Meren metsät aaltojen alla

Pääsin viettämään pitkää helatorstai-viikonloppua ystäväperheen mökille saaristoon. Käytin tilaisuuden hyväkseni, ja tein yhden Itämereen liittyvän Pihka-tehtävän: tutustuin yhdessä 6-vuotiaan kummilapsen kanssa meren metsiin, eli rakkolevään ja siitä löytyviin ötököihin. Tunnistusapuna toimi mainio Aaltojen alla -opas, josta useimmat allaolevat lajinimet ja lisätiedot ovat peräisin. Kuvissa mittakaavana toimivat usein allekirjoittaneen tai assistentin sormet tai kämmen. Kuvat suurenevat klikkaamalla.


Rakkolevä (Fucus vesiculosus) on tunnetuimpia ja suurimpia Itämeren leviä. Se luetaan nk. ruskoleviin (Phaeophyta/Phaeophyceae) ja on sukua valtamerten jättimäisille, kymmenien metrien korkuisia merenalaisia metsiä muodostaville kelppi-leville. Omanlaisiaan metsiä muodostavat rakkolevätkin, sillä laji on hyvin yleinen Itämeressä ja tarjoaa suojan, ravinnon ja/tai elinalustan yllättävän monille muille lajeille. (Kuva ei ole tutkimuspäivältä, vaan aiemmalta retkeltä. Meidän levämme olivat näin toukokuussa vielä hieman pienempiä.)



Ensimmäinen löytö pisti silmään heti levää nostettaessa - levän pinnalla oli jotain pehmeää ja huokoista massaa. Kyseessä lienee murtovesisieni (Ephydatia fluviatilis), joka on ainoa Itämeressä elävä sienieläin. Sienieläimethän (Porifera) ovat jännittävä ryhmä melko alkeellisia eläimiä, joista löytyy mm. pesusienten valmistukseen käytettäviä lajeja. Murtovesisienen ulkonäkö vaihtelee, mutta sen elintavat ovat samanlaiset kuin muillakin sienieläimillä.



Seuraavan levänkappaleen pinnalta löytyi lisää kasvualustan hyödyntäjiä. Keskellä kuvaa on useita merirokkoja (Balanus improvisus), joita kirja luonnehtii mainiosti: "Merirokko on kuudesta vaaleasta kalkkikilvestä muodostuvan liikkumattoman kraaterin sisällä elävä pieni äyriäislaji." Merirokko on siis paikalleen jähmettynyt äyriäinen, rapujen sukulainen. Tarkempi ryhmä on siimajalkaiset (Cirripedia), ja jos on nähnyt merirokon siimamaisten pyyntijalkojen työntyvän ulos kuoresta ja viuhtovan edestakaisin vedessä ravintohiukkasia napaten, tietää nimen olevan osuva. Merirokon toukka on uiva, ja löydettyään hyvän kasvupaikan se ankkuroituu paikoilleen ja kasvattaa itselleen kovan suojakuoren.

Kuvan vasemmalla puoliskolla näkyy myös toinen laji, edellisen kuvan sienieläintä muistuttava verkosto levän pinnalla. Tämä on täysin eri eläinryhmää, sammaleläimiä (Bryozoa/Ectoprocta) edustava, mutta vähintään yhtä jännittävä levärupi (Electra crustulenta). Sammaleläinten asema eläinkunnan luokittelussa on epäselvä, useimmiten ne luetaan joko omaksi pääjaksokseen tai pikarimatojen (Ento-/Endoprocta) kanssa samaan ryhmään. Pikkuruiset sammaleläimet muodostavat tiiviin yhdyskunnan, jossa jokaisella yksilöllä on oma pieni suojalokero.



Tämän pintapuolisen tarkastelun jälkeen huljutimme rakkoleviä vesivadissa, nostimme levät sivuun ja katsoimme mitä vadista löytyy. Suurimpina ja vilkkaimpina silmiin pistivät ensimmäisenä vedessä vilistävät siirat (Isopoda), joita löytyi useampiakin eri kokoisia ja värisiä yksilöitä. Ne kaikki kuuluivat luultavasti kuitenkin samaan lajiryhmään, leväsiiroihin (suku Idotea), ja todennäköisimmin kyseessä on myös leväsiira-niminen laji (Idotea baltica). Siirat ovat tyypillisiä äyriäisiä, joilla on kova kuori, jaokkeinen ruumis ja jokaisessa jaokkeessa pari nivelikkäitä jalkoja.


