Taviokuurnat liikkeellä!

Nyt kannattaa katsella pihlajia sillä silmällä - taviokuurnat ovat lähteneet vaellukselle ja niitä näkee koko maassa pihlajanmarjojen kimpussa! Tästä on tietenkin pakko kirjoittaa Taviokuurna-blogiin :)

Taviokuurnakoiras. Kuva: "GreatGreyOwl".
Julkaistu Creative Commons -lisenssillä.

Taviokuurna on tilhen tai pienen rastaan kokoinen, mutta paksunokkainen. Se itse asiassa muistuttaa eniten käpylintuja, mutta taviokuurnan nokka ei ole ristissä - eivätkä käpylinnut syö pihlajanmarjoja. Sen sijaan pihlajissa pyörii myös töyhtöpäisiä tilhiä ja vähän kookkaampia, ohutnokkaisia räkättirastaita, joista taviokuurnan kyllä erottaa, jos vain ensin hoksaa ne! Kuurnat liikkuvat nimittäin yleensä vain pienissä ryhmissä ja ne ovat varsin hiljaisia verrattuina heliseviin tilhiin ja säksättäviin rastaisiin. Syödessään ne ovat rauhallisia eivätkä välttämättä pidä minkäänlaista ääntä, mutta hiljaista viheltelyä saattaa kuulla. Kyllä niistä kovempiakin ääniä lähtee, ja varsinainen ääntely on kaunista ja soivaa.

Ääninäytteitä:
http://www.lintukuva.fi/aanet/pinenu.mp3
http://www.tarsiger.com/sounds/index.php?sp=find&lang=fin&order=nro,paiva%20DESC&species=89190

Taviokuurnien väritys on hauska. Yleisväri on ei-oikein-minkään-värinen harmaa, mutta siivet ovat melkein musta-valkoiset ja yläruumis on värillinen: koiraalla punainen, naaraalla kellanoranssi. Taviokuurnia ulkona katsellessa olen kuitenkin huomannut, miten huono tuntomerkki väri voi joskus olla - kun puussa keikkuvia kuurnia katselee alaviistosta vasten taivasta vähänkin tuhruisena syyspäivänä (eli valoa on vähän ja se tulee huonosta suunnasta), on yllättävän vaikea erottaa onko pää punainen vai keltainen - vai harmaa. Valitsin ylläolevan kuvan juuri siksi, etteivät värit näy siinä kovin hyvin - kuvasta saa siis vähän realistisemman käsityksen siitä mitä voi odottaa näkevänsä :-)

Lisää ja parempia kuvia:
http://www.lintukuva.fi/lajikuvat/pinenu/
http://www.tarsiger.com/gallery/index.php?sp=find&lang=fin&order=nro,paiva%20DESC&species=89190

Taviokuurna on Itä-Lapin havumetsien lintu. Ehkä erämaihin tottuneena se ei ole oppinut pelkäämään ihmisiä, joten kuurnia pääsee tarkkailemaan lähempää kuin tilhiä ja rastaita. Lukemani mukaan kuurnat lähtevät vaellukselle, kun ravinto pohjoisessa käy vähiin. Jos lintuja on paljon, vaellus voi yltää kauaskin etelään, kuten nyt on käynyt. Kaikki linnut tuskin ovat Suomesta, vaan suurikin(?) osa voi olla siperialaisia.

Taviokuurnan Suomen levinneisyys Lintuatlaksessa:
http://atlas3.lintuatlas.fi/tulokset/laji/taviokuurna

Tiira-palvelussa on pelkästään edellisten seitsemän päivän ajalta taviokuurnista yli tuhat havaintoa, jotka koskevat yli 10 000 yksilöä. Suurimmat yksittäiset parvet ovat olleet yli sadan vahvuisia, mutta yleensä kuurnat liikkuvat alle 15 yksilön ryhminä. Havaintoja on tehty joka puolella maata, aivan kaupunkien keskustoja ja pihoja myöten. Ennennäkemätön tämä vaellus ei ole, sillä vastaavaa on koettu aikaisemminkin, viimeksi vuonna 2000. Jos havaitset taviokuurnia, käy kirjaamassa havaintosi Tiiraan (tai Hatikkaan). Jokainen havainto auttaa vaelluksen kokonaiskuvan muodostamisessa.

Suppean otokseni perusteella moni ei-harrastaja ei ole huomannut tämän syksyn taviokuurna-vaellusta, eikä välttämättä ole edes kuullut koko linnusta. Nimi herättää myös usein kummastusta - mitä se tarkoittaa? En ole kuullut parhaidenkaan lintujen tai etymologian asiantuntijoiden tarjonneen tyhjentävää selitystä, joten nimi on toistaiseksi arvoitus, joka herättää säännöllisesti keskustelua lintuharrastajapiireissä. Kaisa Häkkisen Linnun nimi -kirjan luettelon mukaan linnun vanhin tunnettu nimi on capian cuurnattaja vuodelta 1745. Sama toistuu "modernisoituna" vuonna 1787: kapiankuurnattaja. Mutta jo vuonna 1819 tämä nimi on kadonnut, ja lähdeteoksessa esiintyy kolme nimeä: hako-tiainen, yö-lindu sekä lähes nykyasuinen tavio-kuurna. En nyt pääse tarkistamaan, mitä Jukka Hintikan Suomen lintujen nimet -kirja taviokuurnasta kertoo, mutta jos joltain löytyy ao. teos hyllystä, tervetuloa kommentoimaan alle.

Hieno havainto joka tapauksessa!

Kesän kellot

Kuten joskus aikaisemminkin on käynyt, sattumalta huomion kiinnittänyt havainto johtaa siihen, että tulee tutustuttua johonkin pieneen eliöryhmään tarkemmin. Tällä kertaa huomion kohteeksi päätyivät Campanula-suvun kellokasvit. Tänä kesänä olen huomannut, että erilaisia kellolajeja tuntuu kasvavan jo pelkästään mökkimme ympäristössä aika paljon. Niinpä yritin ottaa niistä vähän selvää.

(HUOM. Erityisesti puutarhakasveja tuntevilta otan mielelläni vastaan kommentteja 6. ja 7. kuvasta.)

Harakankello (Campanula patula) on omien havaintojeni perusteella yleisin kellolaji. Sen kukka on pieni, kelloksi avoin (sakarat siirottavat tähtimäisesti eri suuntiin), ja sinisen sijaan väri on yleensä punaisenvioletti. Epäilen, että jotkut kutsuvat tätä kissankelloksi.

Kissankellolla (Campanula rotundifolia) on pieni, kauniin kellomainen ja yleensä sinisävyinen kukka. En ole varma, mutta minusta tuntuu kuin laji olisi harvinaistunut viime vuosina, vaikka se onkin edelleen yleinen.

Kurjenkello (Campanula persicifolia) on vähän kuin jättikissankello, ja suunnilleen yhtä yleinen. Kukka on sininen, mutta paljon suurempi (jopa 4 cm molempiin suuntiin) ja kello-osa on suhteellisesti melko matala. Suuret, valkoiset emin luotit näkyvät hyvin. Kuten kahdella edeltävälläkin lajilla, lehdet ovat pienet ja kapeat.

Peurankellon (Campanula glomerata) kukat ovat tiiviinä terttuna latvassa, mutta jonkin verran kukkia riittää myös alempiin lehtihankoihin. Väri on selvästi violetti ja lehdet edeltäviin lajeihin verrattuna leveät. Lehden reuna on hieman hampainen. Laji on melko yleinen, mutta ilahdun aina nähdessäni sen.

Hirvenkello (Campanula cervicaria) on tämän kesän ensimmäinen uusi tuttavuus. Kukat ovat sinisiä ja vielä peurankelloakin tiiviimmin pallomaisena rykelmänä latvassa, muutamia myös lehtihangoissa. Laji on melko harvinainen, ja saimme sen meille ostamalla luonnosta kerättyjä siemeniä.

Varsankello (Campanula trachelium), todennäköisesti. Melko suuret ja syvät kukat ovat harvana terttuna punertavan varren yläosassa, ja lehdet ovat pitkän kolmiomaiset ja selvästi hampaiset. Tavataan Suomessa villinä lounaisissa lehdoissa, mutta tämä lienee koristekasvikarkulainen. Joten jos joku puutarhaharrastaja tunnistaa tämän esim. viljelylajikkeeksi, kuulen siitä mieluusti.

Vuohenkello (Campanula rapunculoides), ukonkello (Campanula latifolia) - vai joku ihan muu, esimerkiksi puutarhalaji(ke)? Vuohenkelloksi kukat ovat yläosassa melko pystyt, eivätkä ne sijaitse kovin toispuoleisesti. Ukonkelloksi lehdet taas ovat turhan kolmiomaiset eivätkä kukan liuskat käänny juurikaan taaksepäin. Varsankellon suljin pois lehtien vähäisen hampaisuuden takia, mutta voisi tämä periaatteessa olla erikoislehtinen varsankellokin. Kerro, jos tiedät!

Suomen kelloista mainitsematta ovat vielä kiirunankello (C. uniflora), joka on harvinainen tunturikasvi, sekä sammakonkello (C. aparinoides), joka on hyvin harvinainen pohjoisamerikkalainen tulokaslaji.

Puuttuvien lajien sijaan esittelen bonuksena vielä kaksi lajia, jotka kuuluvat samaan kellokasvien heimoon (Campanulaceae) kuin kellot, mutta sukulaisuus ei tule ihan heti mieleen ulkonäöstä.

 

Vuorimunkki (Jasione montana) oli iloinen yllätys erään näköalakallion laella. En ole törmännyt lajiin muualla, ja sen levinneisyysalue Suomessa onkin melko suppea ja hajanainen. Kukinto on kauniin sininen ja tuo nopeasti katsoen mieleen ruiskaunokin tai ruohosipulin. Se koostuu useista pienistä ja kapeista, hieman kellomaisista kukista.

 

Nuottaruoho (Lobelia dortmanna) muistuttaa vielä vähemmän kelloja. Sen tasaisen kapeat, tylpät ja paksut lehdet kasvavat pienenä ruusukkeena järvenpohjassa, ja valkoiset kukat nousevat pitkän varren avulla pinnan yläpuolelle. Kukat ovat tyypillisesti toispuoleisesti, eli osoittavat ikäänkuin samaan suuntaan. Niissäkin on kapean kellomainen muoto.

