Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ihminen ja muut eläimet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ihminen ja muut eläimet. Näytä kaikki tekstit

28.4.2013

Onko oikein syödä (lihaa)?

Antti Nylén kirjoitti inspiroivan kolumnin Suomen Luonto -lehteen 3/2013. Lainaan aloituksen häneltä:
Vuosi sitten keväällä The New York Times julkisti kirjoituskilpailun. Lukijoita pyydettiin kertomaan enintään 600 sanalla, mitkä ovat lihansyönnin eettiset perustelut. Ei haluttu kuulla, että ”liha on hyvää”, ”ihminen on kaikkiruokainen” tai että ”lihaa on aina syöty”.

Kysyttiin ainoastaan: miksi on oikein syödä eläimiä?
Hyvä kysymys. Kuten Nylénkin kirjoittaa:
On selvää, että kuka tahansa kasvissyöjä pystyy milloin vain perustelemaan valintansa eettisesti, koska päätös on useimmiten ajattelun tulos. (...) Lihansyöntiään taas ei kukaan joudu perustelemaan, koska se on normaalia. (...)
Yhtäläisyysmerkkien näkeminen normaaliuden ja hyvyyden välillä on kuitenkin virhe. Jos jokin on tavallista, se voi yhtä hyvin olla väärin kuin oikeinkin.
Syön lihaa, joten aloin heti pyöritellä kysymystä päässäni. En todellakaan ole tyytyväinen siihen tapaan, jolla suurin osa syömästämme lihasta tällä hetkellä tuotetaan. (Jos luulet tietäväsi, tai et tiedä mistä liha tulee, kannattaa lukea kiihkoton, Finlandia-palkittu Syötäväksi kasvatetut.) Kysymyksenasettelussa ei kuitenkaan ole mielestäni kyse siitä. Tai on, jos sillä tarkoitetaan kysyä "onko oikein valita kaupassa tai ravintolassa ruuaksi lihaa". Jos aihe on tämä, Nylénin kolumnissa ja kilpailun taustakirjoituksissa on paljon painavaa asiaa. Kuten Nylén, en usko että nykymuotoista lihansyöntiä on mahdollista perustella eettisesti. En itsekään edes yritä. (Samoin en pystyisi eettisesti perustelemaan montaa muutakaan nykyiseen elämäntapaani/-mme liittyvää ilmiötä.)

Mutta mielestäni kysymys ei olekaan siitä, ja mielestäni kolumni ei siksi osu aiheen ytimeen. Entä jos alkuperäinen kysymys luetaan sellaisenaan, ilman reunaehtoja? Miksi on oikein syödä eläimiä? Onko oikein käyttää eläimen lihaksia ravinnoksi?

Tästä kysymyksestä päässäni alkaa surista ajatuksia, joista osaa käsitellään mm. kilpailun taustoissa. Esimerkiksi, syöväthän muutkin eläimet lihaa. Se on totta, mutta muut eläimet eivät tietääksemme voi tehdä moraalisia valintoja, kuten nyt ollaan tekemässä. Ihminen ei periaatteessa tarvitse lihaa, vaikka onkin evolutiivisesti sopeutunut sitä käyttämään.

Koska biologina ajattelen, että ihminen lähtökohtaisesti voi, ja biologisessa mielessä meidän myös kannattaa syödä jonkin verran lihaa, päädyn lopulta aina samaan kysymykseen: miksi eläimen syöminen itsessään olisi moraalisesti väärin?

Onko väärin tappaa toinen eliö ravinnon takia? Ravinto joka tapauksessa kuuluu ihmisen välttämättömiin perustarpeisiin ja sellaisen ruokavalion koostaminen, jota varten ei tarvitsisi tappaa yhtään eliötä, on hyvin haastava tehtävä (perunakasvi kuolee kun se nostetaan maasta) - ja vielä haastavampi, jos tappamiseksi lasketaan kokonaisen eliön ohella myös elävien osien (esim. raparperinlehti) ottaminen ja niiden tappaminen (viimeistään) syömällä. Ihminen ajattelee tappamista herkästi yksilökeskeisesti, koska eläimet ovat selvärajaisia yksilöitä, mutta kuten olen aiemmin kirjoittanut, muiden eliöiden kohdalla yksilöä on usein erittäin vaikea määritellä.

Jos hyväksymme kasvien, sienten yms. eliöiden ja niiden osien tappamisen, onko kuitenkin väärin tappaa ravinnoksi eläin - kokonainen, tunteva eliö? Mihin raja vedetään - miten tunteva ja tietoinen eläimen pitää olla, että sen tappaminen on väärin? Saako sienieläimen, joka ei hengenlahjoiltaan varmastikaan juuri eroa kanttarellista, tappaa ravinnoksi? Entä kastemadon? Simpukan? Meritähden? Heinäsirkan? Ahvenen? Sammakon? Kanan? Lehmän? Delfiinin?

Groteskisti voi kysyä myös, olisiko parempi ottaa eläimestä vain osa ja olla tappamatta sitä? Koska vastaus on varmaankin ei, kyse ei taidakaan olla tappamisesta vaan eläimen kokemuksista ja kärsimyksistä. Onko siis tappamisen tavalla merkitystä? Meillä on keinoja tappaa eläin kivuttomasti ja nopeasti, ilman että se (tietääksemme) tajuaa mitään. Onko lyhytkestoista kuolemisen tapaa isompi ongelma kuitenkin niissä oloissa, joissa eläin elää elämänsä? Onko silloin eettisesti perusteltua syödä vapaana elänyttä riistaa, vaikka sen joutuu tappamaan, jos sen tekee mahdollisimman "hyvin"?

Nyt on puhuttu jo aika paljon tappamisesta, joka ei sentään ole niitä miellyttävimpiä puheenaiheita (eikä itsestäni ainakaan tällä kasvatuksella ja näissä elinoloissa olisi tappamaan kovinkaan montaa hyttystä suurempaa eläintä). Ylläolevat pohdinnat ovat myös oikeastaan määrittelykysymyksiä: asteikon ääripäistä voidaan luultavasti olla melko yhtä mieltä, ja rajojen vetäminen (kuten mitä saa tappaa ruuaksi ja mitä ei) kuuluu moraalin perusluonteeseen.

Mutta entä jos unohdetaan koko tappaminen: entä jos lihan syömistä varten ei tarvitse tappaa lainkaan, vaan syö vain muista syistä kuolleita eläimiä?

Jos eläin on elänyt ja kuollut moraalisesti hyväksyttävissä oloissa, en pysty perustelemaan itselleni, miksi sen lihan syöminen sinänsä olisi moraalisesti väärin - siitä huolimatta että yllämainituista syistä lihan ostaminen tällä hetkellä aiheuttaa aina piston omassatunnossani, ja pyrin jatkuvasti säätämään ruokavaliotani kasvispainotteiseksi. Ainakin näin maallikon näkökulmasta on myös luontevaa vetää se johtopäätös, että jos asia ei ole väärin, se on oikein. Mutta jos tämä perustelu ei kelpaa - eli asian toteaminen ei-vääräksi ei tarkoita sen olevan oikein - haluaisin kysyä, miksi on moraalisesti oikein syödä ylipäänsä? Onko ainoa moraalisesti kestävä ratkaisu lakata syömästä, eli lakata olemasta? Ihmisten katoaminen maapallolta tekisi varmasti muulle eliökunnalle pääsääntöisesti hyvää.


22.9.2011

Biologian perusteet hukassa

On ollut sellaisia luonto-uutisia liikkeellä, ettei biologi voi kuin huokailla (jos ei ehdi itse tarttua epäkohtiin ja alkaa kampanjoimaan - hatunnosto heille jotka sitä tekevät!).

Ensinnäkin, Suomen susien määrä on pudonnut viidessä vuodessa lähes puoleen, ja yhdeksi syyksi on nyt ihan virallisesti todettu salametsästys. Kun katsoo telkkarista hienoa luontodokumenttia vaikkapa sarvikuonoista tai gorilloista ja näkee miten salametsästäjät niitä säälittä tuhoavat, voi ihan tuntea miten sisimmässä kuohuu suuttumus ja epätoivo eläinten ja luonnon puolesta. Ongelmat vain tuntuvat olevan toivottoman kaukana, kehitysmaiden viidakoissa ja savanneilla. On myös helppo ajatella, että salametsästystä ruokkivat mm. köyhyys ja tietämättömyys, ja että eihän täällä "sivistyneessä maailmassa" tuollaista päästettäisi tapahtumaan, täällä on sentään laki ja järjestys.

Mutta eivät asiat ole Suomessa juurikaan paremmin - salametsästys ja eläinten vainoaminen ovat ilmeisesti täällä paikoitellen suorastaan arkipäivää. Susien lisäksi täällä salametsästetään mm. petolintuja, ja toisin kuin esim. sarvikuonojen kohdalla (joista käytetään sarvi) näistä kummastakaan ei ole ihmiselle mitään hyötyä ruokana tai käyttötarpeina, vaan tapot ovat välillä hyvinkin julmia ja raadot hylätään metsään. Miksi Suomen kaltaisessa vauraassa ja hyvin koulutetussa maassa esiintyy ihan samoja ongelmia, joita kauhistelemme kaukomailla? Ainoa lohtu on, etteivät Suomessa kyseessä ole minkään lajin maailman viimeiset yksilöt (saimaannorppaa ei kai suorastaan vainota, vaikka verkkokalastuksesta ei toisaalta haluttaisi luopua?), mutta on pelottavaa kuvitella salametsästykseen syyllistyvien ihmisten ajatusmaailmaa. Eivätkö he tosiaan ymmärrä? Vai eikö koulussa ole opetettu, mikä on esimerkiksi petoeläinten merkitys ja vaikutus luonnossa?

Muistutettakoon myös, että Suomi on Maltan kanssa ainoa EU-maa, jossa harjoitetaan lintujen kevätmetsästystä, ja olemme saaneet sen johdosta kansainvälistäkin huomiota. Se tosin ei ole salametsästystä, vaan tapahtuu ihan laillisesti. Ei se silti oikein ole.

Otetaan toinen uutinen, johon johdattelen kysymysparilla. Mikä on mielestäsi oikea tapa määritellä kalastuskiintiöiden koko? Entä miten arvelet kiintiöiden koon tällä hetkellä määräytyvän EU:n tasolla?

Lehtiuutinen aiheesta oli niin ihmeellinen, etten tiennyt pitäisikö olla iloinen vai surullinen:
Kalastuskiintiöt saattavat kohta perustua todellisuuteen. Euroopan unionin kalastuskiintiöt saatetaan määrätä tulevaisuudessa tieteellisten arvioiden pohjalta.
Mitä ihmettä - mitenkäs ne sitten on tähän asti määrätty? No, en oikeastaan ole järin yllättynyt:
Tähän saakka kiintiöistä on väännetty EU:n kalastus- ja maatalousministerien kokouksissa, joissa jokainen maa on lähinnä yrittänyt varmistaa mahdollisimman suuren pyyntikiintiön itselleen.
Niinpä tietysti. Eipä siis ihme, että:
EU:n merialueiden kalakannoista jopa kolme neljännestä on ylikalastettuja ja kolmannes kannoista on romahdusvaarassa.
Myös poliitikoilta ja kalastuksen edunvalvojilta ovat tainneet jäädä biologian läksyt lukematta. Ei tarvitse odottaa edes siihen asti, että kalakannat todella loppuvat - kalastuselinkeino joutuu vakaviin vaikeuksiin jo paljon aikaisemmin, jos ei kalastuskiintiöitä sopeuteta kantojen kokoon nopeasti. Pienemmät leikkaukset nyt ovat varmasti mukavampia kuin isot romahdukset myöhemmin. Kukaan ei hyödy siitä, että kalakannat romahtavat ja ehkä lopulta katoavat kokonaan.

