19.12.2005

Hauki on kala - Ulkoalukua yliopistossa

Kävin perjantaina tenttimässä biologian tutkintooni kuuluvan pakollisen, vajaa tuhatsivuisen kirjan. Lukemiseen meni ehkä pari kuukautta, mutta aikaa on vaikea arvioida, sillä vain viimeisen kuukauden luin "päätoimisesti", enkä silloinkaan voinut välttyä kaikenlaisilta muilta menoilta. Olin oikeastaan aloittanut jo elokuussa, mutta koska selkeää tavoiteaikaa ei silloin ollut, lukuvauhti hidastui sitä mukaa kun kirja eteni.

Itse asiassa olin aloittanut saman kirjan lukemisen eri vuosina jo kaksi kertaa aikaisemminkin, mutta joka kerta motivaatiota on riittänyt vain parille sadalle ensimmäiselle sivulle. Olen kuullut, että muillakin opiskelijoilla on ollut vaikeuksia juuri tämän kirjan kanssa: tenttimistä lykätään jatkuvasti, vaikka se sisältää alan perusteoriat, joiden olisi hyvä olla hallussa jo varhain.

Missä vika, kun lukeminen ei suju? Kirjan asiasisältö oli vaikea vain paikoitellen, eikä englannin kielikään tuottanut erityisiä ongelmia. Aihekin on sinänsä kiinnostava, juuri sitähän olemme opiskelemassa.

Luulen, että yllättävän suuri vaikutus on kirjan suorastaan lannistavalla ulkonäöllä: se on paksu, kaksivärinen (musta ja punainen) ja sivuja selatessa silmiin osuu vain paljon tekstiä, pelottavia laskukaavoja ja erilaisia pisteparvia, kuvaajia ja diagrammeja. Nykyopiskelija on auttamattoman tottunut värikuviin ja tyylikkääseen esillepanoon. Toinen lannistava tekijä on ajatus siitä, että kaikkien näiden tuhannen sivun sisältö olisi pystyttävä omaksumaan niin hyvin, että pystyy tentissä vastaamaan mihin tahansa kirjan sisältöä koskevaan kysymykseen.

Yliopistossa puhutaan paljon siitä, että opiskelijoiden olisi osattava lopettaa peruskoulusta tuttu nippelitiedon ulkoaopetteleminen, ja keskityttävä hahmottamaan suuria kokonaisuuksia sekä yhdistelemään ja soveltamaan opittuja asioita. Kuulostaa hienolta, mutta on helpommin sanottu kuin tehty. Kyllä tenttiin mennessä on edelleen muistettava ulkoa melkoinen määrä asioita. Eikä se lähtökohtaisesti ole huono asia, kyllä kenttäbiologin on ihan hyvä muistaa ulkoa esimerkiksi yleisimpien kasvien tieteelliset nimet. Mutta lähdeteokset ovat kuitenkin aina olemassa yksityiskohtien tarkistamista varten.

Myös kirjatentit kuuluvat perinteisesti yliopisto-opiskeluun. Niissäkään ei lähtökohtaisesti ole mitään pahaa, asiat voi opiskella omaan tahtiin silloin kun itselle sopii (ja rahaa säästyy opetusmenoista). Monia kirjoissa esiintyviä asioita myös kerrataan kursseilla erilaisissa yhteyksissä. Vaikka itse kuuluun siihen ihmistyyppiin, jonka päähän asiat tarttuvat paremmin luennoilla kuin lukemalla, pystyn silti opiskelemaan asioita myös kirjoista.

Mutta onko järkevää vaatia tuhannen sivun sisällön omaksumista yhdellä kertaa? Alussa mainitun kirjan tenttimällä ansaitsee neljä vanhaa opintoviikkoa, eli se pitäisi laskennallisesti opiskella 160 työtunnissa. Omien kokemusteni perusteella en usko, että tuo tuntimäärä riittää koko tietomäärän omaksumiseen - lukemiseen ehkä, mutta ei kertaamiseen ja pohtimiseen. Toki ne mainitut suuret linjat jäivät minullekin mieleen, mutta se ei riitä, sillä aikaisempien tenttien perusteella kysymykset voivat olla laajudeltaan mitä tahansa erittäin laajoista hyvin yksityiskohtaisiin. Eli ulkoa olisi osattava hyvin monta erilaista teoriaa, ilmiötä ja selitystä. Mieluiten siis koko kirjan sisältö.

