni on tällä hetkellä hieman ristiriitainen olo - mikä se joulu on, jota on kiva odottaa, ja miksi toisaalta sen odotusajan alkaminen ärsyttää?

Jouluhan on juhla, ja juhla lienee lähtökohtaisesti sellainen asia, josta ihmiset pitävät. Joulu on vieläpä yhteisöjuhla, eli kaikki juhlivat joulua samaan aikaan. Joulu toistuu samaan aikaan joka vuosi, ja siitä on myös historiallisista syistä kehittynyt suuri juhla, jolla on pitkiä perinteitä. Tämä kaikki osuu vielä vuoden pimeimpään aikaan, jolloin arjen katkaiseva suuri juhla on enemmän kuin tervetullut.

Joillekin joulun juhlintaan liittyy paljon hengellistä merkitystä. Toisenlaista henkistä merkitystä jouluaika saa perheen omien perinteiden toistumisesta ja omien lapsuusmuistojen verestämisestä. Toisille se on lähinnä tilaisuus päästä viettämään aikaa perheen kanssa, syödä epäterveellisesti ilman huonoa omaatuntoa ja levähtää hetki työkiireistä. Lahjoja on myös hauska saada, se on myönnettävä.

Kun kaikki nämä joulun ominaisuudet summaa yhteen, ei ole ihme, että joulusta hössötetään niin paljon.

Hössötys voi toisaalta saada nopeasti negatiivisia piirteitä. Joulun onnistumisesta on helppo ottaa paineita - kaiken pitäisi olla täydellistä ja ihanaa. Paineita ei helpota se, että kaupat ottavat joulusesongista kaiken irti, ja kertovat mainoksissaan, miten onnellinen joulu syntyy ostamalla. On myös sosiaalisia paineita - täti loukkaantuu, jos ei saa joulukorttia, ja jos yhdelle serkulle haluaa antaa joululahjan, kaikille muillekin serkuille on ehkä hankittava lahja. Oman pään sisäisiä paineita kehittää se ristiriita, että moni elättelee haavekuvaa itse tehdyistä tai muuten henkilökohtaisista lahjoista, mutta päätyy silti shoppailemaan ostoskeskuksen ruuhkaan.

Ehkä joulusesongin alkaminen aiheuttaakin tästä syystä ärsytystä: joulu on teoriassa ihana juhla, mutta tunnelma menee tavallaan pilalle kun joutuu ajattelemaan käytännön asioita, jotka "pitäisi" ehtiä hoitaa arkikiireiden lisäksi: kaikkia niitä ruokia joita haluaisi syödä muttei jaksaisi valmistaa (vaikka oikeasti pitäisi, koska eiväthän kaupan einekset ole sama asia), lahjojen keksimisen ja hankkimisen työmäärää, korttien kirjoittamista viime hetkellä muuttuneita osoitteita metsästäen ja kodin suursiivousta, joka tehtiin viimeksi viime jouluna, eikä silloinkaan kiireen vuoksi kovin hyvin.

Joulun kaupallisuudesta valittaminen on oikeastaan tekopyhää, sillä harvalla meistä on aikaa/taitoa tehdä itse kaikkea jouluun kuuluvaa (ja vielä harvempi pystyy karsimaan "jouluun kuuluvien" asioiden listaa omien resurssiensa mukaiseksi). Kaikki me ostamme jotain joulua varten, kuten muutakin elämää varten. Siitä huolimatta minua kyllä ärsyttää se, että kaupat niin sumeilematta käyttävät joulua hyväkseen saadakseen ihmiset kuluttamaan paljon rahaa.

On hassua ajatella joulua ratkaisua vaativana ongelmana, mutta käytän sitä termiä silti: ihmiset ratkaisevat tämän ongelmatilanteen eri tavoin. Suku ehkä kerääntyy isovanhempien luokse, koska heillä on paremmin aikaa hoitaa valmistelut, tai aikuisten kesken sovitaan, ettei joululahjoja ja -kortteja tarvitse hankkia. Jotkut pakenevat joulua ulkomaille tai mökille (vaikka veikkaan, että aika harva malttaa olla yhtään juhlimatta siitä huolimatta). Loput yrittävät vain selviytyä ja järjestää joulujuhlan niin hyvin kuin pystyvät.

Oma selviytymisstrategiani perustuu stressin välttämiseen. Yritän miettiä, mikä oikeasti on tärkeää olla juuri jouluaattona olemassa - onko sillä oikeasti väliä, vaikka ehtisi tehdä lanttulaatikon vasta välipäivinä? Jos tiedän, että haluan antaa jollekin lahjan, yritän pitää asian mielessä läpi vuoden ja kerätä pikkuhiljaa lahjavarastoa/ideoita. Vältän ruuhkaisia ostospaikkoja, ja pyrin tekemään pyhien ruokaostokset päivä tai kaksi ennen viimeistä mahdollisuutta.

Ympäristösyistäkin olen pyrkinyt vähentämään tavaralahjojen määrää, erityisesti väkisin keksittyjen. Helppoa on, jos lahjansaaja selvästi toivoo jotain tarpeellista, tai muuten tietää mikä varmasti ilahduttaa (eräs parhaista joululahjoistani on ollut kaksi cd-levyä, joita en osannut edes toivoa!). Mutta jos näin ei ole, mielestäni hyviä lahjaideoita ovat esimerkiksi:
  • Herkut, kuten suklaa. Lahjasuklaaksi voi valita hintavampaa luomua ja/tai reilua kauppaa.
  • Lehtien tilaukset. Suosikkejani lahjalehdiksi ovat Suomen Luonto ja Sieppo (lasten luontolehti).
  • Lahjakortit. Näin varmistaa, ettei tule hankittua tarpeetonta. Lahjakortti voi olla tietyn kaupan lisäksi myös johonkin aineettomaan, esimerkiksi Lippupalveluun tai hierojalle.
  • Omat "lahjakortit". Lupaat vaikka tulla lastenvahdiksi viitenä valinnaisena iltana tai pestä ikkunat.
  • Heille, joilla on jo kaikkea: rahalahja johonkin hyvään tarkoitukseen. Monista paikoista voi ostaa jotain kivaa vaikkapa kehitysmaahan, ja Suomessa voi ostaa esimerkiksi palan ikimetsää suojeluun.
Joulustressin välttämiseksi kannattaa myös lopettaa valittaminen siitä, että hössötys alkoi liian aikaisin. Nyt on nimittäin jo ihan oikeasti aika aloittaa valmistelut. Joulukorttien halvemman postituksen takaraja on jo kolmen viikon päästä - jotta postitus ei jää siihen stressiä synnyttävään viime tippaan, homma kannattaa siis hoitaa vaikka heti. Mutta tietysti vain jos ylipäänsä haluaa lähettää joulukortteja - ei siis kannata ottaa stressiä siitäkään :-)
______________________

P.S. Älä osta mitään -päivää vietetään perjantaina 28.11. (sivuilla mm. aineeton lahjalista). Tänä vuonna päivän teemana on vapaa kaupunkitila - onko kaupungeissa paikkoja, joissa voi viettää aikaa ostamatta mitään?

14.11.2008

Mahdoton yhtälö

Luonnontieteellisen keskusmuseon mukaan Suomessa pesii 1 000-5 000 heinätaviparia. Siis Suomen kanta on 2 000-10 000 heinätavia.

RKTL:n keräämien metsästäjien omien ilmoitusten mukaan Suomessa ammutaan vuosittain keskimäärin 16 600 heinätavia.

Mitäh?

Kirjoitin tästä mahdottomasta yhtälöstä aikaisemminkin, ja asian nosti taas esille Suomen Luonto -lehti (8/08). Toki heinätaviparit tuottavat poikasia, joten metsästysaikana kanta on suurempi kuin pesivien parien määrä. Mutta kuten aiemmin hahmottelin: vaikka Suomen kaikki heinätaviparit tuottaisivat kymmenen poikasta, jotka kaikki säilyisivät hengissä syksyyn, syyskannasta ammuttaisiin vuosittain puolet?

Jokin siis mättää.

Vaihtoehto 1. Suomessa on paljon enemmän heinätaveja kuin luullaan.

En pidä tätä uskottavana, sillä vaikka kannanarvion haarukka on suuri, Suomen lintukantojen arviointien tausta-aineisto on maailmanlaajuisestikin huippuluokkaa, ja arviot ovat kestävällä tieteellisellä pohjalla. Tärkein syy suureen haarukkaan on todennäköisesti se, että kannan koko todellakin vaihtelee paljon.

Vaihtoehto 2. Kannanarviot ovat kunnossa, mutta heinätavit todellakin tuottavat suuria määriä hyvin selviytyviä poikasia, joten saalista riittää.

Tämä on vielä epäuskottavampi teoria kuin edellinen, paitsi biologisten perusasioiden takia (kaikki parit eivät lisäänny, kaikki eivät tuota huippumäärää jälkeläisiä, jälkeläisistä vain osa selviytyy), myös siksi ettei mikään kanta kestä 50 % vuosittaista verotusta romahtamatta. Lisäksi heinätavien muutto alkaa jo heinäkuussa ja syyskuussa lähtevät viimeisetkin, kun taas metsästysaika alkaa vasta elokuun loppupuoliskolla. Eli kiire tulisi ampua moinen määrä, vaikka lintuja olisikin paljon.

Vaihtoehto 3. Metsästäjien ilmoittamat luvut ovat pielessä.

Tämä on ikävä kyllä todennäköisin näistä kolmesta. Mutta miksi näin olisi? Suomen Luonto kirjoittaa:

Ristiriitaan on haettu selityksiä tunnistusvirheistä, huolimattomasti täytetyistä saalislomakkeista ja tilastoinnista; ammuttujen lintujen määrä kysytään vain osalta metsästäjiä.

Ensimmäinen mahdollisuus on pelottava: jos metsästäjät eivät tiedä mitä ampuvat, on syytä olla todella huolissaan. Mitä lintuja onkaan ammuttu heinätaveina? Voiko mihinkään saalistilastoihin luottaa?

