6.12.2010

Joka kymmenes Suomen eliölaji on uhanalainen

Viime keskiviikko oli merkittävä päivä: uusi Suomen lajien uhanalaisuusarvio, Suomen Punainen kirja, julkaistiin. Edellinen arvio on kymmenen vuoden takaa, joten päivitetyllä tiedolle on jo tarvetta.

Julkaisu on ilmaiseksi ladattavissa pdf-muodossa. Sivustolta löytyy myös paljon oheistietoa aiheesta.

Itse kirja ei niinkään ole tärkeä, mutta sen sisältämän tiedon merkitys on erittäin suuri. Arvioimalla mahdollisimman pätevien kriteerien perusteella, mitkä lajit ovat vaarassa kuolla sukupuuttoon, miten suuri tämä uhka kunkin lajin kohdalla on ja mitkä ovat sen syyt, tiedetään mitkä lajit tarvitsevat huomiotamme kaikkein kiireellisimmin. Resursseja ei koskaan ole loputtomasti eikä edes riittävästi, joten luonnonsuojelutoimet kannattaa kohdentaa mahdollisimman järkevästi. Punainen kirja on paitsi tietopankki, myös tärkeä työkalu ja vahva selkänoja sekä viranomaisille, kansalaisille että luonnonsuojelujärjestöille. Sitä voi käyttää esimerkiksi perusteluna, kun vaaditaan suojelutoimia jollekin lajille tai alueelle.

Uhanalaisuuden arviointityössä kaikki Suomen tunnetut eliölajit sijoitettiin luokkiin, jotka on esitetty allaolevassa kuvassa. (Oikeassa puoliskossa on koko luokittelujärjestelmä, vasemmalla vielä erikseen Punaiseen kirjaan sisältyvät luokat.)
Lähde: www.ymparisto.fi
Punaisessa kirjassa oleminen ei siis suoraan tarkoita, että laji on uhanalainen, vaikka enimmäkseen näin onkin. Punaisessa kirjassa ovat mukana uhanalaiset lajit (kolme luokkaa), silmälläpidettävät (="lähes uhanalaiset") sekä puutteellisesti tunnetut lajit.


Uhanalaisten määrä on kasvanut

Uudessa uhanalaisuusarviossa kiinnostavat sekä yksittäisten lajien tilanne - ja sen muutos vuodesta 2000 - että yhteenvetotiedot. Yhteenvetoja voi tietysti tehdä loputtomiin eri näkökulmista ja eri alaryhmistä, mutta vain osa niistä on mielekkäitä mm. erisuuruisten kokonaislajimäärien ja tiedon erilaisen määrän ja laadun takia. Alla kuitenkin muutamia kiinnostavia nostoja.

Kokonaistilanne:
  • Joka kymmenes Suomen eliölaji on uhanalainen.
  • Enemmistö uhanalaisista lajeista elää metsissä (36,2 %) sekä perinneympäristöissä ja muissa ihmisen muuttamissa ympäristöissä (23,3 %).
  • Metsäelinympäristöjen muutokset ovat yhteensä 693 lajin (30,8 %) ensisijaisena uhanalaisuuden syynä.
Vertailua edelliseen uhanalaisuusarviointiin:
  • 186 lajin tilanne on parantunut ja 356 lajin tilanne on huonontunut.
  • Lajien uhanalaistuminen on  hieman hidastunut metsissä ja kulttuuriympäristöissä, kun taas soilla, vesissä, rannoilla, kallioilla ja tuntureilla se on huomattavasti kiihtynyt.
  • Eniten myönteistä kehitystä on tapahtunut metsissä elävillä kovakuoriaisilla (41 lajia), perinneympäristöissä elävillä kovakuoriaisilla (26 lajia) sekä perinneympäristöissä elävillä perhosilla (17 lajia).
  • Eniten kielteistä kehitystä on tapahtunut metsissä elävillä jäkälillä (34 lajia), mutta myös edellisessä kohdassa mainituilla perinneympäristöissä elävillä kovakuoriaisilla (24 lajia) ja perinneympäristöissä elävillä perhosilla (22 lajia).
Muutamista eliöryhmistä:
  • Joka neljäs (24 %) Suomen pesimälinnuista on uhanalainen. Uhanalaisten lintujen määrä on kasvanut rajusti, lähes 70 % edelliseen arviointiin verrattuna. Uhanalaisia lintulajeja elää erityisesti rannoilla, soilla ja tuntureilla.
  • Uhanalaisten lajien osuus jäkälälajistosta on kaksinkertaistunut edelliseen arviointiin verrattuna. Yhdenkään uhanalaisen jäkälälajin uhanalaisuusluokkaa ei laskettu siksi, että sen kanta olisi elpynyt.
  • Uhanalaisten kovakuoriaisten määrä hieman laski (347 lajista 333 lajiin), mutta silmälläpidettävien lajien määrä nousi huomattavasti (196 lajista 285 lajiin).
  • Uhanalaisten ja silmälläpidettävien putkilokasvien määrä on kasvanut 46 lajilla, ja uhanalaisia on nyt 16 % lajistosta. Uhanalaisia putkilokasvilajeja elää paljon perinneympäristöissä ja rannoilla.

Merkillepantava on myös riistalajien tilanne. Lainaus Punaisesta kirjasta:
Yksi uuden arvioinnin huolestuttavimpia piirteitä on riistalajien uhanalaistumiskehitys. Suomessa luontaisella levinneisyysalueellaan elävistä riistalajeista peräti 49 % (nisäkkäistä 53 % ja linnuista 46 %) on punaisella listalla. Suurin osa niistä on edelleen metsästyksen kohteina. Vaikka metsästys vain harvoissa tapauksissa on ollut merkittävä tekijä uhanalaistumisessa, ei uhanalaisten ja taantuvien lajien kantojen hyödyntämistä voida pitää ekologisesti kestävänä ja perusteltuna. Samanaikaisesti kuitenkin vaaditaan yhä äänekkäämmin metsästyksen laajempaa sallimista Etelä-Suomen luonnonsuojelualueilla.

    Tuttuja lajeja

    Luettelossa on 2247 uhanalaista lajia, jotka kaikki ovat yhtä arvokkaita. Listalta löytyy kuitenkin paljon tuttuja lajeja, jotka kiinnostavat tuntemattomia enemmän. Alla esimerkkejä.

    Nisäkkäät:
    • Hilleri putosi elinvoimaisesta vaarantuneeksi ja metsäjänis elinvoimaisesta silmälläpidettäväksi.
    • Tammihiiri luokiteltiin hävinneeksi Suomesta.
    • Halli nousi silmälläpidettävästä elinvoimaiseksi.
    Linnut:
    • Suokukko putosi silmälläpidettävästä erittäin uhanalaiseksi, peltosirkku vaarantuneesta erittäin uhanalaiseksi.
    • Vaarantuneita ovat mm. ennen elinvoimaiset tukkasotka, hiirihaukka, törmäpääsky ja keltavästäräkki, sekä ennen silmälläpidettävät koskikara, kivitasku ja mehiläishaukka.
    • Silmälläpidettäviksi luokiteltiin sellaisia ennen elinvoimaisia lajeja kuin haahka, iso- ja tukkakoskelo, rantasipi, niittykirvinen ja sirittäjä.
    • Riistalajeista metsästys katsottiin merkittäväksi uhanalaisuuden syyksi jouhisorsan ja heinätavin kohdalla.
    • Punaisesta kirjasta pääsivät pois mm. pikkutikka, ampuhaukka, tiltaltti, ruisrääkkä, käki, varpunen ja kottarainen. Myös mm. muuttohaukan, valkoselkätikan ja naurulokin luokitukset paranivat.
    Matelijat, sammakkoeläimet ja kalat:
    • Rantakäärme nousi vaarantuneesta silmälläpidettäväksi.
    • Äärimmäisen uhanalaisia ovat mm. meritaimen, järvilohi ja Saimaan nieriä, erittäin uhanalaisia mm. ankerias ja vaellussiika.
    • Itämeren lohikantojen tilanne parani erittäin uhanalaisesta vaarantuneeksi.
     Muut eläimet:
    • Verijuotikas nousi erittäin uhanalaisesta vaarantuneeksi.
    • Palosirkka on yhä vaarantunut.
    • Muurahaissinisiipi on äärimmäisen uhanalainen, apollo erittäin uhanalainen ja pikkuapollo vaarantunut. Sinisiivissä on paljon muitakin punaisella listalla olevia lajeja.
    • Herhiläinen nousi erittäin uhanalaisesta elinvoimaiseksi.
    • Liekohärkä ja isotoukohärkä ovat erittäin uhanalaisia.
    Kasvit:
    • Kangasvuokko, hirvenkello, keltamatara sekä vuori- ja kynäjalava ovat vaarantuneita.
    • Kissankäpälä, ketoneilikka ja marjakuusi ovat silmälläpidettäviä.
    • Tikankontti nousi vaarantuneesta silmälläpidettäväksi.