Siinä se - kellojen lajimäärä on Suomessa pieni, joten ne on melko helppo opetella tunnistamaan. Ne ovat kauniita, ja pidän myös niiden eläinaiheisista nimistä :-)

Luontomatkalla Öölannissa

Olen jo pitkään halunnut nähdä Öölannin, ja tänä keväänä matka laitettiin järjestymään. Saari on kohteena melko helposti saavutettavissa, mutta silti suhteellisen eksoottinen sekä luonnoltaan että historialtaan. Toukokuu valikoitui ajankohdaksi toisaalta viimeisten muuttolintujen, toisaalta ensimmäisten kämmeköiden ja muiden kevätkukkien takia.

Öölanti on saari Ruotsin itärannikolla, noin 400 km Tukholmasta etelään. Toisin kuin "sisarensa" Gotlanti, se on lähellä rannikkoa, ja sinne vie 6 km pitkä silta Kalmarin kaupungin kohdalta. Saari on pohjois-etelä -suuntainen, pitkä (n. 130 km) ja kapea (korkeintaan 16 km). Se sijaitsee samoilla leveysasteilla kuin Latvia, joten kasvukausi on Suomea pidempi ja luonto periaatteessa rehevämpää. Toisaalta mm. mereltä jatkuvasti puhaltava tuuli viilentää, ja matkan aikana ei vietetty kovin montaa päivää ilman pipoa ja hanskoja, vaikka elettiin sentään toukokuun kolmatta viikkoa.

Tyypillinen eteläöölantilainen maisema kiviaitoineen.

Aloitimme saaren eteläosasta, joka "aakeudessaan ja laakeudessaan" toi välillä mieleen jopa Lapin, kukkuloiden puutteesta huolimatta. Saari on asutettu käytännössä heti sen vapauduttua jäästä, joten ympäristö on pitkälti muovautunut ihmisen, erityisesti viljelyn ja karjanpidon, vaikutuksen alaisena. Loputtomat kiviaidat halkovat laitumia, rantaniittyjä ja viljelyksiä. Yksittäisiä, suuriakin puita on, mutta vähänkään isommat metsiköt ovat erityisesti rannan tuntumassa niin harvassa, että mereltä saapuvat pikkulinnut hakeutuvat niille kuin magneetin vetäminä.

Oikosarven (Orthoceras) fossiili kalkkikalliossa.

Öölannin eksottisimpia piirteitä suomalaisen silmään on kallioperä, joka koostuu lähes kokonaan muinaisessa merenpohjassa kerrostuneesta kalkkikivestä. Alkuperän ansiosta se sisältää runsaasti fossiileja, joita on todella helppo löytää paljaista kohdista, erityisesti rannoilta. Kuvan oikosarvet olivat kaikkein yleisimpiä, mutta näimme myös pari trilobiittiä ja simpukkaa, sekä mahdollisesti jonkinlaisia siimajalkaisia ja oikosarvien spiraalille kiertyneitä sukulaisia.

Kalkkinen kallioperä on syynä myös toiseen biologia erityisesti kiehtovaan nähtävyyteen: alvareihin. Alvari on luontotyyppi, jota esiintyy suuressa mitassa meitä lähellä vain Öölannissa ja Gotlannissa. Öölannin Stora Alvaret on yksi kuuluisimpia ja kuuluu UNESCOn maailmanperintökohteisiin. Kalkkikivikallion päällä on vain hyvin ohut maakerros, joten maisema on karu. Kasvillisuus koostuu lähinnä matalista pensaista (mm. kataja ja oratuomi) ja ankaria oloja sietävistä ruohovartisista. 

Miehenkämmekät (Orchis mascula) kukkivat alvarilla.

Kuitenkin parhaimmillaan alvari on värikäs kukkaketo, sillä monet kasvit kukkivat kauniisti ja ne näkyvät hyvin. Monet kämmekät viihtyvät Öölannissa ja niistä useita tavataan juuri alvareilla. Vierailumme oli kämmeköiden lajirunsautta ajatellen sittenkin hieman aikainen (tai kevät myöhäinen), mutta miehenkämmekät kukoistivat moninpaikon häikäisevän violetteina. Muita mukavia kasvihavaintoja olivat mm. valkopyökki, kevätruusuleinikki, papelorikko, jauhoesikko, sinipallo ja ahokylmänkukka (kaksi ensin mainittua muualta kuin alvareilta).

Kämmeköitä oli ehkä vähemmän kuin toivottiin, mutta lintuja nähtiin vastaavasti senkin edestä. Reissun kokonaislajimäärä kipusi 135:een, ja sisälsi monia sellaisia lajeja, jotka ovat enemmän tai vähemmän harvinaisia Suomessa (ainakin Uudellamaalla), mutta yleisiä tai muuten helposti nähtäviä täällä. Sellaisia olivat mm. niittysuohaukka, avosetti, isosirri, pikkutiira, riuttatiira, mustatiira, peltopyy, mustaleppälintu, nokkavarpunen ja sepelsieppo, joka oli matkan "projektilaji".  Paikallisessa(kin) mittakaavassa hyviä havaintoja olivat kuulemma silkkiuikku, maakotka, isohaarahaukka, ampuhaukka, räyskä ja pikkutikka. Joka paikan peruslajeja olivat mm. ristisorsa, töyhtöhyyppä, tylli, punajalkaviklo, kuovi, lokit sekä haara- ja räystäspääsky, kun taas esimerkiksi tiaiset eivät olleet lainkaan niin yleisiä kuin Suomessa.

Ottenby ja saaren eteläkärjen maamerkki, majakka Långe Jan

Öölannin eteläkärjessä sijaitsee yksi Ruotsin kuuluisimmista lintupaikoista, Ottenby, joten se oli pakollinen käyntikohde. Långe Janin majakan viereen on rakennettu varsin hulppeat puitteet vaativallekin lintuharrastajalle - tutkijoiden lintuasema-rakennuksen lisäksi paikalta löytyy mm. näyttely, myymälä ja maisemaikkunoilla varustettu ravintola. Lisäksi erilaisia tuulen- ja sateensuojia on alueen eri puolilla, joten aina löytyy hyvä paikka pystyttää kaukoputki ja etsiä mereltä lintuja ja hylkeitä. Jos siis mahtuu sekaan - saarella kun on eräänkin paikallisen isännän mukaan pahimmillaan enemmän lintuharrastajia kuin itse lintuja :-)

Kaunis Halltorps Hagen metsä.

Reissun viimeisiksi päiviksi siirryimme saaren pohjoisosaan, jossa alvarit ja niityt tekivät tilaa ensin lehti-, ja aivan pohjoiskärjessä jopa havumetsälle. Saaren suurimpien kaupunkien, Borgholmin ja Färjestadenin välissä länsirannalla sijaitseva Halltorps Hage on kauneimpia metsiä, joissa olen koskaan ollut. Suomen mittakaavassa sitä kuvattaisiin varmaankin erittäin reheväksi lehdoksi, jossa elää hurja määrä vaateliaita kasvi- ja eläinlajeja. Se on arvokas luontokohde, sillä se on saanut kehittyä rauhassa jo pitkään. Huomattavin nähtävyys ovat valtavat, satoja vuosia vanhat tammet, joista osa on jo kuollut muodostaen mahtavia pökkelöitä. Metsässä elää myös Euroopan suurin kovakuoriainen, jopa 10 cm pitkä tamminkainen eli tammihärkä. Sitä emme onnistuneet näkemään, mutta sen sijaan elämänpinna tuli suurimmasta ampiaislajista, herhiläisestä.

Kukkaniitty Hornssjönillä, valtalajeina kaunokainen (Bellis perennis), heinäratamo (Plantago lanceolata) ja jokin leinikki (Ranunculus sp.)

Toinen pohjoisosan hieno paikka oli Hornssjön ympäristöineen. Alueella on sekä alvarinomaista nummea, rehevää niittyä että kaunista metsää, ja siellä on helppo havaita mm. harvalukuinen sepelsieppo. Meille se tarjosi myös matkan kauneimman kukkaniityn, joka loisti kuin satukirjoissa konsanaan.

Buryms raukar

Yksi geologinen erikoisuus ehdittiin vielä käydä katsomassa: Byrums raukar. Raukit ovat meren kovertamia kalkkikivipaasia, jotka ovat syntyneet, kun pehmeämpi kiviaines on kulunut välistä pois. Ruotsin komeimmat raukit ovat Gotlannin puolella, mutta kyllä nämäkin nelimetriset, epäsäännöllisen muotoiset pylväät tekivät vaikutuksen. Niiden välissä kulki kanjoneita, joiden seinissä näkyi (yllätys, yllätys) paljon fossiileja.

Melko viileästä säästä huolimatta Öölantia voi lämpimästi suositella luontomatkailijalle. Toukokuun kolmannella viikolla enimmät kukat eivät olleet vielä parhaimmillaan, mutta lintumaailma oli vilkas ja monipuolinen eikä turisteja vielä ollut rasitteeksi asti. Kuuleman mukaan kesä-elokuussa saari täyttyy sekä ruotsalaisista että ulkomaalaisista ranta- ja matkailuautoturisteista, sillä tässä kirjoituksessa mainittujen asioiden ohella Öölanti tunnetaan myös golfkentistä ja pitkistä valkoisista hiekkarannoista, jotka tekevät saaresta pohjoisen Rivieran.