Kolmanneksi loppukevennys, josta on tulossa hyvää vauhtia uusi lentävä lause Sauli Niinistön kuuluisten "tupajumien ja torakoiden" rinnalle:

Copyright: Seppo Leinonen
Seppo Leinosen sivuilla esitellään myös alkuperäinen uutisartikkeli, jonka suosittelen lukemaan - siksikin, että se sisältää mm. väärän tulkinnan suurpetojen luokitusperusteista. Ja jos jollekin todella on vielä epäselvää, mikä se punainen kirja on ja mihin ne väitteet perustuvat, niin tietoa löytyy Ympäristöhallinnon sivuilta.

28.8.2011

Kuka auttaa loukkaantunutta eläintä?

Sairasta, vahingoittunutta tai muutoin avuttomassa tilassa olevaa luonnonvaraista eläintä on pyrittävä auttamaan. Jos eläin on kuitenkin sellaisessa tilassa, että sen hengissä pitäminen on ilmeistä julmuutta sitä kohtaan, eläin on lopetettava tai on huolehdittava siitä, että se lopetetaan.

Saan silloin tällöin työni puolesta puheluita ihmisiltä, jotka ovat löytäneet - tai luulevat löytäneensä - loukkaantuneen eläimen. Auttamishalu on yleensä suuri, ja Suomessa ihmiset ovat tottuneet siihen, että aina löytyy se jokin oikea viranomainen tai muu taho, jolle kunkin ongelman hoitaminen kuuluu. Yllättäen näin ei tässä tilanteessa ole.


Tarvitseeko eläin apua?

Älä koske jäniksenpoikaseen, ellei ole ihan pakko. 
Kuva: "Lemur12"
Ensimmäinen ongelma on se, että vaikka eläin näyttäisi olevan avun tarpeessa, se ei sitä ehkä kuitenkaan ole. Esimerkiksi jänisten ja rusakoiden poikaset viettävät suurimman osan ajastaan yksin - emo käy vain 1-2 kertaa päivässä imettämässä niitä. Kerrostalon pihalla tepasteleva, lentokyvytön lokinpoikanen on samassa tilanteessa - senkin vanhemmat saattavat käydä ruokkimassa poikasta esimerkiksi vain öisin, ja lokinpojille on tyypillistä lähteä kuljeskelemaan ympäristöön ennen lentokyvyn saavuttamista. Muutkin yksinäiset, pienet eläimet herättävät välillä ihmisten suojeluvaistot, mutta useimmiten emot ovat lähettyvillä ja uskaltavat tulla esiin vasta kun ihminen poistuu paikalta.

Oikea ratkaisu näissä tilanteissahan on tietysti olla tekemättä mitään. Jos eläin ei ole selvästi loukkaantunut, sillä todennäköisesti ei ole mitään hätää. Luonnonvaraisen eläimen on aina parempi olla luonnossa kuin stressaantua ihmisen käsittelyssä ja helposti väärässä tai puutteellisessa hoidossa. Jos eläin on vaarallisessa paikassa, kuten ajotiellä, sen voi siirtää esim. lähimpään pensaikkoon. Kannattaa käyttää hanskoja tai vaikka pyyhettä apuna ja suojana. Jäniksenpoikasten kohdalla varoitetaan joskus ihmisen hajun tarttumisesta, mihin en osaa ottaa kantaa, mutta ainakin kannattaa suojata itsensä mahdollisilta puremilta, raapimisilta ja/tai taudinaiheuttajilta.


Kuka auttaa, jos apua tarvitaan?

Suurempi ongelma on kuitenkin se, että jos eläin todella on aidosti loukkaantunut, tilanne on yllättävän vaikea ja monimutkainen. Vaikka laki velvoittaa auttamaan, missään ei ole määritelty, kenen vastuulla ja kustannuksella se pitäisi tehdä. Ei ole olemassa yhtä oikeaa paikkaa, johon voisi ottaa yhteyttä ja kysyä toimintaohjeita, tai jonne eläimen voisi toimittaa saamaan hoitoa. Suomesta puuttuu kattava eläinhoitoloiden ja asiantuntijoiden verkosto.

Lokinpoikanen. Kuva: "JsonLind". 
Julkaistu Creative Commons -lisenssillä.
Tietoa on netissä tarjolla, mutta se on hajanaista ja vajavaista. Toisaalta ei voida antaa valmiita hoito-ohjeita jokaiseen tapaukseen, eikä eläimen kotihoito ole kaikissa tilanteissa edes mahdollista, ja toisaalta luonnonvaraisia eläimiä vastaanottavia hoitopaikkoja on aivan liian vähän, ja monet niistä toimivat yksityisesti, kokonaan tai osittain vapaaehtoisvoimin, hyvin rajallisilla resursseilla. Omalla kustannuksellaan akuutisti apua tarvitsevan eläimen voi tietysti viedä lähimmälle eläinlääkärille, mutta kaikki eivät suostu ja/tai osaa hoitaa ainakaan kaikkia luonnonvaraisia eläimiä. Toisaalta jotkut yksityiset asianharrastajat ovat tottuneita hoitamaan esimerkiksi loukkaantuneita lintuja, mutta nimet ja yhteystiedot eivät välttämättä ole yleisesti tiedossa.

Vaikka hoitopaikka löytyisi, eläimen toimittaminen sinne ei myöskään ole kenenkään vastuulla. Eläintä voi ensinnäkin olla vaikea saada kiinni. Toiseksi hoitolasta ei yleensä ehditä eläintä hakemaan, ja jos löytäjällä ei ole mahdollisuutta lähteä sitä kuljettamaan, vaaditaan kekseliäisyyttä. Ehkä joku autollinen tuttava voisi auttaa? Busseissa ei kuljeteta eläviä eläimiä ainakaan rahtina, mutta jos pystyt itse lähtemään mukaan, asiaa kannattaa kysyä.

Vielä eräs ongelma on, että maallikon voi olla  vaikea arvioida, milloin eläin on niin pahasti loukkaantunut, että se olisi lopetettava, ja mikä olisi paras keino tehdä se. Lopetuskeinoista on vielä vaikeampi löytää tietoa kuin hoitopaikoista. Joka tapauksessa jokaisella on oikeus lopettaa selvästi kärsivä eläin, oli laji rauhoitettu tai ei.


Mitä tehdä?

Tässä eri tahoilta kerättyjä ohjeita. (tekstit otteita, lue lisää ao. sivulta) Listaa saa mielellään täydentää.

YLEISTÄ

Ympäristöhallinto
Jotkin eläintarhat ottavat vastaan apua tarvitsevia luonnonvaraisia eläimiä. Asiasta on aina hyvä sopia etukäteen puhelimitse. Luonnonvaraisten vahingoittuneiden eläinten hoidosta ja käsittelystä tietävät myös mm. kuntien eläinsuojeluviranomaiset, eläinsuojeluyhdistykset ja pelastuslaitokset (yleinen hätänumero 112).

Suomen eläinsuojeluyhdistysten liitto SEY
Luonnoneläin on aina syytä toimittaa asiantuntijan hoitoon. On tärkeää, että eläimen elintavat tunnetaan, sen ikä osataan arvioida, mahdolliset vammat osataan hoitaa sekä järjestää sille lajinsa tarpeiden mukainen pitopaikka. Jos olet epävarma löytämäsi luonnonvaraisen eläimen voinnista, on parasta olla koskematta siihen ja seurata tilannetta kauempaa.

Korkeasaari
Luonnonvarainen eläin tarvitsee apua, kun: (ks. sivu)

BirdLife Suomi
Eri puolilla Suomea on ihmisiä, jotka hoitavat lähiympäristöstään löytyneitä vahingoittuneita eläimiä. Yleensä kuntien ympäristötoimistoissa ja alueellisissa ympäristökeskuksissa tiedetään, ketkä lähiseudulla hoitavat vahingoittuneita eläimiä. Jos loukkaantuneiden tai hädänalaisten lintujen kiinniotossa tarvitaan apua, niin pelastuslaitos auttaa resurssiensa mukaan (hätänumero 112). Kannattaa kysyä paikalliselta palo- ja pelastuslaitokselta, sillä vastuu on viime kädessä valtiolla.

HOITOPAIKKOJA

Heinolan lintutarha.
Kuva: Heinolan lintutarha
Korkeasaari, Ranua Zoo, Ähtärin eläinpuisto, Pyhtään lintuhoitola, Heinolan lintutarha, Turun eläinhoitola, Hämeen lintuhoitola Anser, Villi-ilves (Wild Lynx). Yhteystiedot ja muita yhteystietoja (ajantasaisuudesta en tiedä):
* Ympäristöhallinnon linkit
* SEY:n kokoamat yhteystiedot
* Luonnontieteellisen keskusmuseon linkit
* Anser-hoitolan linkit (vaikuttaa ainakin osin vanhentuneelta)

TARKEMPIA OHJEITA

Kiinniotto, ensiapu ja kuljetus
http://www.korkeasaari.fi/elaimetjaymparisto/elainhoitola/avuntarpeessa

Liikenneonnettomuudet (suuret ja pienet eläimet)
http://www.sey.fi/elainten_viikko/2008_luonnonelaimet/auta_loukkaantunutta_luonnonelainta

Jänikset ja rusakot
http://www.tesy.info/suomi/jos_rusakko_1.html
http://www.sey.fi/elaintietoa/luonnonvaraiset_elaimet/janiksen_ja_rusakon_ensiapu
http://www.hesy.fi/luonnonvaraiset.htm

Oravat
http://www.tesy.info/suomi/jos_orava_1.html
http://www.hesy.fi/luonnonvaraiset.htm
http://www.korkeasaari.tx.fi/service.cntum?serviceType=serviceDocumentSection&documentId=49377

Siilit
http://www.hesy.fi/luonnonvaraiset.htm
http://www.tesy.info/suomi/jos_siili_1.html
http://www.korkeasaari.tx.fi/service.cntum?serviceType=serviceDocumentSection&documentId=49380

Lokit
http://www.birdlife.fi/lintuharrastus/faq-linnut_ja_ihminen.shtml#hylatty_lokki
http://www.hesy.fi/luonnonvaraiset.htm

Pikkulinnut ja pudonneet pesät
http://www.hesy.fi/luonnonvaraiset.htm
http://www.tesy.info/suomi/jos_pikkulintu_1.html
http://www.korkeasaari.fi/elaimetjaymparisto/elainhoitola/avuntarpeessa

Isompien lintujen poikaset
http://www.tesy.info/suomi/jos_vesilintu_1.html
http://www.tesy.info/suomi/jos_isolintu_1.html

Joutsen jäällä
http://www.birdlife.fi/lintuharrastus/faq-suojelu.shtml#joutsenet

Eläimen lopettaminen
http://www.sey.fi/elainten_viikko/2008_luonnonelaimet/auta_loukkaantunutta_luonnonelainta 
Käytä kookasta kiveä, vankkaa pulttiavainta, tunkkia tai tukevaa kalikkaa. Kohdista voimakas isku eläimen kallon leveimpään kohtaan. Varmista, että eläin on kuollut. Suurikokoinen eläin on lopetettava ampumalla. Jos poliisi ei pääse paikalle, kysy apua lähimmästä talosta.


