Heinäkuun kukkia

Kesäkuun kukkien jatkoksi esittelen tässä heinäkuun kukkalajistoa hämäläiseltä mökkipihalta. Vaikka varsinainen kukkaniitty ei enää loista yhtä monissa väreissä kuin kesäkuussa, pihan lajisto kokonaisuudessaan tuntuu jostain syystä monipuolisemmalta, ja tähän valikoimaan täytyi ottaa enemmän lajeja. Mukaan pääsi nyt paitsi runsaudessaan tyypillisiä lajeja, myös muutama harvalukuisempi, jonka toivoisin yleistyvän.


Lajit vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas:
mesiangervo (Filipendula ulmaria)
siankärsämö (Achillea millefolium)
päivänkakkara (Leucanthemum vulgare)
keltakannusruoho (Linaria vulgaris)
ketoneilikka (Dianthus deltoides)
vuohenputki (Aegopodium podagraria)
valkoapila (Trifolium repens)
harakankello (Campanula patula)
peurankello (Campanula glomerata)
keltasauramo (Anthemis tinctoria)
niittyhumala (Prunella vulgaris)
karhunputki (Angelica sylvestris)
kurjenkello (Campanula persicifolia)
nurmikohokki (Silene vulgaris)
keltamaksaruoho (Sedum acre)
ruusuruoho (Knautia arvensis)

Pois jäivät mm. hiirenvirna (Vicia cracca), kissankello (Campanula rotundifolia), metsä- ja kangasmaitikka (Melampyrum sylvaticum ja M. pratense) sekä erilaiset ohdakkeet sukulaisineen. Heinäkuu näyttää olevan erityisesti kellokukkien aikaa. Minkähän vuoksi kaikki tuntuvat tietävän juuri kissankellon, vaikka kelloja on monenlaisia, ja minusta harakankello vaikuttaa huomattavasti yleisemmältä? Nimittävätköhän ihmiset kaikkia kelloja kissankelloiksi, kuten kaikkia valkoisia perhosia sanotaan kaaliperhosiksi (vaikka kaaliperhonenkaan ei ole se yleisin valkoinen perhonen)?

Perhosista puheen ollen, niitäkin on alkanut vihdoin näkyä. Ilmeisesti kolea kesäsää sai perhoset pysyttelemään piilossa. Nyt on onneksi hieman lämmennyt, ja kukkaniityllämme on nähty mm. erilaisia sinisiipiä ja paksupäitä, loistokultasiipiä ja uuden sukupolven nokkosperhosia. Kuvassa näkyviä perhosia on kuitenkin ollut kaikkein eniten, ja tätä lajia sanotaankin yhdeksi Suomen yleisimmistä päiväperhosista. Tuntomerkkejä ovat yhtenäisen ruskea yläpuoli, rengastäpläinen alapuoli sekä vaalea ripsireunus siivissä. Kuka tietää, mikä perhonen on kyseessä?

Vastaus löytyy kuvan nimestä, jonka saa esiin esimerkiksi viemällä hiiren kuvan päälle ja katsomalla sen nimiriviä selaimen alareunassa (toimii ainakin Firefoxin ja IE:n tuoreilla versioilla) Kaikki kuvat saa myös suuremmiksi niitä klikkaamalla.

Suurenmoiset saniaiset

Jo useamman kerran on käynyt niin, että löydän mielenkiintoisen kasvin (tai eläimen, tai sienen), määritän sen kirjallisuuden avulla ja yritän painaa sen mieleeni vastaisen varalle. Ja kuin taikaiskusta tätä juuri opittua lajia alkaa löytyä ympäristöstä, ensin sieltä täältä, lopulta aivan jatkuvasti. Kun oppii lisää, sitä ilmeisesti herkistyy näkemäänkin enemmän.

Toinen tuttu ilmiö ovat "kaudet" - ajat jolloin keskittyy etsimään, tarkkailemaan ja tunnistamaan jotain ihan tiettyjä kasveja tai eläimiä. Kausi saa usein alkunsa yllä kuvatuista satunnaisista löydöistä ja niitä seuraavista ahaa-elämyksistä. Kausia ei erityisesti etukäteen suunnitella, ne tulevat varkain.