Luonto- ja rantaloman sijaan tai lisäksi voi viettää myös kulttuuriloman: historiallisia ja esihistoriallisia muistomerkkejä, kuten vanhoja hautapaikkoja, riimukiviä, linnoja ja raunioita löytyy runsaasti niistä kiinnostuneille. Sekä historialliset että luontokohteet on hyvin merkitty ja opastettu. Erilaisia majoittumismahdollisuuksia on paljon, ja havaitsimme erittäin hyväksi ratkaisuksi varata majoituksen sekä saaren etelä- että pohjoispäästä - näin säästyi paljon ajomatkaa. Kaupunkien ulkopuolella ruokakauppa-/ravintolatarjonta voisi olla parempikin, vaikka toisaalta on kyllä hauskaa käydä ruokaostoksilla pienen kylän ainoassa sekatavarakaupassa :-)

Tänne tekee mieli palata - toisaalta olisi erittäin mielenkiintoista päästä tutkimaan myös läheistä Gotlantia, joka on kuulemma monin tavoin samanlainen, mutta silti omaleimainen. Ylipäänsä tuntuu siltä, että jo Pohjoismaista löytyy niin paljon hienoja paikkoja käytäväksi, että on outoa etteivät suomalaiset matkaile niissä enemmänkin! (Saman huomion tein myös edellisellä Pohjoismaiden matkalla.)

Lapset luontoon tällä viikolla

Toukokuussa ei ole liiemmälti aikaa kirjoittaa blogia, joten lyhyesti ja ytimekkäästi:

Tunnetko jonkun lapsen? Lähde hänen kanssaan linturetkelle tällä viikolla ja osallistu Lasten lintuviikkoon! BirdLife Suomi haastaa kaikki aikuiset, tiedotteen sanoin:

BirdLife Suomi haastaa aikuiset viemään lapset luontoon

BirdLife Suomi haastaa kaikki aikuiset viemään lapset luontoon ensi viikon aikana 30.5.–5.6. Lasten lintuviikko on osa Lapset luontoon 2011 -kampanjaa, jonka tarkoituksena on kannustaa aikuisia tarjoamaan lapselle kokemuksia ja elämyksiä luonnossa. Myönteiset luontokokemukset ovat tärkeitä kasvussa tasapainoiseksi, ympäristövastuulliseksi aikuiseksi.

Lasten lintuviikkoon osallistuminen on tehty mahdollisimman helpoksi. Yhtään lintua ei tarvitse tuntea eikä määrittää lajilleen. Sen sijaan on tarkoitus pysähtyä tarkkailemaan, mitä linnut tekevät. Viikon teemaksi onkin valittu pesinnän merkkien etsiminen. Pesiä ei tarvitse löytää, vaan pesinnän voi päätellä vaikka ruokaa kantavasta tai varoittelevasta emosta. Luonnon tarkkailu voi tällä tavoin olla kuin salapoliisileikkiä.

Lasten lintuviikkoon odotetaan paljon osallistujia ympäri Suomen. Tapahtumaan voivat osallistua perheet, päiväkodit, koululuokat, kerhot ja muut lapsiryhmät. Retken ajankohdan voi valita vapaasti ensi viikon aikana. Retkeilyn tueksi on tarjolla paljon materiaaleja, kuten tulostettava retkilomake havaintojen merkitsemiseen. Lisätietoja löytyy tapahtuman verkkosivuilta www.birdlife.fi/lintuviikko. Havainnot verkkolomakkeella ilmoittaneiden kesken arvotaan hienoja palkintoja, kuten opastettuja linturetkiä.

Lasten lintuviikon yhteistyökumppanina on Luonto-Liitto ry. Villalan Kesäpesä Oy tukee tapahtumaa linnunpöntöin.


LISÄTIETOJA

•     Tapahtuman verkkosivut
•     Tapahtuman Facebook-sivu
•     Lapset luontoon 2011 -kampanja

Otan haasteen vastaan lähtemällä kummilasten kanssa ulos. Entä sinä? Vanhemmat saavat tietenkin liittyä joukkoon, ja muita retkivinkkejä aloittelijalle löytyy tapahtuman sivuilta. Löytyypä sieltä myös tiedotteessa mainittua oheismateriaalia, josta suurin osa on itse ladattavissa/tulostettavissa paitsi linnunpönttöopas, jonka voi tilata maksutta.

Lasten vieminen säännöllisesti luontoon on yksi parhaita tekoja maailman pelastamiseksi.

Suomen kolmas lintuatlas

Tällä viikolla nähtiin erittäin konkreettisesti, mihin tuhannet vapaaehtoiset harrastajat pystyvät, kun heidän voimansa yhdistetään: Suomen lintuatlas 2006-2010 on julkaistu!


Vapaaehtoistyön voimannäyttö

Lintuatlas kertoo Suomessa pesivien lintujen levinneisyyden 10x10 km ruutujen tarkkuudella. Näitä ruutuja mahtuu Suomeen 3859 kappaletta ja idea on, että jokaiselta ruudulta kirjataan, mitkä lintulajit siellä pesivät ja miten varma tieto on. Pesintä voi olla varma (esim. on nähty poikasia pesässä), todennäköinen (esim. on nähty emo hyökkäilemässä pesää uhkaavaa eläintä kohti) tai mahdollinen (esim. on havaittu lintupari sopivassa pesimäympäristössä). Näin saadaan varsin hyvä kokonaiskuva Suomen linnustosta.

Kolmannen lintuatlaksen komean punainen selvitysaste-kartta.
Lähde: http://atlas3.lintuatlas.fi Kopioitu 16.4.2011. 
Käyttö Creative Commons Nimeä 3.0 -lisenssillä.

Tiedot on kerätty lähes kokonaan vapaaehtoisvoimin, ja on mykistävää, minkälaiseen tulokseen on päästy: vain 11 ruudulta ei ole kirjattu lainkaan atlashavaintoja. Nämä tyhjät ruudut ovat käytännössä saarettomia merialueita, joissa lintuja ei pesi, joten käytännössä joka ainoassa Suomen 10x10 km ruudussa on käynyt viimeisen viiden vuoden aikana vähintään yksi lintuharrastaja, joka on kirjannut sieltä havaintoja lintuatlakseen - kaukaisia luotoja ja Lapin tiettömiä erämaita myöten. Aivan mieletön saavutus!

Tulokset ovat upeita jopa maailmanlaajuisesti. Tämä oli jo kolmas Suomessa tehty pesimälinnuston atlasselvitys (ensimmäinen koottiin vuosina 1974-79 ja toinen vuosina 1986-89), eikä mistään muusta maasta ole ilmeisesti julkaistu vastaavaa sarjaa. Pitkät havaintosarjat ovat välttämättömiä, kun tutkitaan levinneisyyden muutoksia ja siihen johtaneita syitä. Lisäksi kartoitus tuli nyt kolmannella kerralla tehtyä huomattavan kattavasti, sillä peräti 90 % ruuduista arvioitiin vähintään tyydyttävästi kartoitetuiksi. Erinomaisesti kartoitettujakin ruutuja kertyi 38 %.

Osallistuin aineiston keruuseen, ja olo onkin nyt onnellinen, mutta hieman tyhjä. "Atlastelu" antoi retkeilylle erityisenlaista motivaatiota, sillä jokainen havainto oli potentiaalisesti hyödyllinen atlaksen kannalta. Havaintojen lähes reaaliaikainen päivittyminen projektin nettisivuille mahdollisti sen, että retkeilyn saattoi  kohdistaa huonosti kartoitetuille alueille (ja siten nähdä uusia paikkoja), tai keskittyä etsimään tutuilta alueilta sellaisia lajeja, joiden pesintää ei vielä ao. ruudusta ollut varmistettu (ja oppia siten uutta eri lintulajeista). Koska tiheästi asutussa Etelä-Suomessa on myös paljon lintuharrastajia, lähiruutumme tulivat kattavasti kartoitetuiksi jo varsin varhain. Vietimmekin mm. erittäin antoisan (mutta myös rankan) kesäkuisen viikon Ahvenanmaan kauniissa luonnossa atlashavaintoja keräten.


Tulokset kaikkien nähtävissä verkkosivuilla

Lintuatlaksen tulokset on julkaistu verkossa osoitteessa atlas3.lintuatlas.fi. Tämä on minusta erinomainen ratkaisu, sillä kirjaan verrattuna julkaisu voitiin tehdä nopeasti, sitä pystytään myöhemmin täydentämään, ja näinkin hienoon aineistoon varmaankin väistämättä jääneitä virheitä on mahdollista korjata palautteen perusteella.

Taviokuurnan pesimäaikainen levinneisyys Suomessa.
Lähde: http://atlas3.lintuatlas.fi Kopioitu 16.4.2011. 
Käyttö Creative Commons Nimeä 3.0 -lisenssillä.

Verkkojulkaisu mahdollistaa myös tiedon hakemiseen ja esittämiseen monipuolisia tapoja, joita en malta olla hehkuttamatta:

• Lajit-osio näyttää kunkin lintulajin tulokset. Osion etusivulla olevan taulukon voi järjestää eri sarakkeiden mukaan. Lajia klikkaamalla pääsee kunkin lajin omalle sivulle, jossa on pienen lajiesittelyn ohella levinneisyyskartta sekä tässä tuoreessa että vanhoissa atlaksissa. Kartan esitysmuodoksi, kuten väreiksi ja symboleiksi, on tarjolla muutamia erilaisia vaihtoehtoja, ja kartan voi myös suurentaa. 
• Levinneisyyden muutoksista kertoo lajisivuilla oleva muutoskartta, joka värikoodein osoittaa, onko lajin levinneisyys kasvanut vai supistunut. Eri tavalla muutoksia visualisoi "pallokaavio", jota voi tarkastella koko maan laajuisena tai alueittain. Siitä voisi teettää vaikka julisteen :-) Vielä tarkemmin muutoksiin pääsee kiinni erityisellä vertailutyökalulla.
• Ruudut-osio puolestaan kertoo, mitä lintulajeja missäkin atlasruudussa pesii. Ruudun voi valita listalta tai kartasta, ja valinnan jälkeen viereiseen ruutuun voi siirtyä karttaa klikkaamalla. Ruudun lajilistasta pääsee myös suoraan kunkin lajin lajisivulle.

Selviä muutoksia linnustossa

Atlaksen tuloksia tullaan käyttämään tieteelliseen tutkimustyöhön, mutta jo silmämääräisesti voi nähdä, että lintulajistossamme on tapahtunut ja tulee todennäköisesti tapahtumaan selviä muutoksia. Sekä huomattavasti levinneitä että merkittävästi esiintymiseltään supistuneita lajeja löytyy paljon. Esimerkiksi laulujoutsen, sinitiainen ja pikkuvarpunen ovat löytäneet paljon uusia elinalueita. Toisaalta erityisesti riekon, suokukon, peltosirkun, ja niinkin tutun linnun kuin kivitaskun tulokset osoittavat huolestuttavaa vähenemistä.