Kaverini kävi tenttimässä kirjan samana päivänä kuin minä. Mutta toisin kuin minä, hän ei lukenut koko kirjaa, vaan valmistautui pelkästään aikaisemmissa tenteissä säännöllisesti esiintyneisiin kysymyksiin. Ja koska minä olin ehtinyt vain lukea kirjan kerran alusta loppuun ennen tenttiä, eikä tärkeiden asioiden kertaukselle jäänyt kuin muutama tunti, kaveri osasi vastata ainakin yhteen tenttikysymykseen huomattavasti minua paremmin. (En halunnut myöskään lykätä omaa tenttiäni enää myöhemmäksi.)

Johtaako liian korkea tenttimiskynnys tähän: kirjoja ei edes yritetä lukea kokonaan, vaan keskitytään vain niihin asioihin, jotka todennäköisesti esiintyvät tentissä? En sano, että tentin suorittaminen tällä tavalla olisi erityisen väärin, sillä suurin häviäjähän siinä on opiskelija itse - asioita kun opiskellaan tietysti ensisijaisesti "elämää eikä tenttiä varten". Ja loppujen lopuksi meille molemmille taisi jäädä tästä kirjasta pitkäaikaiseen muistiin suunnilleen yhtä paljon asioita. Mutta olisiko kuitenkin järkevämpää pilkkoa noinkin suuri kirja vaikka kahteen osaan, jottei ulkoaosaamisen paine (ja kynnys suorittaa tentti) olisi niin suuri, että se viivästyttää koko suoritusta, ja samalla valmistumista?

2.12.2005

Muutamia ajatuksia ilmastosta

Tänään matkalla yliopistolle huomasin pensaassa pajunkissoja. Teki mieli selittää niille, että nyt olette kyllä erehtyneet vuodenajasta.

Kyseisiä pajunkissoja tai tämän vuoden erikoisen lämmintä syksyä ei voi tietysti laittaa suoraan ilmastonmuutoksen syyksi, mutta ne laittavat ajattelemaan. Mitä jos tulevat syksyt ovat yhä useammin näin lämpimiä? Mitä jos talvea joutuu jatkossa odottamaan aina vain kauemmin? Onko joulu valkea yhä harvemmin?

Ilmastoasiat ovat lähipäivinä olleet paljon esillä. Ensinnäkin hallitus on esitellyt laatimaansa ilmasto- ja energiastategiaa, jonka pitäisi kertoa, millä keinoilla Suomen kasvihuonekaasupäästöt saadaan laskettua vuoden 1990 tasolle - tavoite, johon valtio on sitoutunut ratifioimalla Kioton pöytäkirjan. Sen perusteella, mitä olen stategian sisällöstä kuullut, ei hyvältä näytä. Miten esimerkiksi teollisuuden sähköveron puolittaminen kannustaa energian säästämiseen? Miten turpeen polttamisen tukeminen alentaa hiilidioksidipäästöjä? Ympäristöjärjestöt kutsuvat ilmastostrategiaa ilmastokatastrofiksi.

Toinen ajankohtainen ilmastoasia on YK:n ilmastokokous Montrealissa. Siellä valtioiden pitäisi sopia, mitä tehdään kun Kioton pöytäkirjan ensimmäisen kauden voimassaoloaika päättyy: paljonko päästöjä sitoudutaan vähentämään vuoden 2012 jälkeen? Kioton pöytäkirja oli vasta ensimmäinen pieni askel tarvittavien vähennysten tiellä, seuraavaksi tarvittaisiin paljon radikaalimpia toimia. Toivottavasti päättäjät osaisivat kerrankin laittaa yhteisen edun valtiollisten etujen edelle. Pelkään kyllä pahinta. Vain hieman kärjistäen tuntuu jatkuvasti siltä, että päättäjille raha ja talouskasvu on tärkeämpää kuin terveys ja hyvinvointi.

