21.10.2005

Luonnontieteilijöistä ennen ja nyt

Katsoin eilen noin kolmannen kerran elokuvan Master and Commander: Maailman laidalla. Suosikkihahmoni tässä tarinassa on lääkäri-luonnontieteilijä, tohtori Stephen Maturin (roolissa Paul Bettany) - ei pasifistisuutensa vuoksi, vaan siksi että häneen minun on kaikkein helpointa samaistua. Pettymys siitä, ettei Tohtori pääsekään tutkimaan Galapagos-saaria lupauksen mukaisesti, ja siitä kun hän sinne päästyään joutuu jättämään lähes kaikki näytteensä matkan varrelle, on joka kerta yhtä kova. On se niin väärin!

Tohtorin hahmo laittaa minut ajattelemaan myös entisajan luonnontiedettä verrattuna tämän päivän biologiaan ja lääketieteeseen. Mietin, millaista olisi ollut olla luonnontieteilijä elokuvan kuvaamana aikana, 1800-luvun alussa? Evoluutioteoria oli vasta tulossa ajankohtaiseksi (Charles Darwin kävi samaisilla Galapagos-saarilla vuonna 1835), ja monia vähänkin syrjäisiä alueita oli tutkittu niin huonosti, että paikoin jokainen vastaantuleva eläin ja kasvi oli tieteelle uusi laji. Tosin tämän elokuvan Tohtori ei ehkä sentään olisi ollut aivan ensimmäinen luonnontieteilijä Galapagoksella, vaikka elokuvassa niin väitetään.

Tohtori herätti minussa suurta kunnioitusta, sillä hän tuntui hallitsevan sekä biologian että lääketieteen, ja luultavasti tuon ajan lääkäri tunsi myös kemiaa, fysiikkaa ja maantiedettä. Hän tunsi luonnontieteiden koko kirjon. Mutta miksiköhän olen kohtalaisen varma, ettei kukaan enää nykypäivänä voi hallita edes yhden tieteenalan, esimerkiksi biologian, koko tietämystä, useammasta puhumattakaan? Harva biologikaan tuntee perinpohjin sekä ekologiaa, fysiologiaa, solubiologiaa että genetiikkaa, ja yleensä näidenkin alojen tutkijat erikoistuvat vieläkin pienempiin aihealueisiin.

Onko näin tarkka erikoistuminen terveellistä - onko vaarana että liian tarkasti omassa pikku sektorissaan pitäytyvä tutkija menettää kuvan kokonaisuudesta? Oliko elokuvan aikaisilla luonnontieteilijöillä parempi "yleissivistys" kuin nykyisillä? Varmasti oli, suhteessa tietomäärään. Kuitenkin nykyään opitaan jo peruskoulussa sellaisia asioita, joita kaksisataa vuotta sitten ei vielä edes tunnettu, tai joista vain harvat korkeasti koulutetut olivat tietoisia. Kärjistäen (ja hieman kliseisesti) tilannetta voisi verrata puuhun, joka kasvaa ja haarautuu tietomäärän lisääntyessä. Tohtorin aikana puu on lyhyt ja oksia on vähän - kokonaisuus on helppo hallita, vaikka avoimia kysymyksiä onkin paljon. Nykyaikana yhden luonnontieteilijän erikoistumisalue kattaa kenties yhtä suuren palan puusta kuin ennen, mutta nykytutkijan "oksa" sijaitsee suuremman puun latvassa: hänellä on tukenaan kaikki se tieto, joka on kasattu hänen oksaansa johtavalla reitillä. Tieteelliselle tiedolle on tyypillistä kumuloituminen - uutta rakennetaan entisen pohjalta. Mutta nykypäivän suuren puun kaikkien oksien tietomäärä ei enää ole yksittäisen tutkijan hallittavissa.

Olisiko siis ollut "hauskempaa" olla luonnontieteilijä 1800-luvulla, kun niin paljon jännittäviä asioita oli vielä löytämättä, vai pitäisikö olla iloinen siitä, että elää nyt, kun niin moni peruskysymys on ratkaistu (esim. DNA:n rakenne) ja uutta tietoa voidaan välittää niin tehokkaasti (esim. Internet)? Ehkä ei pitäisi haikailla menneeseen - on väärin kuvitella, että kaikki merkittävä olisi jo keksitty ja tutkittu. On aivan varmaa, että kahden sadan vuoden päästä kaikkien alojen luonnontieteilijät naureskelevat meidän aikamme tietämättömyydelle! Ehkäpä joku tekee aikanaan elokuvan (tai muun vastaavan tuotteen :) 2000-luvun alun biologeista tai lääkäreistä - "ajasta ennen kuin edes sitä (lisää tähän joku vapaavalintainen tulevaisuuden löytö) oli keksitty"!

