Kun aloitin tämän blogin pitämisen, minulla oli visio. Ajattelin, että voisin tätä kautta tuoda keskusteluun ja kommentoida erilaisia itseäni kiinnostavia ilmiöitä ja ajankohtaisia asioita. Nyt huomaan, että se on helpommin sanottu kuin tehty. Olen joko pahasti myöhässä tai sitten minulla ei ole mitään selvää sanottavaa aiheesta. Usein luen muista blogeista kiinnostavia uutisia, mutta niissä on yleensä jo sanottu kaikki tarpeellinen, eikä minulla ole mitään lisättävää. Tai sitten tiedän, että jokin asia on ajankohtainen, mutta en jaksa tai ehdi seurata sitä riittävästi, jotta osaisin kirjoittaa siitä.
Pienenä ryhdistäytymisliikkeenä tässä muutama ajankohtainen ja minua kiinnostava asia lyhyinä mainintoina ja linkityksinä.
Älä osta mitään -päivä tuli ja meni. Taas yritimme jakaa tietoutta, joka ei juuri kansaa kiinnostanut. Toista kertaa järjestetty Mainoskupla-vastamainoskilpailu sai kuitenkin suuren suosion ja hienot kilpailutyöt ovat nähtävillä nettisivulla. Kannattaa kurkata myös aineettomien joululahjojen listaa ja miettiä, voisitko itsekin keksiä lahjaksi muuta kuin tavaraa.
Nairobin ilmastokokouskin tuli ja meni. Paljon porua, vähän villoja.
Susikeskustelu on kuumentanut tunteita. Esimerkiksi QdesQ ja Stellarian luontosivu ovat kirjoittaneet hyvin, käykää lukemassa sieltä. Aiheina paitsi Kainuun susilauman kyseenalainen tappolupa, myös äskeinen suden piikkiin laitettu kultaisennoutajan purema. Kaatoluvasta tiedotti myös Luonto-Liitto.
Entä minne katosi talvi? Lumet ovat sulaneet Rovaniemen korkeudelta asti (lumitilanne Ilmatieteen laitoksen sivuilla). Talviurheilukisoja on siirretty ja peruutettu pitkin Eurooppaa lumenpuutteen vuoksi. Onko tämä ilmaston lämpenemistä vai normaalia vaihtelua?
27.11.2006
22.11.2006
Päästökaupan evolutiikkaa
Mainio ympäristöblogi Kurkiaura uutisoi vähän aikaa sitten EU:n päästökaupasta. Järjestelmä on asiantuntijoiden mukaan sinänsä erittäin hyvä keino päästöjen hillitsemiseen: jokainen laitos saa luvan tuottaa tietyn määrän päästöjä, ja jos se onnistuu jättämään osan kiintiöstään käyttämättä, sen voi muuttaa rahaksi myymällä sen jollekin toiselle, joka sitä tarvitsee. Kokonaispäästöt pysyvät kaupoista huolimatta asetetun yhteismäärän rajoissa.
Nyt näyttää kuitenkin siltä, että EU:n jäsenvaltiot jakavat omille laitoksilleen kiintiöitä aivan liian avokätisesti, jolloin kellään ei ole todellista motivaatiota päästöjen vähentämiseen eikä tarvetta ostaa lisäkiintiöitä. Päästökauppa ei tällä tavalla toimi, eivätkä päästöt vähene.
Tuli mieleeni, että tilanne on kuin suoraan evolutiikan oppikirjasta, kohdasta ryhmävalinta. Ryhmävalinnan idea on, että jos yksilöt rajoittavat omaa menestystään (esimerkiksi tuottavat vähemmän jälkeläisiä kuin voisivat) ryhmä kokonaisuutena hyötyy (esimerkiksi ruokaa riittää paremmin kaikille). Tämä kuulostaa järkevältä, ja usein luontodokumenteissakin selitetään merkilliseltä vaikuttavia ilmiöitä sillä, että ne ovat "lajille eduksi" vaikka yksilö kärsii.