Ilmastopolitiikka voi kuulostaa vaikealta ja monimutkaiselta. Ei kuitenkaan tarvitse olla asiantuntija ymmärtääkseen, että esimerkiksi suurten jäätiköiden sulaminen on vaarallista, koska se johtaa merenpinnan nousuun, jolloin matalat rannikkovaltiot ovat vaarassa. Lämpenemisen vaikutuksia Suomessa on yllättävän vaikea ennustaa, mutta talvien lauhtumisen lisäksi esimerkiksi kasvitaudit ja -tuholaiset voivat levitä kohti pohjoista. Toisaalta joidenkin arvioiden mukaan on jopa mahdollista, että meitä lämmittävä Golf-virta heikkenee, jolloin lämpötila Pohjoismaissa laskisi dramaattisesti. (Ks. Nature-lehden artikkeli.)

Kukaan ei siis osaa ennustaa, onko Helsingissä lunta jouluna 2025. On kuitenkin varmaa, että ellei ilmaston lämpenemistä saada kuriin, tulossa on suuria mullistuksia kaikkialla maailmassa. Ja ne vaikuttavat myös Suomeen, halusimme tai emme.

Lisää tietoa kansantajuisesti: Ilmasto.org
Katso myös: Piiperrystä piirissä -blogi

P.S. On kolmaskin ajankohtainen ilmastoasia. Lauantaina 3.12. (kansainvälinen ilmastopäivä) järjestetään yli 50 järjestön voimin päättäjiä herättelevä Ilmastomarssi ainakin Helsingissä, Jyväskylässä, Kuopiossa ja Joensuussa. Ota herätyskello mukaan ja tule näyttämään, että olet huolissasi ilmaston lämpenemisestä! Lisätietoja, ja muutakin asiaa ilmastonmuutoksesta täältä.

28.11.2005

Osta ja ole onnellinen?

Marraskuun viimeisenä perjantaina kehotettiin ihmisiä taas viettämään vuotuista Älä osta mitään -päivää. Hyvänä tarkoituksena on pitää yhden päivän loma kulutushysteriasta, ja yleisemmin herättää ajatuksia siitä, tuoko tavara automaattisesti onnea. Etenkin joulun alla ihmiset juoksevat stressaantuneina tavarataloissa, kun "on pakko keksiä jotain lahjaksi".

Tuskin kukaan tässä yhteiskunnassa voi tietenkään kokonaan lopettaa ostoksilla käymistä, mutta jaloillaan ja lompakollaan voi äänestää. Kuluttajalla on valta valita, mitä ostaa (vaikka kaupat ehkä yrittävätkin ohjailla valintojamme omaa valikoimaansa rajaamalla). Esimerkiksi puinen leluauto voi tuottaa lapselle paljon enemmän iloa kuin parissa viikossa rikkoontuva muovirobotti. Aineeton lahja voi myös (ainakin aikuiselle) korvata tavaran: hierontalahjakortti tai elokuvailta ilahduttavat varmasti useimpia.

Olin perjantaina iltapäivällä jakamassa tietoa ÄOM-päivästä ympäristöjärjestön infopöydän luona, suuren kaupungin keskeisellä paikalla. Mielestäni olimme saaneet yhteistyökumppanien kanssa kasaan ihan mukavan esittelypisteen (mm. kilpailu, ilmaismateriaalia ja piparitarjoilu). Hämmästyin kuitenkin, miten passiivisia ohi kulkeneet ihmiset olivat: harva viitsi edes vilkaista meitä, osa otti kysyttäessä piparin ja jatkoi matkaansa. Useimmat pysähtyneetkin halusivat vain osallistua kilpailuun, mutta päivän teema ei tuntunut kiinnostavan. Joillekin pääsimme sentään esittelemään, mistä tässä oikein on kyse.

Oliko vika meissä vai ohikulkijoissa? Näytimmekö jotenkin pelottavilta tai epämääräisiltä? Eräs ohikulkija sanoi kerrottuani hänelle, mitä esittelemme: "Jaa, minä luulin että myytte jotain." Luulisin kuitenkin, että jos olisimme kaupitelleet vaikka villasukkia, kiinnostus olisi ollut huomattavasti laajempaa. Paikkakin oli sellainen, jossa ihmisillä kuvittelisi olevan edes muutama minuutti ylimääräistä aikaa. Onko elämä mennyt jo niin kaupalliseksi, että kaikki ilmainen on epäilyttävää?