Nämä havainnot peilaavat hyvin viime joulukuussa julkaistun, päivitetyn lajien uhanalaisuusarvioinnin tuloksia. Vaikka levinneisyyden muutokset eivät suoraan kerro lintujen runsaudesta - yksi pesintä viidessä vuodessa näyttää atlaskartalla samalta kuin kymmenen pesintää joka vuosi - levinneisyyden supistumista ei käytännössä tapahdu ilman kannan merkittävää pienenemistä, ja päinvastoin.

Taviokuurnan levinneisyyden muutokset
aiempiin atlaksiin verrattuna.
Lähde: http://atlas3.lintuatlas.fi Kopioitu 16.4.2011. 
Käyttö Creative Commons Nimeä 3.0 -lisenssillä.

Blogin nimikkolajin levinneisyys näyttäisi pysyneen melko vakaana tai hieman harventuneen, tai ainakin sen painopiste on ilmeisesti siirtynyt hieman itään päin. Tosin sen sanotaan olevan pesimäaikaan hiljainen ja huomaamaton, minkä lisäksi suuretkin kannanvaihtelut ovat sille tyypillisiä. Tutkijoilla onkin puuhaa, kun tuloksia pyritään tulkisemaan parhaan ymmärryksen mukaan. Atlassivusto tuleekin lupausten mukaan vielä täydentymään, kun tietojen käsittely etenee.

Myös mukavaa knoppitietoa sivustolta löytyy. Kuka arvaa, mitkä ovat kolme Suomen yleisintä lintulajia asutuissa atlasruuduissa mitattuna?


Entäs nyt?

Vaikka atlas on tältä erää ohi, kaikki lintu- ja luontohavainnot ovat toki hyödyllisiä edelleen. Jokainen voi osallistua esimerkiksi Kevätseurantaan, Vuoden lintu -kampanjaan tai johonkin lukuisista muista käynnissä olevista seuranta- ja kartoitusprojekteista. Havainnot ovat arvokkaita ilman erityistä kampanjaakin - tutustu esimerkiksi Hatikka-palveluun, jossa voit pitää omaa luontopäiväkirjaa verkossa. Viimeistään tämä lintuatlas on osoittanut, että jokainen havainto on arvokas.

Joka kymmenes Suomen eliölaji on uhanalainen

Viime keskiviikko oli merkittävä päivä: uusi Suomen lajien uhanalaisuusarvio, Suomen Punainen kirja, julkaistiin. Edellinen arvio on kymmenen vuoden takaa, joten päivitetyllä tiedolle on jo tarvetta.

Julkaisu on ilmaiseksi ladattavissa pdf-muodossa. Sivustolta löytyy myös paljon oheistietoa aiheesta.

Itse kirja ei niinkään ole tärkeä, mutta sen sisältämän tiedon merkitys on erittäin suuri. Arvioimalla mahdollisimman pätevien kriteerien perusteella, mitkä lajit ovat vaarassa kuolla sukupuuttoon, miten suuri tämä uhka kunkin lajin kohdalla on ja mitkä ovat sen syyt, tiedetään mitkä lajit tarvitsevat huomiotamme kaikkein kiireellisimmin. Resursseja ei koskaan ole loputtomasti eikä edes riittävästi, joten luonnonsuojelutoimet kannattaa kohdentaa mahdollisimman järkevästi. Punainen kirja on paitsi tietopankki, myös tärkeä työkalu ja vahva selkänoja sekä viranomaisille, kansalaisille että luonnonsuojelujärjestöille. Sitä voi käyttää esimerkiksi perusteluna, kun vaaditaan suojelutoimia jollekin lajille tai alueelle.

Uhanalaisuuden arviointityössä kaikki Suomen tunnetut eliölajit sijoitettiin luokkiin, jotka on esitetty allaolevassa kuvassa. (Oikeassa puoliskossa on koko luokittelujärjestelmä, vasemmalla vielä erikseen Punaiseen kirjaan sisältyvät luokat.)

Lähde: www.ymparisto.fi

Punaisessa kirjassa oleminen ei siis suoraan tarkoita, että laji on uhanalainen, vaikka enimmäkseen näin onkin. Punaisessa kirjassa ovat mukana uhanalaiset lajit (kolme luokkaa), silmälläpidettävät (="lähes uhanalaiset") sekä puutteellisesti tunnetut lajit.


Uhanalaisten määrä on kasvanut

Uudessa uhanalaisuusarviossa kiinnostavat sekä yksittäisten lajien tilanne - ja sen muutos vuodesta 2000 - että yhteenvetotiedot. Yhteenvetoja voi tietysti tehdä loputtomiin eri näkökulmista ja eri alaryhmistä, mutta vain osa niistä on mielekkäitä mm. erisuuruisten kokonaislajimäärien ja tiedon erilaisen määrän ja laadun takia. Alla kuitenkin muutamia kiinnostavia nostoja.

Kokonaistilanne:

• Joka kymmenes Suomen eliölaji on uhanalainen.
• Enemmistö uhanalaisista lajeista elää metsissä (36,2 %) sekä perinneympäristöissä ja muissa ihmisen muuttamissa ympäristöissä (23,3 %).
• Metsäelinympäristöjen muutokset ovat yhteensä 693 lajin (30,8 %) ensisijaisena uhanalaisuuden syynä.

Vertailua edelliseen uhanalaisuusarviointiin:

• 186 lajin tilanne on parantunut ja 356 lajin tilanne on huonontunut.
• Lajien uhanalaistuminen on  hieman hidastunut metsissä ja kulttuuriympäristöissä, kun taas soilla, vesissä, rannoilla, kallioilla ja tuntureilla se on huomattavasti kiihtynyt.
• Eniten myönteistä kehitystä on tapahtunut metsissä elävillä kovakuoriaisilla (41 lajia), perinneympäristöissä elävillä kovakuoriaisilla (26 lajia) sekä perinneympäristöissä elävillä perhosilla (17 lajia).
• Eniten kielteistä kehitystä on tapahtunut metsissä elävillä jäkälillä (34 lajia), mutta myös edellisessä kohdassa mainituilla perinneympäristöissä elävillä kovakuoriaisilla (24 lajia) ja perinneympäristöissä elävillä perhosilla (22 lajia).

Muutamista eliöryhmistä:

• Joka neljäs (24 %) Suomen pesimälinnuista on uhanalainen. Uhanalaisten lintujen määrä on kasvanut rajusti, lähes 70 % edelliseen arviointiin verrattuna. Uhanalaisia lintulajeja elää erityisesti rannoilla, soilla ja tuntureilla.
• Uhanalaisten lajien osuus jäkälälajistosta on kaksinkertaistunut edelliseen arviointiin verrattuna. Yhdenkään uhanalaisen jäkälälajin uhanalaisuusluokkaa ei laskettu siksi, että sen kanta olisi elpynyt.
• Uhanalaisten kovakuoriaisten määrä hieman laski (347 lajista 333 lajiin), mutta silmälläpidettävien lajien määrä nousi huomattavasti (196 lajista 285 lajiin).
• Uhanalaisten ja silmälläpidettävien putkilokasvien määrä on kasvanut 46 lajilla, ja uhanalaisia on nyt 16 % lajistosta. Uhanalaisia putkilokasvilajeja elää paljon perinneympäristöissä ja rannoilla.

Merkillepantava on myös riistalajien tilanne. Lainaus Punaisesta kirjasta:

Yksi uuden arvioinnin huolestuttavimpia piirteitä on riistalajien uhanalaistumiskehitys. Suomessa luontaisella levinneisyysalueellaan elävistä riistalajeista peräti 49 % (nisäkkäistä 53 % ja linnuista 46 %) on punaisella listalla. Suurin osa niistä on edelleen metsästyksen kohteina. Vaikka metsästys vain harvoissa tapauksissa on ollut merkittävä tekijä uhanalaistumisessa, ei uhanalaisten ja taantuvien lajien kantojen hyödyntämistä voida pitää ekologisesti kestävänä ja perusteltuna. Samanaikaisesti kuitenkin vaaditaan yhä äänekkäämmin metsästyksen laajempaa sallimista Etelä-Suomen luonnonsuojelualueilla.

Tuttuja lajeja

Luettelossa on 2247 uhanalaista lajia, jotka kaikki ovat yhtä arvokkaita. Listalta löytyy kuitenkin paljon tuttuja lajeja, jotka kiinnostavat tuntemattomia enemmän. Alla esimerkkejä.

Nisäkkäät:

• Hilleri putosi elinvoimaisesta vaarantuneeksi ja metsäjänis elinvoimaisesta silmälläpidettäväksi.
• Tammihiiri luokiteltiin hävinneeksi Suomesta.
• Halli nousi silmälläpidettävästä elinvoimaiseksi.

Linnut:

• Suokukko putosi silmälläpidettävästä erittäin uhanalaiseksi, peltosirkku vaarantuneesta erittäin uhanalaiseksi.
• Vaarantuneita ovat mm. ennen elinvoimaiset tukkasotka, hiirihaukka, törmäpääsky ja keltavästäräkki, sekä ennen silmälläpidettävät koskikara, kivitasku ja mehiläishaukka.
• Silmälläpidettäviksi luokiteltiin sellaisia ennen elinvoimaisia lajeja kuin haahka, iso- ja tukkakoskelo, rantasipi, niittykirvinen ja sirittäjä.
• Riistalajeista metsästys katsottiin merkittäväksi uhanalaisuuden syyksi jouhisorsan ja heinätavin kohdalla.
• Punaisesta kirjasta pääsivät pois mm. pikkutikka, ampuhaukka, tiltaltti, ruisrääkkä, käki, varpunen ja kottarainen. Myös mm. muuttohaukan, valkoselkätikan ja naurulokin luokitukset paranivat.