17.10.2005

Kaupunkimaastureiden hulluus

Ihmisluonto on merkillinen. Viime aikoina koko autoileva kansanosa on valittanut yhteen suureen ääneen polttoaineiden hintojen nousua (aivan kuin öljyn väheneminen olisi kenellekään yllätys). Luulisi siis bensapihiyden olevan oikea myyntivaltti autokaupassa, säästäähän sillä selvää rahaa. Sen sijaan yksi Euroopassa eniten myyntiään kasvattanut autojoukko ovat nk. SUV-autot (Sports Utility Vehicle), suomalaisittain "kaupunkimaasturit". Nämä yhdysvaltalaiset hirmut ovat todella kunnostautuneet tällä saralla - parhaimmillaan keskiverto kaupunkimaasturi käyttää sadalla kilometrillä huikeat 15 litraa polttoainetta. Kaasu- ja hiukkaspäästöt ovat luonnollisesti sen mukaiset.

En voi kuvitella mitään muuta syytä kaupunkimaastureiden suosioon, kuin että ne joidenkin silmissä "näyttävät hyvältä" ja pönkittävät mukavasti itsetuntoa. Jo nimi on paradoksaalinen: mihin tarvitaan maastoauton ominaisuuksia kaupungissa? Lyön vetoa, ettei näillä autoilla ajeta erämaassa, korkeintaan viimeinen kesämökille vievä hiekkatien pätkä. Eivätkä kaikki "kaupunkimaasturit" edes sovi muuhun kuin katuajoon - oikeasti vaativassa maastossa ajavat ostavat oikean maastoauton. Mutta ainahan ihminen on halunnut statussymboleja. Pitää näyttää, että on varaa.

Toinen paradoksaalinen näkökulma kaupunkimaastureissa on turvallisuus. Mitä suurempi ja raskaampi auto, sitä turvallisempi se on kolaritilanteissa - heikompi ryttääntyy aina enemmän. Mutta kuten joku taannoin televisiossa viisaasti huomautti, mitä turvallisempi olo auton kuljettajalla on, sitä luottavaisemmin (=turvattomammin) hän autoa ajaa, jolloin lopputulos yleisen liikenneturvallisuuden kannalta on plusmiinus nolla. Kun ottaa lisäksi huomioon, miten pahaa jälkeä kolarointi vaikkapa kaupunkimaasturin ja tavallisen henkilöauton välillä voi saada aikaan, väittäisin, että SUV:ien turvallisuusvaikutus on jopa miinusmerkkinen.

Tiede-lehden sivuilla 13.10.2005 julkaistussa uutisessa kerrotaan, miten paljon tavallista pikkuautoa vaarallisempi kaupunkimaasturi on kolarissa jalankulkijalle. Suora lainaus: "Tutkimukset osoittavat, että muita korkeammalla kulkevat katukiitäjät aiheuttavat jalankulkijoille tuplasti enemmän vammoja kriittisille alueille, kuten lonkkaan, vatsaan, rintakehään ja päähän." Toinen suora lainaus: "Irlantilaistutkijoiden mielestä katumaasturit ovat niin paha uhka jalankulkijoille, että niiden kylkeen pitäisi lätkäistä jo autokaupassa varoitusmerkki."

Varoitustarra olisikin hyvä idea. Kun lisäksi muistaa, että autoilu on yksi pahimpia ilmansaastuttajia erityisesti kaupungeissa, ja että juuri kaupungeissa moni yksityisautolla tehty matka voitaisiin helposti korvata julkisilla liikennevälineillä, pidän kaupunkimaastureita harvinaisen järjettöminä ja turhina vempeleinä.

Lisätietoja: Junttiauto.com :)

14.10.2005

Pinicola enucleator

Tämä on Taviokuurnan ensimmäinen blogi ja sen ensimmäinen kirjoitus.

Tarkoituksena on pohtia biologiaan, eläintieteeseen, luonnonsuojeluun ja näiden opiskeluun liittyviä aiheita - ja samalla tutustua blogimaailmaan. Nyt vasta harjoittelen, mutta eiköhän ensimmäinen oikea kirjoitus ilmesty pian.