Uudet nimet nisäkkäille

Ehdotus maailman yli 4600 nisäkkään suomenkielisiksi nimiksi on julkaistu tällä viikolla. Luettelo hakutoimintoineen löytyy Luonnontieteellisen keskusmuseon nettisivuilta. Hauskoja esimerkkejä nimistä ovat löytäneet ainakin Mikko sekä Kati kommentoijineen :-)

Nimistötoimikunta on tehnyt työtään pitkään ja hartaasti, mitä en yhtään ihmettele - vain noin tuhannella lajilla ylipäänsä oli nimi ennestään, ja niistäkin nimistä kovin moni oli harhaanjohtava tai epäkäytännöllinen. Epäkäytännöllisiä esimerkkejä ovat vaikkapa punavatsasuomuhäntäorava ja przewalskinhyppymyyrä. Harhaanjohtavuudesta Mikko sanoo hyvin:

"Ei siis kutsuta lepakoita koiriksi, hylkeitä leijoniksi, vuohia kauriiksi ja hyönteissyöjiä myyriksi niin kuin ennen vanhaan."

On odotettavaa ja ymmärrettävää, että tällainen hanke herättää muutosvastarintaa. Veikkaan että moni maallikko ihmettelee, miksi pitäisi mennä muuttamaan nimiä, joita on pitkään käytetty, ja joihin on totuttu. Nyt pitäisi esimerkiksi opetella sanomaan kuusipeuraa täpläkauriiksi.

En tiedä, miten tämän voisi ao. maallikolle parhaiten perustella, mutta minusta uusi nimistö on erinomaisen tarpeellinen ja tervetullut. On todellakin omituista puhua kuusipeurana eläimestä, jolla ei ole mitään tekemistä kuusten tai peurojen kanssa. Vaikka tutkijat tulevat mainiosti toimeen tieteellisillä nimillä, omankieliset nimet ovat se väylä, jota kautta suurin osa ihmisistä hahmottaa maailmaa. Miksi eläimistä pitäisi käyttää harhaanjohtavia nimiä vain siksi, että niitä on totuttu käyttämään?

Toki moni uusi nimi kuulostaa minunkin korvaani oudolta. Yksi ryhmä ovat sanat, jotka eivät sellaisenaan tarkoita vielä mitään. Mitä tulee mieleen sanoista piippa, ronkko, potori, kolokolo, jerbo, tuko tai kvolli? Ei mitään, mutta toisaalta olen kyllä aikanaan oppinut mitä tarkoittaa degu, maki, vompatti tai kapybara - miksen siis oppisi näitä uusiakin nimiä, jos/kun sille tulee tarvetta? Tuskin maallikko tietää kaikkien vanhojenkaan nimien perusteella, mistä eläimestä on kyse, eikä kaikille nisäkkäille kertakaikkiaan riitä vanhastaan tuttuja nimisanoja, vaan uusia on pakko ottaa käyttöön.

Toinen outo ryhmä ovat nimet, jotka ilmeisesti on tarkoitettu yhdenmukaistamaan nimistöä muiden kielten kanssa. Esimerkiksi nelisormimangustin uudeksi nimeksi on ehdolla surikaatti. Samanlainen nimi on käytössä monessa kielessä, se esiintyy myös eläimen tieteellisessä nimessä, ja on ilmeisesti peräisin swahilin kielestä. Vaikuttaa siltä, että moni muukin oudolta kuulostava nimi olisi peräisin jostain paikallisesta kielestä - en keksi muuta syytä miksi esimerkiksi kaksivarvaslaiskiaista olisi keksitty kutsua nimellä unau. En ole ihan varma, onko yhdenmukaistaminen riittävä syy nimen muuttamiseen, jos vanha nimi on käyttökelpoinen.