Nyt on menossa saniaiskausi, erityisesti kallioseinämillä kasvavien saniaisten kausi. Kuvittelin tuntevani Suomen yleisimmät saniaiset, mutta tänä kesänä on löytynyt paljon lajeja, joita en ole ennen huomannut, vaikka kasvikirja luonnehtii niitä jopa yleisiksi. Kallionseinämiltä on löytynyt kokonaan uusi maailma!

(Saniaisiin tutustuessa kannattaa pysyä selvillä termeistä. Lehti on yleensä koko se osa, joka saniaisesta käytännössä näkyy maan päällä. Lehti jakautuu lehtilapaan ja ruotiin, joka on se varsimainen osa. Saniaisilla lehtilapa on yleensä liuskoittunut useampaan osaseen, joita kutsutaan lehdyköiksi ja pikkulehdyköiksi, tai yksinkertaisemmin liuskoiksi. Joillain lajeilla pikkulehdykätkin ovat hammaslaitaisia tai jopa liuskaisia - siksi saniaiset näyttävät niin "lehteviltä")

Kallioimarre (Polypodium vulgare)
Tämän seurueen ainoa minulle ennestään tuttu laji. Lehdet ovat vain yksinkertaisesti liuskaiset, liuskat ovat tasapaksut ja pyöreäkärkiset. Lehdet ovat hieman jäykät ja kiiltävät, ja talvehtivat usein vihreinä.







Haurasloikko (Cystopteris fragilis)
Hieman hennon oloinen, mutta kuitenkin tämän jälkeen esiteltäviin lajeihin verrattuna suuri, jopa yli 20 cm. Niin jännittävästi liuskainen, että en osaa sitä sanallisesti selittää. Kannattaa lukea kuvaus jostain hyvästä kasvikirjasta (ja katsoa samalla parempia kuvia).






Karvakiviyrtti (Woodsia ilvensis)
Hieman haurasloikon oloinen, mutta pienempi, suipompi ja sittenkin eri tavalla liuskoittunut. Lisäksi alapinta on vaaleiden, suomumaisten karvojen peitossa.








Tummaraunioinen (Asplenium trichomanes)
Pieni, kaunis ja hauraannäköinen. Tumma, kapea keskiranka näkyy hyvin vaaleiden, melkein pyöreiden, liuskoittumattomien lehdyköiden välissä.








Liuskaraunioinen (Asplenium septentrionale)
Alkukantaisen näköinen, todella jännittävä ilmestys. Lehtilapa on tasaisen kapea ja halkihaarainen, eli se ei ole liuskoittunut keskirangan sivuilta, vaan koko lapa on ikäänkuin haljennut kahtia muutaman kerran.




Saniaiset ovat yllättävän monimuotoisia ja niitä on mielenkiintoista etsiä. Seuraavaksi haluaisin löytää esimerkiksi ketonoidanlukon (Botrychium lunaria), jonka pitäisi olla melko yleinen koko Suomessa. Suippohärkylän (Polystichium lonchitis) olen jo onnistunut näkemään Kilpisjärvellä ja kampasaniaisen (Blechnum spicant) Norjassa. Mutta missäköhän pääsisi ihastelemaan hirvenkieltä (Asplenium scolopendrium)?

Valikoituja eläinoikeuksia

Espanjassa on myönnetty joillekin apinoille oikeus elämään ja vapauteen. Päätös koskee ainakin ihmisapinoita, eli simpansseja, gorilloja ja orankeja. Eläinten ystävänä päätös kuulostaa hienolta, mutta herättää myös kysymyksiä. Ylipäänsä on kiintoisaa pohtia, miksi joillain eläimillä, ihminen mukaanlukien, on oikeuksia ja toisilla ei. ("Oikeuksien" olemus ja niiden "myöntäminen" on toinen asia, enkä puutu siihen tässä.)