Leväsiirat ovat tunnettuja vaihtelevasta värityksestään, ja sitä on tutkittu paljon. Kirjan mukaan "Kuviointierot ovat perinnöllisiä ja auttavat populaatioita naamioitumaan, mutta siirat pystyvät myös vaihtamaan väritystään alustan mukaan." Tässä kuvassa näkyy (vas. ylh.) kuitenkin kaikille leväsiiroille yhteinen tuntomerkki: viimeisen jaokkeen nk. pyrstölevyssä on kolme hammasta, joista keskimmäinen on muita pidempi.



Vielä yhdenlainen äyriäinen saatiin havaintolistalle, kun saavista löytyi myös yksi katka (Amphipoda), todennäköisesti jokin leväkatka (suku Gammarus). Katkat eivät ole katkarapuja, vaikka sukua ovatkin ja hieman samannäköisiä. Näilläkin on kova kuori ja paljon jalkoja, mutta siinä missä siirat ovat hieman litistyneitä ylhäältä ja alhaalta, katkat ovat litteitä sivusta päin. Ne uivat heiluttamalla voimakasta pyrstöään ylös alas. Pää ja pitkät tuntosarvet näkyvät oikealla, ja vasemmalle ylös sojottaa tyypillisesti yksi jalkapari.



Vikkelistä äyriäisistä siirryimme vastakohtaan, hitaisiin nilviäisiin. Aluksi Itämeren tyypillisin simpukka, sinisimpukka (Mytilus trossulus), joka on helppo tuntea pisaranmuotoisesta, sinisen tummasta kuoresta. Lainaan taas havainnollista kirjaa: "Sinisimpukka on Itämeren rannikkoekosysteemin avainlajeja. Simpukkayhdyskunnat tarjoavat rakkolevien tapaan suojaa ja ruokaa useille pienille eläinlajeille ja puhdistavat ympäristön vettä. Joidenkin arvioiden mukaan Itämeren sinisimpukat suodattavat vuodessa koko meren tilavuuden verran vettä."


Uhrasimme yhden simpukan luonnontutkijan uteliaisuutemme tyydyttämiseksi (ynnä kunnianhimoisiin opetustarkoituksiin), ja tältä näyttää sinisimpukka sisältä. Kuusivuotias vaikutti hieman hämmästyneeltä kun yritin selittää, että simpukan sisällä asuu elävä eläin. Vaikka ruumis näyttää epämääräiseltä, sieltä löytyy monta tärkeää elintä, ja simpukka mm. hengittää ja syö kuten muutkin eläimet. Oikealla ylhäällä näkyy myös kuoren sisäpinnan hienoa helmiäistä (helmiä nämä simpukat eivät kuitenkaan valmista).



Toisenlainenkin simpukka löytyi, tosin pelkkä kuori. En ole vielä onnistunut selvittämään tämän nimeä, mutta mieleeni tulee vaeltajasimpukka (Dreissena polymorpha), jota kirjan mukaan ei pitäisi olla ao. merialueella, läntisellä Suomenlahdella. Toisaalta kyseessä on "Kaspianmereltä ja Ural-joelta peräisin oleva laji, joka on vallannut Euroopan sisävesistöjä jo 1800-luvulta lähtien ja vuoteen 1995 mennessä levinnyt myös Suomenlahden itäosiin." Ehkä laji on siis nimensä mukaisesti jo vaeltanut eteenpäin.



Suomessa tavataan kahta ryhmää nilviäisiä, simpukoita ja kotiloita, ja löysimme edustajan myös jälkimmäisistä. Tämä muutaman millimetrin mittainen söpöliini on pieni leväkotilo (Theodoxus fluviatilis), jonka tunnistaa helposti siitä, että kuoren uloin kierre on muita paljon leveämpi ja siten myös suuaukko on suhteellisesti hyvin suuri. Kuvassa saattaa näkyä myös kalkkinen kilpi, jolla leväkotilo pystyy sulkemaan kuoren suun.



Tässä vaiheessa osasimme jo keskittyä etsimään melko pieniä uusia tuttavuuksia, ja löysimme vielä muutaman matomaisen olion. Näistä huomattavin oli herttainen mittarijuotikas (Piscicola geometra), joka on harvoja suolaisessa vedessä eläviä juotikkaita. Juotikkaathan (Hirudinea) ovat kastematojen eli lierojen sukulaisia, molemmat kuuluvat nivelmatojen (Annelida) pääjaksoon ja sen alla harvasukasmatojen (Oligochaeta) luokkaan. Mittarijuotikkaalla on kunnon juotikkaan tavoin imukupit molemmissa päissä ruumista, ja nimensä se on saanut mittarimatomaisesta liikkumisesta, jota on kiehtovaa seurata. Nuori assistenttini ilahdutti julistamalla mittarijuotikkaan uudeksi lempieläimekseen!