    Entä sitten?

    Tästä valtavasta tietopankista voi tehdä paljon johtopäätöksiä, mutta tärkein niistä on se, ettei Suomessa olla onnistuttu pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden häviämistä kaikista sopimuksista ja juhlapuheista huolimatta. Vaikka Suomen lajeista vain 60 on koko maailman Punaisessa kirjassa, Suomella on silti oma vastuunsa - emme voi olettaa, että muut säilyttävät lajit meidän puolestamme. Tätä kuvaa hyvin se, että suurpetojemme (ahma, susi, karhu, ilves) luokitus huononi, vaikka niiden kannat ovat viime aikoina olleet kasvussa. Aiemmassa arviossa ne nimittäin saivat "ansaittua" paremman luokituksen, koska niiden uskottiin saavan kantoihinsa täydennystä itärajan takaa. Nyt katsottiin, ettei näin voida enää olettaa.

    Luonnonsuojelujärjestöt vaativat oikeutetusti tekoja:
    Luonnonsuojeluliitto vaatii uhanalaisten suojelun tehostamista
    BirdLife huolissaan erityisesti suo- ja kosteikkolintujen uhanalaistumisesta

    Rohkaisevaa on, että Punaisessa kirjassa itsessään luetellaan monia toimia, joihin tulisi tulosten johdosta ryhtyä. Tiivistettynä kirjassa ehdotetaan mm. että:
    1. ympäristöministeriö ja maa- ja metsätalousministeriö osoittavat uhanalaisten lajien ja niiden esiintymispaikkojen kartoitukseen, suojeluun, seurantaan ja hoitoon riittävät voimavarat koko Suomessa
    2. punaisen listan lajien elinympäristöt ja lajiston vaatimukset otetaan kattavasti huomioon maan, vesien ja luonnonvarojen käytössä
    3. uhanalaisuusarvioinnin tulokset otetaan välittömästi käyttöön meneillään olevassa lajien suojelun priorisoinnin suunnittelussa
    4. vieraslajien torjuntaa ja leviämisen estämistä tehostetaan
    5. maa- ja metsätalousministeriö ryhtyy viipymättä tarvittaviin toimenpiteisiin kaikkien metsästys- ja kalastuslain alaisten lajien kantojen hyödyntämisen saattamiseksi kestävälle tasolle
    6. puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten lajien tutkimusohjelmaa laajennetaan myös muihin kuin metsäelinympäristöihin - tällä hetkellä merkittävimmät lajiston tuntemuksen tietopuutteet ovat meri- ja sisävesilajistossa
    7. opetusministeriön ja ympäristöministeriön tulee tukea luotettavien suomenkielisten lajintunnistusoppaiden tuottamista ja materiaalin internetiin saattamista sekä luonnontieteellisten seurojen ja yhdistysten nuorisotoimintaa.
    Ei voi muuta sanoa, kuin että toivottavasti nämä suositukset eivät jää vain kirjan kansien väliin!

        28.11.2010

        Pikavisiitti Berliiniin

        Marraskuun alussa oli mahdollisuus viettää muutaman päivän ylityövapaa, ja tämän miniloman kohteeksi valikoitui Berliini - yksi Euroopan suurimpia ja kuuluisimpia kaupunkeja, josta havaitsimme tietävämme kovin vähän. Kolmessa päivässä ei toki paljon ehtinytkään, mutta yleissivistyksen taso nousi silti melkoisesti.


        Säätila oli vierailun aikana syksyisen pilvinen, välillä sateinenkin, mutta kaupungin suuri "keskuspuisto" Tiergarten oli auringonvalon puutteesta huolimatta erittäin kaunis. Odotetusti puusto koostui lähinnä lehtipuista, joilla kaikilla oli yllään loisteliaat ruskavärit. Alemmissa kasvillisuuskerroksissa vuorottelivat mm. marjakuuset, maanmyötäiset muratit ja muutamat vielä vihreät ruohovartiset kasvit. Kiipeilevien murattien ohella puissa kasvoi eksoottisia misteleitä. Lintuja ei paljon näkynyt, mutta riemua riitti kahdesta pähkinänakkelista ja viidestä mandariinisorsasta!


        Kiinnostava ja komea puu on pyökki, jota Suomesta löytää vain  kasvitieteellisistä puutarhoista ja arboretumeista, mutta joka Keski-Euroopassa on paikoin yhtä yleinen peruslaji kuin meillä koivu. Moni muistanee tarinat Hyppelihiirestä Myökki-Pyökki-metsässä?


        Marraskuu ei ole parasta luontomatkailuaikaa, joten suuremman osan ajasta katselimme kaupunkia. Berliini on suuri ja monimuotoinen, ja yhden selkeän keskustan puutteessa kaupungista oli vähän vaikea saada otetta. Välillä maisema muistutti kanavineen erehdyttävästi Amsterdamia!



        Monimuotoisuus ja pitkä historia näkyy mm. eri ikäisten rakennusten sopuisana(?) sekamelskana. Omaan silmääni tämä parivaljakko pisti turhankin räikeästi.


        Museoita Berliinissä on vaikka muille jakaa. Käytimme rajallista aikaa muutamaan niistä, joista kuvassa "Topographie des Terrors" - säilyneen muurin pätkän kylkeen koottu, katettu ulkoilmanäyttely, joka käy läpi Saksan koko 1900-luvun poliittisen historian. Näyttely oli hyvin koottu, selkeä, informatiivinen ja kiinnostava, vaikkakin pitkä ja väistämättä synkkä.


        Vieraissa maissa on hauskaa käydä paitsi museoissa, myös kaupoissa. Erityisesti ruokakaupan hyllyjen tutkiminen on jännittävää ja antaa hieman tuntumaa paikalliseen kulttuuriin. Suomestakin saa Mozart-kuulia, mutta kuvassa näkyvä, Mozart-kuulista johdettujen tuotteiden täyttämä hylly oli varsin mykistävä. Herkkuosastoille oli tyypillistä myös muiden marsipaanituotteiden runsas valikoima, mutta onneksi myös suklaahyllyt olivat laajoja ja sisälsivät paljon myös marsipaanivapaita tuotteita.


        Viimeinen matkapäivä alkoi eniten odotetusta kohteesta, Berliinin luonnontieteellisestä museosta. Paikka sai hieman ristiriitaisen arvosanan, sillä se oli samaan aikaan sekä laaja ja kiinnostava, että vanhanaikainen ja jopa hieman nuhjuinen. Näyttelyiden taso vaihteli kovasti. Paras osa oli ensimmäinen suuri halli, jossa on näytillä ei yhtä, vaan useita valtavia dinosaurusten luurankoja - mm. jopa 30 m pitkä Diplodocus ja jopa 9 m korkeuteen yltävä Brachiosaurus. Arvokkaimpiin kohteisiin kuuluu alkuperäinen Archaeoptreryx-fossiili.


        Museossa oli kyllä paljon mielenkiintoista nähtävää, ja osin hienoa, nykyaikaista näyttelytekniikkaa, mutta yhtä paljon myös vanhanaikaista, "eläimiä vitriinissä" -osastoa. Jopa dioraamoja, joissa täytettyjä eläimiä esitellään luonnollisissa elinympäristöissään, oli vain kolme (tosin erittäin suuria). Kuvassa kuitenkin hauska kytkös aiemmin Harvardin luonnontieteellisessä museossa näkemäämme näyttelyyn - täällä oli samanlaisia, uskomattoman taidokkaita vanhoja lasimalleja, mutta tällä kertaa ne esittivät kasvien sijasta polttiaiseläimiä (polyyppejä, meduusoita yms).


        Loppukevennyksenä kuva "Topographie des Terrors" -näyttelyn vieressä olevasta suuresta ilmapallosta, jonka varassa pääsee nousemaan ylös maisemia ihailemaan. Jouduimme taistelemaan alueen tunnelmaan täysin sopimatonta kikatuskohtausta vastaan luettuamme ilmailuvälineen rekisteritunnuksen :-)

        P.S. Kuten aiemminkin on käynyt, blogin syntymäpäivä jäi huomaamatta lokakuussa. Paljon onnea viisivuotiaalle!