Ryhmävalinta on kuitenkin osoitettu teoreettisesti lähes mahdottomaksi (ainakaan se ei ehdi vaikuttaa evoluutioon kovinkaan pitkään). Luonnonvalinta suosii automaattisesti niiden yksilöiden geenejä, jotka parhaiten lisääntyvät populaatiossa suhteessa muihin. Kuvitellaanpa populaatio, jossa olisi ryhmän kannalta edullista tuottaa vain yksi jälkeläinen normaalin kahden sijasta. Jos tällaisessa ryhmässä kaikki tuottavat yhden jälkeläisen, mutta yksi "itsekäs" yksilö tuottaakin kaksi, tämän "itsekkään" geenit runsastuvat muiden kustannuksella, eli valinta suosii niitä. Siispä seuraavissa sukupolvessa yhä useampi yksilö tuottaa kaksi jälkeläistä, ja "ryhmän etu" häviää yksilöiden välisessä kilpailussa. Ryhmävalinnan toimiminen edellyttää, että ryhmässä on pelkkiä "epäitsekkäitä" yksilöitä - jos sinne ilmestyy yksikin "itsekäs" yksilö esim. mutaation kautta tai muista ryhmistä siirtymällä, tilanne laukeaa.
Miten tämä liittyy päästökauppaan? EU:ta voi verrata "ryhmään" ja jäsenvaltioita "yksilöihin". Olisi ryhmälle hyväksi, jos kaikki yksilöt rajoittaisivat menestymistään, eli vähentäisivät päästöjään (olettaen että ainakin päättäjien ja teollisuuden mielestä päästöjen vähentäminen on yhtä kuin tuottavuuden ja menestyksen vähentäminen). Tämä toimisi, jos kaikki sitoutuisivat siihen - mutta homma leviää käsiin heti, jos joku alkaa "itsekkääksi" eli suosii oman maansa teollisuutta muita väljemmillä kiintiöillä. Mikään maa ei siten uskalla rajata tiukkoja kiintiöitä kilpailukyvyn vähenemisen pelossa, eli todellisia päästövähennyksiä ei saada aikaan. Yksilön etu jyrää ryhmän edun.
Mikä olisi ratkaisu tähän? Jos jatketaan evolutiivista ajattelua, päästövähennykset pitäisi saada yksilöille eli valtioille kannattaviksi, sen sijaan että ne nähtäisiin yksilöiden uhrauksina ryhmän edun nimissä. Jos päästöjen vähentäminen parantaa omaa etua, päästöjä vähentävien maiden menestys nousee ja päästöjen vähentämisestä tulee tavoiteltavaa. Valtioiden ja yritysten pitäisikin alkaa nähdä päästövähennykset uhkan sijasta mahdollisuutena - mahdollisuutena tehostaa toimintaa, säästää kustannuksissa ja parantaa yrityksen imagoa kuluttajien silmissä. Mutta miten tämän saisi toimimaan käytännössä?
P.S. QdesQ:n Kaitsu mainosti toista, uutta ympäristöuutisblogia. Stellarian luontosivu näyttääkin lupaavalta!
Nyt näyttää kuitenkin siltä, että EU:n jäsenvaltiot jakavat omille laitoksilleen kiintiöitä aivan liian avokätisesti, jolloin kellään ei ole todellista motivaatiota päästöjen vähentämiseen eikä tarvetta ostaa lisäkiintiöitä. Päästökauppa ei tällä tavalla toimi, eivätkä päästöt vähene.
Tuli mieleeni, että tilanne on kuin suoraan evolutiikan oppikirjasta, kohdasta ryhmävalinta. Ryhmävalinnan idea on, että jos yksilöt rajoittavat omaa menestystään (esimerkiksi tuottavat vähemmän jälkeläisiä kuin voisivat) ryhmä kokonaisuutena hyötyy (esimerkiksi ruokaa riittää paremmin kaikille). Tämä kuulostaa järkevältä, ja usein luontodokumenteissakin selitetään merkilliseltä vaikuttavia ilmiöitä sillä, että ne ovat "lajille eduksi" vaikka yksilö kärsii.
Ryhmävalinta on kuitenkin osoitettu teoreettisesti lähes mahdottomaksi (ainakaan se ei ehdi vaikuttaa evoluutioon kovinkaan pitkään). Luonnonvalinta suosii automaattisesti niiden yksilöiden geenejä, jotka parhaiten lisääntyvät populaatiossa suhteessa muihin. Kuvitellaanpa populaatio, jossa olisi ryhmän kannalta edullista tuottaa vain yksi jälkeläinen normaalin kahden sijasta. Jos tällaisessa ryhmässä kaikki tuottavat yhden jälkeläisen, mutta yksi "itsekäs" yksilö tuottaakin kaksi, tämän "itsekkään" geenit runsastuvat muiden kustannuksella, eli valinta suosii niitä. Siispä seuraavissa sukupolvessa yhä useampi yksilö tuottaa kaksi jälkeläistä, ja "ryhmän etu" häviää yksilöiden välisessä kilpailussa. Ryhmävalinnan toimiminen edellyttää, että ryhmässä on pelkkiä "epäitsekkäitä" yksilöitä - jos sinne ilmestyy yksikin "itsekäs" yksilö esim. mutaation kautta tai muista ryhmistä siirtymällä, tilanne laukeaa.