Matelijat, sammakkoeläimet ja kalat:

• Rantakäärme nousi vaarantuneesta silmälläpidettäväksi.
• Äärimmäisen uhanalaisia ovat mm. meritaimen, järvilohi ja Saimaan nieriä, erittäin uhanalaisia mm. ankerias ja vaellussiika.
• Itämeren lohikantojen tilanne parani erittäin uhanalaisesta vaarantuneeksi.

 Muut eläimet:

• Verijuotikas nousi erittäin uhanalaisesta vaarantuneeksi.
• Palosirkka on yhä vaarantunut.
• Muurahaissinisiipi on äärimmäisen uhanalainen, apollo erittäin uhanalainen ja pikkuapollo vaarantunut. Sinisiivissä on paljon muitakin punaisella listalla olevia lajeja.
• Herhiläinen nousi erittäin uhanalaisesta elinvoimaiseksi.
• Liekohärkä ja isotoukohärkä ovat erittäin uhanalaisia.

Kasvit:

• Kangasvuokko, hirvenkello, keltamatara sekä vuori- ja kynäjalava ovat vaarantuneita.
• Kissankäpälä, ketoneilikka ja marjakuusi ovat silmälläpidettäviä.
• Tikankontti nousi vaarantuneesta silmälläpidettäväksi.

Entä sitten?

Tästä valtavasta tietopankista voi tehdä paljon johtopäätöksiä, mutta tärkein niistä on se, ettei Suomessa olla onnistuttu pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden häviämistä kaikista sopimuksista ja juhlapuheista huolimatta. Vaikka Suomen lajeista vain 60 on koko maailman Punaisessa kirjassa, Suomella on silti oma vastuunsa - emme voi olettaa, että muut säilyttävät lajit meidän puolestamme. Tätä kuvaa hyvin se, että suurpetojemme (ahma, susi, karhu, ilves) luokitus huononi, vaikka niiden kannat ovat viime aikoina olleet kasvussa. Aiemmassa arviossa ne nimittäin saivat "ansaittua" paremman luokituksen, koska niiden uskottiin saavan kantoihinsa täydennystä itärajan takaa. Nyt katsottiin, ettei näin voida enää olettaa.

Luonnonsuojelujärjestöt vaativat oikeutetusti tekoja:
Luonnonsuojeluliitto vaatii uhanalaisten suojelun tehostamista
BirdLife huolissaan erityisesti suo- ja kosteikkolintujen uhanalaistumisesta

Rohkaisevaa on, että Punaisessa kirjassa itsessään luetellaan monia toimia, joihin tulisi tulosten johdosta ryhtyä. Tiivistettynä kirjassa ehdotetaan mm. että:

1. ympäristöministeriö ja maa- ja metsätalousministeriö osoittavat uhanalaisten lajien ja niiden esiintymispaikkojen kartoitukseen, suojeluun, seurantaan ja hoitoon riittävät voimavarat koko Suomessa
2. punaisen listan lajien elinympäristöt ja lajiston vaatimukset otetaan kattavasti huomioon maan, vesien ja luonnonvarojen käytössä
3. uhanalaisuusarvioinnin tulokset otetaan välittömästi käyttöön meneillään olevassa lajien suojelun priorisoinnin suunnittelussa
4. vieraslajien torjuntaa ja leviämisen estämistä tehostetaan
5. maa- ja metsätalousministeriö ryhtyy viipymättä tarvittaviin toimenpiteisiin kaikkien metsästys- ja kalastuslain alaisten lajien kantojen hyödyntämisen saattamiseksi kestävälle tasolle
6. puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten lajien tutkimusohjelmaa laajennetaan myös muihin kuin metsäelinympäristöihin - tällä hetkellä merkittävimmät lajiston tuntemuksen tietopuutteet ovat meri- ja sisävesilajistossa
7. opetusministeriön ja ympäristöministeriön tulee tukea luotettavien suomenkielisten lajintunnistusoppaiden tuottamista ja materiaalin internetiin saattamista sekä luonnontieteellisten seurojen ja yhdistysten nuorisotoimintaa.

Ei voi muuta sanoa, kuin että toivottavasti nämä suositukset eivät jää vain kirjan kansien väliin!

Pilvibongausta

Vaikka olen jo pitkään voinut sanoa harrastavani luontoa, ja olen kiinnostunut kaikista luonnonilmiöistä, Pihka-merkin tehtävät ovat kannustaneet tutustumaan moniin sellaisiinkin asioihin, joihin ei tähän asti ole tullut tartuttua.

Pilvityypit ovat yksi aihe, johon olen jo pitkään halunnut perehtyä, mutten vain ole saanut aikaiseksi. Pihkan Pilvibongaus-tehtävä takaraivossa olen kuitenkin kerännyt muun retkeilyn ohessa pientä erilaisten pilvikuvien kokoelmaa. Nyt yritän löytää osalle kuvaamistani pilvistä nimet. (Apuna ovat tehtävän Lisätietoja-laatikossa mainittu tutki.org:in pilvikuvasto sekä kotoa löytynyt kirja Burroughs ym.: Ihmeellinen luonto: Sää.) Teen tätä ensimmäistä kertaa, joten otan mieluusti vastaan korjauksia ja vinkkejä.

Alkuun perusteita. Pilvet jaetaan alapilviin, keskipilviin ja yläpilviin. En ole hyvä arvioimaan korkeuksia, mutta pilvestä kyllä saa melko helposti tuntuman siitä, roikkuuko se matalalla vai leijaileeko korkealla taivaalla. Pilvityypeillä on tieteelliset ja suomenkieliset nimet (kuten eliöilläkin). Strato/stratus viittaa kerroksellisuuteen, alkuosana ilmeisesti myös mataliin korkeuksiin, cumulo/cumulus kumpuiluun, alto keskikorkeuksiin, cirro/cirrus yläpilviin ja nimbo/nimbus sadepilviin. Näiden sanojen yhdistelmillä on määritelty ja nimetty kymmenen peruspilvityyppiä. Tarkempia alatyyppejä on paljon enemmän, mutta aloittelijan kannattaa keskittyä päätyyppeihin, kuten tehtävässäkin mainitaan.

Stratocumulus eli kumpukerrospilvi. Kuvattu Asikkalassa 13.6.2010

Tällainen epämääräinen, mutta peittävä ja varsin matalalla roikkuva pilvimassa vaikuttaa yleiseltä pilvityypiltä. Kuvauksen kohdat "kerrosmainen, suurista pehmeistä pilvilaikuista koostuva matto", "pilvet ovat harmaita tai valkeahkoja, pilvissä on aina selvästi tummia ja vaaleita osia" ja "joskus tumma ja uhkaavan näköinen" vastaavat minusta hyvin kuvaa. Tämä voisi siis olla stratocumulus eli kumpukerrospilvi. Se kuulemma ei yleensä sada, vaikka voi näyttää tummalta. Luulisin kuitenkin, että siitä voi kehittyä nimbostratus eli sadepilvi.

Cumulus eli kumpupilvi. Kuvattu Espossa 6.5.2010

Seuraava pilvi on helppo tunnistaa. "Muodoltaan kumpumainen, valkea hattara" on selvästi cumulus eli kumpupilvi. Kumpupilvet ovat alapilviä ja liittyvät yleensä kauniiseen säähän. Kuitenkin jos kumpupilvi alkaa kasvaa korkeutta, siitä voi kehittyä sadekuuro, joskus voimakaskin ukkonen. Erittäin korkea, yläosastaan levinnyt ns. alasinpilvi on komea rajuilman enne.

Cumulonimbus eli kuuropilvi. Kuvattu Espoossa 13.3.2010

Tämän pilven nimestä olen hyvin epävarma, mutta koska siinä näkyy kumpumaisia piirteitä ja alareunassa sadetta, epäilen sen olevan äsken mainittu kuuropilvi eli cumulonimbus. Viisaammat korjatkoon, jos veikkaus meni metsään.

Altostratus eli verhopilvi. Kuvattu Helsingissä 14.3.2010

Myös tämän pilven nimeäminen on minulle vaikeaa. Kuvaukset "tasaisen harmaa pilvikerros" ja "ei laikkuista rakennetta" (vaikka tuossa onkin reikä, josta valonsäteet tulevat esiin) sekä se, että pilvi ei näytä minusta olevan erityisen matalalla vaan pikemmin keskikorkeuksilla, viittaavat mielestäni altostratukseen eli verhopilveen. Mutta voin olla väärässäkin.

Altocumulus eli hahtuvapilvi. Kuvattu Asikkalassa 1.8.2010

Tässä kuvassa on yksi lempipilvistäni. Hauskan näköiset, keskikorkeuksilla leijailevat palloset lienevät altocumuluksen eli hahtuvapilven yksi esiintymismuoto. "Pilvi on usein valkeista tai harmaista pienistä laikuista, kokkareista tai nauhoista koostuva ohut lautta. Monesti pilvissä on aaltomaisia kuvioita". Kuulemma niitä on "monesti kylmän rintaman edellä ja kesäisin ne enteilevät ukkosta jos päivä on lämmin ja kostea."

Cirrostratus eli harsopilvi sekä nimeämätön pilvityyppi. Kuvattu Espoossa 18.6.2008

Tämä kuva on hieman vanhempi, mutta otin sen mukaan koska siinä on selvästi kaksi eri pilvityyppiä päällekäin. Ylempi osoittaa selvästi cirrus-yläpilvien piirteitä, mutta on enimmäkseen peittävän ja tasaisen näköinen. Kyseessä voisi siis olla cirrostratus eli harsopilvi. Alemmista nokareista en kuitenkaan osaa sanoa. Voisivatko ne olla hieman oudon muotoisia cumuluksia? Tehtaan piipun tuottamat hattarat eivät myöskään ole poissuljettu vaihtoehto, mutta puhtaan valkoinen väri ei tunnu sopivan siihen.

Cirrus eli untuvapilvi. Kuvattu Lemlandissa 16.6.2010

Viimeisessä "lajikuvassa" komeilee kaunis cirrus eli untuvapilvi. Sen sanotaan olevan "joskus höyhentä muistuttava, kuituinen kauniin ilman pilvi. Se muodostuu jääkiteistä." Se voi olla myös "pilven toisesta päästä lähtevää, tuulesta venynyttä sadetta".