        23.10.2010

        Pilvibongausta

        Vaikka olen jo pitkään voinut sanoa harrastavani luontoa, ja olen kiinnostunut kaikista luonnonilmiöistä, Pihka-merkin tehtävät ovat kannustaneet tutustumaan moniin sellaisiinkin asioihin, joihin ei tähän asti ole tullut tartuttua.

        Pilvityypit ovat yksi aihe, johon olen jo pitkään halunnut perehtyä, mutten vain ole saanut aikaiseksi. Pihkan Pilvibongaus-tehtävä takaraivossa olen kuitenkin kerännyt muun retkeilyn ohessa pientä erilaisten pilvikuvien kokoelmaa. Nyt yritän löytää osalle kuvaamistani pilvistä nimet. (Apuna ovat tehtävän Lisätietoja-laatikossa mainittu tutki.org:in pilvikuvasto sekä kotoa löytynyt kirja Burroughs ym.: Ihmeellinen luonto: Sää.) Teen tätä ensimmäistä kertaa, joten otan mieluusti vastaan korjauksia ja vinkkejä.

        Alkuun perusteita. Pilvet jaetaan alapilviin, keskipilviin ja yläpilviin. En ole hyvä arvioimaan korkeuksia, mutta pilvestä kyllä saa melko helposti tuntuman siitä, roikkuuko se matalalla vai leijaileeko korkealla taivaalla. Pilvityypeillä on tieteelliset ja suomenkieliset nimet (kuten eliöilläkin). Strato/stratus viittaa kerroksellisuuteen, alkuosana ilmeisesti myös mataliin korkeuksiin, cumulo/cumulus kumpuiluun, alto keskikorkeuksiin, cirro/cirrus yläpilviin ja nimbo/nimbus sadepilviin. Näiden sanojen yhdistelmillä on määritelty ja nimetty kymmenen peruspilvityyppiä. Tarkempia alatyyppejä on paljon enemmän, mutta aloittelijan kannattaa keskittyä päätyyppeihin, kuten tehtävässäkin mainitaan.

        Stratocumulus eli kumpukerrospilvi. Kuvattu Asikkalassa 13.6.2010
        Tällainen epämääräinen, mutta peittävä ja varsin matalalla roikkuva pilvimassa vaikuttaa yleiseltä pilvityypiltä. Kuvauksen kohdat "kerrosmainen, suurista pehmeistä pilvilaikuista koostuva matto", "pilvet ovat harmaita tai valkeahkoja, pilvissä on aina selvästi tummia ja vaaleita osia" ja "joskus tumma ja uhkaavan näköinen" vastaavat minusta hyvin kuvaa. Tämä voisi siis olla stratocumulus eli kumpukerrospilvi. Se kuulemma ei yleensä sada, vaikka voi näyttää tummalta. Luulisin kuitenkin, että siitä voi kehittyä nimbostratus eli sadepilvi.


        Cumulus eli kumpupilvi. Kuvattu Espossa 6.5.2010
        Seuraava pilvi on helppo tunnistaa. "Muodoltaan kumpumainen, valkea hattara" on selvästi cumulus eli kumpupilvi. Kumpupilvet ovat alapilviä ja liittyvät yleensä kauniiseen säähän. Kuitenkin jos kumpupilvi alkaa kasvaa korkeutta, siitä voi kehittyä sadekuuro, joskus voimakaskin ukkonen. Erittäin korkea, yläosastaan levinnyt ns. alasinpilvi on komea rajuilman enne.


        Cumulonimbus eli kuuropilvi. Kuvattu Espoossa 13.3.2010
        Tämän pilven nimestä olen hyvin epävarma, mutta koska siinä näkyy kumpumaisia piirteitä ja alareunassa sadetta, epäilen sen olevan äsken mainittu kuuropilvi eli cumulonimbus. Viisaammat korjatkoon, jos veikkaus meni metsään.


        Altostratus eli verhopilvi. Kuvattu Helsingissä 14.3.2010
        Myös tämän pilven nimeäminen on minulle vaikeaa. Kuvaukset "tasaisen harmaa pilvikerros" ja "ei laikkuista rakennetta" (vaikka tuossa onkin reikä, josta valonsäteet tulevat esiin) sekä se, että pilvi ei näytä minusta olevan erityisen matalalla vaan pikemmin keskikorkeuksilla, viittaavat mielestäni altostratukseen eli verhopilveen. Mutta voin olla väärässäkin.


        Altocumulus eli hahtuvapilvi. Kuvattu Asikkalassa 1.8.2010
        Tässä kuvassa on yksi lempipilvistäni. Hauskan näköiset, keskikorkeuksilla leijailevat palloset lienevät altocumuluksen eli hahtuvapilven yksi esiintymismuoto. "Pilvi on usein valkeista tai harmaista pienistä laikuista, kokkareista tai nauhoista koostuva ohut lautta. Monesti pilvissä on aaltomaisia kuvioita". Kuulemma niitä on "monesti kylmän rintaman edellä ja kesäisin ne enteilevät ukkosta jos päivä on lämmin ja kostea."


        Cirrostratus eli harsopilvi sekä nimeämätön pilvityyppi. Kuvattu Espoossa 18.6.2008
        Tämä kuva on hieman vanhempi, mutta otin sen mukaan koska siinä on selvästi kaksi eri pilvityyppiä päällekäin. Ylempi osoittaa selvästi cirrus-yläpilvien piirteitä, mutta on enimmäkseen peittävän ja tasaisen näköinen. Kyseessä voisi siis olla cirrostratus eli harsopilvi. Alemmista nokareista en kuitenkaan osaa sanoa. Voisivatko ne olla hieman oudon muotoisia cumuluksia? Tehtaan piipun tuottamat hattarat eivät myöskään ole poissuljettu vaihtoehto, mutta puhtaan valkoinen väri ei tunnu sopivan siihen.


        Cirrus eli untuvapilvi. Kuvattu Lemlandissa 16.6.2010
        Viimeisessä "lajikuvassa" komeilee kaunis cirrus eli untuvapilvi. Sen sanotaan olevan "joskus höyhentä muistuttava, kuituinen kauniin ilman pilvi. Se muodostuu jääkiteistä." Se voi olla myös "pilven toisesta päästä lähtevää, tuulesta venynyttä sadetta".

        Cirrus-pilven alatyyppi on minulle ennestään tuttu jalaspilvi (cirrus uncinus, toisesta päästä ylöstaipunut cirrus-nauha), joiden meillä sanottiin ennustavan sadetta. Sää-kirjan mukaan ne "liittyvät usein säärintaman lähestymiseen. Ne ovat myös merkki korkealla puhaltavan suihkuvirtauksen läsnäolosta. Nämä pilvet eivät vaikuta välittömästi säähän maanpinnalla, mutta kansanperinne pitää niitä tuulista säätä ennustavina "tuulenkynsinä", mikä ei ole suinkaan perusteeton arvio." Toisaalta tutki.org:in mukaan "Jos cirrus-pilviä seuraa paksumpia pilviä, se voi olla merkki lämpimän rintaman lähestymisestä ja sään huononemisesta vuorokauden sisään."


        Mysteeripilvi. Kuvattu Espoossa 13.3.2010
        Lopuksi vielä pilvikuva, joka on mielestäni kaunis, mutta jota en osaa nimetä. Tehtävää vaikeuttaa se, että horisontin puuttuessa korkeudesta on vaikea sanoa mitään. Kerro, jos tiedät mikä pilvi on kyseessä!

        --------------------------------------
        Pihka-suoritukset 23.10.2010

        Tehtävä: Pilvibongaus - valmis

        Tähtiä saatu yhteensä: 19/20.
        --------------------------------------

        19.9.2010

        Lahopuututkimus

        Syksyisestä metsästä näyttää sittenkin löytyvän aikalailla sieniä parin viimeisen viikon sateiden ansiosta. (Varsinkin punakärpässienillä vaikuttaa olevan hyvä vuosi.) Näkyvien sienten sijaan tämänpäiväisellä metsäretkellä tutkittiin kuitenkin lähes näkymättöminen, puuta lahottavien sienten aikaansaannoksia Pihkan Lahopuututkimus-tehtävän avulla. Ideana oli siis tarkastella kuolleita puita, niiden lahoamisen astetta ja niiltä löytyviä eliöitä.