Miten tämä liittyy päästökauppaan? EU:ta voi verrata "ryhmään" ja jäsenvaltioita "yksilöihin". Olisi ryhmälle hyväksi, jos kaikki yksilöt rajoittaisivat menestymistään, eli vähentäisivät päästöjään (olettaen että ainakin päättäjien ja teollisuuden mielestä päästöjen vähentäminen on yhtä kuin tuottavuuden ja menestyksen vähentäminen). Tämä toimisi, jos kaikki sitoutuisivat siihen - mutta homma leviää käsiin heti, jos joku alkaa "itsekkääksi" eli suosii oman maansa teollisuutta muita väljemmillä kiintiöillä. Mikään maa ei siten uskalla rajata tiukkoja kiintiöitä kilpailukyvyn vähenemisen pelossa, eli todellisia päästövähennyksiä ei saada aikaan. Yksilön etu jyrää ryhmän edun.
Mikä olisi ratkaisu tähän? Jos jatketaan evolutiivista ajattelua, päästövähennykset pitäisi saada yksilöille eli valtioille kannattaviksi, sen sijaan että ne nähtäisiin yksilöiden uhrauksina ryhmän edun nimissä. Jos päästöjen vähentäminen parantaa omaa etua, päästöjä vähentävien maiden menestys nousee ja päästöjen vähentämisestä tulee tavoiteltavaa. Valtioiden ja yritysten pitäisikin alkaa nähdä päästövähennykset uhkan sijasta mahdollisuutena - mahdollisuutena tehostaa toimintaa, säästää kustannuksissa ja parantaa yrityksen imagoa kuluttajien silmissä. Mutta miten tämän saisi toimimaan käytännössä?
P.S. QdesQ:n Kaitsu mainosti toista, uutta ympäristöuutisblogia. Stellarian luontosivu näyttääkin lupaavalta!
15.11.2006
Kuvitelmia menneisyydestä
Menneisyyden tutkiminen on vaikeaa. Usein ajattelen, että mitä kaukaisemmista ajoista on kyse, sitä vaikeammaksi käy tutkiminen. Menneisyyden mittakaavoja on useita. Historioitsija tutkii kenties viimeisten satojen vuosien tapahtumia, arkeologin aikaskaala voi olla tuhansissa vuosissa. Paleontologi taas yrittää selvittää miljoonien, jopa satojen miljoonien vuosien takaisia tapahtumia.
Historioitsijoilla on kenties helpointa, sillä saatavilla on yleensä jonkinlaista kirjallista aineistoa, ehkä jopa silminnäkijäkertomuksia ja kuvatallenteita. Mutta jo arkeologeilla on vaikeampaa - muinaisten kaupunkien elämästä on joskus todisteina vain rakennusten seiniä, koruja ja ruukunpalasia. Niistäkin voidaan toki päätellä paljon, ja siinä työssä auttaa se, että ihmisen on kaikista maailman lajeista helpointa kuvitella nimenomaan muinaisten ihmisten elämää (vaikka kulttuurierot ovatkin suuria).
Silti mieleeni juolahti television historia-dokumenttia katsellessa, ettemme voi koskaan täysin varmasti tietää, mitä tapahtui edes kaksisataa vuotta sitten. Kukaan meistä ei ollut sitä näkemässä. Historian oppikirjat ja tv-dokumentit luovat illuusion siitä, että tietäisimme asioiden olleen jollain tavalla, mutta oikeasti paras mihin pystymme on vain tehdä erittäin valistuneita arvauksia.
Näin ajateltuna paleontologia ei itse asiassa ole juuri sen "epävarmempi" tieteenala kuin arkeologiakaan, vaikka aikaskaala on monta suuruusluokkaa isompi. Vaikka löytäisimme kuinka hienon luurangon tahansa, emme voi lopulta tietää, minkälaisen elämän sen kantaja oli elänyt, ja minkälaisessa ympäristössä. Sekä arkeologit että paleontologit joutuvat tyytymään valistuneisiin arvauksiin.