Mitä jos antaisi luonnon hoitaa?

Lopuksi herää se kysymys, onko tosiaan ihmisen velvollisuus auttaa kaikkia loukkaantuneita eläimiä. Jos esimerkiksi vammautuneesta poikasesta ei ole eläjäksi, onko oikein aiheuttaa eläimelle ylimääräistä stressiä kiinniottamisesta ja kuljettamisesta, vaikka se johtaisi mahdollisesti tuskattomampaan kuolemaan? Luonnossa esiintyy paljon kärsimystä, eikä meidän ole mahdollista (eikä mielestäni järkevää edes yrittää) poistaa sitä kaikkialta.

Kettu. Kuva: "Snurre86".
Julkaistu Creative Commons -lisenssillä.
Toisaalta ihminen aiheuttaa muille eläimille niin paljon kärsimystä myös turhaan, että voi sanoa, että velvollisuutemme on auttaa silloin kun pystymme. Yleisesti elämän kunnioittamisen ja turhan kärsimyksen välttämisen voidaan mielestäni katsoa kuuluvan inhimillisyyteen ja hyvään elämään.

On helppo sanoa, että jos eläin on loukkaantunut selvästi ihmisen toiminnan tuloksena - kuten liikenteessä tai siimaan sotkeutuessaan - sitä on oikein auttaa. Mutta jos esimerkiksi lintu loukkaa siipensä petolinnun hyökkäyksessä, onko parempi auttaa "pikkuraukkaa", vai antaa luonnon päättää, joutuuko tämä "epäonnistunut" yksilö saman tai seuraavan pedon saaliiksi, tai onko se riittävän sisukas toipumaan omin voimin ja pärjäämään elämässä?

Luulen, että laki on muotoiltu yksiselitteiseksi, jotta siihen voidaan tarvittaessa vedota eikä siihen tarvitse kirjata moisia filosofisia pohdintoja. Mielestäni on silti oikein käyttää tervettä järkeä mahdollisesti loukkaantuneen eläimen kohdatessaan. Mieti:
  • onko eläin todella hädässä
  • onko se mahdollista saada kiinni
  • onko sen kiinniottamisesta ja käsittelystä enemmän haittaa vai hyötyä.

6.12.2010

Joka kymmenes Suomen eliölaji on uhanalainen

Viime keskiviikko oli merkittävä päivä: uusi Suomen lajien uhanalaisuusarvio, Suomen Punainen kirja, julkaistiin. Edellinen arvio on kymmenen vuoden takaa, joten päivitetyllä tiedolle on jo tarvetta.

Julkaisu on ilmaiseksi ladattavissa pdf-muodossa. Sivustolta löytyy myös paljon oheistietoa aiheesta.

Itse kirja ei niinkään ole tärkeä, mutta sen sisältämän tiedon merkitys on erittäin suuri. Arvioimalla mahdollisimman pätevien kriteerien perusteella, mitkä lajit ovat vaarassa kuolla sukupuuttoon, miten suuri tämä uhka kunkin lajin kohdalla on ja mitkä ovat sen syyt, tiedetään mitkä lajit tarvitsevat huomiotamme kaikkein kiireellisimmin. Resursseja ei koskaan ole loputtomasti eikä edes riittävästi, joten luonnonsuojelutoimet kannattaa kohdentaa mahdollisimman järkevästi. Punainen kirja on paitsi tietopankki, myös tärkeä työkalu ja vahva selkänoja sekä viranomaisille, kansalaisille että luonnonsuojelujärjestöille. Sitä voi käyttää esimerkiksi perusteluna, kun vaaditaan suojelutoimia jollekin lajille tai alueelle.

Uhanalaisuuden arviointityössä kaikki Suomen tunnetut eliölajit sijoitettiin luokkiin, jotka on esitetty allaolevassa kuvassa. (Oikeassa puoliskossa on koko luokittelujärjestelmä, vasemmalla vielä erikseen Punaiseen kirjaan sisältyvät luokat.)
Lähde: www.ymparisto.fi
Punaisessa kirjassa oleminen ei siis suoraan tarkoita, että laji on uhanalainen, vaikka enimmäkseen näin onkin. Punaisessa kirjassa ovat mukana uhanalaiset lajit (kolme luokkaa), silmälläpidettävät (="lähes uhanalaiset") sekä puutteellisesti tunnetut lajit.


Uhanalaisten määrä on kasvanut

Uudessa uhanalaisuusarviossa kiinnostavat sekä yksittäisten lajien tilanne - ja sen muutos vuodesta 2000 - että yhteenvetotiedot. Yhteenvetoja voi tietysti tehdä loputtomiin eri näkökulmista ja eri alaryhmistä, mutta vain osa niistä on mielekkäitä mm. erisuuruisten kokonaislajimäärien ja tiedon erilaisen määrän ja laadun takia. Alla kuitenkin muutamia kiinnostavia nostoja.

Kokonaistilanne:
  • Joka kymmenes Suomen eliölaji on uhanalainen.
  • Enemmistö uhanalaisista lajeista elää metsissä (36,2 %) sekä perinneympäristöissä ja muissa ihmisen muuttamissa ympäristöissä (23,3 %).
  • Metsäelinympäristöjen muutokset ovat yhteensä 693 lajin (30,8 %) ensisijaisena uhanalaisuuden syynä.
Vertailua edelliseen uhanalaisuusarviointiin:
  • 186 lajin tilanne on parantunut ja 356 lajin tilanne on huonontunut.
  • Lajien uhanalaistuminen on  hieman hidastunut metsissä ja kulttuuriympäristöissä, kun taas soilla, vesissä, rannoilla, kallioilla ja tuntureilla se on huomattavasti kiihtynyt.
  • Eniten myönteistä kehitystä on tapahtunut metsissä elävillä kovakuoriaisilla (41 lajia), perinneympäristöissä elävillä kovakuoriaisilla (26 lajia) sekä perinneympäristöissä elävillä perhosilla (17 lajia).
  • Eniten kielteistä kehitystä on tapahtunut metsissä elävillä jäkälillä (34 lajia), mutta myös edellisessä kohdassa mainituilla perinneympäristöissä elävillä kovakuoriaisilla (24 lajia) ja perinneympäristöissä elävillä perhosilla (22 lajia).
Muutamista eliöryhmistä:
  • Joka neljäs (24 %) Suomen pesimälinnuista on uhanalainen. Uhanalaisten lintujen määrä on kasvanut rajusti, lähes 70 % edelliseen arviointiin verrattuna. Uhanalaisia lintulajeja elää erityisesti rannoilla, soilla ja tuntureilla.
  • Uhanalaisten lajien osuus jäkälälajistosta on kaksinkertaistunut edelliseen arviointiin verrattuna. Yhdenkään uhanalaisen jäkälälajin uhanalaisuusluokkaa ei laskettu siksi, että sen kanta olisi elpynyt.
  • Uhanalaisten kovakuoriaisten määrä hieman laski (347 lajista 333 lajiin), mutta silmälläpidettävien lajien määrä nousi huomattavasti (196 lajista 285 lajiin).
  • Uhanalaisten ja silmälläpidettävien putkilokasvien määrä on kasvanut 46 lajilla, ja uhanalaisia on nyt 16 % lajistosta. Uhanalaisia putkilokasvilajeja elää paljon perinneympäristöissä ja rannoilla.

Merkillepantava on myös riistalajien tilanne. Lainaus Punaisesta kirjasta:
Yksi uuden arvioinnin huolestuttavimpia piirteitä on riistalajien uhanalaistumiskehitys. Suomessa luontaisella levinneisyysalueellaan elävistä riistalajeista peräti 49 % (nisäkkäistä 53 % ja linnuista 46 %) on punaisella listalla. Suurin osa niistä on edelleen metsästyksen kohteina. Vaikka metsästys vain harvoissa tapauksissa on ollut merkittävä tekijä uhanalaistumisessa, ei uhanalaisten ja taantuvien lajien kantojen hyödyntämistä voida pitää ekologisesti kestävänä ja perusteltuna. Samanaikaisesti kuitenkin vaaditaan yhä äänekkäämmin metsästyksen laajempaa sallimista Etelä-Suomen luonnonsuojelualueilla.

    Tuttuja lajeja

    Luettelossa on 2247 uhanalaista lajia, jotka kaikki ovat yhtä arvokkaita. Listalta löytyy kuitenkin paljon tuttuja lajeja, jotka kiinnostavat tuntemattomia enemmän. Alla esimerkkejä.

    Nisäkkäät:
    • Hilleri putosi elinvoimaisesta vaarantuneeksi ja metsäjänis elinvoimaisesta silmälläpidettäväksi.
    • Tammihiiri luokiteltiin hävinneeksi Suomesta.
    • Halli nousi silmälläpidettävästä elinvoimaiseksi.
    Linnut:
    • Suokukko putosi silmälläpidettävästä erittäin uhanalaiseksi, peltosirkku vaarantuneesta erittäin uhanalaiseksi.
    • Vaarantuneita ovat mm. ennen elinvoimaiset tukkasotka, hiirihaukka, törmäpääsky ja keltavästäräkki, sekä ennen silmälläpidettävät koskikara, kivitasku ja mehiläishaukka.
    • Silmälläpidettäviksi luokiteltiin sellaisia ennen elinvoimaisia lajeja kuin haahka, iso- ja tukkakoskelo, rantasipi, niittykirvinen ja sirittäjä.
    • Riistalajeista metsästys katsottiin merkittäväksi uhanalaisuuden syyksi jouhisorsan ja heinätavin kohdalla.
    • Punaisesta kirjasta pääsivät pois mm. pikkutikka, ampuhaukka, tiltaltti, ruisrääkkä, käki, varpunen ja kottarainen. Myös mm. muuttohaukan, valkoselkätikan ja naurulokin luokitukset paranivat.
    Matelijat, sammakkoeläimet ja kalat:
    • Rantakäärme nousi vaarantuneesta silmälläpidettäväksi.
    • Äärimmäisen uhanalaisia ovat mm. meritaimen, järvilohi ja Saimaan nieriä, erittäin uhanalaisia mm. ankerias ja vaellussiika.
    • Itämeren lohikantojen tilanne parani erittäin uhanalaisesta vaarantuneeksi.
     Muut eläimet:
    • Verijuotikas nousi erittäin uhanalaisesta vaarantuneeksi.
    • Palosirkka on yhä vaarantunut.
    • Muurahaissinisiipi on äärimmäisen uhanalainen, apollo erittäin uhanalainen ja pikkuapollo vaarantunut. Sinisiivissä on paljon muitakin punaisella listalla olevia lajeja.
    • Herhiläinen nousi erittäin uhanalaisesta elinvoimaiseksi.
    • Liekohärkä ja isotoukohärkä ovat erittäin uhanalaisia.
    Kasvit:
    • Kangasvuokko, hirvenkello, keltamatara sekä vuori- ja kynäjalava ovat vaarantuneita.
    • Kissankäpälä, ketoneilikka ja marjakuusi ovat silmälläpidettäviä.
    • Tikankontti nousi vaarantuneesta silmälläpidettäväksi.

    Entä sitten?