Tilastoinnin virheet voisivat selittää harhan, mutta sekin olisi ikävää, sillä siinä tapauksessa kaikki samalla menetelmällä kerätyt saalistilastot ovat todennäköisesti systemaattisesti virheellisiä ja siksi käyttökelvottomia.

Keskimmäinen hypoteesi, lomakkeen täyttövirhe, on melkeinpä toivottavin. Kuten lehti kirjoittaa:

Tarkkojen siipinäytetutkimusten mukaan metsästäjät saavat todellisuudessa saaliiksi vuodessa noin tuhat heinätavia. (...) On epäilty, että suurin osa "heinätaveista" on sinisorsia, joista käytetään myös heinäsorsa-nimeä.
(lainausmerkit allekirjoittaneen)

Tässä tapauksessa suurin harmi on vain heinätavien ja sinisorsien saalistilaston vääristyneisyys - heinätavit itse eivät oikeasti ole hätää kärsimässä, vaikka saalistilastosta voisi niin päätellä. Tosin tämäkin aiheuttaa hieman huolta. Osa virhemerkinnöistä johtuu varmasti puhtaasta huolimattomuudesta, mutta silti merkittävä osa lomakkeen täyttäjistä ei ilmeisesti tiedä, että on olemassa lintu nimeltä heinätavi, joka ei ole sama asia kuin heinäsorsa. Mitä tämä kertoo metsästäjien lajintuntemuksesta tai heidän saamastaan koulutuksesta?

Olisin erittäin kiinnostunut asiaa paremmin tuntevien kommenteista.













By J. M. Garg, published with Creative Commons -licence (left)

Tässä vertailun vuoksi heinätavi (vas.) ja sinisorsa (oik.). Kuvat esittävät juhlapukuisia koiraita, mikä on tietenkin harhaanjohtavaa, koska puolet linnuista on toki naaraita, ja lisäksi metsästysajan alkaessa suurin osa sorsakoiraista on vielä nk. eklipsipuvussa, joka muistuttaa paljon naaraan asua. En ole lainkaan tutustunut sorsalintujen metsästykseen, joten heinätavi-mysteerin lisäksi olen ihmetellyt, miten metsästäjät ylipäänsä pystyvät tunnistamaan sorsalinnut lajilleen (ennen ampumista) - naaraspukuiset sorsathan ovat kaikki kovin samannäköisiä. Itselläni on usein vaikeuksia tunnistaa niitä, vaikka käytössä olisi kaukoputkikin.

31.10.2008

Val(a)istusta

Sain heijastimen tehosta tällä viikolla konkreettisen muistutuksen. Ajoimme tavallisella valaisemattomalla maaseututiellä, jossa oli kapea piennar. Kello oli noin viisi ja ulkona alkoi hämärtää, mutta siellä näki vielä aivan hyvin - ainakin jalankulkijan näkökulmasta. Mutta autosta katsoen olikin jo niin vähän valoa, että emme olisi ajoissa nähneet tien reunaa pitkin kävellyttä miestä koirineen, ellei heillä kaikilla olisi ollut heijastimia!

Tarinan opetus on, että vaikka jalankulkijan mielestä heijastinta ei tarvitsisi, niin autoilijan kannalta tilanne voi olla aivan toinen. Ulkona näyttää pimeämmältä, jalankulkija sulautuu tummissa vaatteissa tummaan taustaan tai varjoihin, sade tai sumu heikentää näkyvyyttä, auton ikkunat saattavat olla huurussa tms. Vaikka tiellä olisi katuvalotkin, ne eivät yleensä valaise kovin hyvin pientareita, ja heijastin helpottaa huomattavasti jalankulkijan havaitsemista. Bussikin pysähtyy pysäkille varmemmin, jos kuljettaja huomaa sinut ajoissa. Ainakin syksyllä, talvella ja keväällä kannattaa siis käyttää heijastinta vaikka koko ajan.

Saarnaan tästä, koska itsekin satunnaisena autoilijana olen hyvin havainnut heijastimen tärkeyden, mutta kuulemma vain puolet jalankulkijoista käyttää heijastinta. Vakuudeksi lainaan vielä muutaman faktan Liikenneturvalta:
  • Kevyen liikenteen onnettomuusriski on pimeällä vähintään kaksi kertaa niin suuri kuin valoisana aikana.
  • Heijastimen avulla autoilija voi havaita jalankulkijan n. kolme kertaa kauempaa kuin ilman heijastinta.
  • Heijastin olisi pelastanut puolet pimeällä tai hämärällä kuolleista jalankukijoista.
Ja tässä vielä havainnollisia kuviakin:
Kuva: Liikenneturva







Kuva (vas.): Liikenneturva/Credinet/JuhaTuomi
Kuva (oik.): Liikenneturva/Rodeo



Lopuksi haluan tarjota pelottelun sijaan positiivisia vinkkejä! Ensin omiani:

Ongelma: En muista siirtää heijastintani siihen takkiin, jonka laitan päälleni.
Ratkaisu: Hanki jokaiseen takkiin oma heijastin. (Ei maksa paljon.)

Ongelma: Heijastimet irtoavat ja hukkuvat. Takkikin repeää hakaneulasta.
Ratkaisu 1: Unohda roikkuvien heijastinten mukana tulevat langat ja hakaneulat. Kiinnitä heijastin tukevalla narulla tukevaan kiinnityskohtaan, esimerkiksi vetoketjun vetimeen. Käytä riittävän lyhyttä narua, niin heijastin ei tartu holtittomasti ympäristön esineisiin (kuitenkin niin että heijastin mahtuu heilumaan).
Ratkaisu 2: Käytä hihan tai lahkeen ympärille kiedottavia heijastinnauhoja, tai kiinnitä vaatteisiin pysyvästi heijastinnauhaa tai -teippiä. Myös reppuun, laukkuun tai muuhun vastaavaan voi laittaa heijastinteippiä.

Ongelma: Minulla ei ole heijastimia, enkä muista erikseen lähteä ostamaan niitä.
Ratkaisu: Osta heijastin aina kun näet sellaisen. Niitä myydään nykyään isoissa ruokakaupoissakin, ja kivoissa malleissa on varaa valita. Jossain vaiheessa niitä on riittävästi kaikkiin omiin sekä perheenjäsentenkin takkeihin ja reppuihin :-)

Sitten Liikenneturvan vinkkejä:
  • Heijastin näkyy parhaiten alle metrin korkeudelta.
  • Heijastinten tulee sijaita siten, että lähestyvän ajoneuvon kuljettaja näkee jalankulkijan, olipa tämä ylittämässä tietä tai kulkemassa tietä pitkin.
  • Jalankulkija tai pyöräilijä ei näy koskaan liian hyvin pimeällä tai hämärässä.
  • Eri heijastinmallit eivät ole toistensa kilpailijoita, vaan ne täydentävät toinen toisiaan.
Heijastin on kliseen mukaisesti halpa henkivakuutus. Ja määrääpä siitä nykyään lakikin (jonka toimivuudesta voi olla montaa mieltä, mutta jossa on kuitenkin järkisyy takana).

23.10.2008

Amerikan tuliaisia

Blogi on ollut hiljainen, koska maisterinpaperit saanut ja Espooseen reviirinsä onnistuneesti siirtänyt kirjoittaja vietti lokakuun alkuviikot juhlamatkalla itäisessä USA:ssa. Tavoitteena oli nähdä sekä sukulaisia että paikallista luontoa, mikä onnistuikin oikein hyvin.

Pulun näköala Empire State Building'in terassilta.

Etukäteen oli vaikea arvioida, miten hyvin erityisesti lintujen tunnistaminen sujuisi. Lajisto on toisaalta melko samanlaista, toisaalta hyvinkin erilaista. Samanlaista sikäli, että osa lajeista on täysin samoja (esim. kanahaukka ja harmaalokki) ja lisäksi monella tutulla lajilla on melko samannäköinen lähisukulainen Pohjois-Amerikassa (esim. amerikanhaapana ja amerikanhömötiainen).

Toisaalta Pohjois-Amerikassa on paljon tuttujen ryhmien vieraita lajeja (esim. mahlatikka ja amerikannakkeli) ja lisäksi vielä useita täysin vieraita ryhmiä (esim. vireot ja junkot), joihin ei ole minkäänlaista tuntumaa ennestään. Lisäksi lajiston rakenne on erilainen: esim. tiais- ja varislintulajeja oli vähän, mutta erilaisia pieniä kerttuleita ja varpusen näköisiä sirkkuja hurjan paljon. Osa on onneksi helposti tunnistettavia, ja loput oli vain yritettävä nähdä mahdollisimman tarkkaan.

Matka alkoi muutaman päivän oleskelulla New Yorkin isossa omenassa. Sisäkohteista lyhyesti: American Museum of Natural History on upea paikka ja siellä kannattaa viettää koko päivä. Sitten ulos. Tiedossa oli, että Central Park on oikea keidas pilvenpiirtäjäviidakon keskellä, mutta tästä huolimatta puisto yllätti iloisesti. Maisemat vaihtelivat puiston eri osissa hyvin hoidetusta nurmikosta ja peratuista lammikoista lähes luonnontilaisen kaltaiseen metsikköön. No, onhan puisto neljän kilometrin mittainen, joten sinne mahtuukin monenlaista.

Central Park'ista

Central Park oli selvästi myös eläinten mieleen. Kaupungilla ei ollut kuin puluja, vaikertajakyyhkyjä, varpusia ja kottaraisia, mutta puistossa näimme ensimmäisen tunnin aikana noin kaksikymmentä lintulajia. Pensaissa hyppi naukumatkijoita ja purppuraturpiaaleja, lammessa oli sinisorsien seurana harmaasorsia ja amerikanmerimetsoja, ja puissa kiipeili loisto- ja kiipijäkerttuleiden kanssa useita lajeja tikkoja, mm. tammiraita-, mahla- ja kultatikka. Harmaa- ja rengasnokkalokkien ohella taivaalla kaarteli amerikanhiirihaukkoja ja jopa yksi kalasääski. Nisäkkäitä edusti yksinoikeudella runsas harmaaoravakanta, matelijoita lukuisat suokilpikonnat (joista osa oli punakorvakilpikonnia) ja perhosia värikkäät monarkit.