Ihmisen elinaika on lisäksi niin lyhyt, että meidän on vaikea tajuta menneisyyttä kovinkaan pitkälle. Meidän on vaikea hahmottaa, kuinka "paljon" on vaikkapa tuhat vuotta sitten, puhumattakaan miljoonista ja sadoista miljoonista vuosista, jotka ainakin allekirjoittaneella ovat vain lukuja päässä, vailla todellista ajantajua. (Kuinka kauan on miljoona vuotta? "Todella käsittämättömän kauan", on ehkä paras kuvaus, johon pystyn, ja samalla yritän kuvitella mielessäni satoja ja tuhansia vuosia toistensa perään.)
Luulen tästä johtuvan, että meidän on myös vaikea kuvitella muinaista elämää sellaisena kuin se oli - omilla ehdoillaan toimivana, vallitsevien olosuhteiden säätelemänä, ja tulevaisuudesta tietämättömänä. Ihmisten kohdalla tämä onnistuu vielä jotenkuten, ja osaamme kenties kuvitella elämää vaikkapa jossain historiallisessa kaupungissa. Mutta viimeistään kun siirrytään ihmislajin alkuaikoihin ja siitä taaksepäin, alamme helposti verrata fossiileista ym. saatua tietoa nykyisyyteen. Esimerkiksi elämän historiaa käsittelevissä kirjoissa asiat esitetään usein kehityskulkuina, jossa sarja muinaisia elämänmuotoja johtaa nykyiseen, "valmiiseen" lajiin tai lajiryhmään. Evoluutiosta puhutaan usein esimerkiksi mediassa menneisyydessä tapahtuneena ilmiönä, jonka tulokset ovat nyt nähtävissä.
Liian harvoin muistetaan, että jokaikinen fossiili, jonka paleontologi löytää, ei ole vain osa jotain kehityslinjaa, vaan myös niin menestyneen ja riittävän kauan olemassa olleen lajin edustaja, että siitä on ylipäänsä ollut tilaisuus jäädä fossiili. Jokainen laji on aikanaan ollut "valmis", hyvin elinympäristöönsä sopeutunut ja osa omaa ekosysteemiään, eikä mikään välivaihe matkalla kohti nykyisiä, "täydellisiä" lajeja. Elinolosuhteet muuttuvat, ja lajit kehittyvät niiden mukana - toiset kuolevat sukupuuttoon, toiset sopeutuvat muutoksiin, joistain kehittyy sopivissa olosuhteissa aivan uusia lajeja. Mutta vaikka voisimme aikakoneella matkustaa koko eliniäksemmekin katsomaan mitä tahansa kohtaa elämän historiassa, näkisimme (suhteellisen) muuttumattomia, hyvin toimivia ja "valmiita" lajeja sisältäviä ekosysteemejä, jotka ovat pysyneet ja tulevat pysymään (suhteellisen) samanlaisina käsittämättömän pitkiä aikoja, jopa kymmeniä miljoonia vuosia.
Menneet lajit (ja kulttuurit?) eivät olleet välivaiheita "matkalla kohti jotain parempaa". Jokainen laji (ja kulttuuri?) on aikanaan ollut "täysin kehittynyt", vaikka toki evoluution prosessit ovat aina täydessä käynnissä. Jokainen laji tulee myös joskus katoamaan ja korvautumaan uusilla. Mitähän esimerkiksi ihmislajille mahtaa kuulua vaikkapa viiden miljoonan vuoden kuluttua? Onko koko kehityslinjaa enää olemassa? Vai onko tapahtunut lajiutuminen, ja maapalloa (sekä kenties avaruutta?) asuttaa useampi ihmislaji, jokainen omalla tavallaan kehityksensä huipulla? Siinä tapauksessa me olisimme vain "välivaihe" näiden uusien ihmisten näkökulmasta. :-)
Historioitsijoilla on kenties helpointa, sillä saatavilla on yleensä jonkinlaista kirjallista aineistoa, ehkä jopa silminnäkijäkertomuksia ja kuvatallenteita. Mutta jo arkeologeilla on vaikeampaa - muinaisten kaupunkien elämästä on joskus todisteina vain rakennusten seiniä, koruja ja ruukunpalasia. Niistäkin voidaan toki päätellä paljon, ja siinä työssä auttaa se, että ihmisen on kaikista maailman lajeista helpointa kuvitella nimenomaan muinaisten ihmisten elämää (vaikka kulttuurierot ovatkin suuria).
Silti mieleeni juolahti television historia-dokumenttia katsellessa, ettemme voi koskaan täysin varmasti tietää, mitä tapahtui edes kaksisataa vuotta sitten. Kukaan meistä ei ollut sitä näkemässä. Historian oppikirjat ja tv-dokumentit luovat illuusion siitä, että tietäisimme asioiden olleen jollain tavalla, mutta oikeasti paras mihin pystymme on vain tehdä erittäin valistuneita arvauksia.