    Tästä valtavasta tietopankista voi tehdä paljon johtopäätöksiä, mutta tärkein niistä on se, ettei Suomessa olla onnistuttu pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden häviämistä kaikista sopimuksista ja juhlapuheista huolimatta. Vaikka Suomen lajeista vain 60 on koko maailman Punaisessa kirjassa, Suomella on silti oma vastuunsa - emme voi olettaa, että muut säilyttävät lajit meidän puolestamme. Tätä kuvaa hyvin se, että suurpetojemme (ahma, susi, karhu, ilves) luokitus huononi, vaikka niiden kannat ovat viime aikoina olleet kasvussa. Aiemmassa arviossa ne nimittäin saivat "ansaittua" paremman luokituksen, koska niiden uskottiin saavan kantoihinsa täydennystä itärajan takaa. Nyt katsottiin, ettei näin voida enää olettaa.

    Luonnonsuojelujärjestöt vaativat oikeutetusti tekoja:
    Luonnonsuojeluliitto vaatii uhanalaisten suojelun tehostamista
    BirdLife huolissaan erityisesti suo- ja kosteikkolintujen uhanalaistumisesta

    Rohkaisevaa on, että Punaisessa kirjassa itsessään luetellaan monia toimia, joihin tulisi tulosten johdosta ryhtyä. Tiivistettynä kirjassa ehdotetaan mm. että:
    1. ympäristöministeriö ja maa- ja metsätalousministeriö osoittavat uhanalaisten lajien ja niiden esiintymispaikkojen kartoitukseen, suojeluun, seurantaan ja hoitoon riittävät voimavarat koko Suomessa
    2. punaisen listan lajien elinympäristöt ja lajiston vaatimukset otetaan kattavasti huomioon maan, vesien ja luonnonvarojen käytössä
    3. uhanalaisuusarvioinnin tulokset otetaan välittömästi käyttöön meneillään olevassa lajien suojelun priorisoinnin suunnittelussa
    4. vieraslajien torjuntaa ja leviämisen estämistä tehostetaan
    5. maa- ja metsätalousministeriö ryhtyy viipymättä tarvittaviin toimenpiteisiin kaikkien metsästys- ja kalastuslain alaisten lajien kantojen hyödyntämisen saattamiseksi kestävälle tasolle
    6. puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten lajien tutkimusohjelmaa laajennetaan myös muihin kuin metsäelinympäristöihin - tällä hetkellä merkittävimmät lajiston tuntemuksen tietopuutteet ovat meri- ja sisävesilajistossa
    7. opetusministeriön ja ympäristöministeriön tulee tukea luotettavien suomenkielisten lajintunnistusoppaiden tuottamista ja materiaalin internetiin saattamista sekä luonnontieteellisten seurojen ja yhdistysten nuorisotoimintaa.
    Ei voi muuta sanoa, kuin että toivottavasti nämä suositukset eivät jää vain kirjan kansien väliin!

        12.12.2009

        Talviruokinnan syyt ja seuraukset

        Suomen runsaasta 240 pesimälajista noin 70 jää sinnittelemään meille talveksi. Kylmyys, lyhyt valoisa aika, lumi ja jää heikentävät lintujen ravinnonsaantimahdollisuuksia. Talvehtiminen pesimäseuduilla voi kuitenkin olla linnuille turvallisempaa kuin raskaalle ja vaaralliselle muuttomatkalle lähteminen.

        Ihmisen tarjoama talviruokinta auttaa monen talvehtivan linnun selviytymisessä kevääseen. Paljon energiaa sisältävä ruoka auttaa lintuja kestämään koviakin pakkasia. Esimerkiksi sinitiainen joutuu tankkaamaan moninkertaisesti oman painonsa verran ruokaa selvitäkseen hengissä pakkasyön yli. Lisäksi talven aikana hyvin ruokaa saaneet linnut ovat paremmassa kunnossa keväällä pesimäajan kynnyksellä.
        Kuva julkaistu Creative Commons -lisenssillä
        (From Flickr, by "Dave Hamster")
        Ylläoleva on lainaus BirdLife Suomen nettisivujen talviruokintaoppaasta. Lintujen talviruokinta esitetään kaikkialla yleensä hyvänä ja luontoystävällisenä tekona - tokihan jokainen eläinrakas ihminen haluaa auttaa pieniä talvilintujamme kylmänä ja vaikeana vuodenaikana.

        Talipallot ja siemenautomaatit on helppo ohittaa näpertelynä, mutta todellisuudessa talviruokinta on Suomessa ja monessa muussakin maassa niin suosittua, ettei sillä voi olla olematta vaikutusta. Sama nettisivu jatkaa:

        Talviruokinnan vaikutukset näkyvät linnustossamme: talitiainen, sinitiainen ja viherpeippo ovat runsastuneet moninkertaisesti viime vuosikymmenten aikana ilmeisesti paljolti talviruokinnan vuoksi. Ruokintojen ansiosta myös yhä useampi mustarastas pystyy talvehtimaan Suomessa. Talviruokinta lienee vaikuttanut myös pikkuvarpusen runsastumiseen.

        Hiljattain uutisoitiin talviruokinnan vaikuttavan linnuston lisäksi suoraan lintulajien evoluutioon: osa keskieurooppalaisista mustapääkertuista on alkanut muuttaa Etelä-Euroopan sijasta luoteeseen Brittein saarille, koska siellä on tarjolla paljon talviruokintoja.

        Jäin miettimään, mitä tästä pitäisi ajatella. Onko "oikein", että talviruokinnoista hyötyvät lajit pärjäävät ja runsastuvat? Tapahtuuko se muiden lintulajien kustannuksella, voivatko jotkut hyötyviin lajieihin sidoksissa olevat lajit vastaavasti kärsiä? Onko "väärin", että ihmisten harrastukset vaikuttavat jopa lajien evoluution ja kokonaisten ekosysteemien rakenteeseen?

        Sikäli kysymys on turha, että ihminen vaikuttaa kaikella toiminnallaan muuhun luontoon koko ajan (ja olisi vaikea olla vaikuttamatta). Vaikutukset näkyvät varmasti myös lajistossa ja lajien evoluutiossa. Mutta moneen muuhun toimintaan verrattuna talviruokinnalla on yksi suuri ero: ihmisen muu toiminta tapahtuu yleensä ihmisen omaksi hyödyksi tai huviksi, ja luonto kärsii siinä sivussa. Talviruokinta taas ainakin pyrkii olemaan toimimista luonnon hyväksi eikä sen kustannuksella. Mutta pyhittääkö tarkoitus keinot, ja voiko talviruokinnassa olla kyse karhunpalveluksesta?

        Mietin myös, mikä on perimmäinen syy talviruokinnan suosioon? Päätellen siitä, miten moni ruokinta sijaitsee paraatipaikalla keittiön ikkunan ääressä, ja miten moni talviruokkija mielellään häätäisi ruokinnalta pois "ahneet ja häiriköivät" varikset, harakat, närhet, tikat ja oravat, väitän että iso osa motivaatiosta tulee omasta mielihyvästä - on niin hauskaa nähdä pienten lintusten saavan kaivattua ravintoa henkensä pitimiksi. Siinä voi tuntea itsensä hyväksi ihmiseksi. En sano, että se olisi huono syy, tai väärin. Todennäköisesti suurin osa kaikesta auttamisesta sisältää sen ajatuksen, että siitä tulee itsellekin hyvä mieli. Mutta tämä on minusta hyvä tiedostaa, ja samalla muistaa, että yhtä lailla ne harakatkin tarvitsevat ravintoa, samoin kuin suosituille ruokintapaikoille usein ilmestyvät varpuspöllöt ja -haukatkin. On minusta hieman tekopyhää rajoittaa apunsa vain pienille ja söpöille lajeille.

        Mutta tarvitseeko luonto tässä kohtaa ihmisen apua? Olisiko parempi antaa niiden lajien runsastua, jotka pärjäävät Suomen talvessa omin avuin? Vai pitäisikö talviruokinta nähdä "korvauksena" ihmisen muilla toimilla aiheuttamasta haitasta? Linnunpönttöjen kohdalla tämä idea on helppo perustella (pöntöt korvaavat metsätalouden aiheuttamaa lahopuu-pulaa), mutta mitä ihmisen toimintaa talviruokinta korvaa?

        Kukaan talviruokinnan harrastaja älköön syyllistykö tai pahastuko tästä pohdinnasta. En usko, että ruokinnan vaikutukset ovat läheskään niin olennaisia kuin muut käynnissä olevat ihmisperäiset ympäristönmuutokset (ilmastonmuutos, biodiversiteetin hupeneminen, kemikalisoituminen yms.), enkä tällä kirjoituksella sano, että ne vähäisemmätkään vaikutukset olisivat automaattisesti "huonoja". Mutta vaikutuksia kuitenkin väistämättä on. Toisaalta voisin uskoa ja toivoa, että talviruokinnan ja muun vastaavan toiminnan positiiviset vaikutukset ihmisten luontosuhteeseen ja ympäristömyönteiseen ajatteluun ovat huomattavan suuria. Ainakin jos perustiedot ruokinnan oikeista järjestelyistä ovat kunnossa, jolloin ruokinnasta on eniten iloa sekä linnuille että ihmisille.

        12.9.2009

        Se pieni ero, joka kutistuu koko ajan

        Vielä viitisenkymmentä vuotta sitten nähtiin suuri ero ihmisen ja (muiden) eläinten välillä. Yksi ihmisen ylivertaista älykkyyttä osoittava tekijä oli työkalujen käyttäminen.

        Tämä maailmankuva alkoi järkkyä viimeistään silloin, kun legendaarinen simpanssitutkija Jane Goodall raportoi simpanssien erilaisista työkaluista. Muistan itse tähän mennessä kuulleeni luonnonvaraisten simpanssien osaavan käyttää ainakin tikkuja muurahaisten kalasteluun, kiviä pähkinöiden murskaamiseen, pehmeitä lehtiä pesusienenä veden kauhomiseen ontosta puusta, toisia lehtiä vessapaperiksi, ja monenlaisia kasvinosia erilaisina lääkkeinä. Eri simpanssiyhteisöt eroavat taidoissaan, ja siirtävät ne kulttuuriperintönä seuraaville sukupolville.

        Ihmisapinoiden älykkyys ei toivottavasti tule enää kenellekään yllätyksenä, mutta harvempi on ehkä kuullut lintujen vastaavista suorituksista. Tämän hetken tiedon mukaan lintumaailman älyköt löytyvät papukaijoista ja varislinnuista. Kotoinen varis osaa esimerkiksi jalostaa kuivan leivän kastamalla sen vesilammikkoon. Uudenkaledonianvarikset (Corvus moneduloides) esiintyvät usein luonto-ohjelmissa muotoillen kasvinosista koukkuja, joilla ne onkivat toukkia syvältä lahopuusta.

        En oikeastaan hämmästy enää juuri mistään eläinten älystä kertovasta uutisesta, niin paljon niihin olen jo törmännyt. Tässä kokoelma Tiede-lehden ja YLE:n Tiedeuutisten sivuilta löytyneitä varislintujen taidonnäytteitä liittyen erityisesti työkalujen käyttöön:
        Jätän tarkoituksella nyt puuttumatta siihen, mitä älykkyys lopulta on ja miten sitä voi mitata tai tutkia. Työkalujenkin käyttö voi olla synnynnäinen vaistotoiminto, ja osa tutkijoista on ilmeisesti sitä mieltä, että uudenkaledonianvaristen työkalujen käyttötaito on enemmän vaistonvaraista, kun taas mustavarikset osoittaisivat aitoa uusien asioiden oivalluskykyä. Vaiston osuutta voi olla vaikea erottaa itse omaksutusta, varsinkin kun hankitunkin älyn taustalla on oltava sen mahdollistava perimä.