Toimikunta on myös tehnyt ison työn keksiessään aivan uusia nimityksiä. Erityisesti jyrsijöitä ja lepakoita on aivan valtava määrä - ei ole järkevää kutsua kaikkia yli tuhatta lepakkolajia lepakko-loppuisella nimellä, eikä järkeviä sellaisia edes riittäisi tuhatta erilaista. Emmehän kutsu kaikkia kädellisiäkään apina-loppuisilla nimillä (ja niitä on sentään vain alle 400 lajia). Vaikka osa uudissanoista on outoja, moni on myös hyvin onnistunut. Hiirut, ratut, puikkijat, preerikot, pussikot, hypikkäät ja kuonokkaat kertovat paljon eläimestä.

Suurin osa ehdotuksista on minusta järkeviä, tai vähintään perusteltavissa olevia. Harhaanjohtavia nimiä on vaihdettu loogisiin, ylipitkiä nimiä on lyhennetty, ja järjestelmällisyyttä on lisätty. Järjestelmällisyys tarkoittaa tässä sitä, että täysin eri ryhmiin kuuluvia eläimiä ei kutsuta samoilla nimillä, ja toisaalta samaan ryhmään kuuluvia kutsutaan pääsääntöisesti samoilla nimillä.

Kritisoitavaakin löytyy. Olen osittain samaa mieltä näiden kahden museon foorumin keskustelunavaajan kanssa. En keksi syytä, miksi kuvaava maitovalas pitäisi vaihtaa belugaksi (nimi lienee samaa sarjaa surikaatin kanssa), tai miksi sanasta laiskiainen pitäisi luopua yhden lajin (unau) kohdalla. Lepakot ovat ansainneet monia nimityksiä, mutta kieltämättä vaaleakolmikärki ei kuulosta minustakaan hyvältä eläimen nimeltä, vaikka onkin selvää suomea. Sen sijaan minusta hekko ja lenkko ovat mainioita uusia lepakko-sanoja - nehän ovat selviä lyhenteitä vanhoista nimistä hedelmälepakko ja lentäväkoira. Samalla logiikalla keskustelussa ehdotettu muraka olisi muurahaiskarhuille vallan mainio uusi nimi (mistäköhän ihmeestä niille ehdotettu jurumi on keksitty?)

Lisäksi löysin tällaisia kritiikin kohteita (jotka lähetän myös tekijöille):

• arnheminmaandibblerin ja kyzylkuminjerbon kaltaiset nimet eivät ole kovin käteviä (onko dibbleri edes suomea?)
• w- ja z-kirjaimia ei minusta pitäisi käyttää suomenkielisissä perussanoissa (juovawambengeri, pikkuzorilla)
• paikoin esiintyy outoa epäjärjestelmällisyyttä (yksi pomppuli 19 pussikon seassa ja yksi taratak keskellä oravien listaa)
• päästäisryhmien uudissanat jyystäinen, kiipijäinen ja nöpästäinen kuulostavat todella kummallisilta, ehkä kuitenkin mahdollisilta, mutta kusimanse kuulostaa kyllä aivan sopimattomalta :-)
• dikidikin ylimääräiset i-kirjaimet vaikuttavat turhalta kikkailulta
• piikikästä on vaikea mieltää nimeksi, koska se on puhdas adjektiivi
• on outoa, ettei bonoboa ehdoteta käyttöönotettavaksi nimeksi samalla logiikalla kuin belugaa ja surikaattia (jotka siis minusta ovat tarpeettomia nimenvaihdoksia), vaikka bonobo on jo lähes vakiintunut nimitys.

Paljon keskustelua herättänyt ehdotus maaoravien nimen vaihtamiseksi tikutakuihin herätti minussa ristiriitaisia tunteita, mutta taidan olla samalla kannalla kuin tämä keskustelija - nimi on turhankin "nokkela".

Nimistön helmiä ovat ehdottomasti kultiaiset, pehmohiiret, hemulit, sekä marsun sukuinen grammanhutia :-)

Keskustelen mielelläni aiheesta, mutta varsinainen palaute nimistä kannattaa antaa suoraan tekijöille nettilomakkeella. Kehotan muistamaan suhteellisuuden- ja huumorintajun nimiä arvioitaessa :-)

Elokuun kukkia - ja yksi limasieni

Kukkivia luonnonkasveja on nyt jo selkeästi vähemmän kuin kesä- ja heinäkuussa, mutta sain silti muutaman lajin kollaasiin. (Pari lajia olisi vielä löytynyt, mutta kollaasiin on laitettava neliölukumäärä, eikä yhdeksää erilaista kuvaa sentään ollut.)