Kaikenlaisten lappusten tyrkyttäjiä on toki niin paljon, että ihmiset ovat tulleet varovaisiksi. Ehkä perinteinen "ota tästä infolehtinen, ole hyvä" -kulttuuri on aikansa elänyt. Meidän olisi luultavasti pitänyt tehdä jotain paljon näyttävämpää saadaksemme huomiota, esimerkiksi rakentaa ihmispyramidi ja koristella se välkkyvillä värivaloilla. Mutta epäilen, ettei sellainen olisi saanut ihmisiä kiinnostumaan Älä osta mitään -päivästä.

Minusta yhteiskunta on menossa huolestuttavaan suuntaan, jos vain sellaiset tahot saavat viestinsä perille, joilla on varaa ostaa näkyvää mainostilaa. Älä osta mitään -päivän perimmäinen sanoma on kaikkia koskettava: luonnonvarojen kulutuksen kasvu ei voi jatkua loputtomiin, etenkään globaalissa mittakaavassa. Miten tämän sanoman saisi kerrottua suurelle yleisölle, kun valtiovaltakin yksissä tuumin kehottaa kansaa kuluttamaan lisää, jotta talous yhä vain kasvaisi?

4.11.2005

Merimetsot ja luonnon hallinta

Viime aikoina otsikoissa ovat pyörineet merimetsot. Merimetso on lintulaji, joka ryhtyi noin kymmenen vuotta sitten pesimään Suomessa ja on siitä lähtien runsastunut voimakkaasti. Nyt monet haluaisivat alkaa rajoittaa sen lisääntymistä metsästämällä.

Nykyinen merimetsokeskustelu on hyvä esimerkki ihmisen halusta hallita ympäröivää luontoa. Hallintaa perustellaan milloin milläkin syillä, esimerkiksi taloudellisilla, esteettisillä, ekologisilla ja arvoperusteilla. Merimetsojen tapauksessa on käytetty lähinnä taloudellisia ja esteettisiä argumentteja. Ensinnäkin lintujen väitetään haittaavan kalataloutta kalakantoja verottamalla. Toiseksi ne muuttavat ulosteillaan pesimäsaariensa luontoa - kalliot muuttuvat valkoisiksi, kasvillisuus vähenee ja puut kuolevat (kuva Liettuasta).

Ahne ja ruma?

Eläimiä on helppo syyttää ilman parempaa tietoa. Merimetson ruokavaliota on tutkittu paljon, ja tulosten mukaan merimetsot syövät pääasiassa kalalajeja, joilla on vain vähäistä taloudellista merkitystä (esim. kiiskiä, särkiä ja ahvenia), eikä merimetsoilla ole näidenkään määrään merkittävää vaikutusta. Itse asiassa merimetsoista on Itämeren luonnolle hyötyä, sillä syömällä paljon nk. roskakaloja ne poistavat merestä rehevöitymistä aiheuttavia liikaravinteita.

On totta, että saaret, joilla merimetsot pesivät, muuttuvat kasvillisuudeltaan, rajustikin. Mutta onko eläimillä oikeus harjoittaa luonnollisia elintapojaan vain, jos sen tulokset ovat ihmisen mielestä kauniita? Kuka määrittelee mikä on kaunista? Merimetsot ovat yhdyskuntalintuja, ja suuri yhdyskunta tuottaa luonnollisesti paljon ulosteita. Vaikka tämä aiheuttaa paikallisia kasvikuolemia, yhdyskuntia ei kuitenkaan ole (eikä tule) niin paljon, että koko saaristoluonto olisi vaarassa.

Epäluonnollinen?