Seuraava matkakohde sijaitsi Pennsylvanian keskiosissa, State Collegen kaupungin lähistöllä. Jo junasta (jossa muuten oli jalkatilaa isokokoisemmankin matkustavaisen tarpeisiin) näki Appalakkien kohoavat vuorenrinteet ja niitä peittävät metsät. Kuuluisa ruska ei meidän aikanamme ehtinyt ihan parhaimmilleen, mutta komeaa metsissä oli siitä huolimatta.

Ruskaa Appalakeilla

Pennsylvania ja läheiset osavaltiot sijaitsevat lauhkean ilmaston lehtimetsävyöhykkeellä, joten metsät olivat hyvin erilaisia kuin Suomessa. Boreaalisille metsille tyypillinen varpukerros puuttuu kokonaan, ja sen sijaan metsänpohjalla kasvaa ruohovartisia kasveja ja suuria pensaita (mm. alppiruusuja). Puissa kiipeilee usein köynnöksiä. Havupuita, kuten hemlokkeja, pihtoja ja erikoisia mäntylajeja kyllä on, mutta maisemaa hallitsevat selvästi lehtipuut. Lehtipuulajeja, erityisesti erilaisia vaahteroita ja tammia, on todella paljon. Oma suosikkini on tulppaanipuu, jolla on ginkgon jälkeen jännittävin lehtimuoto, jonka tiedän!

Mukavaa oli kuulla, että siellä päin metsiin ei juurikaan kohdistu sellaisia talouskäyttö- ja hakkuupaineita kuin Suomessa, vaan suurin osa metsistä saa olla käytännössä rauhassa. Asian kääntöpuoli on se, että jokamiehenoikeuksia ei ole, vaan maanomistaja voi kieltää maillaan kulkemisen. Ja muistammehan, että tässä maassa jokaisella on myös oikeus kantaa asetta - pysyttelimme siis kiltisti valtion metsissä merkityillä reiteillä :-)

Lauhkeaa lehtimetsää

Metsäretkien erikoisia lintuhavaintoja olivat mm. puistotiainen, villikalkkuna ja komea amerikanpalokärki. Erikoisten lintujen perässä ei tosin tarvinnut mennä metsään asti, sillä jo pihalinnusto oli meikäläisittäin eksoottinen: kottaraisten ohella asuttujen seutujen yleisimpiä lintuja vaikuttivat olevan mm. sinitöyhtönärhi, punakardinaali ja punarintarastas. Jännittävää oli myös amerikanhiirihaukkojen ja kalkkunakondorien suuri määrä taivaalla. Nisäkkäistä onnistuimme näkemään pumpulihäntäkaniinin, metsämurmelin ja Suomeen täältä istutetun valkohäntäkauriin. Oravien ohella taajamissa vilahteli myös juovamaaoravia, tai siis uuden nimistöehdotuksen mukaan niitä kuuluisia tikutakuja :-)

Kiertue päättyi Bostoniin, joka vaikutti New Yorkiin verrattuna mukavamman kokoiselta, ja sisälsi monipuolisemmin erilaisia viheralueita. Erityisesti Arnold Arboretum, Forest Hills Cemetery, Jamaica Pond ja kosteikkoalue The Fens ovat käymisen arvoisia. Näiltä paikoilta listalle pääsivät mm. nokisorsa, taiturimatkija ja paksunokkauikku.

Matkan huippuhetki koettiin kuitenkin kaupungin ulkopuolella. Vietimme kokonaisen päivän hyvänä luontokohteena tunnetulla Plum Islandilla, joka on saarimainen rannikkokaistale n. 50 km Bostonista koilliseen. Saaren merenpuoleisen reunan muodostavat hiekkadyynit (ja uimarannat), ja dyynien takana mantereen puolella on monimuotoista kosteikkoa, jossa habitaatit vaihtelevat suurista lammista rantaniityn ja suurien ruovikoiden kautta tiheisiin pensaikkoihin.

Plum Island'ilta

Päivä oli lämmin, aurinkoinen ja muutenkin kaikin puolin upea. Dyyneiltä näimme kaukoputken avulla amerikanjääkuikan, pilkkasiipiä, pilkkaniskoja ja jopa suulia. Lammissa ui lumihanhia, amerikanhaapanoita, amerikantaveja, jouhisorsia ja nokisorsia, ja matalammalla kahlasi mm. amerikanvikloja. Hienoja olivat myös lumihaikarat sekä kaksi aivan rannan edustalla pyörinyttä kirjohyljettä!

Yleisesti ottaen tämä reissu todisti ainakin sen, että luontomatkailla voi missä vain, jopa suurkaupungissa, kunhan sieltä vain löytyy viheralueita. New Yorkissa näimme useita sellaisia lajeja, joita ei näkynyt enää myöhemmin muualla. Yhdysvallat on myös suuri maa, suurempi kuin tulee helposti ajateltua, ja ihmismäärästä huolimatta siellä riittää tilaa myös "luonnontilaiselle luonnolle". Pohjois-Amerikan luonto on erityisen kiehtova senkin takia, että se paikoitellen niin kutkuttavasti muistuttaa Suomea - mutta on sitten kuitenkin niin kovin erilainen.

Suomeen palatessa silmiin pisti heti koivujen suuri määrä (matkalla koivuja näkyi oikeastaan vain Arboretumissa) sekä niiden kaunis keltainen syysväri. Samoin varikset näyttivät virkistävän erilaisilta kokomustiin amerikanvariksiin verrattuna. Ulkomailla oleskelu tekee näemmä hyvää kotimaan arvostukselle :-)


P.S. Käyttämäni lintujen suomenkieliset nimet ovat peräisin BirdLife Suomen kätevästä tietokannasta, josta voi halutessaan tarkistaa mainittujen lajien tieteelliset ja englanninkieliset nimet. Nisäkkäiden nimet noudattavat enimmäkseen nimistötoimikunnan uudistusehdotusta.

23.9.2008

Sytytä kynttilä ammuskelun uhreille

Ensimmäinen reaktioni päivän uutiseen oli epätodellinen "ei kai taas..."

Pieni ihminen ei voi tehdä paljon tilanteen parantamiseksi tai osanottonsa ilmaisemiseksi, mutta minä halusin sytyttää kynttilän. Koska en voi viedä sitä Kauhajoelle, laitan sen tänne. Jos sinusta tuntuu samalta, sytytä sinäkin kynttilä blogiisi. (Voit ottaa tämän tästä mukaasi tai tehdä ihan omanlaisesi.)



Ei anneta tämän enää toistua, eihän?

16.9.2008

Pohdintaa ja mielikuvia erilaisuudesta

Muutama päivä sitten lähijunassa istuuduin aivan osaston oven viereen. Ensimmäisellä asemalla huomasin, että jalkoihini kävi kylmä tuuli aina kun ovi avautui. Pari sekuntia pohdittuani päätin vaihtaa paikkaa. Kun olin siirtynyt, tajusin että olin lähtenyt pois juuri kun alkuperäisen paikkani viereen oli istunut tummaihoinen tyttö, joka jäi katsomaan perääni. Huomasin miettiväni, mahtoiko tyttö luulla minun siirtyneen sen takia, että hän tuli istumaan viereeni?

Rasismi on monimutkainen ilmiö. "En ole rasisti, mutta..." Ennakkoluulot istuvat sitkeässä, ja on hyvä että ihmisiä valistetaan suvaitsevaisuudesta. Minusta vain välillä tuntuu, että usein rasismi yksinkertaistetaan ilmiöksi, jossa "valkoiset" syrjivät kaikkia "ei-valkoisia", ja rasismi itse on taikasana, jota ihmiset pelkäävät.

Tämä yksisilmäisyys voi johtaa ylilyönteihin puolin ja toisin. Alun tapaukseni on yksi pieni esimerkki. Ei kai rasisminvastaisuuden tavoitteena ole, että minun pitää olla joka hetki varuillani jos lähistöllä on jonkin vähemmistön edustajia, ettei kukaan luule minua rasistiksi?

Pahimmillaan tämä johtaa siihen, ettei vähemmistöryhmien ihmisille uskalleta sanoa mitään vastalauseita, eikä mitään vähemmistökulttuurin osaa uskalleta kritisoida, jottei tulisi leimatuksi rasistiksi. Toisaalta myös vähemmistöjen puolelta löytyy yksilöitä, jotka "vetävät rasismi-kortin esiin" aina jos jokin ei suju heidän mielensä mukaan. Aasiakas.netistä löytyy esimerkkejä hakutoiminnolla.

Minusta on ymmärrettävää, että ihminen kuin ihminen on ennakkoluuloinen kaikkea vierasta kohtaan. Ennakkoluuloisuus on monissa olosuhteissa korvaamaton henkivakuutus. Luonnollista varovaisuutta ei siis saisi leimata automaattisesti - mutta ei myöskään ennakkoluuloisuutta pidä päästää kehittymään perusteettomaksi rasismiksi.

Olemme ennakkoluuloisia monia erilaisia ihmisiä kohtaan. Rasismi menee pidemmälle, ja niputtaa perusteettomasti tällaisia ennakkoluuloja koskemaan kokonaista etnistä ryhmää. Rasismin kaltaista niputtamista esiintyy kuitenkin myös muulloin: esimerkiksi homoseksuaalit, invalidit, kasvissyöjät tai useita kasvolävistyksiä kantavat ihmiset kohtaavat ennakkoluuloja. Sitä ei vain kutsuta rasismiksi, vaikka kyseessä on sama niputtamisilmiö. Niputtaminen ja yleistäminen taitaa olla meillä verissä - puhutaanhan myös huonosti käyttäytyvistä nuorista, ahneista liikemiehistä ja ituja syövistä viherpiipertäjistä.