Lajit vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas:
maitohorsma (Epilobium angustifolium)
kultapiisku (Solidago virgaurea)
mäkikuisma (Hypericum perforatum)
kanerva (Calluna vulgaris)

Ainakin maitohorsma aloitti kyllä kukinnan selvästi heinäkuun puolella, mutta se kuuluu silti minusta loppukesän kukkijoihin. Näiden lisäksi erityisesti pietaryrtti (Tanacetum vulgare) kuuluu mielessäni elokuuhun, sillä se oli kukassa aina kun koulu alkoi. Niitä ei kuitenkaan jostain syystä nyt löytynyt mökin lähistöltä.

Kukkien lisäksi löysin jännittävän eliön kannon kyljestä. Ihmeotus kuuluu limasieniin, joiden asema eliöiden systematiikassa on lievästi sanoen epäselvä. Perinteisesti ne on sijoitettu sienikuntaan, mutta niillä on toisaalta myös paljon yhteistä ameeban kaltaisten alkueläinten kanssa. Monilla limasienillä on nk. limakko-vaihe, joka on monien yksittäisten solujen yhteenliittymä. Solujen sulautuessa limakoksi niiden soluseinät katoavat, ja limakko on oikeastaan yksi jättimäinen solu, jossa on paljon tumia.

Limakko on liikkuva saalistaja, joka ryömii metsänpohjalla syöden mm. bakteereita ja sieni-itiöitä. Jossain vaiheessa limakko kiipeää sopivalle paikalle, kuivuu ja muodostaa itiöpesäkkeitä, jotka usein ovat nuppimaisia tai pallomaisia, ja joskus hyvin kauniita ja värikkäitä läheltä katsottuna.

Kuvan limasieni on todennäköisesti toinen niistä kahdesta ainoasta limasienestä, joilla on suomenkielinen nimi: paranvoi (Fuligo septica). Suomen sienioppaan mukaan "vanhan uskomuksen mukaan para oli ilkeä haltia, joka varasti taloista voita, ja pakoon juostessa sitä sitten putoili kokkareiksi sammalikkoon". Toinen suomeksi nimetty limasieni on sudenmaito (Lycogala epidendron), jonka vaaleanpunaiset pallukat ilmestyvät yleensä lahopuun pintaan. Paljon muitakin lajeja meillä esiintyy, mutta monet ovat huonosti tunnettuja ja paljon lajeja on luultavasti vielä kokonaan löytymättä.

Maan lapset

Parasta opiskelujen loppumisessa on se, että voi pitkästä aikaa antaa itselleen luvan lukea kirjoja! Siis muita kuin tenttikirjoja. En ollut lukenut yhtään romaania varmaan kolmeen vuoteen (toki kuitenkin välillä sarjakuvia ja muuta kevyttä), koska aina takaraivossa kolkutti, että pitäisi lukea - tai ruveta lukemaan - tenttikirjaa tai muuta sellaista. Nyt yllättäen saankin käyttää vapaa-aikani ihan miten haluan. Jipii!

Kirjahyllystä valikoitui juhlalliseksi romaanikauden avaukseksi Untinen-Auelin Maan lapset -sarja, jota olen kaihoten katsellut jo vuosia. Pidän historiallisesta draamasta erityisesti elokuvissa, ja jonkin verran myös kirjoissa, ja nämä kirjathan ovat oikeastaan esihistoriallista draamaa.

Ensimmäinen kirja, Luolakarhun klaani, koukutti minut täysin. Avasin sen aluksi vain katsoakseni, miltä se näyttää, mutta selattuani alkusivut aloin huomaamattani lukea tarinaa, ja se oli sitten menoa. Pahaksi onneksi olin viikon lomalla mökillä, eikä sarjan toinen osa ollut mukana, joten jouduin säännöstelemään lukemista. Onneksi mökillä on paljon muutakin mukavaa tekemistä. Pari päivää ennen kotiinpaluuta kirja loppui, ja heti kotona oli syöksyttävä Hevosten laakson kimppuun.