Cirrus-pilven alatyyppi on minulle ennestään tuttu jalaspilvi (cirrus uncinus, toisesta päästä ylöstaipunut cirrus-nauha), joiden meillä sanottiin ennustavan sadetta. Sää-kirjan mukaan ne "liittyvät usein säärintaman lähestymiseen. Ne ovat myös merkki korkealla puhaltavan suihkuvirtauksen läsnäolosta. Nämä pilvet eivät vaikuta välittömästi säähän maanpinnalla, mutta kansanperinne pitää niitä tuulista säätä ennustavina "tuulenkynsinä", mikä ei ole suinkaan perusteeton arvio." Toisaalta tutki.org:in mukaan "Jos cirrus-pilviä seuraa paksumpia pilviä, se voi olla merkki lämpimän rintaman lähestymisestä ja sään huononemisesta vuorokauden sisään."

Mysteeripilvi. Kuvattu Espoossa 13.3.2010

Lopuksi vielä pilvikuva, joka on mielestäni kaunis, mutta jota en osaa nimetä. Tehtävää vaikeuttaa se, että horisontin puuttuessa korkeudesta on vaikea sanoa mitään. Kerro, jos tiedät mikä pilvi on kyseessä!

--------------------------------------
Pihka-suoritukset 23.10.2010

Tehtävä: Pilvibongaus - valmis

Tähtiä saatu yhteensä: 19/20.
--------------------------------------

Lahopuututkimus

Syksyisestä metsästä näyttää sittenkin löytyvän aikalailla sieniä parin viimeisen viikon sateiden ansiosta. (Varsinkin punakärpässienillä vaikuttaa olevan hyvä vuosi.) Näkyvien sienten sijaan tämänpäiväisellä metsäretkellä tutkittiin kuitenkin lähes näkymättöminen, puuta lahottavien sienten aikaansaannoksia Pihkan Lahopuututkimus-tehtävän avulla. Ideana oli siis tarkastella kuolleita puita, niiden lahoamisen astetta ja niiltä löytyviä eliöitä.

Ensimmäinen kohde oli loivaan ylärinteeseen kaatunut koivu, jonka rungosta osa on kivien takia jäänyt ilmaan. Puu ei ole kovin paksu, ympärysmitta n. 53 cm, ja se on ilmeisesti kaatunut vasta muutama vuosi sitten, sillä sen lahoaste oli puukkotestin mukaan 2. Tulos oli hieman yllättävä, sillä rungolla kasvaa paljon kääpiä (ainakin taulakääpä Fomes fomentarius, pökkelökääpä Piptoporus betulinus ja jokin kolmas laji) , jotka ovat yleisiä lahottajasieniä. Lisäksi rungolla oli sammalia ja jäkäliä (mahdollisesti raidanisokarve Parmelia sulcata tai harmaaröyhelö Platismatia glauca).

Hieman syvemmältä metsästä löytyi jo pidempään maassa lojunut runko, jossa ei ole kuorta jäljellä. Koska paikka on kuusikkoinen ja oksat ovat tälläkin rungolla kehämäisesti sijoittuneet, määritettiin puun lajiksi kuusi. Puukkotesti antoi ruskolaho-tyyppisen lahon asteeksi 4 ja rungon tyviosa on n. kolmen metrin matkalta jo kadonnut, ilmeisesti metsätyökoneen ajettua joskus sen yli. Rungon ympärysmitta heti siitä kohtaa, kun se pystyttiin mittaamaan, on 52 cm eli puu oli kuollessaan edellistä koivua jonkin verran suurempi. Runko on suurelta osin sammalien (ainakin seinäsammal Pleurozium schreberi sekä jokin kynsisammal Dicranum sp.) ja jäkälien (mm. sormipaisukarve Hypogymnia physodes sekä jokin torvijäkälä Cladonia sp.) peittämä. Lisäksi löytyi muutamia pieniä hyönteisten tekemiä reikiä sekä pieniä sieniä, näkyvimpinä jokunen ylimenneen oloinen vinokas.

Samassa notkelmassa makaa myös kookas haapa - ympärysmittaa 113 cm - jonka tiedetään olleen kaatuneena jo vähintään kymmenen vuotta. Puu on kaatunut melko jyrkkään alarinteeseen, ja suurin osa siitä on edelleen ilmassa. Kuoresta puuttuu noin puolet ja latvuksesta ei näy enää paljoakaan, mutta runkopuu oli yllättävän kovaa ja puukko upposi vain muutaman sentin (lahoaste 3). Rungolta löytyi vähintään neljää erilaista sammalta (mm. seinä- ja kynsisammal), erilaisia kääpiä (sekä esiintyöntyviä että ns. resupinaattisia), jäkäliä (mm. haavanläiskäjäkälä Phlyctis argena) ja pieniä sieniä.

Tehtävän suorittamiseen riittäisi kolme puuta, mutta kun vauhtiin päästiin, tutkittiin myös suon reunalta löytynyt pieni mäntykelo. Sen latvus on kadonnut maahan, mutta tyveä on vielä pystyssä noin kolme metriä. Ympärysmitta on vaatimattomat 51 cm. Puu on enimmäkseen kuoreton, mutta keloille tyypillisesti puuaines ei ole pehmentynyt kovinkaan nopeasti: lahoaste 2. Tällä rungolla ei kasvanut kuin hieman jäkälää (lähinnä sormipaisukarvetta), mutta eläinten jälkiä löytyi edellisiä enemmän. Hyönteiset ovat kaivaneet sekä kohtisuoria käytäviä, joista näkyy vain reikä, että pinnan suuntaisia käytäviä kuoren alle. Tikat ovat käyneet kaivamassa esiin näitä herkkupaloja, mistä muistoina ovat muutamat hakkuujäljet. Käveli rungolla yksi pieni hämähäkkikin.

Tehtävän taustatiedoissa kuvataan lahopuun merkitystä metsässä:

Kuollut puu on erittäin tärkeä osa metsän elämää. Pystyynkin jäänyt kuollut puu kaatuu ennen pitkää ja lahoaa hitaasti takaisin luonnon kiertokulkuun. Hajotessaan lahopuu tarjoaa ravintoa ja pesäpaikkoja jopa tuhansille erilaisille eliöille! Monet lajit ovat erikoistuneet tiettyyn puulajiin ja sen tiettyyn lahoamisvaiheeseen. Lahopuut kasvattavat siis suuresti metsän biologista monimuotoisuutta.


Luonnontilaisessa metsässä jopa kolmasosa kaikesta puusta on lahopuuta. Suurin osa Suomen metsistä on kuitenkin nykyään talousmetsiä, joissa puuta kasvatetaan hyötykäyttöön. Talousmetsässä puut eivät yleensä ehdi ikääntyä ja kuolla, koska ne kaadetaan sitä ennen. Siksi lahopuun määrä metsissä on vähentynyt, ja moni lahopuusta riippuvainen eliö on uhanalaistunut.

Metsäalue, josta ylläkuvatut puut löytyivät, on sekä entistä että nykyistä talousmetsää, joten lahopuun määrä ei ollut kovin suuri. Kaatuneita ja pystyynkuolleita puita kyllä löytyi vaikeuksitta, mutta kovin paljon elintilaa niistä riippuvaisille lajeille ei näyttänyt olevan. Metsäluonnolle voi tehdä ison palveluksen, jos pystyy vaikuttamaan lahopuiden säästämiseen, esimerkiksi kannattamalla hallitun hoitamattomuuden menetelmiä kaupunkimetsissä.

------------------------------------
Pihka-suoritukset 19.9.2010

Tehtävä: Lahopuututkimus - valmis

Tähtiä saatu yhteensä: 18/20.
------------------------------------

Tunnustusta

"Pagistaan" on ensimmäisiä blogeja, joita aloin seurata blogimaailmaan lähdettyäni lähes viisi vuotta sitten, ja siitä hieno, että viihdyn siellä edelleen mainiosti. Olenkin kovin otettu ja kiitän Katia tästä tunnustuksesta! Yritän tämän johdosta vastata myös sen ohessa tulleeseen haasteeseen parhaani mukaan. Ideana on ilmeisesti tehdä seitsemän tunnustusta itsestä ja jakaa sitten tämä kuva-tunnustus eteenpäin.

Tunnustusten tekeminen tuntuu hieman vieraalta, koska olen tässä blogissa pyrkinyt keskittymään asioihin oman persoonani sijasta. Katsotaanpa.

1. Voinen tunnustaa tässä yhteydessä myös itselleni, että olen haluton asettumaan henkilönä julkisesti arvosteltavaksi. Varmaankin tämän takia aloin kirjoittaa blogiakin anonyyminä. Välillä mietin nimen julkistamista, mutta toisaalta pidän ajatuksesta, että lukija voi ajatella kirjoituksiani puhtaasti niiden itsensä kautta, ei jonkun minun nimisen henkilön tuotoksina. Vältänkin tietoisesti tuomasta blogissa esiin kovin paljon sellaista, josta henkilöyteni voisi päätellä. Olen tässä asiassa luultavasti turhankin "vainoharhainen", mutta pidän mieluusti päätösvallan itselläni. Osa tuttavista toki tietää, ja jos nyt joku muukin on onnistunut sen selvittämään, niin eipä se toisaalta kovin vaarallistakaan ole. Kunhan pidätte omana tietonanne :)
   
   
2. Pidän kirjoittamisesta ja jos en ajattele asiaa erikseen, minun on vaikea ilmaista itseäni lyhyesti - kuten näistä teksteistäkin voi huomata. Jopa sähköpostiviestini kasvavat herkästi melkoisiksi esseiksi, jos aiheessa on vähänkin pohdiskeltavaa. Haluan perustella, kuvailla ja käännellä asioita, tutkia aihetta eri kulmista - vaikka sitten vain vahvistaakseni omaa, ennalta asetettua mielipidettäni. Haluan myös riittävillä selityksillä olla varma, että lukija ymmärtää mitä tarkoitan. Turhan pitkä viesti on minusta pienempi paha kuin väärinymmärrys.
   