Kaikki me emme voi ymmärtää kaikkien muiden ihmisten ja kulttuurien kaikkia mahdollisia tapoja, eikä tätä pitäisi edes vaatia. Jos joku ei pidä jonkin toisen ihmisen tai kulttuurin jostain tavasta, hänellä pitää olla oikeus sanoa se ääneen (kunhan ei tee sitä pahantahtoisesti tai toisia vahingoittaen) ilman pelkoa tulla heti leimatuksi rasistiksi.

Mielestäni on valaisevaa huomata, että jokainen ihminen on yksilö. Se ei tarkoita pelkästään sitä, ettei muutamien yksilöiden perusteella voi leimata kokonaista kulttuuria. Se tarkoittaa myös sitä, etteivät rasismin tai muun syrjinnän kohteeksi joutuneet ihmiset oikeasti muodosta yhtenäisiä ryhmiä, vaan "ryhmien" sisältä löytyy hyvin monenlaisia ihmisiä ja mielipiteitä. Ihan yhtä lailla meidän ennakkoluulojemme kohteet ovat myös itse ennakkoluuloisia muita erilaisia ihmisiä kohtaan.

Vasta viime aikoina olen kunnolla tajunnut, ettei rasismi oikeasti ole "valkoisten" yksinoikeus. Shanghai-päiväkirjasta olen lukenut, että monet kiinalaiset katsovat karsaasti ulkomaalaisia. Uutisista olen kuullut, miten esimerkiksi Etelä-Afrikassa on mellakoiden ajettu maasta ulos naapurimaista kotoisin olevia vierastyöntekijöitä. Ja eikö jokainen "etninen puhdistus" ole äärimmäisen rasismin traaginen seuraus?

Erilaisuus on rikkaus ja siitä olisi hauskaa ottaa ilo irti. Kaikista ihmisistä ei voi pitää, mutta jokaiselle kannattaa mielestäni antaa tilaisuus yksilönä, ei "ryhmänsä" edustajana.

P.S. En yritäkään väittää, etteikö minullakin olisi ennakkoluuloja. Yritän sen sijaan tässä pohtia niiden syitä ja seurauksia. En ole humanisti tai yhteiskuntatieteilijä, joten voi olla että jotkut johtopäätökseni eivät vastaa todellisuutta. Siitä olisi kiva kuulla kommenteissa :-)

28.8.2008

Uudet nimet nisäkkäille

Ehdotus maailman yli 4600 nisäkkään suomenkielisiksi nimiksi on julkaistu tällä viikolla. Luettelo hakutoimintoineen löytyy Luonnontieteellisen keskusmuseon nettisivuilta. Hauskoja esimerkkejä nimistä ovat löytäneet ainakin Mikko sekä Kati kommentoijineen :-)

Nimistötoimikunta on tehnyt työtään pitkään ja hartaasti, mitä en yhtään ihmettele - vain noin tuhannella lajilla ylipäänsä oli nimi ennestään, ja niistäkin nimistä kovin moni oli harhaanjohtava tai epäkäytännöllinen. Epäkäytännöllisiä esimerkkejä ovat vaikkapa punavatsasuomuhäntäorava ja przewalskinhyppymyyrä. Harhaanjohtavuudesta Mikko sanoo hyvin:

"Ei siis kutsuta lepakoita koiriksi, hylkeitä leijoniksi, vuohia kauriiksi ja hyönteissyöjiä myyriksi niin kuin ennen vanhaan."

On odotettavaa ja ymmärrettävää, että tällainen hanke herättää muutosvastarintaa. Veikkaan että moni maallikko ihmettelee, miksi pitäisi mennä muuttamaan nimiä, joita on pitkään käytetty, ja joihin on totuttu. Nyt pitäisi esimerkiksi opetella sanomaan kuusipeuraa täpläkauriiksi.

En tiedä, miten tämän voisi ao. maallikolle parhaiten perustella, mutta minusta uusi nimistö on erinomaisen tarpeellinen ja tervetullut. On todellakin omituista puhua kuusipeurana eläimestä, jolla ei ole mitään tekemistä kuusten tai peurojen kanssa. Vaikka tutkijat tulevat mainiosti toimeen tieteellisillä nimillä, omankieliset nimet ovat se väylä, jota kautta suurin osa ihmisistä hahmottaa maailmaa. Miksi eläimistä pitäisi käyttää harhaanjohtavia nimiä vain siksi, että niitä on totuttu käyttämään?

Toki moni uusi nimi kuulostaa minunkin korvaani oudolta. Yksi ryhmä ovat sanat, jotka eivät sellaisenaan tarkoita vielä mitään. Mitä tulee mieleen sanoista piippa, ronkko, potori, kolokolo, jerbo, tuko tai kvolli? Ei mitään, mutta toisaalta olen kyllä aikanaan oppinut mitä tarkoittaa degu, maki, vompatti tai kapybara - miksen siis oppisi näitä uusiakin nimiä, jos/kun sille tulee tarvetta? Tuskin maallikko tietää kaikkien vanhojenkaan nimien perusteella, mistä eläimestä on kyse, eikä kaikille nisäkkäille kertakaikkiaan riitä vanhastaan tuttuja nimisanoja, vaan uusia on pakko ottaa käyttöön.

Toinen outo ryhmä ovat nimet, jotka ilmeisesti on tarkoitettu yhdenmukaistamaan nimistöä muiden kielten kanssa. Esimerkiksi nelisormimangustin uudeksi nimeksi on ehdolla surikaatti. Samanlainen nimi on käytössä monessa kielessä, se esiintyy myös eläimen tieteellisessä nimessä, ja on ilmeisesti peräisin swahilin kielestä. Vaikuttaa siltä, että moni muukin oudolta kuulostava nimi olisi peräisin jostain paikallisesta kielestä - en keksi muuta syytä miksi esimerkiksi kaksivarvaslaiskiaista olisi keksitty kutsua nimellä unau. En ole ihan varma, onko yhdenmukaistaminen riittävä syy nimen muuttamiseen, jos vanha nimi on käyttökelpoinen.

Toimikunta on myös tehnyt ison työn keksiessään aivan uusia nimityksiä. Erityisesti jyrsijöitä ja lepakoita on aivan valtava määrä - ei ole järkevää kutsua kaikkia yli tuhatta lepakkolajia lepakko-loppuisella nimellä, eikä järkeviä sellaisia edes riittäisi tuhatta erilaista. Emmehän kutsu kaikkia kädellisiäkään apina-loppuisilla nimillä (ja niitä on sentään vain alle 400 lajia). Vaikka osa uudissanoista on outoja, moni on myös hyvin onnistunut. Hiirut, ratut, puikkijat, preerikot, pussikot, hypikkäät ja kuonokkaat kertovat paljon eläimestä.

Suurin osa ehdotuksista on minusta järkeviä, tai vähintään perusteltavissa olevia. Harhaanjohtavia nimiä on vaihdettu loogisiin, ylipitkiä nimiä on lyhennetty, ja järjestelmällisyyttä on lisätty. Järjestelmällisyys tarkoittaa tässä sitä, että täysin eri ryhmiin kuuluvia eläimiä ei kutsuta samoilla nimillä, ja toisaalta samaan ryhmään kuuluvia kutsutaan pääsääntöisesti samoilla nimillä.

Kritisoitavaakin löytyy. Olen osittain samaa mieltä näiden kahden museon foorumin keskustelunavaajan kanssa. En keksi syytä, miksi kuvaava maitovalas pitäisi vaihtaa belugaksi (nimi lienee samaa sarjaa surikaatin kanssa), tai miksi sanasta laiskiainen pitäisi luopua yhden lajin (unau) kohdalla. Lepakot ovat ansainneet monia nimityksiä, mutta kieltämättä vaaleakolmikärki ei kuulosta minustakaan hyvältä eläimen nimeltä, vaikka onkin selvää suomea. Sen sijaan minusta hekko ja lenkko ovat mainioita uusia lepakko-sanoja - nehän ovat selviä lyhenteitä vanhoista nimistä hedelmälepakko ja lentäväkoira. Samalla logiikalla keskustelussa ehdotettu muraka olisi muurahaiskarhuille vallan mainio uusi nimi (mistäköhän ihmeestä niille ehdotettu jurumi on keksitty?)

Lisäksi löysin tällaisia kritiikin kohteita (jotka lähetän myös tekijöille):
  • arnheminmaandibblerin ja kyzylkuminjerbon kaltaiset nimet eivät ole kovin käteviä (onko dibbleri edes suomea?)
  • w- ja z-kirjaimia ei minusta pitäisi käyttää suomenkielisissä perussanoissa (juovawambengeri, pikkuzorilla)
  • paikoin esiintyy outoa epäjärjestelmällisyyttä (yksi pomppuli 19 pussikon seassa ja yksi taratak keskellä oravien listaa)
  • päästäisryhmien uudissanat jyystäinen, kiipijäinen ja nöpästäinen kuulostavat todella kummallisilta, ehkä kuitenkin mahdollisilta, mutta kusimanse kuulostaa kyllä aivan sopimattomalta :-)
  • dikidikin ylimääräiset i-kirjaimet vaikuttavat turhalta kikkailulta
  • piikikästä on vaikea mieltää nimeksi, koska se on puhdas adjektiivi
  • on outoa, ettei bonoboa ehdoteta käyttöönotettavaksi nimeksi samalla logiikalla kuin belugaa ja surikaattia (jotka siis minusta ovat tarpeettomia nimenvaihdoksia), vaikka bonobo on jo lähes vakiintunut nimitys.
Paljon keskustelua herättänyt ehdotus maaoravien nimen vaihtamiseksi tikutakuihin herätti minussa ristiriitaisia tunteita, mutta taidan olla samalla kannalla kuin tämä keskustelija - nimi on turhankin "nokkela".