Loputkin kirjat luin nopeasti, lähes 2900 sivua reilussa kuukaudessa, ja nautin joka hetkestä :-) En yleisesti osaa arvostella kirjojen teknisiä tai taiteellisia ansioita, minulle riittää hyvä kerronta ja kiintoisa tarina. En tiedä, minkälaisia arvosteluja nämä kirjat ovat aikanaan saaneet, mutta minusta tarina oli hyvä, kerronta lämminhenkistä ja sujuvaa, ja kirjat olivat todella antoisaa lukemista, jota voin lämpimästi suositella.

Erityisesti on pakko hehkuttaa kuvauksen realismia. Luin esipuheista, että kirjailija on käyttänyt hurjasti aikaa perehtyäkseen siihen tietoon, mitä meillä on tuon ajan (n. 35 000 vuotta sitten?) ihmisistä ja ympäröivästä luonnosta, ja on jopa harjoitellut itse kivikauden työmenetelmiä.

Tämä panostus näkyy vakuuttavana realismina. Kirjoissa kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti ei pelkästään ihmisten vaatetusta ja käyttöesineitä, vaan myös niiden valmistusmenetelmiä ja niiden kehittymistä oivalluksien ja pohdinnan kautta. Luonnon, vuodenaikojen ja erilaisten elinolosuhteiden kuvaus on tarkkaa ja asiantuntevaa. Lukuisia ravintokasveja ja muita tarveaineita mainitaan lajinimillä, ja eläinten, myös sukupuuttoon kuolleiden, käyttäytymistä kuvataan hyvin uskottavasti.

Kirjoissa ei myöskään tyydytä vähään, vaan mukana on suuri määrä erilaisia kansoja, kulttuureja ja uskomuksia, erilaisia eläimiä ja erilaisia kasveja eri käyttötarkoituksineen. Kaikissa kirjoissa kuvataan paljon vaihtelevia maastoja ja kasvillisuustyyppejä, ja kun Tasangon vaeltajissa kuljetaan koko Euroopan halki Tonavan suistolta sen lähteille, vaelletaan todella monessa erilaisessa ympäristössä. Ja ne kaikki kuvataan ehdottoman uskottavasti.

Minusta hyvä historiallinen draama luo sen illuusion, että näin olisi oikeasti voinut olla. Tämä kirjasarja osuu sen ytimeen. Vaikka olen jonkin verran perehtynyt ihmisen kehitykseen, en osaa tarkasti sanoa, mikä näissä kirjoissa on tieteellisellä pohjalla ja mikä on keksittyä (ja mikä silloin tieteellinen tieto on nyt jo vanhentunutta). Mutta kaikki kuulostaa todelliselta, ja se on tämän kirjasarjan suurin ansio.

Erityisen tyylikkäästi kuvaillaan nykyihmisen (Homo sapiens) ja neandertalinihmisen (H. neanderthalensis) biologisia eroja ja elämää rinnakkain samalla mantereella. Tästä suurin osa lienee kuviteltua, sillä edelleenkään ei olla varmoja edes siitä, pystyivätkö lajit risteytymään. Se on totta, että neandertalinihmisillä oli nykyihmistä hieman suuremmat aivot, ja minusta se on kirjassa selitetty mainiosti valtavana periytyvänä muistina - ja yhdistetty samalla kekseliäästi heidän ilmeiseen joustamattomuuteensa uusissa tilanteissa.

Kekseliästä ja uskottavan tuntuista on myös laittaa neandertalinihmiset käyttämään sujuvaa ja monipuolista kieltä - mutta viittomilla ja eleillä, joihon kuuluu vain harvoja puhuttuja ääniä. Nykyihmiset puolestaan käyttävät puhekieltä, ja ovat osin unohtaneet eleiden tärkeän osuuden. Koska kielet ovat näin erilaiset, realistiselta kuulostaa asetelma, jossa kumpikin laji pitää toisiaan epäihmisinä, jopa eläiminä, joilla ei ole kieltä, tunteita tai älyä. Sitä lukiessa mietin, miten meillä tuntuu olevan verissä kieltää meitä kaikkein lähinnä olevien olentojen ihmisyys - vielä jokin aika sittenhän tummaihoiset olivat eurooppalaisten mielestä hädin tuskin ihmisiä, ja nykyäänkin moni ihminen ei edes halua tietää, miten lähellä meitä simpanssit ja gorillat todella ovat. Meillä on suuri tarve tehdä selvä pesäero "ihmisten" ja "eläinten" välille. (Miksihän? Osaako esimerkiksi joku psykologiaa lukenut selittää?)