        Ensimmäinen kohde oli loivaan ylärinteeseen kaatunut koivu, jonka rungosta osa on kivien takia jäänyt ilmaan. Puu ei ole kovin paksu, ympärysmitta n. 53 cm, ja se on ilmeisesti kaatunut vasta muutama vuosi sitten, sillä sen lahoaste oli puukkotestin mukaan 2. Tulos oli hieman yllättävä, sillä rungolla kasvaa paljon kääpiä (ainakin taulakääpä Fomes fomentarius, pökkelökääpä Piptoporus betulinus ja jokin kolmas laji) , jotka ovat yleisiä lahottajasieniä. Lisäksi rungolla oli sammalia ja jäkäliä (mahdollisesti raidanisokarve Parmelia sulcata tai harmaaröyhelö Platismatia glauca).



        Hieman syvemmältä metsästä löytyi jo pidempään maassa lojunut runko, jossa ei ole kuorta jäljellä. Koska paikka on kuusikkoinen ja oksat ovat tälläkin rungolla kehämäisesti sijoittuneet, määritettiin puun lajiksi kuusi. Puukkotesti antoi ruskolaho-tyyppisen lahon asteeksi 4 ja rungon tyviosa on n. kolmen metrin matkalta jo kadonnut, ilmeisesti metsätyökoneen ajettua joskus sen yli. Rungon ympärysmitta heti siitä kohtaa, kun se pystyttiin mittaamaan, on 52 cm eli puu oli kuollessaan edellistä koivua jonkin verran suurempi. Runko on suurelta osin sammalien (ainakin seinäsammal Pleurozium schreberi sekä jokin kynsisammal Dicranum sp.) ja jäkälien (mm. sormipaisukarve Hypogymnia physodes sekä jokin torvijäkälä Cladonia sp.) peittämä. Lisäksi löytyi muutamia pieniä hyönteisten tekemiä reikiä sekä pieniä sieniä, näkyvimpinä jokunen ylimenneen oloinen vinokas.



        Samassa notkelmassa makaa myös kookas haapa - ympärysmittaa 113 cm - jonka tiedetään olleen kaatuneena jo vähintään kymmenen vuotta. Puu on kaatunut melko jyrkkään alarinteeseen, ja suurin osa siitä on edelleen ilmassa. Kuoresta puuttuu noin puolet ja latvuksesta ei näy enää paljoakaan, mutta runkopuu oli yllättävän kovaa ja puukko upposi vain muutaman sentin (lahoaste 3). Rungolta löytyi vähintään neljää erilaista sammalta (mm. seinä- ja kynsisammal), erilaisia kääpiä (sekä esiintyöntyviä että ns. resupinaattisia), jäkäliä (mm. haavanläiskäjäkälä Phlyctis argena) ja pieniä sieniä.



        Tehtävän suorittamiseen riittäisi kolme puuta, mutta kun vauhtiin päästiin, tutkittiin myös suon reunalta löytynyt pieni mäntykelo. Sen latvus on kadonnut maahan, mutta tyveä on vielä pystyssä noin kolme metriä. Ympärysmitta on vaatimattomat 51 cm. Puu on enimmäkseen kuoreton, mutta keloille tyypillisesti puuaines ei ole pehmentynyt kovinkaan nopeasti: lahoaste 2. Tällä rungolla ei kasvanut kuin hieman jäkälää (lähinnä sormipaisukarvetta), mutta eläinten jälkiä löytyi edellisiä enemmän. Hyönteiset ovat kaivaneet sekä kohtisuoria käytäviä, joista näkyy vain reikä, että pinnan suuntaisia käytäviä kuoren alle. Tikat ovat käyneet kaivamassa esiin näitä herkkupaloja, mistä muistoina ovat muutamat hakkuujäljet. Käveli rungolla yksi pieni hämähäkkikin.



        Tehtävän taustatiedoissa kuvataan lahopuun merkitystä metsässä:

        Kuollut puu on erittäin tärkeä osa metsän elämää. Pystyynkin jäänyt kuollut puu kaatuu ennen pitkää ja lahoaa hitaasti takaisin luonnon kiertokulkuun. Hajotessaan lahopuu tarjoaa ravintoa ja pesäpaikkoja jopa tuhansille erilaisille eliöille! Monet lajit ovat erikoistuneet tiettyyn puulajiin ja sen tiettyyn lahoamisvaiheeseen. Lahopuut kasvattavat siis suuresti metsän biologista monimuotoisuutta.


        Luonnontilaisessa metsässä jopa kolmasosa kaikesta puusta on lahopuuta. Suurin osa Suomen metsistä on kuitenkin nykyään talousmetsiä, joissa puuta kasvatetaan hyötykäyttöön. Talousmetsässä puut eivät yleensä ehdi ikääntyä ja kuolla, koska ne kaadetaan sitä ennen. Siksi lahopuun määrä metsissä on vähentynyt, ja moni lahopuusta riippuvainen eliö on uhanalaistunut.

        Metsäalue, josta ylläkuvatut puut löytyivät, on sekä entistä että nykyistä talousmetsää, joten lahopuun määrä ei ollut kovin suuri. Kaatuneita ja pystyynkuolleita puita kyllä löytyi vaikeuksitta, mutta kovin paljon elintilaa niistä riippuvaisille lajeille ei näyttänyt olevan. Metsäluonnolle voi tehdä ison palveluksen, jos pystyy vaikuttamaan lahopuiden säästämiseen, esimerkiksi kannattamalla hallitun hoitamattomuuden menetelmiä kaupunkimetsissä.

        ------------------------------------
        Pihka-suoritukset 19.9.2010

        Tehtävä: Lahopuututkimus - valmis

        Tähtiä saatu yhteensä: 18/20.
        ------------------------------------

        12.9.2010

        Tunnustusta


        "Pagistaan" on ensimmäisiä blogeja, joita aloin seurata blogimaailmaan lähdettyäni lähes viisi vuotta sitten, ja siitä hieno, että viihdyn siellä edelleen mainiosti. Olenkin kovin otettu ja kiitän Katia tästä tunnustuksesta! Yritän tämän johdosta vastata myös sen ohessa tulleeseen haasteeseen parhaani mukaan. Ideana on ilmeisesti tehdä seitsemän tunnustusta itsestä ja jakaa sitten tämä kuva-tunnustus eteenpäin.

        Tunnustusten tekeminen tuntuu hieman vieraalta, koska olen tässä blogissa pyrkinyt keskittymään asioihin oman persoonani sijasta. Katsotaanpa.

        1. Voinen tunnustaa tässä yhteydessä myös itselleni, että olen haluton asettumaan henkilönä julkisesti arvosteltavaksi. Varmaankin tämän takia aloin kirjoittaa blogiakin anonyyminä. Välillä mietin nimen julkistamista, mutta toisaalta pidän ajatuksesta, että lukija voi ajatella kirjoituksiani puhtaasti niiden itsensä kautta, ei jonkun minun nimisen henkilön tuotoksina. Vältänkin tietoisesti tuomasta blogissa esiin kovin paljon sellaista, josta henkilöyteni voisi päätellä. Olen tässä asiassa luultavasti turhankin "vainoharhainen", mutta pidän mieluusti päätösvallan itselläni. Osa tuttavista toki tietää, ja jos nyt joku muukin on onnistunut sen selvittämään, niin eipä se toisaalta kovin vaarallistakaan ole. Kunhan pidätte omana tietonanne :)

        2. Pidän kirjoittamisesta ja jos en ajattele asiaa erikseen, minun on vaikea ilmaista itseäni lyhyesti - kuten näistä teksteistäkin voi huomata. Jopa sähköpostiviestini kasvavat herkästi melkoisiksi esseiksi, jos aiheessa on vähänkin pohdiskeltavaa. Haluan perustella, kuvailla ja käännellä asioita, tutkia aihetta eri kulmista - vaikka sitten vain vahvistaakseni omaa, ennalta asetettua mielipidettäni. Haluan myös riittävillä selityksillä olla varma, että lukija ymmärtää mitä tarkoitan. Turhan pitkä viesti on minusta pienempi paha kuin väärinymmärrys.

        3. Pidän myös lukemisesta. Ja jos alan lukemaan jotain, minulla on vahva tarve lukea se loppuun asti, ikäänkuin olisi jotenkin väärin kirjoittajan näkemää vaivaa kohtaan olla lukematta ja antamatta tekstille mahdollisuus. Olen melko nopea lukemaan, mutta en esimerkiksi tilaa Helsingin Sanomia mm. siksi, että sen lukemiseen menisi 2-3 tuntia joka päivä. Olenkin jo pitkään tietoisesti opettanut itselleni, että jos esimerkiksi sanomalehdessä jokin juttu ei kiinnosta tai kirja paljastuu huonoksi, sitä ei ole pakko lukea (loppuun).
           