Nimistön helmiä ovat ehdottomasti kultiaiset, pehmohiiret, hemulit, sekä marsun sukuinen grammanhutia :-)

Keskustelen mielelläni aiheesta, mutta varsinainen palaute nimistä kannattaa antaa suoraan tekijöille nettilomakkeella. Kehotan muistamaan suhteellisuuden- ja huumorintajun nimiä arvioitaessa :-)

23.8.2008

Elokuun kukkia - ja yksi limasieni

Kukkivia luonnonkasveja on nyt jo selkeästi vähemmän kuin kesä- ja heinäkuussa, mutta sain silti muutaman lajin kollaasiin. (Pari lajia olisi vielä löytynyt, mutta kollaasiin on laitettava neliölukumäärä, eikä yhdeksää erilaista kuvaa sentään ollut.)


Lajit vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas:
maitohorsma (Epilobium angustifolium)
kultapiisku (Solidago virgaurea)
mäkikuisma (Hypericum perforatum)
kanerva (Calluna vulgaris)

Ainakin maitohorsma aloitti kyllä kukinnan selvästi heinäkuun puolella, mutta se kuuluu silti minusta loppukesän kukkijoihin. Näiden lisäksi erityisesti pietaryrtti (Tanacetum vulgare) kuuluu mielessäni elokuuhun, sillä se oli kukassa aina kun koulu alkoi. Niitä ei kuitenkaan jostain syystä nyt löytynyt mökin lähistöltä.

Kukkien lisäksi löysin jännittävän eliön kannon kyljestä. Ihmeotus kuuluu limasieniin, joiden asema eliöiden systematiikassa on lievästi sanoen epäselvä. Perinteisesti ne on sijoitettu sienikuntaan, mutta niillä on toisaalta myös paljon yhteistä ameeban kaltaisten alkueläinten kanssa. Monilla limasienillä on nk. limakko-vaihe, joka on monien yksittäisten solujen yhteenliittymä. Solujen sulautuessa limakoksi niiden soluseinät katoavat, ja limakko on oikeastaan yksi jättimäinen solu, jossa on paljon tumia.

Limakko on liikkuva saalistaja, joka ryömii metsänpohjalla syöden mm. bakteereita ja sieni-itiöitä. Jossain vaiheessa limakko kiipeää sopivalle paikalle, kuivuu ja muodostaa itiöpesäkkeitä, jotka usein ovat nuppimaisia tai pallomaisia, ja joskus hyvin kauniita ja värikkäitä läheltä katsottuna.

Kuvan limasieni on todennäköisesti toinen niistä kahdesta ainoasta limasienestä, joilla on suomenkielinen nimi: paranvoi (Fuligo septica). Suomen sienioppaan mukaan "vanhan uskomuksen mukaan para oli ilkeä haltia, joka varasti taloista voita, ja pakoon juostessa sitä sitten putoili kokkareiksi sammalikkoon". Toinen suomeksi nimetty limasieni on sudenmaito (Lycogala epidendron), jonka vaaleanpunaiset pallukat ilmestyvät yleensä lahopuun pintaan. Paljon muitakin lajeja meillä esiintyy, mutta monet ovat huonosti tunnettuja ja paljon lajeja on luultavasti vielä kokonaan löytymättä.

8.8.2008

Maan lapset

Parasta opiskelujen loppumisessa on se, että voi pitkästä aikaa antaa itselleen luvan lukea kirjoja! Siis muita kuin tenttikirjoja. En ollut lukenut yhtään romaania varmaan kolmeen vuoteen (toki kuitenkin välillä sarjakuvia ja muuta kevyttä), koska aina takaraivossa kolkutti, että pitäisi lukea - tai ruveta lukemaan - tenttikirjaa tai muuta sellaista. Nyt yllättäen saankin käyttää vapaa-aikani ihan miten haluan. Jipii!

Kirjahyllystä valikoitui juhlalliseksi romaanikauden avaukseksi Untinen-Auelin Maan lapset -sarja, jota olen kaihoten katsellut jo vuosia. Pidän historiallisesta draamasta erityisesti elokuvissa, ja jonkin verran myös kirjoissa, ja nämä kirjathan ovat oikeastaan esihistoriallista draamaa.

Ensimmäinen kirja, Luolakarhun klaani, koukutti minut täysin. Avasin sen aluksi vain katsoakseni, miltä se näyttää, mutta selattuani alkusivut aloin huomaamattani lukea tarinaa, ja se oli sitten menoa. Pahaksi onneksi olin viikon lomalla mökillä, eikä sarjan toinen osa ollut mukana, joten jouduin säännöstelemään lukemista. Onneksi mökillä on paljon muutakin mukavaa tekemistä. Pari päivää ennen kotiinpaluuta kirja loppui, ja heti kotona oli syöksyttävä Hevosten laakson kimppuun.

Loputkin kirjat luin nopeasti, lähes 2900 sivua reilussa kuukaudessa, ja nautin joka hetkestä :-) En yleisesti osaa arvostella kirjojen teknisiä tai taiteellisia ansioita, minulle riittää hyvä kerronta ja kiintoisa tarina. En tiedä, minkälaisia arvosteluja nämä kirjat ovat aikanaan saaneet, mutta minusta tarina oli hyvä, kerronta lämminhenkistä ja sujuvaa, ja kirjat olivat todella antoisaa lukemista, jota voin lämpimästi suositella.

Erityisesti on pakko hehkuttaa kuvauksen realismia. Luin esipuheista, että kirjailija on käyttänyt hurjasti aikaa perehtyäkseen siihen tietoon, mitä meillä on tuon ajan (n. 35 000 vuotta sitten?) ihmisistä ja ympäröivästä luonnosta, ja on jopa harjoitellut itse kivikauden työmenetelmiä.

Tämä panostus näkyy vakuuttavana realismina. Kirjoissa kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti ei pelkästään ihmisten vaatetusta ja käyttöesineitä, vaan myös niiden valmistusmenetelmiä ja niiden kehittymistä oivalluksien ja pohdinnan kautta. Luonnon, vuodenaikojen ja erilaisten elinolosuhteiden kuvaus on tarkkaa ja asiantuntevaa. Lukuisia ravintokasveja ja muita tarveaineita mainitaan lajinimillä, ja eläinten, myös sukupuuttoon kuolleiden, käyttäytymistä kuvataan hyvin uskottavasti.

Kirjoissa ei myöskään tyydytä vähään, vaan mukana on suuri määrä erilaisia kansoja, kulttuureja ja uskomuksia, erilaisia eläimiä ja erilaisia kasveja eri käyttötarkoituksineen. Kaikissa kirjoissa kuvataan paljon vaihtelevia maastoja ja kasvillisuustyyppejä, ja kun Tasangon vaeltajissa kuljetaan koko Euroopan halki Tonavan suistolta sen lähteille, vaelletaan todella monessa erilaisessa ympäristössä. Ja ne kaikki kuvataan ehdottoman uskottavasti.

Minusta hyvä historiallinen draama luo sen illuusion, että näin olisi oikeasti voinut olla. Tämä kirjasarja osuu sen ytimeen. Vaikka olen jonkin verran perehtynyt ihmisen kehitykseen, en osaa tarkasti sanoa, mikä näissä kirjoissa on tieteellisellä pohjalla ja mikä on keksittyä (ja mikä silloin tieteellinen tieto on nyt jo vanhentunutta). Mutta kaikki kuulostaa todelliselta, ja se on tämän kirjasarjan suurin ansio.

Erityisen tyylikkäästi kuvaillaan nykyihmisen (Homo sapiens) ja neandertalinihmisen (H. neanderthalensis) biologisia eroja ja elämää rinnakkain samalla mantereella. Tästä suurin osa lienee kuviteltua, sillä edelleenkään ei olla varmoja edes siitä, pystyivätkö lajit risteytymään. Se on totta, että neandertalinihmisillä oli nykyihmistä hieman suuremmat aivot, ja minusta se on kirjassa selitetty mainiosti valtavana periytyvänä muistina - ja yhdistetty samalla kekseliäästi heidän ilmeiseen joustamattomuuteensa uusissa tilanteissa.

Kekseliästä ja uskottavan tuntuista on myös laittaa neandertalinihmiset käyttämään sujuvaa ja monipuolista kieltä - mutta viittomilla ja eleillä, joihon kuuluu vain harvoja puhuttuja ääniä. Nykyihmiset puolestaan käyttävät puhekieltä, ja ovat osin unohtaneet eleiden tärkeän osuuden. Koska kielet ovat näin erilaiset, realistiselta kuulostaa asetelma, jossa kumpikin laji pitää toisiaan epäihmisinä, jopa eläiminä, joilla ei ole kieltä, tunteita tai älyä. Sitä lukiessa mietin, miten meillä tuntuu olevan verissä kieltää meitä kaikkein lähinnä olevien olentojen ihmisyys - vielä jokin aika sittenhän tummaihoiset olivat eurooppalaisten mielestä hädin tuskin ihmisiä, ja nykyäänkin moni ihminen ei edes halua tietää, miten lähellä meitä simpanssit ja gorillat todella ovat. Meillä on suuri tarve tehdä selvä pesäero "ihmisten" ja "eläinten" välille. (Miksihän? Osaako esimerkiksi joku psykologiaa lukenut selittää?)