On kirjoissa toki myös epäuskottavuuksia. Esimerkiksi päähenkilöiden rakkaustarina saa välillä, varsinkin Mammutin metsästäjissä, pahimpien Hollywood-kliseiden mukaisia käänteitä, ja selvää on, että kaikki kääntyy lopulta parhain päin kaikissa vaaratilanteissa. Päähenkilöt ovat myös kuin sattumalta erittäin hyvännäköisiä, vahvoja selviytyjiä, sekä hyvin lahjakkaita ja kekseliäitä. Lisäksi erityisesti Tasangon vaeltajat on välillä jopa tylsä, kun matka vain jatkuu ja uusia maisemia kuvaillaan. Koska kerronta on kuitenkin niin sujuvaa ja kuvaus niin uskottavaa, annan mielelläni anteeksi nämä pikkujutut. Sitä paitsi, jos vaeltaa Euroopan halki jalan, niin väistämättähän matkanteko alkaa jossain vaiheessa toistaa itseään ja tuntua puuduttavalta, sehän on vain realistista :-)

Vahvan realismin ansiosta koin jopa yhden ahaa-elämyksen. Meillähän on tapana ajatella, että kivikauden ihmiset olivat jotenkin yksinkertaisia ja alkeellisia, jopa vähän tyhmiä meihin verrattuna. Tämä ehkä pitääkin paikkansa, jos puhutaan meitä edeltäneistä ihmislajeista (vaikka silloinkaan "alkeellisuus" ei välttämättä tarkoita, etteivätkö nekin olisi olleet yhtä menestyneitä ja ympäristöönsä sopeutuneita lajeja kuin kaikki muutkin). Mutta koska olemme samaa lajia, kivikauden sapiens-lajin edustajilla oli olennaisesti samat biologiset ominaisuudet kuin meillä.

Ahaa-elämykseni olikin tämä: kivikauden ihmiset (siis sapiens-lajin ihmiset) olivat ihan samanlaisia kuin me nykyään. Heillä ei vielä ollut silkkikangasta tai sanomalehtiä, mutta heillä oli aivan samat henkiset kyvyt kuin meilläkin. He olivat mestareita silloisessa teknologiassa, ja heillä oli normaalioloissa kaikki mitä he tarvitsivat: monipuolista ruokaa, mukavia vaatteita, laadukkaita astioita, lämpimiä asumuksia ja kaikkea muuta sellaista. Usein esihistorialliset ihmiset kuvataan myös likaisiksi - mutta onko mitään syytä olettaa, etteivät he olisi huolehtineet puhtaudestaan (esimerkiksi kuten kirjoissa kuvataan)? Eivät he kärvistelleet alkeellisuudessaan, vaan heillä oli jopa aikaa luoda taidetta, uskomuksia, musiikkia ja keksintöjä. Maan lapset -kirjojen ihmiset puhuvat ihan samanlaisista asioista kuin me nykyään, ja uskon että se on hyvin todenmukainen arvaus.

BBC:n dokumenttisarjan Matkalla ihmisyyden tiellä viimeisessä osassa juontaja selittää tämän asian hyvin. Hän ottaa "aikamatkallaan" syliinsä kivikauden sapiens-vauvan, ja kertoo, että jos hän veisi lapsen nykyaikaan ja kasvattaisi hänet omanaan, kukaan ei huomaisi mitään outoa. Hän käyttäisi internettiä ja tiskikonetta yhtä luontevasti kuin mekin. Ainoa ero meidän ja esivanhempiemme välillä on se, että meillä on ollut enemmän aikaa keksiä uusia asioita.