        4. Ehkä kirjoittamis- ja lukemisharrastuksen ansiosta/takia olen välillä melkoinen kielipoliisi. Esimerkiksi yhdys sana virheet ja nykyään yleinen tapa oikaista monikkomuotoisen verbin yksiköön (asiat hoituvat --> asiat hoituu) ovat minusta suhteettoman raivostuttavia ilmiöitä. Puhekieltä (oikeassa yhteydessä), slangia, murteita ja muuta kielen elävyyttä vastaan minulla ei ole mitään, ja kielenkin täytyy saada kehittyä. Joistain säännöistä haluaisin kuitenkin pitää jopa vanhanaikaisen tiukasti kiinni - kunnes sääntöjä muutetaan, niitä on mielestäni lähtökohtaisesti seurattava.

        5. Olen huono puhumaan, mutta rakastan kirjoittamisen ja lukemisen ohella laulamista. Kuorolaulu on maailman parhaita harrastuksia! Se sopii myös meille, jotka emme erityisesti nauti yksin esiintymisestä.

        6. Rakastan luontoa ja luontoharrastusta, mutta en osaa keskittyä kunnolla mihinkään. Haluaisin osata kaiken, tunnistaa kaikki vastaantulevat eläimet, kasvit, sienet, tähdet, pilvet, ilmiöt... Haluaisin tietää niistä kaiken - niiden elintavoista, kehityshistoriasta, taksonomiasta ja muista ihmeellisyyksistä. Haluaisin osata ottaa hienoja luontokuvia. Mutta en pysty rajamaan kiinnostustani mihinkään näistä, ja lopputuloksena osaan kaikesta vähän (enemmän tai usein vähemmän), mutta mitään en kovin kunnolla.

        7. Miellän itseni luonnonsuojelijaksi, mutta olen haluton perehtymään kovin syvällisesti ilmastoasioihin, kaavoitukseen, ravinnepäästöihin, jätteenpolttoon, METSO-ohjelmaan, degrowth-liikkeeseen, ydinjätteen loppusijoitukseen, ylikulutuspäivään ja palmuöljydieseliin. Haluan käyttää oman aikani iloisiin luontoasioihin, kuten lintujen tarkkailuun ja metsäkävelyihin, tällä hetkellä myös Pihka-merkkiin. Luotan tämän takia varsin paljon alan auktoriteetteihin, lähinnä järjestöihin. Jos SLL tai Greenpeace on jotain mieltä, olen usein lähtökohtaisesti samaa mieltä, jos ei joku toisin minua vakuuta. Toki perustiedot pinnalla olevista ympäristöasioista tulee omaksuttua jo yleissivistyksen ja yllämainitun lukuinnon vuoksi, eikä ihan mikä tahansa tuuba menisi sentään läpi järjestöiltäkään. Tunnen kuitenkin ympäristöjärjestömaailmaa sen verran, että luotan niiden toimintamoraaliin ja linjaan, jonka mukaan kaikki viestintä perustuu tutkittuun tietoon, eikä "tuubaa" käytännössä ole tullut vastaan.
        *************

        On hiukan kurjaa listata vain joitain suosikkejaan tunnustuksen saajiksi, mutta jos haaste kiinnostaa, vastaavia juttuja olisi hauska lukea vaikkapa kovasti arvostamiltani (ja vielä mahdollisesti haastamattomilta?) Ankkalapion Sallalta, Hullukaalilta, Irmalta, Kirsiltä Virrassa, sekä Leinosen Sepolta! Idean saa tietysti napata kuka tahansa, ja kuten ennenkin vastaavissa tilanteissa, koen tarpeelliseksi sanoa, että arvostan monia muitakin blogeja kuin tässä nimeltä mainittuja.

        29.8.2010

        Yksilö

        Viime viikolla Tiedeuutisissa ilmestynyt juttu herätti jälleen kerran miettimään yksilön määritelmää. Meillä, jotka olemme eläinkuntaan kuuluvia, tasalämpöisiä, suvullisesti lisääntyviä selkärankaisia, on taipumus ajatella meille läheisten ominaisuuksien edustavan yleistä normia, ja muun olevan poikkeuksellista. On luontevaa ajatella, että yksi ihminen, yksi varis, yksi hauki, yksi kärpänen, yksi rapu tai yksi kasteliero on yksi yksilö. Mutta mitä kauemmas kuljemme eliökunnan sukupuussa, sitä vaikeammaksi yksilön määrittely usein käy.


        Eläinten kesken yksilön määrittely on melko helppoa, kuten ylläolevassa luettelossa. Kaikkein suoraviivaisinta se on suvullisesti lisääntyvillä lajeilla, joilla eri yksilöillä on myös erilainen perimä. Yksilön määritelmää ei kuitenkaan voi kytkeä perimään. Ensinnäkin eläinkunnassa esiintyy partenogeneettistä lisääntymistä, eli naaraat tuottavat jälkeläisiä omin neuvoin, ilman koiraita, jolloin poikaset ovat yleensä perimältään emonsa kopioita. Toiseksi, moni meille vieraampi eläin kykenee regeneraatioon, eli kasvattamaan uusia ruumiinosia menetettyjen tilalle siten, että molemmista paloista kasvaa uusi yksilö. Jos esimerkiksi meritähden puolittaa, molemmista puoliskoista tulee uusi meritähti. Ne ovat selvästi kaksi eri yksilöä, mutta niillä on identtinen perimä - ne ovat toistensa klooneja

        Kloonaamisesta puhutaan mediassa vaikeana ja eettisesti arveluttavana touhuna, mutta monet eliöt harrastavat sitä jatkuvasti, eikä se tuota niille edes suuria vaikeuksia. Erityisen yleistä tämä on kasvikunnassa. Uutisen esimerkkinä oli haapa, joka tyypillisesti tuottaa paljon juurivesoja. Jokainen näistä voidaan ottaa irti emopuusta, ja uudelleen istutettuina ne kasvavat terveiksi emopuun klooneiksi. Sama pätee esimerkiksi rönsyjen avulla leviävään mansikkaan. Voidaan ajatella, että samanlaisesta perimästä huolimatta viimeistään emokasvista irti olevat klooni-jälkeläiset ovat eri yksilöitä. Toisenlainen tuttu esimerkki on kuitenkin valkovuokko, joka leviää maanalaisen juurakkonsa avulla laajaksi kasvustoiksi. Onko jokainen maanpinnalle pistävä valkovuokon varsi yksi yksilö, vai onko koko valkovuokkoesiintymä yksi suuri yksilö?

        Vastaavia tapauksia löytyy sienistä, ja ehkä yllättäen myös eläimistä. Sienet elävät pääsääntöisesti mikroskooppisen ohuina rihmoina maassa, lahopuussa tms. alustassa, ja kasvattavat silloin tällöin meille näkyvän itiöemän lisääntymistä varten. On vaikea määritellä, missä menee yhden sieniyksilön raja. Eläimistä parhaita esimerkkejä ovat kiinteitä yhdyskuntia muodostavat korallit yms. jotka koostuvat lukuisista pienistä korallieläimistä. Jos tällaisen runkokunnan jokainen asukas on perimältään identtinen ja myös elimellisesti yhteydessä toisten kanssa, onko kyse yhdestä vai sadoista yksilöistä? Niinsanotuista alkeellisista eläimistä löytyy myös esimerkkejä "löyhästä monisoluisuudesta", jossa solut muodostavat periaatteessa yhden, koordinoidusti toimivan yksilön, mutta voivat tarvittaessa jatkaa elämäänsä myös yksin, useana erillisenä yksilönä.

        Yksilön määrittelyn vaikeus on mielenkiintoinen akateeminen kysymys, muttei ehkä käytännössä kovin olennainen. Tärkeämpää on monen mielestä se, montako haapatukkia metsiköstä saadaan, kuin se, ovatko ne kaikki yhtä yksilöä vai eivät. Ainakin yksi suurtakin yleisöä kiinnostava sovellus tulee kuitenkin mieleen: yksilön määritelmä vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miten määritellään eliökunnan ennätyksiä. Mikä on maailman suurin eliö? Entä pitkäikäisin? Jos sienirihmasto leviää viiden hehtaarin suuruisen metsän alueelle, onko se viiden hehtaarin kokoinen, valtava yksilö? Jos haapa kasvattaa aina vain uusia juurivesoja vanhojen runkojen lahotessa pois, ja vesojen yhteys säilyy katkeamatta, elääkö sama haapayksilö yli 10 000 vuotta, kuten uutisessa arvioitiin, tai jopa ikuisesti?