        Oli miten oli, kuilu ihmisten ja muiden eläinten välillä ei ole useinkaan niin suuri kuin voisi luulla. Hurjin osoitus tästä on vuosia sitten jostain tiedelehdestä lukemani artikkeli, jossa kerrottiin vankeudessa tutkitusta simpanssista (vai olisiko ollut kääpiösimpanssi?). Se/hän oli oppinut kommunikoimaan tutkijoiden kanssa osoittelemalla erilaisia asioita symboloivia kuvakkeita ja rakentamalla niistä lauseita. Tämä oli jo sinänsä vakuuttava osoitus symbolisesta ajattelusta. Kerran yksinollessaan simpanssi oli sitten löytänyt liidun ja alkanut piirtää oppimiaan symboleita lattiaan, muodostaen niistä järkevän ja melko pitkän lauseen - tämä simpanssi osasi siis kirjoittaa!

        Eläimiä ei kannata inhimillistää liikaa, mutta esimerkiksi ihmisapinoita ja variksia katsoessani en voi välttyä miettimästä, mitähän tuo nytkin ajattelee...

        13.8.2009

        Otsikoissa ollutta

        Mediassa on kesän aikana esiintynyt lukuisia aiheita, joista kaikista olisi voinut laatia vaikka kokonaan oman blogikirjoituksen. Huomaan, etten ole ehtinyt niitä tehdä, joten puran ruuhkaa listaamalla tähän muutaman kuuman perunan.

        Merimetsosta tuli riistalaji Ahvenanmaalla. Väitän, että tällä ratkaisulla hoidetaan enemmän ihmisten mielenkuohuntaa kuin itse merimetsokantaa. Ensinnäkin, ampuminen on tehokas kannanvähennyskeino vasta kun saaliiksi jää merkittävä osa vuosittaisesta poikastuotosta, enkä usko että siihen päästään tällä lisääntymisvauhdilla. Toiseksi, merimetso ei kuulu lintudirektiivin metsästettäviin lajeihin, ja päätös on sikäli säädösten vastainen. Kolmanneksi, direktiivin mahdollistaman poikkeusluvan ehdot eivät täyty, sillä merimetson ei ole osoitettu aiheuttavan vakavaa haittaa kalastuselinkeinolle. Riittääkö siis vapaan ampumisen oikeutukseksi se, että lintu on iso, tuottaa kakkaa ja on vasta hiljattain alkanut runsastumaan Suomen merialueilla? Voin tietysti jollain tasolla ymmärtää, että on hauskaa päästä tähtäilemään suuria, ärsyttäviä eläimiä. (Koska saaliilla ei liene hyötyarvoa, mahtavatko metsästäjät kuitenkaan käyttää esim. noutavia koiria haavakoiden etsimiseen?)

        Helsinkiläiset haluavat hoitamattomampia metsiä. Ei ulkoilumetsiä tarvitse hoitaa metsätaloudellisin opein. Vielä turhauttavampaa on, kun metsää "siivotaan", eli sieltä poistetaan puita lukuunottamatta kaikki mikä tekee metsästä metsän: kun kaatuneet puut ja pudonneet oksat raivataan pois, kulkureitit ilman luonnollisia esteitä leviävät pois poluilta, ja vilkkailla alueilla koko metsänpohja kuluu paljaaksi aluskasvillisuudesta.

        Lokkiongelman todellisiin syihin ei uskalleta puuttua. Helsingin kaupunki teetti pari vuotta sitten selvityksen lokkiongelman ratkaisumalleista, mutta juuri mitään esityksen ehdotuksista ei ole pantu täytäntöön. Toreille esimerkiksi tarvittaisiin tehokkaita toimia, jotka vähentävät lokeille tarjolla olevan ja erityisesti tarkoituksellisesti tarjottavan ruuan määrää. Kaupunginjohtajan esittämä ratkaisu pesimisen estämisestä kantakaupungissa saattaa jonkin verran hoitaa ongelman seurauksia, mutta ei puutu sen syihin.

        Haminasta puuhataan jo ennakkotapausta. Kohussa ei ole niinkään kyse muutamasta tervapääskynpesästä kuin siitä tavasta, jolla Haminan kaupunki asiaan suhtautui. Rikkomalla avoimesti lakia virkamiehet lähettävät varsin ikävän viestin kansalaisille: laista ei tarvitse välittää kun sille päälle sattuu. (Kannattaa tutkia myös linkittämäni jutun alareunasta löytyviä vanhempien saman aiheen uutisten linkkejä.)

        Salametsästäjä valitsi kohteensa huonosti. Voihan olla, että ao. turkistarhalle on myönnetty lupa esim. harmaalokkien ampumiseen, mutta vaikka olisi, on surullista ettei lajinmääritystaitoja löydy tämän enempää. Nähtävästi saaliista ei myöskään olla oltu erityisen kiinnostuneita, kun raato on kerran jäänyt tarhan katolle kuukaudeksi.
        (Nippelitietona selkälokin suomalaisuus on muuten mielenkiintoinen juttu: noin puolet maailman tummaselkäisistä selkälokeista pesii Suomessa!)

        Loppukevennyksenä mainostan YLE:n luonto- ja ympäristöuutisia, joista usein löytyy mielenkiintoista luettavaa tiivistetyssä muodossa. Esimerkkejä:
        Muita tiedeuutisten suosikkijakelijoitani ovat tiedeuutiset.fi, Tähdet ja avaruus -uutisblogi, Tiede-lehden nettisivut sekä toinen YLE:n palvelu, sekin mielikuvituksellisesti nimeltään Tiedeuutiset :)

        27.2.2009

        Monimutkainen kaniongelma

        Helsingillä, ja ennen pitkää paljon suuremmalla alueella Suomessa, on kaniongelma. Irti päässeistä/päästetyistä lemmikkikaneista on kasvanut suuri populaatio, joka tuhoaa istutuksia ja kaivaa tunneleita maahan. Lauhojen talvien ansiosta kannan kasvu jatkuu kiihtyvällä tahdilla, ja on jopa mahdollista että kanit pystyvät nykyään lisääntymään vuoden ympäri. Luonnontieteellisen museon blogi valaisee asian taustoja kuvien kera.

        Ainakaan vielä kanit eivät varsinaisesti uhkaa Suomen luontoa, mutta on sydäntä särkevää nähdä miten esimerkiksi Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha on aivan täynnä kanin jälkiä. Puutarhan kasvikokoelma on arvokas, mutta verkotkaan eivät aina riitä pitämään kanin hampaita loitolla.

        Hurjinta tässä on kuitenkin se, että ilmeisesti ihmiset yhä edelleen päästävät kanejaan vapaaksi kaupunkiin. Tähän viittaavat kiinni jääneet poikkeuksellisen väriset yksilöt. "Villikaniemme" turkin väri on vakiintunut nopeasti kanin luonnolliseen harmaanruskeaan, koska se on paras suojaväri selvästikin myös Helsingin petoeläimiä vastaan. On tietysti mahdollista, että muut värimuodot sattumalta pulpahtelisivat esiin kanien perimästä, mutta museon blogin lisäksi myös Hesarin uutisessa on viitattu hylättyjen kanien suureen määrään, joten se saattaa olla pelottavan totta.

        Ehkä ei pitäisi hämmästyä niin kovasti siitä, että ihmiset hylkäävät lemmikkejään ulos. Ainahan sitä on tapahtunut, ja löytöeläintalot pullistelevat kissoja, koiria ja kilpikonnia. Mutta en siitä huolimatta kykene käsittämään sitä, ja erityisen uskomatonta se on kaniongelmaisessa Helsingissä. Ajatteleeko joku oikeasti, että "voi kun kiva, meidän pupu pääsee kaltaistensa joukkoon elämään onnellisena kaupungin nurmikoilla"? Vai eikö ajatella ollenkaan, ja hylätään vain eläin kuolemaan?

        Voin kuvitella tilanteen: omistaja hiippailee yön tunteina häkki kainalossa puistoon, laskee häkin maahan, avaa luukun ja hätistää kanin ulos. Kani on hämmentynyt - en usko sen ainakaan juoksevan hippulat vinkuen lähimpään pensaaseen vapauden riemussa. Omistaja poistuu ja jättää kanin kököttämään nurmikolle, ehkä uskotellen itselleen että se se on kaikkien kannalta paras ratkaisu... Kamalaa.

        Kaupunginvaltuutettu vaatii uutisessa, että "kaupungin pitäisi myös osoittaa lemmikkikaneistaan eroon haluaville ihmisille paikka, johon niitä voisi tuoda ilmaiseksi." Tämä on näitä kysymyksiä, joissa on helppo sanoa, että eihän noin vastuutonta toimintaa saa tukea tarjoamalla siihen apua! Toisaalta on yhtä helppo sanoa, että sitä tapahtuu joka tapauksessa, ja eikö olisi parempi ohjata sitä niin, että edes seuraukset olisivat lievempiä. (Vrt. puhtaiden ruiskujen jakaminen huumeiden käyttäjille.)

        Eläinsuojelulain (2. luku 15 §) mukaan kunnan on huolehdittava alueellaan irrallaan tavattujen ja talteen otettujen koirien ja kissojen sekä muiden vastaavien pienikokoisten seura- ja harrastuseläinten tilapäisen hoidon järjestämisestä. Talteen otettua eläintä on säilytettävä vähintään 15 päivän ajan, minkä jälkeen kunnalla on oikeus myydä, muutoin luovuttaa tai lopettaa eläin. (Lähde: SEY)

        Eli kunnan ei tarvitse olla valmis toimimaan, ennen kuin eläin on jo hylätty ja otettu uudestaan kiinni. Olisiko siis parempi toimia jo ennen hylkäystä ja tarjota "laillinen" hylkäyspaikka, jolloin eläimet eivät päätyisi ulos heitteille? Mutta kannustaako tämä vain entisestään vastuuttomia lemmikinottajia (joita kyllä valitettavasti riittää)? "Joo, saat ottaa marsun, voihan sen aina vielä sinne eläinasemalle jos et jaksakaan hoitaa sitä."

        Kaniongelman ratkaisemiseksi en osaa ehdottaa mitään suuria ideoita, mutta minusta pitäisi edes pyrkiä hävittämään kanta (tai ainakin supistamaan se minimiin) nyt kun siihen on vielä edes jotain mahdollisuuksia. Saattaisin myös kannattaa ehdotusta, jossa villikani siirrettäisiin riistaeläimestä rauhoittamattomaksi eläimeksi. Viime mainittujahan saa pyytää vuoden ympäri, mutta villikanille on metsästysasetuksessa määrätty rauhoitusaika 1.3.-31.8., eli puolet vuodesta. En tosin tiedä, missä vaiheessa kaniyksilö muuttuu hylätystä lemmikistä riistaeläimeksi? (Lisäksi ongelma kaikessa pyynnissä on tietysti se, että periaatteessa kai poikasiaan hoitavaa eläintä ei saisi tappaa, mutta mistä tietää onko kanilla poikaset - etenkin jos ne tosiaan lisääntyvät vuoden ympäri? Tosin, loukutetaanhan muitakin rauhoittamattomia eläimiä, lähinnä pikkujyrsijöitä, tästä välittämättä.)

        Saattaa kyllä olla, että peli on jo menetetty, ja osaksemme jää vain sopeutua kaneihin. Jos luonnonystävä haluaa niistä jotain myönteistä keksiä, niin ainakin huuhkajille ja muille pedoille riittää ruokaa...