Jo pelkästään tämän oivalluksen perusteellisen havainnollistamisen vuoksi nämä kirjat kannattaa lukea.


P.S. Kun olin lukenut kirjasarjan loppuun, kävin hieman katsomassa taustatietoja netistä. Ja mitä ihmettä? Eihän se loppunutkaan! Kirjoja onkin neljän sijasta viisi, ja kuudes osa on vielä tulossa. No vähän ihmettelinkin, kun Tasangon vaeltajat vaikutti loppuvan niin kesken... Ei mennyt kuin muutama hetki, kun olin jo tilannut viidennen osan, Luolien suojatit, Antikka-nettipalvelusta, joka muuten on tutustumisen arvoinen paikka. Nyt odotan malttamattomana postiluukun kolahdusta!

Heinäkuun kukkia

Kesäkuun kukkien jatkoksi esittelen tässä heinäkuun kukkalajistoa hämäläiseltä mökkipihalta. Vaikka varsinainen kukkaniitty ei enää loista yhtä monissa väreissä kuin kesäkuussa, pihan lajisto kokonaisuudessaan tuntuu jostain syystä monipuolisemmalta, ja tähän valikoimaan täytyi ottaa enemmän lajeja. Mukaan pääsi nyt paitsi runsaudessaan tyypillisiä lajeja, myös muutama harvalukuisempi, jonka toivoisin yleistyvän.


Lajit vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas:
mesiangervo (Filipendula ulmaria)
siankärsämö (Achillea millefolium)
päivänkakkara (Leucanthemum vulgare)
keltakannusruoho (Linaria vulgaris)
ketoneilikka (Dianthus deltoides)
vuohenputki (Aegopodium podagraria)
valkoapila (Trifolium repens)
harakankello (Campanula patula)
peurankello (Campanula glomerata)
keltasauramo (Anthemis tinctoria)
niittyhumala (Prunella vulgaris)
karhunputki (Angelica sylvestris)
kurjenkello (Campanula persicifolia)
nurmikohokki (Silene vulgaris)
keltamaksaruoho (Sedum acre)
ruusuruoho (Knautia arvensis)

Pois jäivät mm. hiirenvirna (Vicia cracca), kissankello (Campanula rotundifolia), metsä- ja kangasmaitikka (Melampyrum sylvaticum ja M. pratense) sekä erilaiset ohdakkeet sukulaisineen. Heinäkuu näyttää olevan erityisesti kellokukkien aikaa. Minkähän vuoksi kaikki tuntuvat tietävän juuri kissankellon, vaikka kelloja on monenlaisia, ja minusta harakankello vaikuttaa huomattavasti yleisemmältä? Nimittävätköhän ihmiset kaikkia kelloja kissankelloiksi, kuten kaikkia valkoisia perhosia sanotaan kaaliperhosiksi (vaikka kaaliperhonenkaan ei ole se yleisin valkoinen perhonen)?

Perhosista puheen ollen, niitäkin on alkanut vihdoin näkyä. Ilmeisesti kolea kesäsää sai perhoset pysyttelemään piilossa. Nyt on onneksi hieman lämmennyt, ja kukkaniityllämme on nähty mm. erilaisia sinisiipiä ja paksupäitä, loistokultasiipiä ja uuden sukupolven nokkosperhosia. Kuvassa näkyviä perhosia on kuitenkin ollut kaikkein eniten, ja tätä lajia sanotaankin yhdeksi Suomen yleisimmistä päiväperhosista. Tuntomerkkejä ovat yhtenäisen ruskea yläpuoli, rengastäpläinen alapuoli sekä vaalea ripsireunus siivissä. Kuka tietää, mikä perhonen on kyseessä?

Vastaus löytyy kuvan nimestä, jonka saa esiin esimerkiksi viemällä hiiren kuvan päälle ja katsomalla sen nimiriviä selaimen alareunassa (toimii ainakin Firefoxin ja IE:n tuoreilla versioilla) Kaikki kuvat saa myös suuremmiksi niitä klikkaamalla.