        25.7.2010

        Harrastuksena lautapelit

        Tänä viikonloppuna järjestettiin Ropecon, Suomen suurin (rooli)pelitapahtuma. Roolipeleihin en ole juuri päässyt tutustumaan, mutta kävin jo toisen kerran viihtymässä tapahtuman lautapeli-osastolla. Idea on yksinkertaisuudessaan nerokas: panttia vastaan saa lainata ja kokeilla mitä tahansa laajasta valikoimasta löytyvää peliä, tarjolla on salin täydeltä pöytiä ja tuoleja, aikaa pelaamiseen on koko viikonloppu ja peliseuraa löytyy varmasti.

        Lautapeli-alalla on tapahtunut hurja mullistus, ja saataville tulee koko ajan lisää uusia, laadukkaita ja kekseliäitä lautapelejä. Jos kokemus lautapeleistä rajoittuu Kimbleen, Monopoliin ja Trivial Pursuitiin, aihe ei ehkä innosta. Siinä tapauksessa suosittelen kokeilemaan joitakin ns. uuden aallon lautapelejä, ja muodostamaan mielipiteensä vasta sitten!

        Lautapeliopas-sivuston Mikko Saari on muotoillut asian hyvin:

        Jos kuvittelit, että lautapeleissä kaikki on jo keksitty, tässä kohtaa tulee törmäys todellisuuteen. (...) Uusissa lautapeleissä on paljon hyviä piirteitä, joiden vuoksi ne ovat yksinkertaisesti parempia kuin monet vanhat kestosuosikit. (...)

        Tärkein ongelma useimmissa perinteisissä lautapeleissä on se, ettei niiden pelaaminen vaadi ajattelemista, päätöksiä tai valintoja. Peruslautapeli on peli, jossa heitetään noppaa, edetään ruudusta ruutuun ja törmätään silloin tällöin satunnaistapahtumaan tai -korttiin. (...) Koko aikana ei tarvitse ajatella kertaakaan mitään. Voittaja on se, joka heitti isoimmat luvut nopalla.

        Hyvässä lautapelissä pelaaja joutuu tekemään joka vuoro useita päätöksiä, joilla on oikeasti merkitystä pelin kulun kannalta. (...) Useimmat [uudet lautapelit] asettuvat sopivasti välimaastoon: taitavalla pelaajalla on etulyöntiasema, mutta kenellä tahansa on mahdollisuus voittoon, jos onni on myötä.


        Lautapelit ovat mielestäni luontoretken ohella yksi parhaita tapoja viettää aikaa ystävien kanssa. En ole kovin kiinnostunut video- ja tietokonepeleistä, sillä niitä pelataan yleensä yksin. Viime vuosien ”uuden aallon” myötä olenkin toden teolla ihastunut lautapeleihin. Niiden pelaaminen on hauskaa, sosiaalista, ja mukavaa aivojumppaa, jonka haastavuuden tason voi valita tilanteen ja seuran mukaan. Niiden kautta on myös helppo saada uusia ystäviä, sillä pelata voi myös ventovieraiden kanssa. Laadukkaat pelit ovat kauniita ja niiden osat korkealaatuisia, joten pelit kestävät käytössä. Kaikkia pelejä ei myöskään tarvitse hankkia omaksi, vaan hankinnat voi jakaa kaveriporukan kesken.

        Peleistä löytyy hämmästyttävän monipuolisia ideoita – ne ovat todella kaukana vanhasta ”heitä noppaa ja etene” -mekaniikasta. Peleissä voi esimerkiksi tutkimusmatkailla, viljellä maatiloja, rakentaa kaupunkeja, käydä kauppaa toisten pelaajien kanssa, neuvotella tai pelastaa vaikka maailman. Nopanheiton sijaan laudalla liikkuminen tapahtuu usein rajatuista vaihtoehdoista valitsemalla, tai kekseliäästi vaikkapa tuulen mukana ajautumalla. Liikkumisen sijaan tai ohella monissa peleissä suoritetaan erilaisia toimintoja, tehdään esimerkiksi ostoksia. Kaikilla pelilaudoilla ei edes liikuta, vaan lauta saattaa olla ”vain” alusta, jolle sijoitetaan nappuloita tavoitteen saavuttamiseksi. Joistain peleistä ei toisaalta löydy perinteistä pelilautaa lainkaan, vaan se saatetaan koota paloista - jolloin lauta on joka pelissä erilainen tai se rakentuu pelin edetessä - tai kullakin pelaajalla on omat pelialustat, joilla omat pelitapahtumat suoritetaan. Ääripäänä ovat "lautapelit", jotka koostuvat pelkästään erilaisista korteista (ei siis perinteisistä pelikorteista).


        Eivät kaikki uudetkaan pelit toki ole automaattisesti hyviä. Laajasta valikoimasta löytyy silti varmasti mieleisiä pelejä joka makuun. On nopeita ja pitkiä, yksinkertaisia ja monimutkaisia, tuuria tai taitoa painottavia, yksilösuoritusta tai vuorovaikutusta korostavia, teemallisia ja abstrakteja pelejä.

        Olen tavannut myös ihmisiä, joiden kanssa pelaaminen ei jostain syystä suju, eikä se ole heistä hauskaakaan. Jotkut eivät vain pidä ajattelua ja keskittymistä vaativista peleistä, tai haluavat käyttää aikansa johonkin muuhun – ja suon sen toki heille. Joidenkin saattaa toisaalta olla vaikea hahmottaa hiemankin monimutkaisemman pelin tavoitteita, sääntöjä ja mahdollisuuksia, vaikka peli sinänsä kiinnostaisi. En pidä tätä tyhmyytenä, vaan osoituksena ihmisten erilaisuudesta.

        Jotkut myös varmasti kavahtavat peli-ideologiaan lähes oletusarvoisesti sisältyvää voitontavoittelua. Jonkun voittaessa joku joutuu aina häviämään. Tämän suhteen kannattaakin olla tarkkana: hyvässä peliseurassa kaikki pelaavat tositarkoituksella, mutta ei tosissaan, ja vaikka ansaitusta voitosta on toki ansaittua iloita, pelin henkeen ei kuulu häviäjän mollaaminen vaan hyvästä vastuksesta kehuminen. Pitää myös osata itse olla hyvä häviäjä, ja nauttia mahdollista voittoa enemmän itse pelitapahtumasta. Löytyypä toisaalta myös pelejä, joissa pelaajat toimivat yhdessä pelilautaa vastaan, ja kaikki joko voittavat tai häviävät yhdessä. Suosittelen lukemaan Mikko Saaren laveamman artikkelin aiheesta.

        Suosikkipelejä on yhtä paljon kuin pelaajia, mutta joitain pelejä voi vilpittömästi suositella. Monien, myös itseni mielestä hyviä ensikosketuksia uusien lautapelien maailmaan ovat Carcassonne ja Menolippu, joista saa nykyään jo useita erilaisia versioitakin. Menolippu esimerkiksi on junaratojen rakentelupeli, jossa pohjakartaksi on tarjolla ainakin Yhdysvallat, Eurooppa tai Pohjoismaat. Carcassonnen teeman taas voi vaihtaa kaupungeista kivikauteen. Näitäkin helpompi lämmittelypeli on vaikkapa Pingwin, joka on yhtä yksinkertainen kuin perinteinen tammipeli, mutta paljon kekseliäämpi ja mielenkiintoisempi.

        Myydyimpiä pelejä saa nykyään supermarketeistakin, mutta suosion myötä on noussut myös lautapeleihin erikoistuneita kauppoja, suurimpina kaiketi tällä hetkellä Lautapelit.fi, Fantasiapelit sekä Puolenkuun Pelit. Peliesittelyitä ja arvosteluita löytyy kauppojen nettisivujen lisäksi mainiolta Lautapeliopas-sivustolta, jonka sisällön tuottavat peliharrastajat itse. Sivustolta on hyvä etsiä omiin mieltymyksiin sopivia pelejä. Järjestäytynyttä pelitoimintaa tarjoaa ainakin Suomen lautapeliseura, ja säännöllisesti kokoontuvia pelikerhoja on eri puolilla maata.