Hidasliikkeisempiä matoja löytyi ryömimästä vadin pohjalta. Kuvat esittelevät kaksi pientä laakamatojen (Platyhelminthes) pääjaksoon ja värysmatojen (Turbellaria) luokkaan kuuluvaa lattanaa (Tricladida). Lajinmääritykset ovat epävarmoja, mutta veikkaan yläkuvan tummanpuhuvan veijarin olevan rannikkolattana (Planaria torva), jonka tuntomerkki, vaaleiden alueiden ympäröimät kaksi silmää, näkyvät oikealla.


Alemmassa kuvassa puolestaan lienee maitolattana (Dendrocoelum lacteum), vaikka väritys onkin melko tumma maidonvaaleaksi kuvaillulle lajille. Muita näin vaaleita tai muuten tuntomerkkeihin sopivia lajeja kirjasta ei kuitenkaan löydy. Tälläkin erottuu kaksi tummaa nappisilmää, jotka tyypillisesti tekevät lattanoista sympaattisen näköisiä.



Kaikkein pienin löytömme on jo niin pieni, etten ole varma edes sen pääjaksosta. Ajattelin aluksi surviaissääsken (Chironomidae) toukkaa, jotka ovat yleisiä Itämeressä, koska ne ovat harvoja hyönteisiä, joiden toukat voivat elää suolavedessä. Toukat tunnetaan punaisina, mutta ovat joskus myös vaaleita tai vihertäviä. En kuitenkaan pysty erottamaan sääskentoukalle tyypillisiä jalka- ja valejalkapareja, vaan toukka/mato näyttää täysin sileältä. Ehkä tässä onkin jokin harvasukasmato (Oligochaeta), joita on Itämeressä monenlaisia.



Löysimme rakkolevän seasta siis hämmästyttävät 12 erilaista eläintä! On hienoa huomata, miten monimuotoista elämää Itämerestä ja rakkolevästä löytyy. Lopuksi bonuskuva eliöstä, joka ei löytynyt levän seasta, vaan ajelehtimasta kuolleena rantavedessä. Madon sivuilla olevien sukaskimppujen perusteella tässä taitaa olla edellä mainittujen harvasukasmatojen rinnakkaisryhmää, monisukasmatoja (Polychaeta) edustava otus. Yritän selvittää tällekin tarkemman nimen - ehdotuksia saa esittää!

------------------------------------
Pihka-suoritukset 16.5.2010

Tehtävä: Meren metsät - valmis (1 tähti)

Tähtiä saatu yhteensä: 16/20.
------------------------------------

Oikeuksia

Sain sähköpostiin tiedon mielenkiintoisesta tapahtumasta. On jännittävää, miten monella eri tasolla muihin luontokappaleisiin voi suhtautua. Tulee mieleen karkea akseli, jolla ollaan hitaasti kulkemassa eliöiden näkemisestä ensisijaisesti hyödynnettävänä luonnonvarana kohti tilaa, jossa eliöillä on itseisarvo, olemassaolon oikeus. Mutta kuuluisiko niille enemmänkin oikeuksia, mitä ja miten paljon, eroavatko oikeudet eri eliöiden välillä, ja jos kyllä, miten erot ja oikeudet määritellään ja kuka niistä päättää?

CETACEAN RIGHTS. FOSTERING MORAL AND LEGAL CHANGE

A meeting organized by the Whale and Dolphin Conservation Society – WDCS

Date: Friday 21 May 2010
Time: 9.30-12.30 a.m. and 14.30-18 p.m.
Venue: Helsinki Collegium for Advanced Studies, University of Helsinki
Address: Fabianinkatu 24 (first floor seminar room)

In spite of some forms of conservation measures, cetaceans are currently treated as resources to be harvested. And yet, many elements point in a different direction. International law manifests a growing sense of duty to whales and dolphins; contemporary ethical reflection brings new theoretical tools to bear on cetacean moral status; and scientific research gives us novel insights into the complexities of cetacean minds and societies. In the light of this, scholars from the relevant disciplines draw together to spell out all the implications of such developments, and to build a collective case for the attribution of basic moral and legal rights to cetaceans, great and small.