On kirjoissa toki myös epäuskottavuuksia. Esimerkiksi päähenkilöiden rakkaustarina saa välillä, varsinkin Mammutin metsästäjissä, pahimpien Hollywood-kliseiden mukaisia käänteitä, ja selvää on, että kaikki kääntyy lopulta parhain päin kaikissa vaaratilanteissa. Päähenkilöt ovat myös kuin sattumalta erittäin hyvännäköisiä, vahvoja selviytyjiä, sekä hyvin lahjakkaita ja kekseliäitä. Lisäksi erityisesti Tasangon vaeltajat on välillä jopa tylsä, kun matka vain jatkuu ja uusia maisemia kuvaillaan. Koska kerronta on kuitenkin niin sujuvaa ja kuvaus niin uskottavaa, annan mielelläni anteeksi nämä pikkujutut. Sitä paitsi, jos vaeltaa Euroopan halki jalan, niin väistämättähän matkanteko alkaa jossain vaiheessa toistaa itseään ja tuntua puuduttavalta, sehän on vain realistista :-)

Vahvan realismin ansiosta koin jopa yhden ahaa-elämyksen. Meillähän on tapana ajatella, että kivikauden ihmiset olivat jotenkin yksinkertaisia ja alkeellisia, jopa vähän tyhmiä meihin verrattuna. Tämä ehkä pitääkin paikkansa, jos puhutaan meitä edeltäneistä ihmislajeista (vaikka silloinkaan "alkeellisuus" ei välttämättä tarkoita, etteivätkö nekin olisi olleet yhtä menestyneitä ja ympäristöönsä sopeutuneita lajeja kuin kaikki muutkin). Mutta koska olemme samaa lajia, kivikauden sapiens-lajin edustajilla oli olennaisesti samat biologiset ominaisuudet kuin meillä.

Ahaa-elämykseni olikin tämä: kivikauden ihmiset (siis sapiens-lajin ihmiset) olivat ihan samanlaisia kuin me nykyään. Heillä ei vielä ollut silkkikangasta tai sanomalehtiä, mutta heillä oli aivan samat henkiset kyvyt kuin meilläkin. He olivat mestareita silloisessa teknologiassa, ja heillä oli normaalioloissa kaikki mitä he tarvitsivat: monipuolista ruokaa, mukavia vaatteita, laadukkaita astioita, lämpimiä asumuksia ja kaikkea muuta sellaista. Usein esihistorialliset ihmiset kuvataan myös likaisiksi - mutta onko mitään syytä olettaa, etteivät he olisi huolehtineet puhtaudestaan (esimerkiksi kuten kirjoissa kuvataan)? Eivät he kärvistelleet alkeellisuudessaan, vaan heillä oli jopa aikaa luoda taidetta, uskomuksia, musiikkia ja keksintöjä. Maan lapset -kirjojen ihmiset puhuvat ihan samanlaisista asioista kuin me nykyään, ja uskon että se on hyvin todenmukainen arvaus.

BBC:n dokumenttisarjan Matkalla ihmisyyden tiellä viimeisessä osassa juontaja selittää tämän asian hyvin. Hän ottaa "aikamatkallaan" syliinsä kivikauden sapiens-vauvan, ja kertoo, että jos hän veisi lapsen nykyaikaan ja kasvattaisi hänet omanaan, kukaan ei huomaisi mitään outoa. Hän käyttäisi internettiä ja tiskikonetta yhtä luontevasti kuin mekin. Ainoa ero meidän ja esivanhempiemme välillä on se, että meillä on ollut enemmän aikaa keksiä uusia asioita.

Jo pelkästään tämän oivalluksen perusteellisen havainnollistamisen vuoksi nämä kirjat kannattaa lukea.


P.S. Kun olin lukenut kirjasarjan loppuun, kävin hieman katsomassa taustatietoja netistä. Ja mitä ihmettä? Eihän se loppunutkaan! Kirjoja onkin neljän sijasta viisi, ja kuudes osa on vielä tulossa. No vähän ihmettelinkin, kun Tasangon vaeltajat vaikutti loppuvan niin kesken... Ei mennyt kuin muutama hetki, kun olin jo tilannut viidennen osan, Luolien suojatit, Antikka-nettipalvelusta, joka muuten on tutustumisen arvoinen paikka. Nyt odotan malttamattomana postiluukun kolahdusta!

22.7.2008

Heinäkuun kukkia

Kesäkuun kukkien jatkoksi esittelen tässä heinäkuun kukkalajistoa hämäläiseltä mökkipihalta. Vaikka varsinainen kukkaniitty ei enää loista yhtä monissa väreissä kuin kesäkuussa, pihan lajisto kokonaisuudessaan tuntuu jostain syystä monipuolisemmalta, ja tähän valikoimaan täytyi ottaa enemmän lajeja. Mukaan pääsi nyt paitsi runsaudessaan tyypillisiä lajeja, myös muutama harvalukuisempi, jonka toivoisin yleistyvän.


Lajit vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas:
mesiangervo (Filipendula ulmaria)
siankärsämö (Achillea millefolium)
päivänkakkara (Leucanthemum vulgare)
keltakannusruoho (Linaria vulgaris)
ketoneilikka (Dianthus deltoides)
vuohenputki (Aegopodium podagraria)
valkoapila (Trifolium repens)
harakankello (Campanula patula)
peurankello (Campanula glomerata)
keltasauramo (Anthemis tinctoria)
niittyhumala (Prunella vulgaris)
karhunputki (Angelica sylvestris)
kurjenkello (Campanula persicifolia)
nurmikohokki (Silene vulgaris)
keltamaksaruoho (Sedum acre)
ruusuruoho (Knautia arvensis)

Pois jäivät mm. hiirenvirna (Vicia cracca), kissankello (Campanula rotundifolia), metsä- ja kangasmaitikka (Melampyrum sylvaticum ja M. pratense) sekä erilaiset ohdakkeet sukulaisineen. Heinäkuu näyttää olevan erityisesti kellokukkien aikaa. Minkähän vuoksi kaikki tuntuvat tietävän juuri kissankellon, vaikka kelloja on monenlaisia, ja minusta harakankello vaikuttaa huomattavasti yleisemmältä? Nimittävätköhän ihmiset kaikkia kelloja kissankelloiksi, kuten kaikkia valkoisia perhosia sanotaan kaaliperhosiksi (vaikka kaaliperhonenkaan ei ole se yleisin valkoinen perhonen)?

Perhosista puheen ollen, niitäkin on alkanut vihdoin näkyä. Ilmeisesti kolea kesäsää sai perhoset pysyttelemään piilossa. Nyt on onneksi hieman lämmennyt, ja kukkaniityllämme on nähty mm. erilaisia sinisiipiä ja paksupäitä, loistokultasiipiä ja uuden sukupolven nokkosperhosia. Kuvassa näkyviä perhosia on kuitenkin ollut kaikkein eniten, ja tätä lajia sanotaankin yhdeksi Suomen yleisimmistä päiväperhosista. Tuntomerkkejä ovat yhtenäisen ruskea yläpuoli, rengastäpläinen alapuoli sekä vaalea ripsireunus siivissä. Kuka tietää, mikä perhonen on kyseessä?

Vastaus löytyy kuvan nimestä, jonka saa esiin esimerkiksi viemällä hiiren kuvan päälle ja katsomalla sen nimiriviä selaimen alareunassa (toimii ainakin Firefoxin ja IE:n tuoreilla versioilla) Kaikki kuvat saa myös suuremmiksi niitä klikkaamalla.

14.7.2008

Suurenmoiset saniaiset

Jo useamman kerran on käynyt niin, että löydän mielenkiintoisen kasvin (tai eläimen, tai sienen), määritän sen kirjallisuuden avulla ja yritän painaa sen mieleeni vastaisen varalle. Ja kuin taikaiskusta tätä juuri opittua lajia alkaa löytyä ympäristöstä, ensin sieltä täältä, lopulta aivan jatkuvasti. Kun oppii lisää, sitä ilmeisesti herkistyy näkemäänkin enemmän.

Toinen tuttu ilmiö ovat "kaudet" - ajat jolloin keskittyy etsimään, tarkkailemaan ja tunnistamaan jotain ihan tiettyjä kasveja tai eläimiä. Kausi saa usein alkunsa yllä kuvatuista satunnaisista löydöistä ja niitä seuraavista ahaa-elämyksistä. Kausia ei erityisesti etukäteen suunnitella, ne tulevat varkain.

Nyt on menossa saniaiskausi, erityisesti kallioseinämillä kasvavien saniaisten kausi. Kuvittelin tuntevani Suomen yleisimmät saniaiset, mutta tänä kesänä on löytynyt paljon lajeja, joita en ole ennen huomannut, vaikka kasvikirja luonnehtii niitä jopa yleisiksi. Kallionseinämiltä on löytynyt kokonaan uusi maailma!

(Saniaisiin tutustuessa kannattaa pysyä selvillä termeistä. Lehti on yleensä koko se osa, joka saniaisesta käytännössä näkyy maan päällä. Lehti jakautuu lehtilapaan ja ruotiin, joka on se varsimainen osa. Saniaisilla lehtilapa on yleensä liuskoittunut useampaan osaseen, joita kutsutaan lehdyköiksi ja pikkulehdyköiksi, tai yksinkertaisemmin liuskoiksi. Joillain lajeilla pikkulehdykätkin ovat hammaslaitaisia tai jopa liuskaisia - siksi saniaiset näyttävät niin "lehteviltä")

Kallioimarre (Polypodium vulgare)
Tämän seurueen ainoa minulle ennestään tuttu laji. Lehdet ovat vain yksinkertaisesti liuskaiset, liuskat ovat tasapaksut ja pyöreäkärkiset. Lehdet ovat hieman jäykät ja kiiltävät, ja talvehtivat usein vihreinä.







Haurasloikko (Cystopteris fragilis)
Hieman hennon oloinen, mutta kuitenkin tämän jälkeen esiteltäviin lajeihin verrattuna suuri, jopa yli 20 cm. Niin jännittävästi liuskainen, että en osaa sitä sanallisesti selittää. Kannattaa lukea kuvaus jostain hyvästä kasvikirjasta (ja katsoa samalla parempia kuvia).






Karvakiviyrtti (Woodsia ilvensis)
Hieman haurasloikon oloinen, mutta pienempi, suipompi ja sittenkin eri tavalla liuskoittunut. Lisäksi alapinta on vaaleiden, suomumaisten karvojen peitossa.








Tummaraunioinen (Asplenium trichomanes)
Pieni, kaunis ja hauraannäköinen. Tumma, kapea keskiranka näkyy hyvin vaaleiden, melkein pyöreiden, liuskoittumattomien lehdyköiden välissä.