        14.11.2008

        Mahdoton yhtälö

        Luonnontieteellisen keskusmuseon mukaan Suomessa pesii 1 000-5 000 heinätaviparia. Siis Suomen kanta on 2 000-10 000 heinätavia.

        RKTL:n keräämien metsästäjien omien ilmoitusten mukaan Suomessa ammutaan vuosittain keskimäärin 16 600 heinätavia.

        Mitäh?

        Kirjoitin tästä mahdottomasta yhtälöstä aikaisemminkin, ja asian nosti taas esille Suomen Luonto -lehti (8/08). Toki heinätaviparit tuottavat poikasia, joten metsästysaikana kanta on suurempi kuin pesivien parien määrä. Mutta kuten aiemmin hahmottelin: vaikka Suomen kaikki heinätaviparit tuottaisivat kymmenen poikasta, jotka kaikki säilyisivät hengissä syksyyn, syyskannasta ammuttaisiin vuosittain puolet?

        Jokin siis mättää.

        Vaihtoehto 1. Suomessa on paljon enemmän heinätaveja kuin luullaan.

        En pidä tätä uskottavana, sillä vaikka kannanarvion haarukka on suuri, Suomen lintukantojen arviointien tausta-aineisto on maailmanlaajuisestikin huippuluokkaa, ja arviot ovat kestävällä tieteellisellä pohjalla. Tärkein syy suureen haarukkaan on todennäköisesti se, että kannan koko todellakin vaihtelee paljon.

        Vaihtoehto 2. Kannanarviot ovat kunnossa, mutta heinätavit todellakin tuottavat suuria määriä hyvin selviytyviä poikasia, joten saalista riittää.

        Tämä on vielä epäuskottavampi teoria kuin edellinen, paitsi biologisten perusasioiden takia (kaikki parit eivät lisäänny, kaikki eivät tuota huippumäärää jälkeläisiä, jälkeläisistä vain osa selviytyy), myös siksi ettei mikään kanta kestä 50 % vuosittaista verotusta romahtamatta. Lisäksi heinätavien muutto alkaa jo heinäkuussa ja syyskuussa lähtevät viimeisetkin, kun taas metsästysaika alkaa vasta elokuun loppupuoliskolla. Eli kiire tulisi ampua moinen määrä, vaikka lintuja olisikin paljon.

        Vaihtoehto 3. Metsästäjien ilmoittamat luvut ovat pielessä.

        Tämä on ikävä kyllä todennäköisin näistä kolmesta. Mutta miksi näin olisi? Suomen Luonto kirjoittaa:

        Ristiriitaan on haettu selityksiä tunnistusvirheistä, huolimattomasti täytetyistä saalislomakkeista ja tilastoinnista; ammuttujen lintujen määrä kysytään vain osalta metsästäjiä.

        Ensimmäinen mahdollisuus on pelottava: jos metsästäjät eivät tiedä mitä ampuvat, on syytä olla todella huolissaan. Mitä lintuja onkaan ammuttu heinätaveina? Voiko mihinkään saalistilastoihin luottaa?

        Tilastoinnin virheet voisivat selittää harhan, mutta sekin olisi ikävää, sillä siinä tapauksessa kaikki samalla menetelmällä kerätyt saalistilastot ovat todennäköisesti systemaattisesti virheellisiä ja siksi käyttökelvottomia.

        Keskimmäinen hypoteesi, lomakkeen täyttövirhe, on melkeinpä toivottavin. Kuten lehti kirjoittaa:

        Tarkkojen siipinäytetutkimusten mukaan metsästäjät saavat todellisuudessa saaliiksi vuodessa noin tuhat heinätavia. (...) On epäilty, että suurin osa "heinätaveista" on sinisorsia, joista käytetään myös heinäsorsa-nimeä.
        (lainausmerkit allekirjoittaneen)

        Tässä tapauksessa suurin harmi on vain heinätavien ja sinisorsien saalistilaston vääristyneisyys - heinätavit itse eivät oikeasti ole hätää kärsimässä, vaikka saalistilastosta voisi niin päätellä. Tosin tämäkin aiheuttaa hieman huolta. Osa virhemerkinnöistä johtuu varmasti puhtaasta huolimattomuudesta, mutta silti merkittävä osa lomakkeen täyttäjistä ei ilmeisesti tiedä, että on olemassa lintu nimeltä heinätavi, joka ei ole sama asia kuin heinäsorsa. Mitä tämä kertoo metsästäjien lajintuntemuksesta tai heidän saamastaan koulutuksesta?

        Olisin erittäin kiinnostunut asiaa paremmin tuntevien kommenteista.













        By J. M. Garg, published with Creative Commons -licence (left)

        Tässä vertailun vuoksi heinätavi (vas.) ja sinisorsa (oik.). Kuvat esittävät juhlapukuisia koiraita, mikä on tietenkin harhaanjohtavaa, koska puolet linnuista on toki naaraita, ja lisäksi metsästysajan alkaessa suurin osa sorsakoiraista on vielä nk. eklipsipuvussa, joka muistuttaa paljon naaraan asua. En ole lainkaan tutustunut sorsalintujen metsästykseen, joten heinätavi-mysteerin lisäksi olen ihmetellyt, miten metsästäjät ylipäänsä pystyvät tunnistamaan sorsalinnut lajilleen (ennen ampumista) - naaraspukuiset sorsathan ovat kaikki kovin samannäköisiä. Itselläni on usein vaikeuksia tunnistaa niitä, vaikka käytössä olisi kaukoputkikin.

        26.6.2008

        Valikoituja eläinoikeuksia

        Espanjassa on myönnetty joillekin apinoille oikeus elämään ja vapauteen. Päätös koskee ainakin ihmisapinoita, eli simpansseja, gorilloja ja orankeja. Eläinten ystävänä päätös kuulostaa hienolta, mutta herättää myös kysymyksiä. Ylipäänsä on kiintoisaa pohtia, miksi joillain eläimillä, ihminen mukaanlukien, on oikeuksia ja toisilla ei. ("Oikeuksien" olemus ja niiden "myöntäminen" on toinen asia, enkä puutu siihen tässä.)

        Uutisen otsikointi on kiinnostava: "Espanja antoi apinoille ihmisoikeuksia". Oikeudet elämään ja vapauteen ovat siis mielestämme yleensä vain ihmisille kuuluvia? Millä perusteella? Tätä ovat kysyneet monet eläinoikeuksien puolustajat. Mikä on se ratkaiseva tekijä, joka erottaa ihmiset muista eläimistä siten, että aivan kaikilla ihmisillä (eli myös esimerkiksi vauvoilla, vanhuksilla ja vammaisilla) on sellaisia oikeuksia, joita yhdellekään eläimelle emme halua antaa?

        Jokainen luontokappale joutuu käyttämään hyväkseen ympäristönsä muita eliöitä, esimerkiksi ruokana tai suojana. Mutta miksi on hyväksyttävämpää käyttää hyväksi muiden lajien edustajia kuin oman lajin? Esimerkiksi lääketieteellisissä kokeissa toisten ihmisten käyttäminen toisi jopa parempia tuloksia kuin vierailla lajeilla kokeileminen. Miksi on tuomittavampaa käyttää kokeisiin esimerkiksi sellaista ihmistä, joka ei tajua ympäristönsä tapahtumia, kuin aikuista simpanssia, joka vähintäänkin yhtä hyvin pystyy tuntemaan pelkoa ja kipua?

        Päteekö sama myös muihin lajeihin - pitäisikö myös muiden eläinten suosia omaa lajiaan muiden kustannuksella? "Lajin etu" on vanha ajatus, mutta nykybiologia kyseenalaistaa sen vahvasti. Saman lajin yksilöt ovat toki läheisempää sukua keskenään kuin eri lajien yksilöt, mutta saman lajin yksilöt ovat myös pahimpia kilpailijoita saman ekolokeron resursseista. Eläimet pyrkivät yleensä kasvattamaan nimenomaan omien geeniensä osuutta lajin populaation seuraavassa sukupolvessa. Eli kaksi omaa jälkeläistä on parempi kuin yksi oma ja yksi naapurin, ja tämä voi johtaa jopa naapurin kilpailevien jälkeläisten tappamiseen.

        "Ihmisoikeuksienkaan" keksimisestä ei edes ole kovin kauan. Ammoin on ollut täysin hyväksyttävää käyttää esimerkiksi orjatyövoimaa, eli sortaa oman lajimme edustajia. En väitä, että orjuus pitäisi palauttaa, koska se olisi "luonnollista", vaan kysyn, millä perusteella ketään ihmistä ei saa kohdella tietyllä tavalla, mutta muita eläimiä saa?

        Se, miten ihminen kohtelee oman lajinsa edustajia muihin lajeihin verrattuna on yksi kysymys. Toinen on se, miksi ihminen kohtelee muita eläimiä niin eri tavoilla. Miksi joku eläinlaji on arvokkaampi kuin joku toinen, miksi joillain on enemmän oikeuksia kuin toisilla? Tarkoitan nyt erityisesti länsimaista ajattelutapaa. Miksi nautaa saa syödä, mutta koiraa ei? Miksi minkkiturkki on ok, mutta kissaturkki ei? Miksi naalia saa pitää pysyvästi alle neliömetrin häkissä, mutta koiraa ei? (Kuka turkistarhaaja pitäisi hyvillä mielin koiraansa samoissa oloissa kuin sinikettujaan?) Ja palatakseni ihmisen ja muiden eläinten väliseen eroon: miksi gorillaa saa pitää eläintarhassa näytteillä, mutta ihmistä ei? (Ennen vanhaanhan esimerkiksi epämuodostuneet ihmiset olivat hyvin suosittuja sirkusnähtävyyksiä.)

        En vaadi kaikkia ryhtymään tiukan linjan vegaaneiksi tai lakaisemaan polkuja edessään muurahaisten tappamisen välttämiseksi. Mutta kun kerran pidämme itseämme niin kovin älykkäänä ja ylevän moraalin omaavana lajina, voisimme käyttäytyä sen mukaisesti ja tehdä loogisia päätöksiä siitä, minkälaisia olentoja saa kohdella milläkin tavalla. En tiedä, mitkä ne moraalisesti oikeat säännöt olisivat, mille lajeille pitäisi esimerkiksi myöntää oikeus elämään ja vapauteen. Muiden eläinten (kuten myös toisten ihmisten) kokemia aistimuksia ja tunteita on lisäksi kovin vaikea tutkia. Mutta on joka tapauksessa tekopyhää paheksua koiran syömistä itäisissä maissa ja samaan aikaan ostaa kaupasta leikkelettä vailla tunnontuskia.