        Omalla top-listallani ovat mm. Dominion, Puerto Rico ja Catanin uudisasukkaat. Myös esimerkiksi Agricola, Guillotine ja Fauna ovat hauskoja, Caylus vaatisi vielä enemmän tutustumista. Uusin kiinnostuksen kohde on Pandemia, joka saattaa pian ilmestyä pelihyllyyni. Ensirakkauteni oli kuitenkin Ursuppe (Primordial Soup), ystävän Saksasta vuosituhannen vaihteessa tuoma erikoisuus. Peli, jossa ameebat ajelehtivat ja uivat alkumeressä, kuluttavat energiaa, etsivät ravintoa ja ulostavat sitä toisille ameeboille, lisääntyvät jakautumalla, kuolevat huonoissa oloissa nälkään, kokevat populaatiokoon vaihteluita ja parantavat selviytymistään uusilla geeneillä, joita on myös suojeltava haitalliselta uv-säteilyltä, upposi arvattavasti biologiseurueeseen kuin häkä :-)

        Peleihin voi päästä tutustumaan edellä mainituissa pelikerhoissa tai kavereilla, mutta myös myymälöissä on usein muutamia pelejä kokeiltavissa. Seuraava Ropecon järjestettäneen taas vuoden päästä, sitä ennen tarjolla on ainakin Helcon marraskuussa. Kaikki ovat tervetulleita tutustumaan.

        (Jutun kuvat ovat Lautapeliopas- ja Lautapelit.fi -sivustoilta.)

        30.6.2010

        Haaveilua

        Perhosharrastus on kokemassa samanlaista mullistusta kuin lintuharrastus sata vuotta sitten - siirrytään yhä enemmän pyydystämisestä ja keräilystä havainnointiin ja tarkkailuun, nykytekniikalla myös "virtuaalipyydystämiseen" eli valokuvaamiseen.

        Valokuvaaminen on ollut minulle mukava tapa tutustua päiväperhosten määrittämiseen. Hieman huonommastakin kuvasta on hyvä katsoa rauhassa pieniäkin tuntomerkkejä, joita tarvitaan esimerkiksi hopeatäplien ja sinisiipien määrityksessä. Määritysoppaana on ollut mainio Päiväperhoset Suomen luonnossa, joka on tarkoitettu nimenomaan perhosten havainnointiin elävinä luonnossa.

        Selväksi on kuitenkin tullut myös se, että kaikki perhoset eivät suostu kuvattaviksi, joten kunnollisen perhoshaavin hankinta tuli eteen. Toivomani varuste löytyi helposti Suomen Perhostutkijain Seuran tarvikekauppa Tibialesta, ja juhannusviikonloppuna mökillä pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan sitä käytännössä. Pyynti osoittautui vaikeammaksi kuin kuvittelin, ja perhoset juoksuttivat kokematonta haaveilijaa pitkin pihaa ihan kiusallaan! Onnistuin kuitenkin saamaan muutaman yksilön haavin kautta purkkiin - ja samalla tulikin tehtyä Pihkan perhostehtävän haavi-osio (nro 2).


        Ensimmäinen saalis lensi sen verran hoippuvasti, että se oli hyvä harjoitus. Rakenne oli varsin hento, koko melko pieni, siivet valkoiset-vaaleat ja huomattavan pyöreämuotoiset. Tuntomerkit sopivat virnaperhoseen (Leptidea sinapis).


        Seuraava löytö oli hieman suurempi ja lensi paljon ketterämmin, mutta jäi melkoisen jahdin jälkeen haaviin. Muuten tätä perhosta olisi vaikea erottaa lukuisista samannäköisistä sukulaisistaan (valkoiset siivet, joissa tummaa kärjessä ja pieni täplä), mutta takasiipien alapinnan kaunis pitsikuvio paljastaa lajin: naaraspuolinen auroraperhonen (Anthocharis cardamines).


        Kolmas kaunotar kuuluu selvästi hopeatäpliin: yläpuolella tummia kirjailuita oranssilla pohjalla (ei kuitenkaan verkkomaista kirjailua kuten verkkoperhosilla) ja alapuolella erilaisia kellan-, oranssin ja tummankirjavia laikkuja. Melko pieni koko ja alapuolella siipien tyvellä oleva tumma piste (ei näy kuvassa) rajaa vaihtoehdot pursu- ja niittyhopeatäplään, ja koska yläpuolella etusiivillä kulkeva täplärivi on kuvan yksilöllä lähella siiven ulkoreunaa eikä oranssin kentän keskellä, väittäisin tätä niittyhopeatäpläksi (Boloria selene).


        Seuraavaksi haaviin jäi sinisiipi - pieni, päältä sininen ja alta täplikäs perhonen. Sinisiipien määrittäminen on melko pikkutarkkaa puuhaa, mutta tätä arvelen juolukkasinisiiveksi (Plebeius optilete) pienen koon, alapinnan ainoastaan kolmen oranssin täplän, ja muidenkin täpläkuvioiden täsmäämisen perusteella.


        Viimeisenä tulikin sitten elis (elämänpinna) - keltaniittyperhonen (Coenonympha pamphilus). Perhonen vaikutti jo lennossa vieraalta, sillä siinä näkyi sekä oranssia että harmaata. Haavin ansiosta se saatiin määritettäväksi. Sukulaislajeistaan tämän erottaa etusiiven selvä silmätäplä ja takasiiven kaksivärisyys.

        Haavi avaa perhosharrastukselle uuden ulottuvuuden, aivan kuin kiikari lintuharrastajalle. (Kiikarista on tosin iloa myös perhostellessa - kun ei tarvitse mennä kovin lähelle, voi päästä tarkastelemaan arempiakin lajeja.)

        ------------------------------------
        Pihka-suoritukset 27.6.2010

        Tehtävä: Perhosharrastus (osio 2) - valmis (1 tähti)

        Tähtiä saatu yhteensä: 17/20.
        ------------------------------------

        21.5.2010

        Meren metsät aaltojen alla

        Pääsin viettämään pitkää helatorstai-viikonloppua ystäväperheen mökille saaristoon. Käytin tilaisuuden hyväkseni, ja tein yhden Itämereen liittyvän Pihka-tehtävän: tutustuin yhdessä 6-vuotiaan kummilapsen kanssa meren metsiin, eli rakkolevään ja siitä löytyviin ötököihin. Tunnistusapuna toimi mainio Aaltojen alla -opas, josta useimmat allaolevat lajinimet ja lisätiedot ovat peräisin. Kuvissa mittakaavana toimivat usein allekirjoittaneen tai assistentin sormet tai kämmen. Kuvat suurenevat klikkaamalla.


        Rakkolevä (Fucus vesiculosus) on tunnetuimpia ja suurimpia Itämeren leviä. Se luetaan nk. ruskoleviin (Phaeophyta/Phaeophyceae) ja on sukua valtamerten jättimäisille, kymmenien metrien korkuisia merenalaisia metsiä muodostaville kelppi-leville. Omanlaisiaan metsiä muodostavat rakkolevätkin, sillä laji on hyvin yleinen Itämeressä ja tarjoaa suojan, ravinnon ja/tai elinalustan yllättävän monille muille lajeille. (Kuva ei ole tutkimuspäivältä, vaan aiemmalta retkeltä. Meidän levämme olivat näin toukokuussa vielä hieman pienempiä.)



        Ensimmäinen löytö pisti silmään heti levää nostettaessa - levän pinnalla oli jotain pehmeää ja huokoista massaa. Kyseessä lienee murtovesisieni (Ephydatia fluviatilis), joka on ainoa Itämeressä elävä sienieläin. Sienieläimethän (Porifera) ovat jännittävä ryhmä melko alkeellisia eläimiä, joista löytyy mm. pesusienten valmistukseen käytettäviä lajeja. Murtovesisienen ulkonäkö vaihtelee, mutta sen elintavat ovat samanlaiset kuin muillakin sienieläimillä.



        Seuraavan levänkappaleen pinnalta löytyi lisää kasvualustan hyödyntäjiä. Keskellä kuvaa on useita merirokkoja (Balanus improvisus), joita kirja luonnehtii mainiosti: "Merirokko on kuudesta vaaleasta kalkkikilvestä muodostuvan liikkumattoman kraaterin sisällä elävä pieni äyriäislaji." Merirokko on siis paikalleen jähmettynyt äyriäinen, rapujen sukulainen. Tarkempi ryhmä on siimajalkaiset (Cirripedia), ja jos on nähnyt merirokon siimamaisten pyyntijalkojen työntyvän ulos kuoresta ja viuhtovan edestakaisin vedessä ravintohiukkasia napaten, tietää nimen olevan osuva. Merirokon toukka on uiva, ja löydettyään hyvän kasvupaikan se ankkuroituu paikoilleen ja kasvattaa itselleen kovan suojakuoren.