   
3. Pidän myös lukemisesta. Ja jos alan lukemaan jotain, minulla on vahva tarve lukea se loppuun asti, ikäänkuin olisi jotenkin väärin kirjoittajan näkemää vaivaa kohtaan olla lukematta ja antamatta tekstille mahdollisuus. Olen melko nopea lukemaan, mutta en esimerkiksi tilaa Helsingin Sanomia mm. siksi, että sen lukemiseen menisi 2-3 tuntia joka päivä. Olenkin jo pitkään tietoisesti opettanut itselleni, että jos esimerkiksi sanomalehdessä jokin juttu ei kiinnosta tai kirja paljastuu huonoksi, sitä ei ole pakko lukea (loppuun).
    
4. Ehkä kirjoittamis- ja lukemisharrastuksen ansiosta/takia olen välillä melkoinen kielipoliisi. Esimerkiksi yhdys sana virheet ja nykyään yleinen tapa oikaista monikkomuotoisen verbin yksiköön (asiat hoituvat --> asiat hoituu) ovat minusta suhteettoman raivostuttavia ilmiöitä. Puhekieltä (oikeassa yhteydessä), slangia, murteita ja muuta kielen elävyyttä vastaan minulla ei ole mitään, ja kielenkin täytyy saada kehittyä. Joistain säännöistä haluaisin kuitenkin pitää jopa vanhanaikaisen tiukasti kiinni - kunnes sääntöjä muutetaan, niitä on mielestäni lähtökohtaisesti seurattava.
   
   
5. Olen huono puhumaan, mutta rakastan kirjoittamisen ja lukemisen ohella laulamista. Kuorolaulu on maailman parhaita harrastuksia! Se sopii myös meille, jotka emme erityisesti nauti yksin esiintymisestä.
   
   
6. Rakastan luontoa ja luontoharrastusta, mutta en osaa keskittyä kunnolla mihinkään. Haluaisin osata kaiken, tunnistaa kaikki vastaantulevat eläimet, kasvit, sienet, tähdet, pilvet, ilmiöt... Haluaisin tietää niistä kaiken - niiden elintavoista, kehityshistoriasta, taksonomiasta ja muista ihmeellisyyksistä. Haluaisin osata ottaa hienoja luontokuvia. Mutta en pysty rajamaan kiinnostustani mihinkään näistä, ja lopputuloksena osaan kaikesta vähän (enemmän tai usein vähemmän), mutta mitään en kovin kunnolla.
   
   
7. Miellän itseni luonnonsuojelijaksi, mutta olen haluton perehtymään kovin syvällisesti ilmastoasioihin, kaavoitukseen, ravinnepäästöihin, jätteenpolttoon, METSO-ohjelmaan, degrowth-liikkeeseen, ydinjätteen loppusijoitukseen, ylikulutuspäivään ja palmuöljydieseliin. Haluan käyttää oman aikani iloisiin luontoasioihin, kuten lintujen tarkkailuun ja metsäkävelyihin, tällä hetkellä myös Pihka-merkkiin. Luotan tämän takia varsin paljon alan auktoriteetteihin, lähinnä järjestöihin. Jos SLL tai Greenpeace on jotain mieltä, olen usein lähtökohtaisesti samaa mieltä, jos ei joku toisin minua vakuuta. Toki perustiedot pinnalla olevista ympäristöasioista tulee omaksuttua jo yleissivistyksen ja yllämainitun lukuinnon vuoksi, eikä ihan mikä tahansa tuuba menisi sentään läpi järjestöiltäkään. Tunnen kuitenkin ympäristöjärjestömaailmaa sen verran, että luotan niiden toimintamoraaliin ja linjaan, jonka mukaan kaikki viestintä perustuu tutkittuun tietoon, eikä "tuubaa" käytännössä ole tullut vastaan.

*************

On hiukan kurjaa listata vain joitain suosikkejaan tunnustuksen saajiksi, mutta jos haaste kiinnostaa, vastaavia juttuja olisi hauska lukea vaikkapa kovasti arvostamiltani (ja vielä mahdollisesti haastamattomilta?) Ankkalapion Sallalta, Hullukaalilta, Irmalta, Kirsiltä Virrassa, sekä Leinosen Sepolta! Idean saa tietysti napata kuka tahansa, ja kuten ennenkin vastaavissa tilanteissa, koen tarpeelliseksi sanoa, että arvostan monia muitakin blogeja kuin tässä nimeltä mainittuja.

Haaveilua

Perhosharrastus on kokemassa samanlaista mullistusta kuin lintuharrastus sata vuotta sitten - siirrytään yhä enemmän pyydystämisestä ja keräilystä havainnointiin ja tarkkailuun, nykytekniikalla myös "virtuaalipyydystämiseen" eli valokuvaamiseen.

Valokuvaaminen on ollut minulle mukava tapa tutustua päiväperhosten määrittämiseen. Hieman huonommastakin kuvasta on hyvä katsoa rauhassa pieniäkin tuntomerkkejä, joita tarvitaan esimerkiksi hopeatäplien ja sinisiipien määrityksessä. Määritysoppaana on ollut mainio Päiväperhoset Suomen luonnossa, joka on tarkoitettu nimenomaan perhosten havainnointiin elävinä luonnossa.

Selväksi on kuitenkin tullut myös se, että kaikki perhoset eivät suostu kuvattaviksi, joten kunnollisen perhoshaavin hankinta tuli eteen. Toivomani varuste löytyi helposti Suomen Perhostutkijain Seuran tarvikekauppa Tibialesta, ja juhannusviikonloppuna mökillä pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan sitä käytännössä. Pyynti osoittautui vaikeammaksi kuin kuvittelin, ja perhoset juoksuttivat kokematonta haaveilijaa pitkin pihaa ihan kiusallaan! Onnistuin kuitenkin saamaan muutaman yksilön haavin kautta purkkiin - ja samalla tulikin tehtyä Pihkan perhostehtävän haavi-osio (nro 2).


Ensimmäinen saalis lensi sen verran hoippuvasti, että se oli hyvä harjoitus. Rakenne oli varsin hento, koko melko pieni, siivet valkoiset-vaaleat ja huomattavan pyöreämuotoiset. Tuntomerkit sopivat virnaperhoseen (Leptidea sinapis).


Seuraava löytö oli hieman suurempi ja lensi paljon ketterämmin, mutta jäi melkoisen jahdin jälkeen haaviin. Muuten tätä perhosta olisi vaikea erottaa lukuisista samannäköisistä sukulaisistaan (valkoiset siivet, joissa tummaa kärjessä ja pieni täplä), mutta takasiipien alapinnan kaunis pitsikuvio paljastaa lajin: naaraspuolinen auroraperhonen (Anthocharis cardamines).


Kolmas kaunotar kuuluu selvästi hopeatäpliin: yläpuolella tummia kirjailuita oranssilla pohjalla (ei kuitenkaan verkkomaista kirjailua kuten verkkoperhosilla) ja alapuolella erilaisia kellan-, oranssin ja tummankirjavia laikkuja. Melko pieni koko ja alapuolella siipien tyvellä oleva tumma piste (ei näy kuvassa) rajaa vaihtoehdot pursu- ja niittyhopeatäplään, ja koska yläpuolella etusiivillä kulkeva täplärivi on kuvan yksilöllä lähella siiven ulkoreunaa eikä oranssin kentän keskellä, väittäisin tätä niittyhopeatäpläksi (Boloria selene).


Seuraavaksi haaviin jäi sinisiipi - pieni, päältä sininen ja alta täplikäs perhonen. Sinisiipien määrittäminen on melko pikkutarkkaa puuhaa, mutta tätä arvelen juolukkasinisiiveksi (Plebeius optilete) pienen koon, alapinnan ainoastaan kolmen oranssin täplän, ja muidenkin täpläkuvioiden täsmäämisen perusteella.


Viimeisenä tulikin sitten elis (elämänpinna) - keltaniittyperhonen (Coenonympha pamphilus). Perhonen vaikutti jo lennossa vieraalta, sillä siinä näkyi sekä oranssia että harmaata. Haavin ansiosta se saatiin määritettäväksi. Sukulaislajeistaan tämän erottaa etusiiven selvä silmätäplä ja takasiiven kaksivärisyys.

Haavi avaa perhosharrastukselle uuden ulottuvuuden, aivan kuin kiikari lintuharrastajalle. (Kiikarista on tosin iloa myös perhostellessa - kun ei tarvitse mennä kovin lähelle, voi päästä tarkastelemaan arempiakin lajeja.)

------------------------------------
Pihka-suoritukset 27.6.2010

Tehtävä: Perhosharrastus (osio 2) - valmis (1 tähti)

Tähtiä saatu yhteensä: 17/20.
------------------------------------

Meren metsät aaltojen alla

Pääsin viettämään pitkää helatorstai-viikonloppua ystäväperheen mökille saaristoon. Käytin tilaisuuden hyväkseni, ja tein yhden Itämereen liittyvän Pihka-tehtävän: tutustuin yhdessä 6-vuotiaan kummilapsen kanssa meren metsiin, eli rakkolevään ja siitä löytyviin ötököihin. Tunnistusapuna toimi mainio Aaltojen alla -opas, josta useimmat allaolevat lajinimet ja lisätiedot ovat peräisin. Kuvissa mittakaavana toimivat usein allekirjoittaneen tai assistentin sormet tai kämmen. Kuvat suurenevat klikkaamalla.


Rakkolevä (Fucus vesiculosus) on tunnetuimpia ja suurimpia Itämeren leviä. Se luetaan nk. ruskoleviin (Phaeophyta/Phaeophyceae) ja on sukua valtamerten jättimäisille, kymmenien metrien korkuisia merenalaisia metsiä muodostaville kelppi-leville. Omanlaisiaan metsiä muodostavat rakkolevätkin, sillä laji on hyvin yleinen Itämeressä ja tarjoaa suojan, ravinnon ja/tai elinalustan yllättävän monille muille lajeille. (Kuva ei ole tutkimuspäivältä, vaan aiemmalta retkeltä. Meidän levämme olivat näin toukokuussa vielä hieman pienempiä.)