        29.1.2008

        Rästihommia

        Blogiin on pitänyt kirjoittaa jo parin viikon ajan, ja aiheita on kertynyt varastoon niin, että pian tulvii yli. Kun aikoo palauttaa gradun esimerkiksi helmikuussa, vapaa-ajan määrä on yllättävän pieni. Tässä nyt kuitenkin jotain ajatuksia tältä kuukaudelta. (Jostain syystä kaikki kolme ensimmäistä ovat saanut alkunsa Hesarin nettisivujen uutisista - kertookohan se enemmän Hesarista uutisoijana vai minusta lukijana? :-)

        "Ilvesjahtiin päästään myös Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa, joissa metsästys on ollut vuosia kielletty." Mahtavaa, vihdoinkin päästään ilvesmetsälle! Mutta hetkinen. Mielestäni suhtaudun terveen realistisesti metsästykseen. Itse en kuvittele saavani suurta mielihyvää eläinten tähtäämisestä tuliaseella, mutta ymmärrän kyllä, miksi se harrastus kiehtoo osaa ihmisistä. Ymmärrän myös, että esimerkiksi hirvenmetsästys on tarpeellista jopa luonnon monimuotoisuuden kannalta (Suomen hirvikanta on luonnottoman suuri taimikoiden ylisuuren määrän vuoksi). Toisaalta ymmärrän, vaikken niin helposti hyväksy, että susikantaa halutaan harventaa petopelon ja vahinkojen vuoksi. Mutta mitä iloa on ilveksen metsästyksestä? Tietääkseni ilvestä ei voi syödä, eikä sen turkilla ole kovia markkinoita. Ilves ei millään muotoa ole ihmiselle vaarallinen (no, kyllä ilveskin kai saisi ihmisen hengiltä, mutta jostain syystä sitä ei kammota kuten vaikkapa sutta), se ei ymmärtääkseni aiheuta kovin suuria taloudellisia vahinkojakaan (tässä kohtaa voin tosin olla väärässäkin), eikä ilveskanta ole niin suuri, että sen harventamiselle olisi kannanhoidollisia perusteita. Kysynkin siis, minkälaiset ihmiset iloitsevat siitä, että pääsevät ampumaan ilveksiä? Ja että siitä pitää ihan uutisoida?

        "Itämeren suojeluun sitoutuneet puolueet järjestävät yhä kokouksiaan matkustajalaivoilla. Tuoreen tutkimuksen mukaan aluevesillä kulkevat laivat päästävät ilmaan enemmän typen oksideja kuin koko Suomen maaliikenne." Vasemmistoliiton ja keskustan edustajat, joita jutussa on haastateltu, esittävät ihan järkeviäkin argumentteja. Ei tässä olla valtakuntaa museoimassa tai maailmaa pysäyttämässä. Mutta jos voi selvästi valita, järjestääkö kokouksen hotellissa vai risteilyaluksella, miten vastuullisena voi pitää puoluetta, joka valitsee jälkimmäisen? En näe mitään sellaista syytä, jonka vuoksi risteilijä olisi niin merkittävästi hotellia parempi vaihtoehto, että se oikeuttaisi "turhan" risteilyn ympäristövaikutukset. Kyllä hyvässä hotellissakin "työ ja viihde ovat lähellä toisiaan", sinne "mahtuu kohtuullisen suuri joukko ihmisiä" ja "syntyy ihan oma fiiliksensä, kun ollaan selvästi rajatussa tilassa". Se, että "nykyaikaiset laivat ovat sellaisia, että mereen ei ainakaan tietoisesti lasketa mitään" tai "päästötkin on laskettu minimiin" ei tarkoita, etteikö laivaliikenne olisi edelleen merkittävä saastuttaja.

        "Ilmatieteen laitos: Ilmastonmuutos syypää mustaan talveen." Säässä esiintyy paljon vaihtelua, eikä maallikko (kuten minä) voi tuosta noin vain väittää, että lumettomuus olisi ilmastonmuutoksen aiheuttamaa. Mutta nytpä asia on sitten todettu ihan viralliselta taholta. Mitä voisi tehdä? Palaako sinun talossasi valo huoneessa, jossa ei ole ketään? Onko kännykänlaturisi kiinni pistorasiassa, vaikka et lataa puhelinta? Käytkö autolla ostamassa maitoa? Ostatko brasilialaista pihvilihaa?

        Jotta ei menisi pelkäksi valittamiseksi, vastaan tässä yhteydessä myös Kuusenkerkän esittämään haasteeseen ja kerron päivän ekotekoni. Tänään olen ulkoillut lihasvoimin, enkä itse asiassa ole käyttänyt lainkaan muuta liikkumistapaa sitten viime torstain, jolloin saavuin tänne Pirkanmaalle viikon työlomalle. Saapuessani viime viikolla käytin julkista liikennettä (juna+bussi), ja aion myös poistua täältä julkisilla. Jos olisin kotona, mainitsisin kenties jätteiden lajittelun noin seitsemään eri pönttöön (ei se ole vaikeaa), oman auton puuttumisen, ja mahdollisimman monen teknisen laitteen sammuttamisen täysin yön ajaksi.

        Kiitän haasteen yhteydessä jaetusta kukkakimpusta, ja haastan kaikki lukijat tasapuolisesti tekemään ekotekoja!

        7.12.2007

        Veitte sanat suustani

        On muutamia ajankohtaisia asioita, joista haluaisin sanoa sanasen. Kuitenkin sen sijaan, että kirjoittaisin uudestaan samat asiat kuin muualla, päästänkin itseni helpolla ja linkitän kirjoituksiin, jotka ovat tehneet työn puolestani :-)

        Lihantuotanto Suomessa. Pagistaanin Kati sanoi kaiken olennaisen. Minun filosofiassani lihansyönnissä itsessään ei ole mitään ongelmaa, mutta eläimiä ei pitäisi riistää ja tuottaa niille tarpeetonta kärsimystä vain koska muka "kuluttajilla on oikeus saada halpaa lihaa joka päivä". Lihalle olisi palautettava se arvo, mikä sille kuuluu. Olen sekasyöjä, mutta olen esimerkiksi lähestulkoon lopettanut broilerin ostamisen - broileri kun on nykyaikaisen tehotuotannon ja epäluonnollisuuteen asti menneen jalostuksen huipputuote (kyllä, nimenomaan tuote). Häkkikanan munia en ole ostanut vuosiin, vaan vapaata ja luomua. Jos joku ei tiedä, mistä on kyse, klikatkoon esimerkiksi www.tehotuotanto.net.

        Sanat ja teot kaupassa. Suomalaiset sanovat kyselytutkimuksissa haluavansa ostaa lähellä tuotettua, luomua, puhdasta, kotimaista, eettistä ja jalostamatonta, mutta oikeasti me ostamme eineksiä ja hunajamarinoitua broilerisuikaletta, ja mahdollisimman halvalla. Nyt tämä kansanviisaus on myös todistettu tieteellisesti. Lue juttu Kulutusjuhlasta.

        Hyvän mielen lahjat. Jatkoksi edelliseen kirjoitukseeni, mainostan että Minna Autio on koonnut blogiinsa ansiokkaan listan hyvän mielen joululahjavinkeistä. Älä siis turhaan yritä keksiä lahjaksi turhaa tavaraa, vaan osta lahjat hyväntekeväisyysjärjestöiltä. Lahjoja on tarjolla niin itselle kuin apua tarvitseville kehitysmaissa.

        Ja muistakaahan edelleen maanmainio Kaventajien joulukalenteri! :-)

        24.11.2007

        Mihin koppakuoriaisia tarvitaan?

        Pinnani kiristyy joka kerta, kun joku vähättelee luonnonsuojelua "mitä-väliä-joillain ihme-koppakuoriaisilla-on" -tyyppisillä puheilla. Haluaisin ajatella, että sellaisten lausujat ovat poikkeustapauksia, joista ei tarvitse välittää. Huolestuttavaa kuitenkin on, että vastaava asenne pulpahtelee esiin säännöllisesti siellä sun täällä, niin rivikansalaisten kuin poliittisen eliitin suusta.

        (Sauli Niinistön lausunto vuodelta 1997 on tällä alalla jo klassikko - Wikiquoten mukaan: "Onko nyt viimeinenkin puu jätettävä pystyyn mätänemään, niin että kaikki metsämme rämettyvät läpipääsemättömiksi ryteiköiksi, joita kauniisti kutsutaan luonnontilaisiksi aarniometsiksi. Ja kaikki tämä vain sen takia, että jokainen tupajumi ja torakka saisi viettää monimuotoista ja onnellista elämää.")

        Biologin koulutuksen saaneena tällaisia puheita kohdatessa voi vain joko huokaista syvään tai hermostua pahemman kerran. Luonnon monimuotoisuudesta ja sen suojelusta on puhuttu jo ainakin viisitoista vuotta - miten sen tärkeys voi edelleen olla niin monelle niin vieras asia? Halusimme tai emme, olemme joka iikka riippuvaisia luonnosta ympärillämme. Saamme luonnosta hengitysilman, veden, ruuan, polttoaineita, materiaaleja ja lääkkeitä. Näiden tuottamisessa myös niillä koppakuoriaisilla on osansa. Eikä niiden suojelu tarkoita, etteikö mitään luonnonvaroja saisi enää käyttää, kuten jotkut näyttävät pelkäävän.

        Se, että luonto tuottaa meille ruokaa on tosin vain yksi näkökulma luonnonsuojeluun. Ihminen voi arvottaa luontoa monella eri tavalla. Olen joskus nähnyt eri näkökulmista kootun tyylikkään listan, jota en harmikseni nyt muista enkä löydä. Tätä muistin ja maalaisjärjen varaista listaa saa siis korjata ja täydentää.
        • Materiaalinen ja taloudellinen arvo. Luonnosta saa materiaaleja ja tarvikkeita, kuten puuta ja kiveä. Näitä voi käyttää itse tai myydä eteenpäin. Luontoa pitää suojella, jotta turvataan näiden luonnonvarojen saanti jatkossakin. (Uusiutuvia luonnonvaroja on tosin helpompi suojella kuin uusiutumattomia.)
        • Ravitsemuksellinen ja terveydellinen arvo. Luonnosta saa ruokaa, vettä ja lääkkeitä. Näitä tuottavia eliöitä pitää suojella, jotta ne eivät katoaisi ylikäytön vuoksi. Niitä voi myös olla mahdollista saada "kesytettyä" (mikä yleensä parantaa tuotantoa), ja jos se ei onnistu nyt, niitä pitäisi suojella luonnossa siltä varalta, että se olisi myöhemmin mahdollista. Muutakin luontoa pitää suojella siksi, että tunnettujen lajien lisäksi mahdollisuuksia on vielä vaikka mihin, esimerkiksi paljon lääkekasveja on vielä löytämättä.
        (Erityisesti näihin kahteen ensimmäiseen, hyvin päällekäiseen kohtaan liittyy myös ekosysteemipalveluiden käsite. Sillä tarkoitetaan niitä luonnossa tapahtuvia prosesseja, jotka auttavat myös ihmistä elämään - esimerkiksi olosuhteiden pysyminen suhteellisen vakaina, uuden ruokamullan syntyminen, yhteyttäminen, pölytys, hajotus ja aineiden kierron ylläpitäminen.)
        • Virkistysarvo. Ihmiset (ainakin ne, joiden luontosuhde ei ole vielä kokonaan kadonnut) viihtyvät luonnossa ja kokevat tarvetta päästä sinne säännöllisesti. Luonnossa mieli lepää ja useimmiten kuntokin kohoaa.
        • Esteettinen arvo. Luonnon näkymät miellyttävät useimpien ihmisten esteettistä silmää, ja kauniiden asioiden näkeminen on hyväksi. Tämä liittyy osittain edelliseen kohtaan, mutta luonnon estetiikasta voi nauttia myös lähtemättä erityisesti "luontoon" sitä katsomaan.
        • Eettinen arvo. Yleisin näkökulma luonnonsuojelun etiikkaan on ns. kestävän kehityksen idea: meidän on hoidettava luontoa siten, että tulevilla sukupolvilla on sen hyödyntämiseen vähintään yhtä hyvät mahdollisuudet kuin meillä nyt. Toinen ulottuvuus on maantieteellinen: maailman ihmisillä pitäisi olla yhtäläiset oikeudet ja mahdollisuudet käyttää maapallon luonnonvaroja - tai ainakaan alueen A asukkailla ei pitäisi olla oikeutta käyttää alueen B luonnonvaroja niin, että siitä aiheutuu haittaa alueen B asukkaille.
        • Luonnon itseisarvo. Tämä on melko radikaalin askeleen verran pidemmälle viety eettinen arvo. Luonnon itseisarvolla tarkoitetaan sitä, ettei luonnosuojelua tarvitse perustella millään ihmisen saamalla hyödyllä (kuten kaikki ylläolevat kohdat tekevät). Jokaisella eliöllä on yhtäläinen oikeus olla olemassa, elää lajinsa mukaista elämää ja pyrkiä siirtämään perintötekijänsä seuraavalle sukupolvelle. Ihmiselläkin on oikeus käyttää luonnonvaroja, mutta niin, ettei siitä aiheudu pysyvää haittaa muille lajeille.
        Mitä enemmän olen oppinut luonnosta yleensä, ja siitä miten tärkeä luonto on ihmiselle, sitä enemmän olen kallistunut arvottamaan luontoa tuon viimeisen kohdan perusteella. Ei kannata sahata oksaa, jolla istuu, vaan kunnioittaa luontoa, jonka osa olemme ja josta olemme riippuvaisia. Kysymys siitä, mitä väliä on koppakuoriaisten suojelulla, onkin minun näkökulmastani mahdollisimman vähättelevä, välinpitämätön ja tietämätön. Myös niillä lajeilla, joista ei ole suoraa hyötyä ihmiselle, on oikeus olla olemassa.