Uutisen otsikointi on kiinnostava: "Espanja antoi apinoille ihmisoikeuksia". Oikeudet elämään ja vapauteen ovat siis mielestämme yleensä vain ihmisille kuuluvia? Millä perusteella? Tätä ovat kysyneet monet eläinoikeuksien puolustajat. Mikä on se ratkaiseva tekijä, joka erottaa ihmiset muista eläimistä siten, että aivan kaikilla ihmisillä (eli myös esimerkiksi vauvoilla, vanhuksilla ja vammaisilla) on sellaisia oikeuksia, joita yhdellekään eläimelle emme halua antaa?

Jokainen luontokappale joutuu käyttämään hyväkseen ympäristönsä muita eliöitä, esimerkiksi ruokana tai suojana. Mutta miksi on hyväksyttävämpää käyttää hyväksi muiden lajien edustajia kuin oman lajin? Esimerkiksi lääketieteellisissä kokeissa toisten ihmisten käyttäminen toisi jopa parempia tuloksia kuin vierailla lajeilla kokeileminen. Miksi on tuomittavampaa käyttää kokeisiin esimerkiksi sellaista ihmistä, joka ei tajua ympäristönsä tapahtumia, kuin aikuista simpanssia, joka vähintäänkin yhtä hyvin pystyy tuntemaan pelkoa ja kipua?

Päteekö sama myös muihin lajeihin - pitäisikö myös muiden eläinten suosia omaa lajiaan muiden kustannuksella? "Lajin etu" on vanha ajatus, mutta nykybiologia kyseenalaistaa sen vahvasti. Saman lajin yksilöt ovat toki läheisempää sukua keskenään kuin eri lajien yksilöt, mutta saman lajin yksilöt ovat myös pahimpia kilpailijoita saman ekolokeron resursseista. Eläimet pyrkivät yleensä kasvattamaan nimenomaan omien geeniensä osuutta lajin populaation seuraavassa sukupolvessa. Eli kaksi omaa jälkeläistä on parempi kuin yksi oma ja yksi naapurin, ja tämä voi johtaa jopa naapurin kilpailevien jälkeläisten tappamiseen.

"Ihmisoikeuksienkaan" keksimisestä ei edes ole kovin kauan. Ammoin on ollut täysin hyväksyttävää käyttää esimerkiksi orjatyövoimaa, eli sortaa oman lajimme edustajia. En väitä, että orjuus pitäisi palauttaa, koska se olisi "luonnollista", vaan kysyn, millä perusteella ketään ihmistä ei saa kohdella tietyllä tavalla, mutta muita eläimiä saa?

Se, miten ihminen kohtelee oman lajinsa edustajia muihin lajeihin verrattuna on yksi kysymys. Toinen on se, miksi ihminen kohtelee muita eläimiä niin eri tavoilla. Miksi joku eläinlaji on arvokkaampi kuin joku toinen, miksi joillain on enemmän oikeuksia kuin toisilla? Tarkoitan nyt erityisesti länsimaista ajattelutapaa. Miksi nautaa saa syödä, mutta koiraa ei? Miksi minkkiturkki on ok, mutta kissaturkki ei? Miksi naalia saa pitää pysyvästi alle neliömetrin häkissä, mutta koiraa ei? (Kuka turkistarhaaja pitäisi hyvillä mielin koiraansa samoissa oloissa kuin sinikettujaan?) Ja palatakseni ihmisen ja muiden eläinten väliseen eroon: miksi gorillaa saa pitää eläintarhassa näytteillä, mutta ihmistä ei? (Ennen vanhaanhan esimerkiksi epämuodostuneet ihmiset olivat hyvin suosittuja sirkusnähtävyyksiä.)