Suurenmoiset saniaiset

Jo useamman kerran on käynyt niin, että löydän mielenkiintoisen kasvin (tai eläimen, tai sienen), määritän sen kirjallisuuden avulla ja yritän painaa sen mieleeni vastaisen varalle. Ja kuin taikaiskusta tätä juuri opittua lajia alkaa löytyä ympäristöstä, ensin sieltä täältä, lopulta aivan jatkuvasti. Kun oppii lisää, sitä ilmeisesti herkistyy näkemäänkin enemmän.

Toinen tuttu ilmiö ovat "kaudet" - ajat jolloin keskittyy etsimään, tarkkailemaan ja tunnistamaan jotain ihan tiettyjä kasveja tai eläimiä. Kausi saa usein alkunsa yllä kuvatuista satunnaisista löydöistä ja niitä seuraavista ahaa-elämyksistä. Kausia ei erityisesti etukäteen suunnitella, ne tulevat varkain.

Nyt on menossa saniaiskausi, erityisesti kallioseinämillä kasvavien saniaisten kausi. Kuvittelin tuntevani Suomen yleisimmät saniaiset, mutta tänä kesänä on löytynyt paljon lajeja, joita en ole ennen huomannut, vaikka kasvikirja luonnehtii niitä jopa yleisiksi. Kallionseinämiltä on löytynyt kokonaan uusi maailma!

(Saniaisiin tutustuessa kannattaa pysyä selvillä termeistä. Lehti on yleensä koko se osa, joka saniaisesta käytännössä näkyy maan päällä. Lehti jakautuu lehtilapaan ja ruotiin, joka on se varsimainen osa. Saniaisilla lehtilapa on yleensä liuskoittunut useampaan osaseen, joita kutsutaan lehdyköiksi ja pikkulehdyköiksi, tai yksinkertaisemmin liuskoiksi. Joillain lajeilla pikkulehdykätkin ovat hammaslaitaisia tai jopa liuskaisia - siksi saniaiset näyttävät niin "lehteviltä")

Kallioimarre (Polypodium vulgare)
Tämän seurueen ainoa minulle ennestään tuttu laji. Lehdet ovat vain yksinkertaisesti liuskaiset, liuskat ovat tasapaksut ja pyöreäkärkiset. Lehdet ovat hieman jäykät ja kiiltävät, ja talvehtivat usein vihreinä.







Haurasloikko (Cystopteris fragilis)
Hieman hennon oloinen, mutta kuitenkin tämän jälkeen esiteltäviin lajeihin verrattuna suuri, jopa yli 20 cm. Niin jännittävästi liuskainen, että en osaa sitä sanallisesti selittää. Kannattaa lukea kuvaus jostain hyvästä kasvikirjasta (ja katsoa samalla parempia kuvia).






Karvakiviyrtti (Woodsia ilvensis)
Hieman haurasloikon oloinen, mutta pienempi, suipompi ja sittenkin eri tavalla liuskoittunut. Lisäksi alapinta on vaaleiden, suomumaisten karvojen peitossa.








Tummaraunioinen (Asplenium trichomanes)
Pieni, kaunis ja hauraannäköinen. Tumma, kapea keskiranka näkyy hyvin vaaleiden, melkein pyöreiden, liuskoittumattomien lehdyköiden välissä.








Liuskaraunioinen (Asplenium septentrionale)
Alkukantaisen näköinen, todella jännittävä ilmestys. Lehtilapa on tasaisen kapea ja halkihaarainen, eli se ei ole liuskoittunut keskirangan sivuilta, vaan koko lapa on ikäänkuin haljennut kahtia muutaman kerran.




Saniaiset ovat yllättävän monimuotoisia ja niitä on mielenkiintoista etsiä. Seuraavaksi haluaisin löytää esimerkiksi ketonoidanlukon (Botrychium lunaria), jonka pitäisi olla melko yleinen koko Suomessa. Suippohärkylän (Polystichium lonchitis) olen jo onnistunut näkemään Kilpisjärvellä ja kampasaniaisen (Blechnum spicant) Norjassa. Mutta missäköhän pääsisi ihastelemaan hirvenkieltä (Asplenium scolopendrium)?