SPEAKERS (in order of appearance)

Thomas Wilhelmsson (Rector of the University of Helsinki, Finland), Welcome address

Chris Butler-Stroud (WDCS), Opening address and presentation on the state of the world for cetaceans

Matti Häyry (University of Helsinki, Finland, and University of Manchester, UK), “Whale Rights and Applied Ethics: The ideas of dignity, solidarity, and precaution”

Sudhir K. Chopra (Cambridge University, UK), “Revisiting Whales’ Right to Life”

Thomas I. White (Loyola Marymount University, US), “Beyond Personhood: Cetaceans and the Challenge of Identifying Species-Appropriate Standards”

Hal Whitehead (Dalhousie University, Canada), “Cetacean cultures and cetacean rights”

Lori Marino (Emory University, US), “Dolphin Rights: A Test of our Ethical Honesty”

Niki Entrup and Margi Prideaux (WDCS), “Confronting the Sustainability Paradigm and Deciding Who is ‘Beyond Use’”

Paola Cavalieri (Etica & Animali, Italy), “Cetaceans: From Bare Life to Nonhuman Others”

Dialogue between audience and presenters

Each talk will be followed by a brief discussion

Matti Häyry
Professor, Fellow
Helsinki Collegium for Advanced Studies
Fabianinkatu 24 (P.O. Box 4)
00014 University of Helsinki
Finland

matti.hayry@helsinki.fi
http://www.helsinki.fi/collegium/english/staff/Hayry/hayry.htm

matti.hayry@manchester.ac.uk
http://www.law.manchester.ac.uk/aboutus/staff/matti_hayry/default.htm

Ydinasiaa

Alkuun lyhyesti oma kantani: Suomeen ei pitäisi myöntää lupia uusille ydinvoimaloille. Syyksi pitäisi riittää jo edellisen, edelleenkin keskeneräisen, tragikoomisen voimalaprojektin opetukset, jotka Seppo Leinonen on osuvasti tiivistänyt.

Listan ulkopuolelta mainittakoon vielä, että rakentaminen on työllistänyt lähinnä ulkomaalaisia vierastyöläisiä (mikä sinänsä ei välttämättä ole huono asia, mutta torppaa argumentin suomalaisten työllistämisestä), ja myöhästymisen kustannukset veronmaksajille lähestyvät Greenpeacen mukaan jo kolmea miljoonaa euroa - summa kasvaa 3190 eurolla minuutissa. Mielestäni meille pitäisikin perustella, miksi ihmeessä haluaisimme lisää tällaisia projekteja?

Aiheesta voisi sanoa paljonkin, mutta koska moni asia on jo sanottu paremmin muualla, tässä luettavaksi muiden tuottamia tekstejä:

Äänestä ydinvoima historiaan -kampanja: Viisi syytä sanoa ei ydinvoimalle

Ympäristöjärjestöt: Hallitus haluaa Suomesta maailman suurimman ydinjätteen tuottajan

YLE: Asiantuntijat: Hallitusvalta laiminlöi vuoden 2002 risupaketin

Leo Stranius: Pekkarinen esittää lisäydinvoimaa - Miksi?

Lopuksi tietoa käynnissä olevista kampanjoista:

Käytä valtaasi -tee äänestyssitoumus!
Sitoumuksessa lupaat ensi eduskuntavaaleissa 2011 äänestää kansanedustajaa, joka eduskunnassa äänestää uusien ydinreaktorien rakentamista vastaan, tai uutta kansanedustajaehdokasta, joka vastustaa ydinvoimaa. Ennen eduskuntavaaliäänestystä tulet saamaan sähköpostitse viestin miten nykyiset kansanedustajat äänestivät ydinvoimasta. Sitoumus ei sido sinua virallisesti mihinkään eikä tietojasi julkaista. Sitoumuksen on tehnyt jo yli 20 000 henkilöä.

*************************************************************************************

Ydinvoima historiaan-päivä
Tule mukaan mielenosoitukseen lauantaina 8.5.

Paikka: Rautatientori, Helsinki
Aika: Lauantaina 8.5. klo 12-16

Mielenosoituksessa on äitienpäivän kunniaksi teemana Säteilevä perintö - millaisen perinnön sinä haluat jättää jälkipolville?

*************************************************************************************

Kuva lainattu Leo Straniuksen blogista.

Kierrättäjän pikalinkit

Tämä vaikuttaa loistavalta idealta:
www.netcycler.fi

Eikä pidä unohtaa myöskään:
www.kuinoma.fi

Tämä on toivoakseni kaikkien tiedossa:
www.kierratyskeskus.fi

Hieman kaupallisempi versio:
www.huuto.net

Ja kun mitään ei ole enää tehtävissä:
www.kierratys.info

Lumijäljillä

Upottavien pakkaslumien päälle ensimmäisillä suojakeleillä syntynyt hentoinen hankikanto sekä suhteellisen lähellä sijaitseva vuokrauspalvelu innostivat viime viikonloppuna kokeilemaan uutta luonnossaliikkumistapaa: lumikenkäilyä.