Ensimmäinen löytö pisti silmään heti levää nostettaessa - levän pinnalla oli jotain pehmeää ja huokoista massaa. Kyseessä lienee murtovesisieni (Ephydatia fluviatilis), joka on ainoa Itämeressä elävä sienieläin. Sienieläimethän (Porifera) ovat jännittävä ryhmä melko alkeellisia eläimiä, joista löytyy mm. pesusienten valmistukseen käytettäviä lajeja. Murtovesisienen ulkonäkö vaihtelee, mutta sen elintavat ovat samanlaiset kuin muillakin sienieläimillä.



Seuraavan levänkappaleen pinnalta löytyi lisää kasvualustan hyödyntäjiä. Keskellä kuvaa on useita merirokkoja (Balanus improvisus), joita kirja luonnehtii mainiosti: "Merirokko on kuudesta vaaleasta kalkkikilvestä muodostuvan liikkumattoman kraaterin sisällä elävä pieni äyriäislaji." Merirokko on siis paikalleen jähmettynyt äyriäinen, rapujen sukulainen. Tarkempi ryhmä on siimajalkaiset (Cirripedia), ja jos on nähnyt merirokon siimamaisten pyyntijalkojen työntyvän ulos kuoresta ja viuhtovan edestakaisin vedessä ravintohiukkasia napaten, tietää nimen olevan osuva. Merirokon toukka on uiva, ja löydettyään hyvän kasvupaikan se ankkuroituu paikoilleen ja kasvattaa itselleen kovan suojakuoren.

Kuvan vasemmalla puoliskolla näkyy myös toinen laji, edellisen kuvan sienieläintä muistuttava verkosto levän pinnalla. Tämä on täysin eri eläinryhmää, sammaleläimiä (Bryozoa/Ectoprocta) edustava, mutta vähintään yhtä jännittävä levärupi (Electra crustulenta). Sammaleläinten asema eläinkunnan luokittelussa on epäselvä, useimmiten ne luetaan joko omaksi pääjaksokseen tai pikarimatojen (Ento-/Endoprocta) kanssa samaan ryhmään. Pikkuruiset sammaleläimet muodostavat tiiviin yhdyskunnan, jossa jokaisella yksilöllä on oma pieni suojalokero.



Tämän pintapuolisen tarkastelun jälkeen huljutimme rakkoleviä vesivadissa, nostimme levät sivuun ja katsoimme mitä vadista löytyy. Suurimpina ja vilkkaimpina silmiin pistivät ensimmäisenä vedessä vilistävät siirat (Isopoda), joita löytyi useampiakin eri kokoisia ja värisiä yksilöitä. Ne kaikki kuuluivat luultavasti kuitenkin samaan lajiryhmään, leväsiiroihin (suku Idotea), ja todennäköisimmin kyseessä on myös leväsiira-niminen laji (Idotea baltica). Siirat ovat tyypillisiä äyriäisiä, joilla on kova kuori, jaokkeinen ruumis ja jokaisessa jaokkeessa pari nivelikkäitä jalkoja.


Leväsiirat ovat tunnettuja vaihtelevasta värityksestään, ja sitä on tutkittu paljon. Kirjan mukaan "Kuviointierot ovat perinnöllisiä ja auttavat populaatioita naamioitumaan, mutta siirat pystyvät myös vaihtamaan väritystään alustan mukaan." Tässä kuvassa näkyy (vas. ylh.) kuitenkin kaikille leväsiiroille yhteinen tuntomerkki: viimeisen jaokkeen nk. pyrstölevyssä on kolme hammasta, joista keskimmäinen on muita pidempi.



Vielä yhdenlainen äyriäinen saatiin havaintolistalle, kun saavista löytyi myös yksi katka (Amphipoda), todennäköisesti jokin leväkatka (suku Gammarus). Katkat eivät ole katkarapuja, vaikka sukua ovatkin ja hieman samannäköisiä. Näilläkin on kova kuori ja paljon jalkoja, mutta siinä missä siirat ovat hieman litistyneitä ylhäältä ja alhaalta, katkat ovat litteitä sivusta päin. Ne uivat heiluttamalla voimakasta pyrstöään ylös alas. Pää ja pitkät tuntosarvet näkyvät oikealla, ja vasemmalle ylös sojottaa tyypillisesti yksi jalkapari.



Vikkelistä äyriäisistä siirryimme vastakohtaan, hitaisiin nilviäisiin. Aluksi Itämeren tyypillisin simpukka, sinisimpukka (Mytilus trossulus), joka on helppo tuntea pisaranmuotoisesta, sinisen tummasta kuoresta. Lainaan taas havainnollista kirjaa: "Sinisimpukka on Itämeren rannikkoekosysteemin avainlajeja. Simpukkayhdyskunnat tarjoavat rakkolevien tapaan suojaa ja ruokaa useille pienille eläinlajeille ja puhdistavat ympäristön vettä. Joidenkin arvioiden mukaan Itämeren sinisimpukat suodattavat vuodessa koko meren tilavuuden verran vettä."


Uhrasimme yhden simpukan luonnontutkijan uteliaisuutemme tyydyttämiseksi (ynnä kunnianhimoisiin opetustarkoituksiin), ja tältä näyttää sinisimpukka sisältä. Kuusivuotias vaikutti hieman hämmästyneeltä kun yritin selittää, että simpukan sisällä asuu elävä eläin. Vaikka ruumis näyttää epämääräiseltä, sieltä löytyy monta tärkeää elintä, ja simpukka mm. hengittää ja syö kuten muutkin eläimet. Oikealla ylhäällä näkyy myös kuoren sisäpinnan hienoa helmiäistä (helmiä nämä simpukat eivät kuitenkaan valmista).



Toisenlainenkin simpukka löytyi, tosin pelkkä kuori. En ole vielä onnistunut selvittämään tämän nimeä, mutta mieleeni tulee vaeltajasimpukka (Dreissena polymorpha), jota kirjan mukaan ei pitäisi olla ao. merialueella, läntisellä Suomenlahdella. Toisaalta kyseessä on "Kaspianmereltä ja Ural-joelta peräisin oleva laji, joka on vallannut Euroopan sisävesistöjä jo 1800-luvulta lähtien ja vuoteen 1995 mennessä levinnyt myös Suomenlahden itäosiin." Ehkä laji on siis nimensä mukaisesti jo vaeltanut eteenpäin.



Suomessa tavataan kahta ryhmää nilviäisiä, simpukoita ja kotiloita, ja löysimme edustajan myös jälkimmäisistä. Tämä muutaman millimetrin mittainen söpöliini on pieni leväkotilo (Theodoxus fluviatilis), jonka tunnistaa helposti siitä, että kuoren uloin kierre on muita paljon leveämpi ja siten myös suuaukko on suhteellisesti hyvin suuri. Kuvassa saattaa näkyä myös kalkkinen kilpi, jolla leväkotilo pystyy sulkemaan kuoren suun.



Tässä vaiheessa osasimme jo keskittyä etsimään melko pieniä uusia tuttavuuksia, ja löysimme vielä muutaman matomaisen olion. Näistä huomattavin oli herttainen mittarijuotikas (Piscicola geometra), joka on harvoja suolaisessa vedessä eläviä juotikkaita. Juotikkaathan (Hirudinea) ovat kastematojen eli lierojen sukulaisia, molemmat kuuluvat nivelmatojen (Annelida) pääjaksoon ja sen alla harvasukasmatojen (Oligochaeta) luokkaan. Mittarijuotikkaalla on kunnon juotikkaan tavoin imukupit molemmissa päissä ruumista, ja nimensä se on saanut mittarimatomaisesta liikkumisesta, jota on kiehtovaa seurata. Nuori assistenttini ilahdutti julistamalla mittarijuotikkaan uudeksi lempieläimekseen!



Hidasliikkeisempiä matoja löytyi ryömimästä vadin pohjalta. Kuvat esittelevät kaksi pientä laakamatojen (Platyhelminthes) pääjaksoon ja värysmatojen (Turbellaria) luokkaan kuuluvaa lattanaa (Tricladida). Lajinmääritykset ovat epävarmoja, mutta veikkaan yläkuvan tummanpuhuvan veijarin olevan rannikkolattana (Planaria torva), jonka tuntomerkki, vaaleiden alueiden ympäröimät kaksi silmää, näkyvät oikealla.


Alemmassa kuvassa puolestaan lienee maitolattana (Dendrocoelum lacteum), vaikka väritys onkin melko tumma maidonvaaleaksi kuvaillulle lajille. Muita näin vaaleita tai muuten tuntomerkkeihin sopivia lajeja kirjasta ei kuitenkaan löydy. Tälläkin erottuu kaksi tummaa nappisilmää, jotka tyypillisesti tekevät lattanoista sympaattisen näköisiä.



Kaikkein pienin löytömme on jo niin pieni, etten ole varma edes sen pääjaksosta. Ajattelin aluksi surviaissääsken (Chironomidae) toukkaa, jotka ovat yleisiä Itämeressä, koska ne ovat harvoja hyönteisiä, joiden toukat voivat elää suolavedessä. Toukat tunnetaan punaisina, mutta ovat joskus myös vaaleita tai vihertäviä. En kuitenkaan pysty erottamaan sääskentoukalle tyypillisiä jalka- ja valejalkapareja, vaan toukka/mato näyttää täysin sileältä. Ehkä tässä onkin jokin harvasukasmato (Oligochaeta), joita on Itämeressä monenlaisia.



Löysimme rakkolevän seasta siis hämmästyttävät 12 erilaista eläintä! On hienoa huomata, miten monimuotoista elämää Itämerestä ja rakkolevästä löytyy. Lopuksi bonuskuva eliöstä, joka ei löytynyt levän seasta, vaan ajelehtimasta kuolleena rantavedessä. Madon sivuilla olevien sukaskimppujen perusteella tässä taitaa olla edellä mainittujen harvasukasmatojen rinnakkaisryhmää, monisukasmatoja (Polychaeta) edustava otus. Yritän selvittää tällekin tarkemman nimen - ehdotuksia saa esittää!

------------------------------------
Pihka-suoritukset 16.5.2010

Tehtävä: Meren metsät - valmis (1 tähti)

Tähtiä saatu yhteensä: 16/20.
------------------------------------