Liuskaraunioinen (Asplenium septentrionale)
Alkukantaisen näköinen, todella jännittävä ilmestys. Lehtilapa on tasaisen kapea ja halkihaarainen, eli se ei ole liuskoittunut keskirangan sivuilta, vaan koko lapa on ikäänkuin haljennut kahtia muutaman kerran.




Saniaiset ovat yllättävän monimuotoisia ja niitä on mielenkiintoista etsiä. Seuraavaksi haluaisin löytää esimerkiksi ketonoidanlukon (Botrychium lunaria), jonka pitäisi olla melko yleinen koko Suomessa. Suippohärkylän (Polystichium lonchitis) olen jo onnistunut näkemään Kilpisjärvellä ja kampasaniaisen (Blechnum spicant) Norjassa. Mutta missäköhän pääsisi ihastelemaan hirvenkieltä (Asplenium scolopendrium)?

26.6.2008

Valikoituja eläinoikeuksia

Espanjassa on myönnetty joillekin apinoille oikeus elämään ja vapauteen. Päätös koskee ainakin ihmisapinoita, eli simpansseja, gorilloja ja orankeja. Eläinten ystävänä päätös kuulostaa hienolta, mutta herättää myös kysymyksiä. Ylipäänsä on kiintoisaa pohtia, miksi joillain eläimillä, ihminen mukaanlukien, on oikeuksia ja toisilla ei. ("Oikeuksien" olemus ja niiden "myöntäminen" on toinen asia, enkä puutu siihen tässä.)

Uutisen otsikointi on kiinnostava: "Espanja antoi apinoille ihmisoikeuksia". Oikeudet elämään ja vapauteen ovat siis mielestämme yleensä vain ihmisille kuuluvia? Millä perusteella? Tätä ovat kysyneet monet eläinoikeuksien puolustajat. Mikä on se ratkaiseva tekijä, joka erottaa ihmiset muista eläimistä siten, että aivan kaikilla ihmisillä (eli myös esimerkiksi vauvoilla, vanhuksilla ja vammaisilla) on sellaisia oikeuksia, joita yhdellekään eläimelle emme halua antaa?

Jokainen luontokappale joutuu käyttämään hyväkseen ympäristönsä muita eliöitä, esimerkiksi ruokana tai suojana. Mutta miksi on hyväksyttävämpää käyttää hyväksi muiden lajien edustajia kuin oman lajin? Esimerkiksi lääketieteellisissä kokeissa toisten ihmisten käyttäminen toisi jopa parempia tuloksia kuin vierailla lajeilla kokeileminen. Miksi on tuomittavampaa käyttää kokeisiin esimerkiksi sellaista ihmistä, joka ei tajua ympäristönsä tapahtumia, kuin aikuista simpanssia, joka vähintäänkin yhtä hyvin pystyy tuntemaan pelkoa ja kipua?

Päteekö sama myös muihin lajeihin - pitäisikö myös muiden eläinten suosia omaa lajiaan muiden kustannuksella? "Lajin etu" on vanha ajatus, mutta nykybiologia kyseenalaistaa sen vahvasti. Saman lajin yksilöt ovat toki läheisempää sukua keskenään kuin eri lajien yksilöt, mutta saman lajin yksilöt ovat myös pahimpia kilpailijoita saman ekolokeron resursseista. Eläimet pyrkivät yleensä kasvattamaan nimenomaan omien geeniensä osuutta lajin populaation seuraavassa sukupolvessa. Eli kaksi omaa jälkeläistä on parempi kuin yksi oma ja yksi naapurin, ja tämä voi johtaa jopa naapurin kilpailevien jälkeläisten tappamiseen.

"Ihmisoikeuksienkaan" keksimisestä ei edes ole kovin kauan. Ammoin on ollut täysin hyväksyttävää käyttää esimerkiksi orjatyövoimaa, eli sortaa oman lajimme edustajia. En väitä, että orjuus pitäisi palauttaa, koska se olisi "luonnollista", vaan kysyn, millä perusteella ketään ihmistä ei saa kohdella tietyllä tavalla, mutta muita eläimiä saa?

Se, miten ihminen kohtelee oman lajinsa edustajia muihin lajeihin verrattuna on yksi kysymys. Toinen on se, miksi ihminen kohtelee muita eläimiä niin eri tavoilla. Miksi joku eläinlaji on arvokkaampi kuin joku toinen, miksi joillain on enemmän oikeuksia kuin toisilla? Tarkoitan nyt erityisesti länsimaista ajattelutapaa. Miksi nautaa saa syödä, mutta koiraa ei? Miksi minkkiturkki on ok, mutta kissaturkki ei? Miksi naalia saa pitää pysyvästi alle neliömetrin häkissä, mutta koiraa ei? (Kuka turkistarhaaja pitäisi hyvillä mielin koiraansa samoissa oloissa kuin sinikettujaan?) Ja palatakseni ihmisen ja muiden eläinten väliseen eroon: miksi gorillaa saa pitää eläintarhassa näytteillä, mutta ihmistä ei? (Ennen vanhaanhan esimerkiksi epämuodostuneet ihmiset olivat hyvin suosittuja sirkusnähtävyyksiä.)

En vaadi kaikkia ryhtymään tiukan linjan vegaaneiksi tai lakaisemaan polkuja edessään muurahaisten tappamisen välttämiseksi. Mutta kun kerran pidämme itseämme niin kovin älykkäänä ja ylevän moraalin omaavana lajina, voisimme käyttäytyä sen mukaisesti ja tehdä loogisia päätöksiä siitä, minkälaisia olentoja saa kohdella milläkin tavalla. En tiedä, mitkä ne moraalisesti oikeat säännöt olisivat, mille lajeille pitäisi esimerkiksi myöntää oikeus elämään ja vapauteen. Muiden eläinten (kuten myös toisten ihmisten) kokemia aistimuksia ja tunteita on lisäksi kovin vaikea tutkia. Mutta on joka tapauksessa tekopyhää paheksua koiran syömistä itäisissä maissa ja samaan aikaan ostaa kaupasta leikkelettä vailla tunnontuskia.

19.6.2008

Kesäkuun kukkia

Nyt kun lopputentit ovat onnellisesti ohi ja valmistuminen häämöttää, on mukavaa käydä mökillä lomailemassa hyvällä omallatunnolla. Harrastusoptiikalle on mökillä käyttöä - kiikarilla katsotaan lintuja ja kameralla mm. kukkia ja perhosia. Perhosia on tosin toistaiseksi näkynyt yllättävän vähän, mutta syy ei ole ainakaan ravinnonpuutteessa - tässä valikoima kesäkuulle tyypillisiä kukkia!


Lajit vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas:
koiranputki (Anthriscus sylvestris)
kissankäpälä (Antennaria dioica)
oravanmarja (Maianthemum bifolium)
metsäkurjenpolvi, vaalea muoto (Geranium sylvaticum)
puna-ailakki (Silene dioica)
mäkitervakko, "tervakukka" (Lychnis viscaria)
nurmitädyke (Veronica chamaedrys)
tarhaomenapuu (Malus domestica)
metsäkurjenpolvi, tumma muoto
(väleissä ja alla näkyy myös niittyleinikkiä, Ranunculus acris)

Luonnonkukat, erityisesti kukkaniityt ovat minusta usein paljon kauniimpia kuin ulkomaiset, mahtipontisiksi jalostetut puutarhakasvit. Toki niissäkin on paljon hienoja ja perinteisiä kukkia, ja esimerkiksi parhaat tuntemani perhosmagneetit ovat vieraslajeja. Kannustaisin kuitenkin kaikkia niitä onnellisia, joilla on mahdollisuus omaan puutarhaan tai palstatilkkuun, säilyttämään ja pitämään yllä luonnonkukkaniittyjä. Ne ovat keitaita monenlaisille pikkueläimille, kuten juuri perhosille. Kedot ja niityt ovat myös virallisesti uhanalaisia luontotyyppejä.

Alarivin keskellä oleva omenapuun kukka ei ole luonnonkasvi, mutta silti hauska löytö - kukka nimittäin kasvaa hernekepissä, joka otettiin viime talvena karsituista omenapuun oksista! Kahteen tällaiseen maahan tökättyyn keppiin ilmaantui muutama kukka. Katsotaan, tuleeko omenia :-)

Hyvää juhannusta!

30.5.2008

Pelasta Pallas, osa 2

Liittyen edelliseen kirjoitukseen, Pelasta Pallas -liike pyytää nyt myös ottamaan suoraan yhteyttä ympäristöministeriin. Lainaan taas liikkeen toimijoita:

Muutaman seuraavan viikon aikana kaikkein tärkeintä on, että ympäristöministeri Paula Lehtomäki saisi paljon suoria yhteydenottoja kansalaisilta. Ympäristöministeriö käsittelee hotellirakentamiseen tähtäävää lakiesitystä parhaillaan. Lehtomäellä on suuri vaikutusvalta
lakiesityksen sisältöön. Jos hän saa tarpeeksi monilta ihmisiltä kohteliaita ja ystävällisiä viestejä, joissa häntä pyydetään estämään Pallaksen lisärakentaminen, sillä voi olla parhaassa tapauksessa ratkaiseva vaikutus lopputulokseen.

Jos haluat lähettää sähköpostia Lehtomäelle, se käy kätevästi Pelasta Pallas -nettisivujen kautta. Perinteinen kirje tai postikortti on myös hyvä vaihtoehto. Postiosoite on: Ympäristöministeri Paula Lehtomäki, PL 35, 00023 Valtioneuvosto.

27.5.2008

Lapin luonto uhattuna

Lapista kuuluu kummia. Vireillä on kaksi täysin päätöntä hanketta, joiden kaatamiseen kansanliikkeet tarvitsevat nyt apua - tee kaksi hyvää työtä samalta istumalta ja allekirjoita molempien adressit!

Alla olevat tekstit on koostettu aiheisiin liittyviltä nettisivuilta.