Meno oli todella hauskaa, sillä hankikantoa oli juuri sopivasti, joten kulkeminen ei ollut raskasta (kengällä astuessa sen sijaan humpsahti hyvinkin puolen reiden syvyyteen!), ja lumikengillä pääsi paikkoihin, joihin ei muina vuodenaikoina ole asiaa, kuten kosteille rantavyöhykkeille. Oli erikoista katsoa rannalla olevaa lintutornia kerrankin vesilinnun näkökulmasta.

Ensimmäinen Kevätseuranta-viikonloppu oli kovin luminen, joten Ämmässuolle matkaavia harmaalokkeja lukuunottamatta Kevätseuranta-havaintoja ei retkellä tullut. Rauhallisissa paikoissa oli jäljistä päätellen liikkunut kuitenkin paljon eläimiä, joten otinkin asiaksi suorittaa Pihkan lumijälki-tehtävän. (Kuvat ovat huonolaatuisia, ensinnäkin siksi että ne on piirretty ulkona ja toiseksi siksi että skannerin puutteessa käytin niiden digitointiin kameraa.)


Ensimmäinen jälki oli tuttu, ja samanlaisia esiintyi alueella niin paljon, että kaikesta päätellen seudun oravakanta voi paksusti. Varpaat eivät erottuneet kovin hyvin, mutta lukumäärän pystyi kuitenkin laskemaan: oravallahan on etujaloissa neljä, mutta takajaloissa viisi varvasta. Oravan loikkiessa syntyvä jälkikuvio on tosin helposti tunnistettavissa ilman varpaitakin.



Jäniksen jälkikuvio on oravaakin tutumpi, mutta tarkka lajinmääritys on toisaalta vaikeaa. Ilmeisesti ainoa kunnollinen tuntomerkki on takakäpälän leveys, ja näiden jälkien kapeuden perusteella arvelisin kulkijaa rusakoksi. Molemmilla lajeilla etukäpälän varpaat ovat hauskasti järjestäytyneet.



Tällaisia hyppelyjälkiä oli melko paljon metsikössä siellä sun täällä. Jälki oli sen verran epäselvä, etten osaa arvata sille lajia. Se on toisaalta todennäköisimmin jokin pikkujyrsijä, joita ei muutenkaan käytännössä pysty lajilleen jäljistä määrittämään. Nyrkkisääntönä olen joskus oppinut, että hiiriltä jää jalkojen väliin hännän jälki, mutta myyriltä ei, mutta en usko sen olevan läheskään yleispätevä keino.



Lintuja harvemmin tunnistetaan jälkien perusteella, mutta tässä tapauksessa veikkaan varista. Mainio Mikä tästä meni -opas nimittäin tietää kertoa, että varislinnuille ovat tyypillisiä jalkapohjien pienet kyhmyt, jotka näkyvät myös kulkujäljissä. Lisäksi koko ja kävelytyyli (kävellen, ei hyppien) sopivat varikseen. Fasaanin sulkee pois pitkä takavarvas - kanalintujen takavarvas on kirjan mukaan lyhyt.



Ketun jäljet tunnistan jälkikuvion, en yksittäisen jäljen perusteella. Helminauhamainen, tasainen ja määrätietoinen jälkijono poikkeaa paljon koiran poukkoilevasta menosta. Näitäkin jälkiä löytyi paljon, mutta yksikään ei ollut niin tuore, että tassun piirteet olisivat erottuneet.



Bonuksena erikoisempi jälki seuraavalta päivältä. Äkkiseltään ajattelimme jänistä, mutta kuvio vaihteli jänismäisestä lähes oravamaiseen järjestykseen. Tällainen vaihtelu on tyypillistä näätäeläimille, joista todennäköisin koon ja ympäristön (pusikkoinen järvenranta) perusteella lienee minkki.

Harvinaisen lumisen talven jatkona olemme nähtävästi saamassa vaihtelun vuoksi melko myöhäisen kevään. Seuraava Kevätseuranta-viikonloppu on 27.-28.3., ja toivon että Ahvenanmaalta löytyisi silloin jo hieman enemmän kevään merkkejä!

------------------------------------
Pihka-suoritukset 14.3.2010

Tehtävä: Lumijäljet - valmis

Tähtiä saatu yhteensä: 15/20.
------------------------------------