Kolmas joskus kuultu väite on merimetsojen epäluonnollisuus Suomessa. Koska laji on saapunut vasta vähän aikaa sitten, katsovat jotkut sen tarkoittavan että se "ei kuulu tänne". Mitä tällä oikeastaan tarkoitetaan? Luonto on jatkuvassa muutostilassa, ihan luonnostaan. Lajit levittäytyvät koko ajan uusille alueille ja sopeutuvat uusin tilanteisiin. Tämä on kaiken elämän edellytys: laji, joka jämähtää paikoilleen, häviää ennemmin tai myöhemmin. Merimetso on levinnyt Suomeen rehevöitymisen seurauksena: pikkukalakannat ovat runsastuneet ja tarjonneet sille mahdollisuuden laajentaa esiintymisaluettaan. Jos merimetson ei haluta elävän Suomessa, oikea ratkaisu on Itämeren rehevöitymisen pysäyttäminen, ei merimetsojen ampuminen.

Tulokaslajit voivat toki olla merkittävä uhka alkuperäiselle lajistolle, mutta yleensä niin käy vain, kun ihminen siirtää jonkin lajin alueelle, jonne se ei mitenkään olisi voinut omin avuin levittäytyä. Hyvä esimerkki ovat Australiassa villiintyneet ketut, rotat ja kissat, joiden ansiosta merkittävä osa alkuperäisestä pussieläinlajistosta on nyt uhanalaisten listalla. Kaikki siirtoistutuksetkaan eivät onneksi ole kovin vahingollisia. Esimerkiksi valkohäntäpeura on sopeutunut osaksi Suomen luontoa, ja muu luonto on sopeutunut siihen. On myös muistettava, että KAIKKI Suomen lajit ovat "tulokaslajeja" - niistä yksikään ei elänyt täällä 12 000 vuotta sitten, kun jääkausi peitti maan. "Tulokaslajin" määrittely riippuu vain siitä, mihin aikaan raja vedetään.

Paha?

Merimetso ei ole ainoa laji, jonka asemasta käydään Suomessa keskustelua, muita esimerkkejä ovat mm. minkki, kyhmyjoutsen, valkoposkihanhi ja susi. Mistä loppujen lopuksi onkaan kyse? Onko luonnon hallinnan tarve oire luonnosta vieraantumisesta? Onko kyse pelosta uutta asiaa kohtaan, koetaanko uusien lajien saapuminen uhkana, silloin harvoin kuin sitä tapahtuu? Tuoko potentiaalisen uhkan, tässä tapauksessa luonnon, hallinta tunteen turvallisuudesta, vaikka hallinta olisi näennäistä?

Ihminen suhtautuu helposti muihin eläimiin tunteenomaisesti ja sijoittaa niille ihmisten luonteenpiirteitä. Sutta pelätään, vaikka mm. koirat ja autot ovat ihmiselle erittäin paljon vaarallisempia. Susi koetaan "julmaksi", minkki on "verenhimoinen" ja valkoposkihanhet kakkaavat "tahallaan" nurmikoille. Vaikka esimerkiksi susipelko on todellinen tunne, sen tai muiden luulojen ei saisi antaa hallita päätöksentekoa ja toimintaa. Eläimet eivät ole "tahallaan" sitä mitä ovat. Monet lajit joutuvat elämään ihmisen rajusti muuttamissa tai rajoittamissa olosuhteissa. Meidän ei pitäisi automaattisesti tuomita muita eläimiä vain siksi, että ne yrittävät selviytyä tässä maailmassa parhaansa mukaan.


Inspiraation lähteinä:
- Pertti Koskimiehen arvio kirjasta ”Cormorants – Ecology and management” Luonnon tutkija-lehdessä 4/2005
- Juha Valsteen artikkeli "Pahat eläimet?" Suomen Luonto -lehdessä 11/2005

21.10.2005

Luonnontieteilijöistä ennen ja nyt

Katsoin eilen noin kolmannen kerran elokuvan Master and Commander: Maailman laidalla. Suosikkihahmoni tässä tarinassa on lääkäri-luonnontieteilijä, tohtori Stephen Maturin (roolissa Paul Bettany) - ei pasifistisuutensa vuoksi, vaan siksi että häneen minun on kaikkein helpointa samaistua. Pettymys siitä, ettei Tohtori pääsekään tutkimaan Galapagos-saaria lupauksen mukaisesti, ja siitä kun hän sinne päästyään joutuu jättämään lähes kaikki näytteensä matkan varrelle, on joka kerta yhtä kova. On se niin väärin!