En vaadi kaikkia ryhtymään tiukan linjan vegaaneiksi tai lakaisemaan polkuja edessään muurahaisten tappamisen välttämiseksi. Mutta kun kerran pidämme itseämme niin kovin älykkäänä ja ylevän moraalin omaavana lajina, voisimme käyttäytyä sen mukaisesti ja tehdä loogisia päätöksiä siitä, minkälaisia olentoja saa kohdella milläkin tavalla. En tiedä, mitkä ne moraalisesti oikeat säännöt olisivat, mille lajeille pitäisi esimerkiksi myöntää oikeus elämään ja vapauteen. Muiden eläinten (kuten myös toisten ihmisten) kokemia aistimuksia ja tunteita on lisäksi kovin vaikea tutkia. Mutta on joka tapauksessa tekopyhää paheksua koiran syömistä itäisissä maissa ja samaan aikaan ostaa kaupasta leikkelettä vailla tunnontuskia.

Kesäkuun kukkia

Nyt kun lopputentit ovat onnellisesti ohi ja valmistuminen häämöttää, on mukavaa käydä mökillä lomailemassa hyvällä omallatunnolla. Harrastusoptiikalle on mökillä käyttöä - kiikarilla katsotaan lintuja ja kameralla mm. kukkia ja perhosia. Perhosia on tosin toistaiseksi näkynyt yllättävän vähän, mutta syy ei ole ainakaan ravinnonpuutteessa - tässä valikoima kesäkuulle tyypillisiä kukkia!


Lajit vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas:
koiranputki (Anthriscus sylvestris)
kissankäpälä (Antennaria dioica)
oravanmarja (Maianthemum bifolium)
metsäkurjenpolvi, vaalea muoto (Geranium sylvaticum)
puna-ailakki (Silene dioica)
mäkitervakko, "tervakukka" (Lychnis viscaria)
nurmitädyke (Veronica chamaedrys)
tarhaomenapuu (Malus domestica)
metsäkurjenpolvi, tumma muoto
(väleissä ja alla näkyy myös niittyleinikkiä, Ranunculus acris)

Luonnonkukat, erityisesti kukkaniityt ovat minusta usein paljon kauniimpia kuin ulkomaiset, mahtipontisiksi jalostetut puutarhakasvit. Toki niissäkin on paljon hienoja ja perinteisiä kukkia, ja esimerkiksi parhaat tuntemani perhosmagneetit ovat vieraslajeja. Kannustaisin kuitenkin kaikkia niitä onnellisia, joilla on mahdollisuus omaan puutarhaan tai palstatilkkuun, säilyttämään ja pitämään yllä luonnonkukkaniittyjä. Ne ovat keitaita monenlaisille pikkueläimille, kuten juuri perhosille. Kedot ja niityt ovat myös virallisesti uhanalaisia luontotyyppejä.

Alarivin keskellä oleva omenapuun kukka ei ole luonnonkasvi, mutta silti hauska löytö - kukka nimittäin kasvaa hernekepissä, joka otettiin viime talvena karsituista omenapuun oksista! Kahteen tällaiseen maahan tökättyyn keppiin ilmaantui muutama kukka. Katsotaan, tuleeko omenia :-)

Hyvää juhannusta!

Pelasta Pallas, osa 2

Liittyen edelliseen kirjoitukseen, Pelasta Pallas -liike pyytää nyt myös ottamaan suoraan yhteyttä ympäristöministeriin. Lainaan taas liikkeen toimijoita:

Muutaman seuraavan viikon aikana kaikkein tärkeintä on, että ympäristöministeri Paula Lehtomäki saisi paljon suoria yhteydenottoja kansalaisilta. Ympäristöministeriö käsittelee hotellirakentamiseen tähtäävää lakiesitystä parhaillaan. Lehtomäellä on suuri vaikutusvalta
lakiesityksen sisältöön. Jos hän saa tarpeeksi monilta ihmisiltä kohteliaita ja ystävällisiä viestejä, joissa häntä pyydetään estämään Pallaksen lisärakentaminen, sillä voi olla parhaassa tapauksessa ratkaiseva vaikutus lopputulokseen.

Jos haluat lähettää sähköpostia Lehtomäelle, se käy kätevästi Pelasta Pallas -nettisivujen kautta. Perinteinen kirje tai postikortti on myös hyvä vaihtoehto. Postiosoite on: Ympäristöministeri Paula Lehtomäki, PL 35, 00023 Valtioneuvosto.