        ____________________

        Kuulin hiljattain hyvän vertauksen luonnon monimuotoisuuden tärkeydestä.

        Maapallon ja sillä elävien eliöiden kokonaisuutta voidaan verrata lentokoneeseen. Lentävässä lentokoneessa ei ole juurikaan mitään turhaa. Siitä voidaan silti poistaa osia, muutama pultti sieltä, pari johtoa täältä, ja kone on silti ihan toimiva ja pysyy ilmassa. Osien poistamista voidaan jatkaa jopa yllättävän pitkään - mutta sitten, jossain vaiheessa tulee vastaan tilanne, jossa yhdenkin lisäosan irrottaminen saa koneen putoamaan syöksykierteessä maahan.

        Samalla tavalla maapallo ei tuhoudu, jos jotkin yksittäiset lajit kuolevat sukupuuttoon. Sitähän tapahtuu luontaisestikin koko ajan, ja uusia lajeja kehittyy tilalle. (Lentokoneessa tämä vastaisi kuluneiden osien vaihtamista huollon yhteydessä.) Mutta tällä hetkellä lajeja katoaa paljon nopeammin kuin uusia ehtii tulla, ja luonnon monimuotoisuus pienenee kiihtyvää tahtia. Vielä kotiplaneettamme ekosysteemit (mukaanlukien ne mainitut ekosysteemipalvelut) eivät ole romahtaneet - mutta miten monta lajia meillä on vielä varaa menettää, ennen kuin niin käy?

        25.9.2007

        Ruskaretki

        Ulkona oli tänään niin lämmin (+18), että seuraavan kerran samanlaisia mittarilukemia voidaan odottaa kenties huhtikuussa. Oli hauskaa palata ajatuksissa kesään ja lähteä ulos ilman takkia. (Talven huonoja puolia onkin pukeutuminen: ulos lähteminen on valtava homma verrattuna kesään, jolloin voi vain vetää kengät jalkaan ja astua ulos :)

        Syksyisessä luonnossa on kevään kaltaista uutuudenviehätystä. Kasvien syysvärit kannustavat valokuvaamaan, aivan kuten keväällä tekee mieli kuvata jokaista uutta kukkaa ja puhkeavia lehtiä. Kesällä tämän jotenkin unohtaa, luultavasti sitä turtuu kaikkialla olevaan vehreyteen. Talvella kesän vihreyttä ei taas osaa lainkaan kuvitella, mutta silloin voi puolestaan ihailla vaikkapa luonnon lumiveistoksia (jos ja kun lunta siis saadaan...)

        Lähiympäristön komein puuruskan alue löytyi tänään Malmin hautausmaalta. Tämä, ja hautausmaat ylipäänsä, ovat yllättävän mukavia luontokohteita. Kasvillisuus on sen verran runsasta ja kulkijoita sen verran vähän, että hautausmaa voi olla suorastaan vihreä keidas keskellä betoniviidakkoa. Monenlaiset pikkulinnut viihtyvät, ja kolopesijät, kuten naakat, löytävät pesäpaikkoja suurista, vanhoista puista. Oravat nauttivat tammenterhoista ja ovat niin tottuneita ihmisiin, että tulevat jo suorastaan kerjäämään herkkupaloja. Tassua tämä kuvaamani kaveri ei sentään osannut vielä antaa, "paikka"-komennosta puhumattakaan. Ei auta, että orava tulee lähelle, jos se ei pysy sen vertaa paikallaan, että siitä saisi tarkan kuvan! Muutama ruutu onnistui sentään kohtuullisesti :-)


        Viimeinen kuva sisältää valistuksellisen sanoman. Sileäseinäiset, kannettomat vesiastiat voivat olla surmanloukkuja pikkueläimille. Jos astia on täynnä, eläin pääsee yleensä reunaan tarttumalla pois, mutta huonosti käy jos pinta on vain sen verran alempana, etteivät vaikkapa hiiren lyhyet käpälät yllä reunalle. Laita tällaiseen astiaan hengenpelastajaksi jotain mihin tarttua, esimerkiksi pohjasta reunan yli yltävä tukeva keppi. Malmin hautausmaan ratkaisu on todella sympaattinen :-)

        27.6.2007

        Laulujoutsenista ja metsästyksestä

        Uutisissa ja keskusteluissa kohistaan laulujoutsenista. Metsästäjäliiton toiminnanjohtaja on lausunut julkisuudessa, että laulujoutsenkanta kasvaa niin voimakkaasti, että sitä on kohta alettava sääntelemään metsästämällä. Eikä pelkkä kannan kasvu ole syynä, vaan joutsenenmetsästyksessä olisi kysymys riistanhoidosta - laulujoutsenet ovat kuulemma niin tarkkoja reviiristään, että haittaavat muiden vesilintujen pesintää.

        Luontojärjestöt ovat arvattavasti tyrmistyneitä. BirdLife Suomen mukaan Metsästäjäliiton väite häirinnästä on perätön, ja laulujoutsen pikemminkin parantaa muiden vesilintujen pesimämenestystä mm. häätämällä pienpetoja pois alueelta.

        Kumpi on oikeassa? Taustani vuoksi kallistun ennemmin uskomaan BirdLifea, mutta on myönnettävä etten ole etsinyt käsiini alkuperäisiä lähteitä. BirdLife kuitenkin väittää, että heidän näkemyksensä tueksi olisi olemassa tutkimuksia, ja minun silmissäni BirdLifella on kyllä jonkinmoista auktoriteettia lintuasioissa.

        Jos on niin, että Metsästäjäliiton väite ei ole todenmukainen, se on hyvin ikävää. Se nimittäin entisestään lisää kielteisiä mielikuviani ao. järjestöstä ja metsästyksen harrastajista. Onko todella niin, että metsästäjien on keinolla millä hyvänsä saatava aina vain uusia lajeja tulilinjallensa? Kun jonkin lajin kanta kasvaa sille tasolle, että se matemaattisesti ajatellen kestäisi metsästystä, se on ilmeisesti metsästäjien mielestä riittävä syy aloittaa metsästys? Pitää vain keksiä jokin tekosyy, esim. riistanhoito, jotta suuri yleisö saadaan hankkeelle suopeaksi. (EDIT: alkuvuodesta Metsästäjäliitto esitti myös valkoposkihanhien metsästyksen sallimista, perusteena ilmeisesti se, että suureksi kasvaneen hanhikannan ulosteet pilaavat puistonurmikoita.)

        En tahdo loukata metsästyksenharrastajia (enkä tahdo kommenttilaatikkooni ketään huutamaan - järkevä keskustelu on sen sijaan tervetullutta). Ymmärrän vallan hyvin, että esimerkiksi hirvenmetsästys on tärkeää riistanhoitoa vallitsevissa olosuhteissa ja villinä kasvanut sorsa on varmasti eettisempää ravintoa kuin tehotuotettu broileri. Hyvin moni metsästäjä on aito luonnonystävä, jolle tärkeintä ei ole saaliseläimen hengen riistäminen vaan luonnossa liikkuminen ja yhdessäolo.

        Miksi siis jatkuvasti kuulen asioita, jotka murentavat positiivista kuvaa metsästäjistä? Olen kuullut, että metsästäjäkokeesta pääsee läpi tuntemalla vesilintukoiraiden juhlapuvut - siis puvut, joissa linnut eivät ole metsästysaikana syksyllä, naaraista puhumattakaan. Olen kuullut, että vesilintuja pyydetään hämärässä siten, että laji tunnistetaan vasta kun lintu on jo ammuttu. Olen kuullut, että metsästäjät edelleen syyttävät kanalintujen vähenemisestä petoja ja haluavat päästä ampumaan niitä (vaikka suurin syy on elinympäristöjen muutoksessa). Olen kuullut, että keskustelupalstoilla rehennellään salametsästetyillä susilla, ja lehdistä luen tasaisin välein juttuja moottorikelkalla yliajetuista ahmoista ja muka-hätävarjeluna ammutuista karhuista. Joka syksy luen uutisista, että joku on haavoittunut tai kuollut, kun metsästyskaveri on ampunut umpimähkään rapisevaan pusikkoon. Viime lintuinfluenssakohun aikaan joku metsästäjätaho tarjoutui torjumaan uhkaa ampumalla kaikkia Suomeen saapuvia muuttolintuja.

        Huhtikuun Suomen Luonto -lehdessä Juha Valste kirjoittaa metsästäjien lajintuntemuksesta: "Tieteellisesti suoritettujen lintulaskentojen mukaan Suomessa pesivien heinätavien määrä vaihtelee 2000 ja 5000 parin välillä - keskikannaksi arvioidaan 3500 paria. Oman ilmoituksensa mukaan sorsastajat ampuivat toissa vuonna 14 500 ja sitä edeltävinä vuosina peräti 18 500 ja 17 000 heinätavia. Luvut tuskin voivat olla oikeita." Siis vaikka Suomen kaikki heinätaviparit tuottaisivat kymmenen poikasta, jotka kaikki säilyisivät hengissä syksyyn, syyskannasta ammuttaisiin vuosittain puolet?

        Valste huomauttaa myös: "...merkillinen epäkohta: tappoluvan saa kuka hyvänsä läpäisemällä varsin helpon kokeen; lintujen rengastusluvan saaminen edellyttää pitkää käytännön harjoittelua asiantuntijan opastamana ja erittäin vaativan tunnistustentin läpäisemistä."

        Tietenkään yksittäisten harhalaukausten takia ei voi syyllistää kaikkia harrastajia. Mutta kun riittävän monta tällaista asiaa kasaantuu, mielikuvat alkavat jyllätä, eivätkä ne tällä hetkellä ole minun mielessäni kovin positiivisia. Ajatteleeko tyypillinen metsästäjä todella, että ihmisen tehtävä on hallita luontoa, ja aina kun jokin laji runsastuu, sitä pitää alkaa harventamaan? Tai että ei sen väliä mihin lintuun osuu, sorsa kuin sorsa, kunhan pääsee ampumaan? Eihän tämä ole totta, eihän?