Tohtorin hahmo laittaa minut ajattelemaan myös entisajan luonnontiedettä verrattuna tämän päivän biologiaan ja lääketieteeseen. Mietin, millaista olisi ollut olla luonnontieteilijä elokuvan kuvaamana aikana, 1800-luvun alussa? Evoluutioteoria oli vasta tulossa ajankohtaiseksi (Charles Darwin kävi samaisilla Galapagos-saarilla vuonna 1835), ja monia vähänkin syrjäisiä alueita oli tutkittu niin huonosti, että paikoin jokainen vastaantuleva eläin ja kasvi oli tieteelle uusi laji. Tosin tämän elokuvan Tohtori ei ehkä sentään olisi ollut aivan ensimmäinen luonnontieteilijä Galapagoksella, vaikka elokuvassa niin väitetään.

Tohtori herätti minussa suurta kunnioitusta, sillä hän tuntui hallitsevan sekä biologian että lääketieteen, ja luultavasti tuon ajan lääkäri tunsi myös kemiaa, fysiikkaa ja maantiedettä. Hän tunsi luonnontieteiden koko kirjon. Mutta miksiköhän olen kohtalaisen varma, ettei kukaan enää nykypäivänä voi hallita edes yhden tieteenalan, esimerkiksi biologian, koko tietämystä, useammasta puhumattakaan? Harva biologikaan tuntee perinpohjin sekä ekologiaa, fysiologiaa, solubiologiaa että genetiikkaa, ja yleensä näidenkin alojen tutkijat erikoistuvat vieläkin pienempiin aihealueisiin.

Onko näin tarkka erikoistuminen terveellistä - onko vaarana että liian tarkasti omassa pikku sektorissaan pitäytyvä tutkija menettää kuvan kokonaisuudesta? Oliko elokuvan aikaisilla luonnontieteilijöillä parempi "yleissivistys" kuin nykyisillä? Varmasti oli, suhteessa tietomäärään. Kuitenkin nykyään opitaan jo peruskoulussa sellaisia asioita, joita kaksisataa vuotta sitten ei vielä edes tunnettu, tai joista vain harvat korkeasti koulutetut olivat tietoisia. Kärjistäen (ja hieman kliseisesti) tilannetta voisi verrata puuhun, joka kasvaa ja haarautuu tietomäärän lisääntyessä. Tohtorin aikana puu on lyhyt ja oksia on vähän - kokonaisuus on helppo hallita, vaikka avoimia kysymyksiä onkin paljon. Nykyaikana yhden luonnontieteilijän erikoistumisalue kattaa kenties yhtä suuren palan puusta kuin ennen, mutta nykytutkijan "oksa" sijaitsee suuremman puun latvassa: hänellä on tukenaan kaikki se tieto, joka on kasattu hänen oksaansa johtavalla reitillä. Tieteelliselle tiedolle on tyypillistä kumuloituminen - uutta rakennetaan entisen pohjalta. Mutta nykypäivän suuren puun kaikkien oksien tietomäärä ei enää ole yksittäisen tutkijan hallittavissa.

Olisiko siis ollut "hauskempaa" olla luonnontieteilijä 1800-luvulla, kun niin paljon jännittäviä asioita oli vielä löytämättä, vai pitäisikö olla iloinen siitä, että elää nyt, kun niin moni peruskysymys on ratkaistu (esim. DNA:n rakenne) ja uutta tietoa voidaan välittää niin tehokkaasti (esim. Internet)? Ehkä ei pitäisi haikailla menneeseen - on väärin kuvitella, että kaikki merkittävä olisi jo keksitty ja tutkittu. On aivan varmaa, että kahden sadan vuoden päästä kaikkien alojen luonnontieteilijät naureskelevat meidän aikamme tietämättömyydelle! Ehkäpä joku tekee aikanaan elokuvan (tai muun vastaavan tuotteen :) 2000-luvun alun biologeista tai lääkäreistä - "ajasta ennen kuin edes sitä (lisää tähän joku vapaavalintainen tulevaisuuden löytö) oli keksitty"!