Pelasta Pallas
(tällä hetkellä jo n. 12 000 allekirjoitusta)

Pallas kuluu Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Pallastunturit ovat komeinta Lappia. Pallas onkin valittu yhdeksi Suomen kansallismaisemista.

Lakiin Pallas-Yllästunturin kansallispuistosta on tekeillä muutos, joka sallisi nykyisen hotelli Pallaksen huomattavan laajentamisen. Ehdotus uudeksi laiksi antaa mahdollisuuden rakentaa paikalle hotelli-, ravintola- ja pysäköintitiloja niin, että kerrosneliömetrimäärä kasvaisi nykyisestä kahdeksankertaiseksi.

Kansallispuistot ovat luonnonsuojelualueita, ja nykyiset lait eivät salli yksityisten yritysten rakentaa hotelleja niihin. Jos lain muutos toteutuu, Pallakselle ilmestyy rakennustyömaa kansallispuiston sisäpuolelle. Muutos voisi vaikuttaa myös muihin kansallispuistoihin. Jos yksityisten yritysten rakennustoiminta määritellään sallituksi yhdessä kansallispuistossa, tämä voi madaltaa kynnystä muuttaa samalla tavalla muitakin kansallispuistoja suojaavia lakeja.

Lue vielä "Kuusi syytä pelastaa Pallas" ja käy allekirjoittamassa adressi!

Kampanjassa ovat mukana mm. Pelasta Pallas -liike, Suomen luonnonsuojeluliitto sekä WWF Suomi. Seppo Leinonen on ottanut kantaa piirtämällä ja Outoa Taigaa -blogissa kerrotaan aiheesta käydystä mielenkiintoisesta tv-keskustelusta. Arvatkaapa millä puolella itse ympäristöministeri Lehtomäki on?

From Flickr by "Kristo". Julkaistu Creative Commons -lisenssillä.

Kuttura-Repojoki tiehanke - miksi?
(tällä hetkellä jo n. 4000 allekirjoitusta)

Lapin liitto ja Inarin kunta ajavat uutta oikotietä Saariselältä Leville. Tieura on tarkoitus puhkaista 20 km:n mittaisena Hammastunturin erämaan läpi Kutturasta Repojoelle. Tie halkaisee Hammastunturin laajan erämaa-alueen kahteen osaan, ja on vastoin erämaalain henkeä. Tielle on lisäksi suunniteltu jatkoyhteys Enontekiölle läpi Lemmenjoen kansallispuiston.

Ainoana perusteluna tiehankkeelle on esitetty, että hanke lyhentää Saariselän ja Levin välistä ajomatkaa noin 50 km. Kittilän kirkonkylän ja Ivalon väliä tie lyhentäisi vaivaiset 6 km, eikä kukaan ole selvittänyt miksi ihmisten pitäisi päästä Saariselältä Leville ja takaisin. Koko hanke sotii inarilaisten oikeustajua vastaan aikana, jolloin matkailua paremmin palvelevat Nellimin ja Veskoniemen tiet ovat odottaneet perusparantamistaan jo vuosikymmenien ajan.

Tielle löytyy vaihtoehtoja, jotka eivät kajoaisi koskemattomaan erämaahan. Mainitut yhteydet tarjoavat lisäksi matkailijoille mahdollisuuden tutustua matkan mm. Vuotson saamelaiskylään, Tankavaaran kultakylään ja UK-puiston opastuskeskukseen.

Hankkeen mukana on alusta asti pyörinyt ajatus moottorikelkkareitin liittämisestä tieyhteyteen. Pelkkää mootorikelkkareittiä ei erämaalaki sallisikaan Hammastunturin erämaa-alueen kautta. Teiden suunnittelu erämaan ja kansallispuiston läpi olisi vaarallinen ennakkotapaus, joka saattaisi luonnonsuojelulain murentumiseen tältä osin.

Osallistu adressiin!
Lisätietoja: Inarin Luonnonystävät ry: Vesa Luhta 040-5426217

Kiitos.

15.5.2008

Museo ja minä

Kuva: Mikko Heikkinen / Luonnontieteellinen keskusmuseo
Helsingin yliopiston Luonnontieteellinen museo, entinen Eläinmuseo, avautuu ensi viikolla pitkän remontin jälkeen. Biologin kannalta tapaus on toki mielenkiintoinen muutenkin, mutta minulle tällä on aivan erityistä merkitystä, sillä olen aikojen saatossa kovasti kiintynyt paikkaan.

Lapsena kävimme Eläinmuseossa melko usein, ja muistan erityisesti kaksipäisen vasikan, joka oli aina yhtä suuri ihmetyksen aihe. Muistan myös, että ennen vanhaan nisäkässalissa oli aluksi dioraama-osio (eli maisemoituja asetelmia eläimistä luonnollisessa ympäristössään), mutta jonkin matkan päästä astuttiin avoimeen halliin, jossa oli riveittäin yksittäisiä eläimiä vitriinikaapeissa. Kammosin niitä hiukan, koska ne näyttivät omituisilta ja irvistelivät epäluonnollisissa asennoissa. Nyt arvaan, että niiden painajaisista karannut olemus johtui niiden iästä - vanhaan aikaan eläimet tyypillisesti täytettiin tuntematta kovin tarkkaan niiden luontaista anatomiaa ja ne kuului jostain syystä asetella näyttämään hampaansa. Lisäksi niiltä oli ehtinyt jo lähes kaikki karva pudota tai ainakin värit haalistua...

Kuva: Mikko Heikkinen / Luonnontieteellinen keskusmuseo

Pikkuhiljaa dioraamojen osuus onneksi kasvoi (ja myös näyttelynrakentajien tietotaito parani vuosisadan takaisesta :-) ja lopulta koko nisäkässali oli yhtä seikkailua dioraamasta ja maanosasta toiseen. Hirvien ikkunalla olleet painonapit, jotka sytyttivät valon kunkin dioraaman eläimen kohdalla, piti joka kerta (aikuisenakin!) painella järjestelmällisesti alusta loppuun, sisaruksen kanssa tarkkaan vuorotellen. Väitän oppineeni useammankin lintulajin niiden painonappien ansiosta. Vastasyntynyt karhunpentu oli aina hämmästyttävän pieni, kirahvi taas hurjan suuri, majavan pesä hieno ja mäyrien maisema jopa hieman pelottava pimeytensä takia. Suurin kammotuksen kohteeni oli kuitenkin mandrilli, jonka vitriini tuli aina yllättäen kulman takaa ja josta tämä suuri apina "hyökkäsi" sinipunainen kita avoinna hampaat välkkyen. Pari kertaa kavahdin myös pimeästä nurkasta yllättäen tuijottanutta pöllöä. Jättimäistä hämähäkkirapua sen sijaan en muista pelänneeni, ja luusalissa muistan erityisesti tajunneeni norsun kallon rakenteen - siellä kärsässä ei todellakaan ole yhtään luuta!

Kuva: Markku Lappalainen
/ Luonnontieteellinen keskusmuseo

Jossain vaiheessa noin 12-vuotiaana minulla oli jostain syystä kausi, jolloin en halunnut lainkaan mennä Eläinmuseoon. Ajattelin kai, ettei minua kiinnosta katsoa kuolleita eläimiä, jotka on aavemaisesti pakotettu ikuisiksi ajoiksi asentoihin, jotka yrittävät huijata meitä uskomaan, että ne ovat eläviä. Ehkä ne tyhjään tuijottajat vähän hirvittivätkin.

Ehkä museorakennuksessa ja sen taidokkaasti rakennetussa sisällössä oli kuitenkin jotain taikaa, sillä tämä aika meni nopeasti ohi, ja sen jälkeen olen mielelläni käynyt ihastelemassa paitsi eläinkunnan monimuotoisuutta, myös näitä tuokiokuvia niiden elämästä. Parhaimmillaan dioraamat ovatkin oikeita taideteoksia lavasteineen ja taustamaalauksineen. Lisäksi eläimet esitetään nykyään realistisina, ja näyttelyistä oppi paljon, tarvitsematta sulkea eläviä eläimiä häkkeihin poseeraamaan.

Kun sitten aloitin biologian opiskelun, olin aina yhtä iloinen, kun sain kulkea Eläinmuseon eli "Elukan" pääovesta kursseille. (Myös Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan, "Kasvikselle", oli hyvin mukavaa mennä aamuluennoille.) Koko museorakennus tuli tutuksi ja läheiseksi. Ehdin viettää opiskelijaelämää Elukalla pari vuotta, kunnes loputkin yliopiston biologian osastot siirtyivät uudelle Viikin kampukselle. Olen kuitenkin esimerkiksi päntännyt päähäni Suomen lintulajeja Elukan vitriinien edessä ja käynyt vertailemassa luukurssin näytteitä museon luunäyttelyn aineistoon.

Kuva: Markku Lappalainen
/ Luonnontieteellinen keskusmuseo

Vuonna 1913 valmistunut rakennus on nyt sitten peruskorjattu ja uusittu täysin. Odotan innolla uusia näyttelyitä! Luvassa on kuulemma ainakin Suomen luontoa ja elämän historiaa dinosauruksineen. Avajaisia vietetään torstaina 22.5., mutta olen jo käynyt katsomassa, että Hirvi-patsas seisoo edelleen vartiossa ulko-ovella. Näyttelyiden rakentamisesta ja muusta aiheeseen liittyvästä voi käydä lukemassa mielenkiintoisia juttuja aiheesta kertovassa blogissa!

Vielä kun oppisi, että paikan nimi on jo viime vuosikymmenellä vaihdettu Luonnontieteelliseksi museoksi, ilmeisesti koska onhan siellä esillä pelkkien eläinten sijasta luonnon koko kirjo, eli eläimiä, kasveja ja kiviä (hmm, sieniä en muista juuri nähneeni, mutta ehkä uusissa näyttelyissä nekin on huomioitu :-) Mutta ei sille voi mitään, biologianopiskelijalle Elukka on aina Elukka.