        Kuvan vasemmalla puoliskolla näkyy myös toinen laji, edellisen kuvan sienieläintä muistuttava verkosto levän pinnalla. Tämä on täysin eri eläinryhmää, sammaleläimiä (Bryozoa/Ectoprocta) edustava, mutta vähintään yhtä jännittävä levärupi (Electra crustulenta). Sammaleläinten asema eläinkunnan luokittelussa on epäselvä, useimmiten ne luetaan joko omaksi pääjaksokseen tai pikarimatojen (Ento-/Endoprocta) kanssa samaan ryhmään. Pikkuruiset sammaleläimet muodostavat tiiviin yhdyskunnan, jossa jokaisella yksilöllä on oma pieni suojalokero.



        Tämän pintapuolisen tarkastelun jälkeen huljutimme rakkoleviä vesivadissa, nostimme levät sivuun ja katsoimme mitä vadista löytyy. Suurimpina ja vilkkaimpina silmiin pistivät ensimmäisenä vedessä vilistävät siirat (Isopoda), joita löytyi useampiakin eri kokoisia ja värisiä yksilöitä. Ne kaikki kuuluivat luultavasti kuitenkin samaan lajiryhmään, leväsiiroihin (suku Idotea), ja todennäköisimmin kyseessä on myös leväsiira-niminen laji (Idotea baltica). Siirat ovat tyypillisiä äyriäisiä, joilla on kova kuori, jaokkeinen ruumis ja jokaisessa jaokkeessa pari nivelikkäitä jalkoja.


        Leväsiirat ovat tunnettuja vaihtelevasta värityksestään, ja sitä on tutkittu paljon. Kirjan mukaan "Kuviointierot ovat perinnöllisiä ja auttavat populaatioita naamioitumaan, mutta siirat pystyvät myös vaihtamaan väritystään alustan mukaan." Tässä kuvassa näkyy (vas. ylh.) kuitenkin kaikille leväsiiroille yhteinen tuntomerkki: viimeisen jaokkeen nk. pyrstölevyssä on kolme hammasta, joista keskimmäinen on muita pidempi.



        Vielä yhdenlainen äyriäinen saatiin havaintolistalle, kun saavista löytyi myös yksi katka (Amphipoda), todennäköisesti jokin leväkatka (suku Gammarus). Katkat eivät ole katkarapuja, vaikka sukua ovatkin ja hieman samannäköisiä. Näilläkin on kova kuori ja paljon jalkoja, mutta siinä missä siirat ovat hieman litistyneitä ylhäältä ja alhaalta, katkat ovat litteitä sivusta päin. Ne uivat heiluttamalla voimakasta pyrstöään ylös alas. Pää ja pitkät tuntosarvet näkyvät oikealla, ja vasemmalle ylös sojottaa tyypillisesti yksi jalkapari.



        Vikkelistä äyriäisistä siirryimme vastakohtaan, hitaisiin nilviäisiin. Aluksi Itämeren tyypillisin simpukka, sinisimpukka (Mytilus trossulus), joka on helppo tuntea pisaranmuotoisesta, sinisen tummasta kuoresta. Lainaan taas havainnollista kirjaa: "Sinisimpukka on Itämeren rannikkoekosysteemin avainlajeja. Simpukkayhdyskunnat tarjoavat rakkolevien tapaan suojaa ja ruokaa useille pienille eläinlajeille ja puhdistavat ympäristön vettä. Joidenkin arvioiden mukaan Itämeren sinisimpukat suodattavat vuodessa koko meren tilavuuden verran vettä."


        Uhrasimme yhden simpukan luonnontutkijan uteliaisuutemme tyydyttämiseksi (ynnä kunnianhimoisiin opetustarkoituksiin), ja tältä näyttää sinisimpukka sisältä. Kuusivuotias vaikutti hieman hämmästyneeltä kun yritin selittää, että simpukan sisällä asuu elävä eläin. Vaikka ruumis näyttää epämääräiseltä, sieltä löytyy monta tärkeää elintä, ja simpukka mm. hengittää ja syö kuten muutkin eläimet. Oikealla ylhäällä näkyy myös kuoren sisäpinnan hienoa helmiäistä (helmiä nämä simpukat eivät kuitenkaan valmista).



        Toisenlainenkin simpukka löytyi, tosin pelkkä kuori. En ole vielä onnistunut selvittämään tämän nimeä, mutta mieleeni tulee vaeltajasimpukka (Dreissena polymorpha), jota kirjan mukaan ei pitäisi olla ao. merialueella, läntisellä Suomenlahdella. Toisaalta kyseessä on "Kaspianmereltä ja Ural-joelta peräisin oleva laji, joka on vallannut Euroopan sisävesistöjä jo 1800-luvulta lähtien ja vuoteen 1995 mennessä levinnyt myös Suomenlahden itäosiin." Ehkä laji on siis nimensä mukaisesti jo vaeltanut eteenpäin.



        Suomessa tavataan kahta ryhmää nilviäisiä, simpukoita ja kotiloita, ja löysimme edustajan myös jälkimmäisistä. Tämä muutaman millimetrin mittainen söpöliini on pieni leväkotilo (Theodoxus fluviatilis), jonka tunnistaa helposti siitä, että kuoren uloin kierre on muita paljon leveämpi ja siten myös suuaukko on suhteellisesti hyvin suuri. Kuvassa saattaa näkyä myös kalkkinen kilpi, jolla leväkotilo pystyy sulkemaan kuoren suun.



        Tässä vaiheessa osasimme jo keskittyä etsimään melko pieniä uusia tuttavuuksia, ja löysimme vielä muutaman matomaisen olion. Näistä huomattavin oli herttainen mittarijuotikas (Piscicola geometra), joka on harvoja suolaisessa vedessä eläviä juotikkaita. Juotikkaathan (Hirudinea) ovat kastematojen eli lierojen sukulaisia, molemmat kuuluvat nivelmatojen (Annelida) pääjaksoon ja sen alla harvasukasmatojen (Oligochaeta) luokkaan. Mittarijuotikkaalla on kunnon juotikkaan tavoin imukupit molemmissa päissä ruumista, ja nimensä se on saanut mittarimatomaisesta liikkumisesta, jota on kiehtovaa seurata. Nuori assistenttini ilahdutti julistamalla mittarijuotikkaan uudeksi lempieläimekseen!



        Hidasliikkeisempiä matoja löytyi ryömimästä vadin pohjalta. Kuvat esittelevät kaksi pientä laakamatojen (Platyhelminthes) pääjaksoon ja värysmatojen (Turbellaria) luokkaan kuuluvaa lattanaa (Tricladida). Lajinmääritykset ovat epävarmoja, mutta veikkaan yläkuvan tummanpuhuvan veijarin olevan rannikkolattana (Planaria torva), jonka tuntomerkki, vaaleiden alueiden ympäröimät kaksi silmää, näkyvät oikealla.


        Alemmassa kuvassa puolestaan lienee maitolattana (Dendrocoelum lacteum), vaikka väritys onkin melko tumma maidonvaaleaksi kuvaillulle lajille. Muita näin vaaleita tai muuten tuntomerkkeihin sopivia lajeja kirjasta ei kuitenkaan löydy. Tälläkin erottuu kaksi tummaa nappisilmää, jotka tyypillisesti tekevät lattanoista sympaattisen näköisiä.



        Kaikkein pienin löytömme on jo niin pieni, etten ole varma edes sen pääjaksosta. Ajattelin aluksi surviaissääsken (Chironomidae) toukkaa, jotka ovat yleisiä Itämeressä, koska ne ovat harvoja hyönteisiä, joiden toukat voivat elää suolavedessä. Toukat tunnetaan punaisina, mutta ovat joskus myös vaaleita tai vihertäviä. En kuitenkaan pysty erottamaan sääskentoukalle tyypillisiä jalka- ja valejalkapareja, vaan toukka/mato näyttää täysin sileältä. Ehkä tässä onkin jokin harvasukasmato (Oligochaeta), joita on Itämeressä monenlaisia.



        Löysimme rakkolevän seasta siis hämmästyttävät 12 erilaista eläintä! On hienoa huomata, miten monimuotoista elämää Itämerestä ja rakkolevästä löytyy. Lopuksi bonuskuva eliöstä, joka ei löytynyt levän seasta, vaan ajelehtimasta kuolleena rantavedessä. Madon sivuilla olevien sukaskimppujen perusteella tässä taitaa olla edellä mainittujen harvasukasmatojen rinnakkaisryhmää, monisukasmatoja (Polychaeta) edustava otus. Yritän selvittää tällekin tarkemman nimen - ehdotuksia saa esittää!

        ------------------------------------
        Pihka-suoritukset 16.5.2010

        Tehtävä: Meren metsät - valmis (1 tähti)

        Tähtiä saatu yhteensä: 16/20.
        ------------------------------------