17.10.2005

Kaupunkimaastureiden hulluus

Ihmisluonto on merkillinen. Viime aikoina koko autoileva kansanosa on valittanut yhteen suureen ääneen polttoaineiden hintojen nousua (aivan kuin öljyn väheneminen olisi kenellekään yllätys). Luulisi siis bensapihiyden olevan oikea myyntivaltti autokaupassa, säästäähän sillä selvää rahaa. Sen sijaan yksi Euroopassa eniten myyntiään kasvattanut autojoukko ovat nk. SUV-autot (Sports Utility Vehicle), suomalaisittain "kaupunkimaasturit". Nämä yhdysvaltalaiset hirmut ovat todella kunnostautuneet tällä saralla - parhaimmillaan keskiverto kaupunkimaasturi käyttää sadalla kilometrillä huikeat 15 litraa polttoainetta. Kaasu- ja hiukkaspäästöt ovat luonnollisesti sen mukaiset.

En voi kuvitella mitään muuta syytä kaupunkimaastureiden suosioon, kuin että ne joidenkin silmissä "näyttävät hyvältä" ja pönkittävät mukavasti itsetuntoa. Jo nimi on paradoksaalinen: mihin tarvitaan maastoauton ominaisuuksia kaupungissa? Lyön vetoa, ettei näillä autoilla ajeta erämaassa, korkeintaan viimeinen kesämökille vievä hiekkatien pätkä. Eivätkä kaikki "kaupunkimaasturit" edes sovi muuhun kuin katuajoon - oikeasti vaativassa maastossa ajavat ostavat oikean maastoauton. Mutta ainahan ihminen on halunnut statussymboleja. Pitää näyttää, että on varaa.

Toinen paradoksaalinen näkökulma kaupunkimaastureissa on turvallisuus. Mitä suurempi ja raskaampi auto, sitä turvallisempi se on kolaritilanteissa - heikompi ryttääntyy aina enemmän. Mutta kuten joku taannoin televisiossa viisaasti huomautti, mitä turvallisempi olo auton kuljettajalla on, sitä luottavaisemmin (=turvattomammin) hän autoa ajaa, jolloin lopputulos yleisen liikenneturvallisuuden kannalta on plusmiinus nolla. Kun ottaa lisäksi huomioon, miten pahaa jälkeä kolarointi vaikkapa kaupunkimaasturin ja tavallisen henkilöauton välillä voi saada aikaan, väittäisin, että SUV:ien turvallisuusvaikutus on jopa miinusmerkkinen.

Tiede-lehden sivuilla 13.10.2005 julkaistussa uutisessa kerrotaan, miten paljon tavallista pikkuautoa vaarallisempi kaupunkimaasturi on kolarissa jalankulkijalle. Suora lainaus: "Tutkimukset osoittavat, että muita korkeammalla kulkevat katukiitäjät aiheuttavat jalankulkijoille tuplasti enemmän vammoja kriittisille alueille, kuten lonkkaan, vatsaan, rintakehään ja päähän." Toinen suora lainaus: "Irlantilaistutkijoiden mielestä katumaasturit ovat niin paha uhka jalankulkijoille, että niiden kylkeen pitäisi lätkäistä jo autokaupassa varoitusmerkki."

Varoitustarra olisikin hyvä idea. Kun lisäksi muistaa, että autoilu on yksi pahimpia ilmansaastuttajia erityisesti kaupungeissa, ja että juuri kaupungeissa moni yksityisautolla tehty matka voitaisiin helposti korvata julkisilla liikennevälineillä, pidän kaupunkimaastureita harvinaisen järjettöminä ja turhina vempeleinä.

Lisätietoja: Junttiauto.com :)

14.10.2005

Pinicola enucleator

Tämä on Taviokuurnan ensimmäinen blogi ja sen ensimmäinen kirjoitus.

Tarkoituksena on pohtia biologiaan, eläintieteeseen, luonnonsuojeluun ja näiden opiskeluun liittyviä aiheita - ja samalla tutustua blogimaailmaan. Nyt vasta harjoittelen, mutta eiköhän ensimmäinen oikea kirjoitus ilmesty pian.