Näin ajateltuna paleontologia ei itse asiassa ole juuri sen "epävarmempi" tieteenala kuin arkeologiakaan, vaikka aikaskaala on monta suuruusluokkaa isompi. Vaikka löytäisimme kuinka hienon luurangon tahansa, emme voi lopulta tietää, minkälaisen elämän sen kantaja oli elänyt, ja minkälaisessa ympäristössä. Sekä arkeologit että paleontologit joutuvat tyytymään valistuneisiin arvauksiin.
Ihmisen elinaika on lisäksi niin lyhyt, että meidän on vaikea tajuta menneisyyttä kovinkaan pitkälle. Meidän on vaikea hahmottaa, kuinka "paljon" on vaikkapa tuhat vuotta sitten, puhumattakaan miljoonista ja sadoista miljoonista vuosista, jotka ainakin allekirjoittaneella ovat vain lukuja päässä, vailla todellista ajantajua. (Kuinka kauan on miljoona vuotta? "Todella käsittämättömän kauan", on ehkä paras kuvaus, johon pystyn, ja samalla yritän kuvitella mielessäni satoja ja tuhansia vuosia toistensa perään.)
Luulen tästä johtuvan, että meidän on myös vaikea kuvitella muinaista elämää sellaisena kuin se oli - omilla ehdoillaan toimivana, vallitsevien olosuhteiden säätelemänä, ja tulevaisuudesta tietämättömänä. Ihmisten kohdalla tämä onnistuu vielä jotenkuten, ja osaamme kenties kuvitella elämää vaikkapa jossain historiallisessa kaupungissa. Mutta viimeistään kun siirrytään ihmislajin alkuaikoihin ja siitä taaksepäin, alamme helposti verrata fossiileista ym. saatua tietoa nykyisyyteen. Esimerkiksi elämän historiaa käsittelevissä kirjoissa asiat esitetään usein kehityskulkuina, jossa sarja muinaisia elämänmuotoja johtaa nykyiseen, "valmiiseen" lajiin tai lajiryhmään. Evoluutiosta puhutaan usein esimerkiksi mediassa menneisyydessä tapahtuneena ilmiönä, jonka tulokset ovat nyt nähtävissä.
Liian harvoin muistetaan, että jokaikinen fossiili, jonka paleontologi löytää, ei ole vain osa jotain kehityslinjaa, vaan myös niin menestyneen ja riittävän kauan olemassa olleen lajin edustaja, että siitä on ylipäänsä ollut tilaisuus jäädä fossiili. Jokainen laji on aikanaan ollut "valmis", hyvin elinympäristöönsä sopeutunut ja osa omaa ekosysteemiään, eikä mikään välivaihe matkalla kohti nykyisiä, "täydellisiä" lajeja. Elinolosuhteet muuttuvat, ja lajit kehittyvät niiden mukana - toiset kuolevat sukupuuttoon, toiset sopeutuvat muutoksiin, joistain kehittyy sopivissa olosuhteissa aivan uusia lajeja. Mutta vaikka voisimme aikakoneella matkustaa koko eliniäksemmekin katsomaan mitä tahansa kohtaa elämän historiassa, näkisimme (suhteellisen) muuttumattomia, hyvin toimivia ja "valmiita" lajeja sisältäviä ekosysteemejä, jotka ovat pysyneet ja tulevat pysymään (suhteellisen) samanlaisina käsittämättömän pitkiä aikoja, jopa kymmeniä miljoonia vuosia.
Menneet lajit (ja kulttuurit?) eivät olleet välivaiheita "matkalla kohti jotain parempaa". Jokainen laji (ja kulttuuri?) on aikanaan ollut "täysin kehittynyt", vaikka toki evoluution prosessit ovat aina täydessä käynnissä. Jokainen laji tulee myös joskus katoamaan ja korvautumaan uusilla. Mitähän esimerkiksi ihmislajille mahtaa kuulua vaikkapa viiden miljoonan vuoden kuluttua? Onko koko kehityslinjaa enää olemassa? Vai onko tapahtunut lajiutuminen, ja maapalloa (sekä kenties avaruutta?) asuttaa useampi ihmislaji, jokainen omalla tavallaan kehityksensä huipulla? Siinä tapauksessa me olisimme vain "välivaihe" näiden uusien ihmisten näkökulmasta. :-)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)