Katsoin eilen noin kolmannen kerran elokuvan Master and Commander: Maailman laidalla. Suosikkihahmoni tässä tarinassa on lääkäri-luonnontieteilijä, tohtori Stephen Maturin (roolissa Paul Bettany) - ei pasifistisuutensa vuoksi, vaan siksi että häneen minun on kaikkein helpointa samaistua. Pettymys siitä, ettei Tohtori pääsekään tutkimaan Galapagos-saaria lupauksen mukaisesti, ja siitä kun hän sinne päästyään joutuu jättämään lähes kaikki näytteensä matkan varrelle, on joka kerta yhtä kova. On se niin väärin!
Tohtorin hahmo laittaa minut ajattelemaan myös entisajan luonnontiedettä verrattuna tämän päivän biologiaan ja lääketieteeseen. Mietin, millaista olisi ollut olla luonnontieteilijä elokuvan kuvaamana aikana, 1800-luvun alussa? Evoluutioteoria oli vasta tulossa ajankohtaiseksi (Charles Darwin kävi samaisilla Galapagos-saarilla vuonna 1835), ja monia vähänkin syrjäisiä alueita oli tutkittu niin huonosti, että paikoin jokainen vastaantuleva eläin ja kasvi oli tieteelle uusi laji. Tosin tämän elokuvan Tohtori ei ehkä sentään olisi ollut aivan ensimmäinen luonnontieteilijä Galapagoksella, vaikka elokuvassa niin väitetään.
Tohtori herätti minussa suurta kunnioitusta, sillä hän tuntui hallitsevan sekä biologian että lääketieteen, ja luultavasti tuon ajan lääkäri tunsi myös kemiaa, fysiikkaa ja maantiedettä. Hän tunsi luonnontieteiden koko kirjon. Mutta miksiköhän olen kohtalaisen varma, ettei kukaan enää nykypäivänä voi hallita edes yhden tieteenalan, esimerkiksi biologian, koko tietämystä, useammasta puhumattakaan? Harva biologikaan tuntee perinpohjin sekä ekologiaa, fysiologiaa, solubiologiaa että genetiikkaa, ja yleensä näidenkin alojen tutkijat erikoistuvat vieläkin pienempiin aihealueisiin.
Onko näin tarkka erikoistuminen terveellistä - onko vaarana että liian tarkasti omassa pikku sektorissaan pitäytyvä tutkija menettää kuvan kokonaisuudesta? Oliko elokuvan aikaisilla luonnontieteilijöillä parempi "yleissivistys" kuin nykyisillä? Varmasti oli, suhteessa tietomäärään. Kuitenkin nykyään opitaan jo peruskoulussa sellaisia asioita, joita kaksisataa vuotta sitten ei vielä edes tunnettu, tai joista vain harvat korkeasti koulutetut olivat tietoisia. Kärjistäen (ja hieman kliseisesti) tilannetta voisi verrata puuhun, joka kasvaa ja haarautuu tietomäärän lisääntyessä. Tohtorin aikana puu on lyhyt ja oksia on vähän - kokonaisuus on helppo hallita, vaikka avoimia kysymyksiä onkin paljon. Nykyaikana yhden luonnontieteilijän erikoistumisalue kattaa kenties yhtä suuren palan puusta kuin ennen, mutta nykytutkijan "oksa" sijaitsee suuremman puun latvassa: hänellä on tukenaan kaikki se tieto, joka on kasattu hänen oksaansa johtavalla reitillä. Tieteelliselle tiedolle on tyypillistä kumuloituminen - uutta rakennetaan entisen pohjalta. Mutta nykypäivän suuren puun kaikkien oksien tietomäärä ei enää ole yksittäisen tutkijan hallittavissa.
Olisiko siis ollut "hauskempaa" olla luonnontieteilijä 1800-luvulla, kun niin paljon jännittäviä asioita oli vielä löytämättä, vai pitäisikö olla iloinen siitä, että elää nyt, kun niin moni peruskysymys on ratkaistu (esim. DNA:n rakenne) ja uutta tietoa voidaan välittää niin tehokkaasti (esim. Internet)? Ehkä ei pitäisi haikailla menneeseen - on väärin kuvitella, että kaikki merkittävä olisi jo keksitty ja tutkittu. On aivan varmaa, että kahden sadan vuoden päästä kaikkien alojen luonnontieteilijät naureskelevat meidän aikamme tietämättömyydelle! Ehkäpä joku tekee aikanaan elokuvan (tai muun vastaavan tuotteen :) 2000-luvun alun biologeista tai lääkäreistä - "ajasta ennen kuin edes sitä (lisää tähän joku vapaavalintainen tulevaisuuden löytö) oli keksitty"!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti