Sekalaisia ajatuksia

Seuraavat asiat ovat lähipäivinä pyörineet mielessä, mutta en ole saanut mistään niistä aikaiseksi kunnon blogikirjoitusta.

ALKU-hanke. Perehtymättä syvällisesti on vaikea sanoa, mitä tämän hankkeen ansiosta oikeasti tulee tapahtumaan. Parhaimmillaan se voi parantaa eri virastojen välistä viestintää ja yhteistoimintaa, pahimmillaan se on keskustapuolueen salainen suunnitelma liian hyvin toimivan suomalaisen ympäristöhallinnon tuhoamiseksi. Kukin pätelköön ja pelätköön itse. Lisätietoja mm. Valtiovarainministeriön ja Suomen luonnonsuojeluliiton sivuilta.

Joulumyyjäisten "ympäristöystävällisyys". Kuten Kulutusjuhlan linkittämä Anu sen ilmaisi, "Erilaiset myyjäiset muistetaan listata aina mukaan, kun mietitään eettisempiä ja ekologisempia joululahjaehdotuksia. Mutta jotenkin minulle silti jäi päällimmäiseksi mielikuvaksi se, että suurin osa tarjolla olevasta tavarasta on krääsää. Minusta maailma ei pelastu sillä, että ostan joulumyyjäisistä rintanappeja, jääkaappimagneetteja, koristeltuja peilejä, meikkipussukoita tai omatekemän näköisiä rihkamakoruja". Olen täsmälleen samaa mieltä, kuten kommenteissa totesinkin.

Kalan alkuperä. Miksi suomalaiset ovat kauhean tarkkoja lihan alkuperämaasta, mutta kalaa voi ihan mielellään tuoda vaikka Kiinasta ilman että kukaan kysyy mitään? Ja miksi saalistetaan/ostetaan kaloja, jotka ovat sukupuuttoon kuolemassa? Miksei kalalla ole ympäristömerkkejä? Nyt WWF kertoo, että MSC-kalasertifikaatti on tulossa käyttöön Suomessakin, ulkomaisiin kalatuotteisiin. Merkkiviidakossa seikkaileva kuluttaja kyllä ilahtuisi, jos ei enää tarvitsisi opetella uusia erilaisia ekomerkkejä, mutta parannus on silti huikea, jos sertifioidut tuotteet yleistyvät!


Taviokuurnan synttärit! Matkahuumassa kolmivuotis-syntymäpäivä pääsi livahtamaan täysin ohi ajatuksista. Menneen juhlan kunniaksi julkaisen vielä yhden matkakuvan (olkoon se synttärikukkakimppu!), joka on otettu tismalleen blogin syntymäpäivänä, 14.10. Harvardin luonnontieteellisessä museossa Bostonissa. Museossa oli näyttely vanhoista kukkamalleista, joita ennen oli käytetty kasvitieteen opiskelussa ja tutkimuksessa. Kiinnostavaa on, että koska muovia ei vielä ollut käytössä, kaikki mallit olivat lasia! Kyllä, myös tuo kannukasvi tuossa kuvassa, juurikarvoineen päivineen. Esillä oli satoja malleja ja näky oli uskomaton. Kaikki oli pienintä yksityiskohtaa myöten aidon näköistä, mutta lasista tehtyä, palmunlehdistä vesiherneeseen.

Sokerina pohjalla: jos et vielä ole katsonut Mainoskupla-kilpailun yleisöäänestystä voittanutta Viherpesu-videota, katso se vaikka samantien. Suosittelen :-)

Keittiöpsykologiaa joulusta

Nyt se väistämättä alkaa - jouluhössötys.

Toisaalta ihmiset paheksuvat jouluajan alkamista "liian aikaisin", mutta toisaalta joulu on monelle ihana asia, jota on mukava odottaa ja valmistella. Itselläni on tällä hetkellä hieman ristiriitainen olo - mikä se joulu on, jota on kiva odottaa, ja miksi toisaalta sen odotusajan alkaminen ärsyttää?

Jouluhan on juhla, ja juhla lienee lähtökohtaisesti sellainen asia, josta ihmiset pitävät. Joulu on vieläpä yhteisöjuhla, eli kaikki juhlivat joulua samaan aikaan. Joulu toistuu samaan aikaan joka vuosi, ja siitä on myös historiallisista syistä kehittynyt suuri juhla, jolla on pitkiä perinteitä. Tämä kaikki osuu vielä vuoden pimeimpään aikaan, jolloin arjen katkaiseva suuri juhla on enemmän kuin tervetullut.

Joillekin joulun juhlintaan liittyy paljon hengellistä merkitystä. Toisenlaista henkistä merkitystä jouluaika saa perheen omien perinteiden toistumisesta ja omien lapsuusmuistojen verestämisestä. Toisille se on lähinnä tilaisuus päästä viettämään aikaa perheen kanssa, syödä epäterveellisesti ilman huonoa omaatuntoa ja levähtää hetki työkiireistä. Lahjoja on myös hauska saada, se on myönnettävä.

Kun kaikki nämä joulun ominaisuudet summaa yhteen, ei ole ihme, että joulusta hössötetään niin paljon.

Hössötys voi toisaalta saada nopeasti negatiivisia piirteitä. Joulun onnistumisesta on helppo ottaa paineita - kaiken pitäisi olla täydellistä ja ihanaa. Paineita ei helpota se, että kaupat ottavat joulusesongista kaiken irti, ja kertovat mainoksissaan, miten onnellinen joulu syntyy ostamalla. On myös sosiaalisia paineita - täti loukkaantuu, jos ei saa joulukorttia, ja jos yhdelle serkulle haluaa antaa joululahjan, kaikille muillekin serkuille on ehkä hankittava lahja. Oman pään sisäisiä paineita kehittää se ristiriita, että moni elättelee haavekuvaa itse tehdyistä tai muuten henkilökohtaisista lahjoista, mutta päätyy silti shoppailemaan ostoskeskuksen ruuhkaan.

Ehkä joulusesongin alkaminen aiheuttaakin tästä syystä ärsytystä: joulu on teoriassa ihana juhla, mutta tunnelma menee tavallaan pilalle kun joutuu ajattelemaan käytännön asioita, jotka "pitäisi" ehtiä hoitaa arkikiireiden lisäksi: kaikkia niitä ruokia joita haluaisi syödä muttei jaksaisi valmistaa (vaikka oikeasti pitäisi, koska eiväthän kaupan einekset ole sama asia), lahjojen keksimisen ja hankkimisen työmäärää, korttien kirjoittamista viime hetkellä muuttuneita osoitteita metsästäen ja kodin suursiivousta, joka tehtiin viimeksi viime jouluna, eikä silloinkaan kiireen vuoksi kovin hyvin.

Joulun kaupallisuudesta valittaminen on oikeastaan tekopyhää, sillä harvalla meistä on aikaa/taitoa tehdä itse kaikkea jouluun kuuluvaa (ja vielä harvempi pystyy karsimaan "jouluun kuuluvien" asioiden listaa omien resurssiensa mukaiseksi). Kaikki me ostamme jotain joulua varten, kuten muutakin elämää varten. Siitä huolimatta minua kyllä ärsyttää se, että kaupat niin sumeilematta käyttävät joulua hyväkseen saadakseen ihmiset kuluttamaan paljon rahaa.

On hassua ajatella joulua ratkaisua vaativana ongelmana, mutta käytän sitä termiä silti: ihmiset ratkaisevat tämän ongelmatilanteen eri tavoin. Suku ehkä kerääntyy isovanhempien luokse, koska heillä on paremmin aikaa hoitaa valmistelut, tai aikuisten kesken sovitaan, ettei joululahjoja ja -kortteja tarvitse hankkia. Jotkut pakenevat joulua ulkomaille tai mökille (vaikka veikkaan, että aika harva malttaa olla yhtään juhlimatta siitä huolimatta). Loput yrittävät vain selviytyä ja järjestää joulujuhlan niin hyvin kuin pystyvät.

Oma selviytymisstrategiani perustuu stressin välttämiseen. Yritän miettiä, mikä oikeasti on tärkeää olla juuri jouluaattona olemassa - onko sillä oikeasti väliä, vaikka ehtisi tehdä lanttulaatikon vasta välipäivinä? Jos tiedän, että haluan antaa jollekin lahjan, yritän pitää asian mielessä läpi vuoden ja kerätä pikkuhiljaa lahjavarastoa/ideoita. Vältän ruuhkaisia ostospaikkoja, ja pyrin tekemään pyhien ruokaostokset päivä tai kaksi ennen viimeistä mahdollisuutta.

Ympäristösyistäkin olen pyrkinyt vähentämään tavaralahjojen määrää, erityisesti väkisin keksittyjen. Helppoa on, jos lahjansaaja selvästi toivoo jotain tarpeellista, tai muuten tietää mikä varmasti ilahduttaa (eräs parhaista joululahjoistani on ollut kaksi cd-levyä, joita en osannut edes toivoa!). Mutta jos näin ei ole, mielestäni hyviä lahjaideoita ovat esimerkiksi:

• Herkut, kuten suklaa. Lahjasuklaaksi voi valita hintavampaa luomua ja/tai reilua kauppaa.
• Lehtien tilaukset. Suosikkejani lahjalehdiksi ovat Suomen Luonto ja Sieppo (lasten luontolehti).
• Lahjakortit. Näin varmistaa, ettei tule hankittua tarpeetonta. Lahjakortti voi olla tietyn kaupan lisäksi myös johonkin aineettomaan, esimerkiksi Lippupalveluun tai hierojalle.
• Omat "lahjakortit". Lupaat vaikka tulla lastenvahdiksi viitenä valinnaisena iltana tai pestä ikkunat.
  
• Heille, joilla on jo kaikkea: rahalahja johonkin hyvään tarkoitukseen. Monista paikoista voi ostaa jotain kivaa vaikkapa kehitysmaahan, ja Suomessa voi ostaa esimerkiksi palan ikimetsää suojeluun.

Joulustressin välttämiseksi kannattaa myös lopettaa valittaminen siitä, että hössötys alkoi liian aikaisin. Nyt on nimittäin jo ihan oikeasti aika aloittaa valmistelut. Joulukorttien halvemman postituksen takaraja on jo kolmen viikon päästä - jotta postitus ei jää siihen stressiä synnyttävään viime tippaan, homma kannattaa siis hoitaa vaikka heti. Mutta tietysti vain jos ylipäänsä haluaa lähettää joulukortteja - ei siis kannata ottaa stressiä siitäkään :-)

______________________

P.S. Älä osta mitään -päivää vietetään perjantaina 28.11. (sivuilla mm. aineeton lahjalista). Tänä vuonna päivän teemana on vapaa kaupunkitila - onko kaupungeissa paikkoja, joissa voi viettää aikaa ostamatta mitään?

Mahdoton yhtälö

Luonnontieteellisen keskusmuseon mukaan Suomessa pesii 1 000-5 000 heinätaviparia. Siis Suomen kanta on 2 000-10 000 heinätavia.

RKTL:n keräämien metsästäjien omien ilmoitusten mukaan Suomessa ammutaan vuosittain keskimäärin 16 600 heinätavia.

Mitäh?

Kirjoitin tästä mahdottomasta yhtälöstä aikaisemminkin, ja asian nosti taas esille Suomen Luonto -lehti (8/08). Toki heinätaviparit tuottavat poikasia, joten metsästysaikana kanta on suurempi kuin pesivien parien määrä. Mutta kuten aiemmin hahmottelin: vaikka Suomen kaikki heinätaviparit tuottaisivat kymmenen poikasta, jotka kaikki säilyisivät hengissä syksyyn, syyskannasta ammuttaisiin vuosittain puolet?

Jokin siis mättää.

Vaihtoehto 1. Suomessa on paljon enemmän heinätaveja kuin luullaan.

En pidä tätä uskottavana, sillä vaikka kannanarvion haarukka on suuri, Suomen lintukantojen arviointien tausta-aineisto on maailmanlaajuisestikin huippuluokkaa, ja arviot ovat kestävällä tieteellisellä pohjalla. Tärkein syy suureen haarukkaan on todennäköisesti se, että kannan koko todellakin vaihtelee paljon.

Vaihtoehto 2. Kannanarviot ovat kunnossa, mutta heinätavit todellakin tuottavat suuria määriä hyvin selviytyviä poikasia, joten saalista riittää.

Tämä on vielä epäuskottavampi teoria kuin edellinen, paitsi biologisten perusasioiden takia (kaikki parit eivät lisäänny, kaikki eivät tuota huippumäärää jälkeläisiä, jälkeläisistä vain osa selviytyy), myös siksi ettei mikään kanta kestä 50 % vuosittaista verotusta romahtamatta. Lisäksi heinätavien muutto alkaa jo heinäkuussa ja syyskuussa lähtevät viimeisetkin, kun taas metsästysaika alkaa vasta elokuun loppupuoliskolla. Eli kiire tulisi ampua moinen määrä, vaikka lintuja olisikin paljon.

Vaihtoehto 3. Metsästäjien ilmoittamat luvut ovat pielessä.

Tämä on ikävä kyllä todennäköisin näistä kolmesta. Mutta miksi näin olisi? Suomen Luonto kirjoittaa:

Ristiriitaan on haettu selityksiä tunnistusvirheistä, huolimattomasti täytetyistä saalislomakkeista ja tilastoinnista; ammuttujen lintujen määrä kysytään vain osalta metsästäjiä.

Ensimmäinen mahdollisuus on pelottava: jos metsästäjät eivät tiedä mitä ampuvat, on syytä olla todella huolissaan. Mitä lintuja onkaan ammuttu heinätaveina? Voiko mihinkään saalistilastoihin luottaa?

Tilastoinnin virheet voisivat selittää harhan, mutta sekin olisi ikävää, sillä siinä tapauksessa kaikki samalla menetelmällä kerätyt saalistilastot ovat todennäköisesti systemaattisesti virheellisiä ja siksi käyttökelvottomia.

Keskimmäinen hypoteesi, lomakkeen täyttövirhe, on melkeinpä toivottavin. Kuten lehti kirjoittaa:

Tarkkojen siipinäytetutkimusten mukaan metsästäjät saavat todellisuudessa saaliiksi vuodessa noin tuhat heinätavia. (...) On epäilty, että suurin osa "heinätaveista" on sinisorsia, joista käytetään myös heinäsorsa-nimeä.

(lainausmerkit allekirjoittaneen)

Tässä tapauksessa suurin harmi on vain heinätavien ja sinisorsien saalistilaston vääristyneisyys - heinätavit itse eivät oikeasti ole hätää kärsimässä, vaikka saalistilastosta voisi niin päätellä. Tosin tämäkin aiheuttaa hieman huolta. Osa virhemerkinnöistä johtuu varmasti puhtaasta huolimattomuudesta, mutta silti merkittävä osa lomakkeen täyttäjistä ei ilmeisesti tiedä, että on olemassa lintu nimeltä heinätavi, joka ei ole sama asia kuin heinäsorsa. Mitä tämä kertoo metsästäjien lajintuntemuksesta tai heidän saamastaan koulutuksesta?

Olisin erittäin kiinnostunut asiaa paremmin tuntevien kommenteista.













By J. M. Garg, published with Creative Commons -licence (left)

Tässä vertailun vuoksi heinätavi (vas.) ja sinisorsa (oik.). Kuvat esittävät juhlapukuisia koiraita, mikä on tietenkin harhaanjohtavaa, koska puolet linnuista on toki naaraita, ja lisäksi metsästysajan alkaessa suurin osa sorsakoiraista on vielä nk. eklipsipuvussa, joka muistuttaa paljon naaraan asua. En ole lainkaan tutustunut sorsalintujen metsästykseen, joten heinätavi-mysteerin lisäksi olen ihmetellyt, miten metsästäjät ylipäänsä pystyvät tunnistamaan sorsalinnut lajilleen (ennen ampumista) - naaraspukuiset sorsathan ovat kaikki kovin samannäköisiä. Itselläni on usein vaikeuksia tunnistaa niitä, vaikka käytössä olisi kaukoputkikin.

Val(a)istusta

Sain heijastimen tehosta tällä viikolla konkreettisen muistutuksen. Ajoimme tavallisella valaisemattomalla maaseututiellä, jossa oli kapea piennar. Kello oli noin viisi ja ulkona alkoi hämärtää, mutta siellä näki vielä aivan hyvin - ainakin jalankulkijan näkökulmasta. Mutta autosta katsoen olikin jo niin vähän valoa, että emme olisi ajoissa nähneet tien reunaa pitkin kävellyttä miestä koirineen, ellei heillä kaikilla olisi ollut heijastimia!

Tarinan opetus on, että vaikka jalankulkijan mielestä heijastinta ei tarvitsisi, niin autoilijan kannalta tilanne voi olla aivan toinen. Ulkona näyttää pimeämmältä, jalankulkija sulautuu tummissa vaatteissa tummaan taustaan tai varjoihin, sade tai sumu heikentää näkyvyyttä, auton ikkunat saattavat olla huurussa tms. Vaikka tiellä olisi katuvalotkin, ne eivät yleensä valaise kovin hyvin pientareita, ja heijastin helpottaa huomattavasti jalankulkijan havaitsemista. Bussikin pysähtyy pysäkille varmemmin, jos kuljettaja huomaa sinut ajoissa. Ainakin syksyllä, talvella ja keväällä kannattaa siis käyttää heijastinta vaikka koko ajan.

Saarnaan tästä, koska itsekin satunnaisena autoilijana olen hyvin havainnut heijastimen tärkeyden, mutta kuulemma vain puolet jalankulkijoista käyttää heijastinta. Vakuudeksi lainaan vielä muutaman faktan Liikenneturvalta:

• Kevyen liikenteen onnettomuusriski on pimeällä vähintään kaksi kertaa niin suuri kuin valoisana aikana.
• Heijastimen avulla autoilija voi havaita jalankulkijan n. kolme kertaa kauempaa kuin ilman heijastinta.
• Heijastin olisi pelastanut puolet pimeällä tai hämärällä kuolleista jalankukijoista.

Ja tässä vielä havainnollisia kuviakin:

Kuva: Liikenneturva

Kuva (vas.): Liikenneturva/Credinet/JuhaTuomi
Kuva (oik.): Liikenneturva/Rodeo


Lopuksi haluan tarjota pelottelun sijaan positiivisia vinkkejä! Ensin omiani:

Ongelma: En muista siirtää heijastintani siihen takkiin, jonka laitan päälleni.
Ratkaisu: Hanki jokaiseen takkiin oma heijastin. (Ei maksa paljon.)

Ongelma: Heijastimet irtoavat ja hukkuvat. Takkikin repeää hakaneulasta.
Ratkaisu 1: Unohda roikkuvien heijastinten mukana tulevat langat ja hakaneulat. Kiinnitä heijastin tukevalla narulla tukevaan kiinnityskohtaan, esimerkiksi vetoketjun vetimeen. Käytä riittävän lyhyttä narua, niin heijastin ei tartu holtittomasti ympäristön esineisiin (kuitenkin niin että heijastin mahtuu heilumaan).
Ratkaisu 2: Käytä hihan tai lahkeen ympärille kiedottavia heijastinnauhoja, tai kiinnitä vaatteisiin pysyvästi heijastinnauhaa tai -teippiä. Myös reppuun, laukkuun tai muuhun vastaavaan voi laittaa heijastinteippiä.

Ongelma: Minulla ei ole heijastimia, enkä muista erikseen lähteä ostamaan niitä.
Ratkaisu: Osta heijastin aina kun näet sellaisen. Niitä myydään nykyään isoissa ruokakaupoissakin, ja kivoissa malleissa on varaa valita. Jossain vaiheessa niitä on riittävästi kaikkiin omiin sekä perheenjäsentenkin takkeihin ja reppuihin :-)

Sitten Liikenneturvan vinkkejä:

• Heijastin näkyy parhaiten alle metrin korkeudelta.
• Heijastinten tulee sijaita siten, että lähestyvän ajoneuvon kuljettaja näkee jalankulkijan, olipa tämä ylittämässä tietä tai kulkemassa tietä pitkin.
• Jalankulkija tai pyöräilijä ei näy koskaan liian hyvin pimeällä tai hämärässä.
• Eri heijastinmallit eivät ole toistensa kilpailijoita, vaan ne täydentävät toinen toisiaan.

Heijastin on kliseen mukaisesti halpa henkivakuutus. Ja määrääpä siitä nykyään lakikin (jonka toimivuudesta voi olla montaa mieltä, mutta jossa on kuitenkin järkisyy takana).

Amerikan tuliaisia

Blogi on ollut hiljainen, koska maisterinpaperit saanut ja Espooseen reviirinsä onnistuneesti siirtänyt kirjoittaja vietti lokakuun alkuviikot juhlamatkalla itäisessä USA:ssa. Tavoitteena oli nähdä sekä sukulaisia että paikallista luontoa, mikä onnistuikin oikein hyvin.

Pulun näköala Empire State Building'in terassilta.

Etukäteen oli vaikea arvioida, miten hyvin erityisesti lintujen tunnistaminen sujuisi. Lajisto on toisaalta melko samanlaista, toisaalta hyvinkin erilaista. Samanlaista sikäli, että osa lajeista on täysin samoja (esim. kanahaukka ja harmaalokki) ja lisäksi monella tutulla lajilla on melko samannäköinen lähisukulainen Pohjois-Amerikassa (esim. amerikanhaapana ja amerikanhömötiainen).

Toisaalta Pohjois-Amerikassa on paljon tuttujen ryhmien vieraita lajeja (esim. mahlatikka ja amerikannakkeli) ja lisäksi vielä useita täysin vieraita ryhmiä (esim. vireot ja junkot), joihin ei ole minkäänlaista tuntumaa ennestään. Lisäksi lajiston rakenne on erilainen: esim. tiais- ja varislintulajeja oli vähän, mutta erilaisia pieniä kerttuleita ja varpusen näköisiä sirkkuja hurjan paljon. Osa on onneksi helposti tunnistettavia, ja loput oli vain yritettävä nähdä mahdollisimman tarkkaan.

Matka alkoi muutaman päivän oleskelulla New Yorkin isossa omenassa. Sisäkohteista lyhyesti: American Museum of Natural History on upea paikka ja siellä kannattaa viettää koko päivä. Sitten ulos. Tiedossa oli, että Central Park on oikea keidas pilvenpiirtäjäviidakon keskellä, mutta tästä huolimatta puisto yllätti iloisesti. Maisemat vaihtelivat puiston eri osissa hyvin hoidetusta nurmikosta ja peratuista lammikoista lähes luonnontilaisen kaltaiseen metsikköön. No, onhan puisto neljän kilometrin mittainen, joten sinne mahtuukin monenlaista.

Central Park'ista

Central Park oli selvästi myös eläinten mieleen. Kaupungilla ei ollut kuin puluja, vaikertajakyyhkyjä, varpusia ja kottaraisia, mutta puistossa näimme ensimmäisen tunnin aikana noin kaksikymmentä lintulajia. Pensaissa hyppi naukumatkijoita ja purppuraturpiaaleja, lammessa oli sinisorsien seurana harmaasorsia ja amerikanmerimetsoja, ja puissa kiipeili loisto- ja kiipijäkerttuleiden kanssa useita lajeja tikkoja, mm. tammiraita-, mahla- ja kultatikka. Harmaa- ja rengasnokkalokkien ohella taivaalla kaarteli amerikanhiirihaukkoja ja jopa yksi kalasääski. Nisäkkäitä edusti yksinoikeudella runsas harmaaoravakanta, matelijoita lukuisat suokilpikonnat (joista osa oli punakorvakilpikonnia) ja perhosia värikkäät monarkit.

Seuraava matkakohde sijaitsi Pennsylvanian keskiosissa, State Collegen kaupungin lähistöllä. Jo junasta (jossa muuten oli jalkatilaa isokokoisemmankin matkustavaisen tarpeisiin) näki Appalakkien kohoavat vuorenrinteet ja niitä peittävät metsät. Kuuluisa ruska ei meidän aikanamme ehtinyt ihan parhaimmilleen, mutta komeaa metsissä oli siitä huolimatta.

Ruskaa Appalakeilla

Pennsylvania ja läheiset osavaltiot sijaitsevat lauhkean ilmaston lehtimetsävyöhykkeellä, joten metsät olivat hyvin erilaisia kuin Suomessa. Boreaalisille metsille tyypillinen varpukerros puuttuu kokonaan, ja sen sijaan metsänpohjalla kasvaa ruohovartisia kasveja ja suuria pensaita (mm. alppiruusuja). Puissa kiipeilee usein köynnöksiä. Havupuita, kuten hemlokkeja, pihtoja ja erikoisia mäntylajeja kyllä on, mutta maisemaa hallitsevat selvästi lehtipuut. Lehtipuulajeja, erityisesti erilaisia vaahteroita ja tammia, on todella paljon. Oma suosikkini on tulppaanipuu, jolla on ginkgon jälkeen jännittävin lehtimuoto, jonka tiedän!

Mukavaa oli kuulla, että siellä päin metsiin ei juurikaan kohdistu sellaisia talouskäyttö- ja hakkuupaineita kuin Suomessa, vaan suurin osa metsistä saa olla käytännössä rauhassa. Asian kääntöpuoli on se, että jokamiehenoikeuksia ei ole, vaan maanomistaja voi kieltää maillaan kulkemisen. Ja muistammehan, että tässä maassa jokaisella on myös oikeus kantaa asetta - pysyttelimme siis kiltisti valtion metsissä merkityillä reiteillä :-)

Lauhkeaa lehtimetsää

Metsäretkien erikoisia lintuhavaintoja olivat mm. puistotiainen, villikalkkuna ja komea amerikanpalokärki. Erikoisten lintujen perässä ei tosin tarvinnut mennä metsään asti, sillä jo pihalinnusto oli meikäläisittäin eksoottinen: kottaraisten ohella asuttujen seutujen yleisimpiä lintuja vaikuttivat olevan mm. sinitöyhtönärhi, punakardinaali ja punarintarastas. Jännittävää oli myös amerikanhiirihaukkojen ja kalkkunakondorien suuri määrä taivaalla. Nisäkkäistä onnistuimme näkemään pumpulihäntäkaniinin, metsämurmelin ja Suomeen täältä istutetun valkohäntäkauriin. Oravien ohella taajamissa vilahteli myös juovamaaoravia, tai siis uuden nimistöehdotuksen mukaan niitä kuuluisia tikutakuja :-)

Kiertue päättyi Bostoniin, joka vaikutti New Yorkiin verrattuna mukavamman kokoiselta, ja sisälsi monipuolisemmin erilaisia viheralueita. Erityisesti Arnold Arboretum, Forest Hills Cemetery, Jamaica Pond ja kosteikkoalue The Fens ovat käymisen arvoisia. Näiltä paikoilta listalle pääsivät mm. nokisorsa, taiturimatkija ja paksunokkauikku.

Matkan huippuhetki koettiin kuitenkin kaupungin ulkopuolella. Vietimme kokonaisen päivän hyvänä luontokohteena tunnetulla Plum Islandilla, joka on saarimainen rannikkokaistale n. 50 km Bostonista koilliseen. Saaren merenpuoleisen reunan muodostavat hiekkadyynit (ja uimarannat), ja dyynien takana mantereen puolella on monimuotoista kosteikkoa, jossa habitaatit vaihtelevat suurista lammista rantaniityn ja suurien ruovikoiden kautta tiheisiin pensaikkoihin.

Plum Island'ilta

Päivä oli lämmin, aurinkoinen ja muutenkin kaikin puolin upea. Dyyneiltä näimme kaukoputken avulla amerikanjääkuikan, pilkkasiipiä, pilkkaniskoja ja jopa suulia. Lammissa ui lumihanhia, amerikanhaapanoita, amerikantaveja, jouhisorsia ja nokisorsia, ja matalammalla kahlasi mm. amerikanvikloja. Hienoja olivat myös lumihaikarat sekä kaksi aivan rannan edustalla pyörinyttä kirjohyljettä!

Yleisesti ottaen tämä reissu todisti ainakin sen, että luontomatkailla voi missä vain, jopa suurkaupungissa, kunhan sieltä vain löytyy viheralueita. New Yorkissa näimme useita sellaisia lajeja, joita ei näkynyt enää myöhemmin muualla. Yhdysvallat on myös suuri maa, suurempi kuin tulee helposti ajateltua, ja ihmismäärästä huolimatta siellä riittää tilaa myös "luonnontilaiselle luonnolle". Pohjois-Amerikan luonto on erityisen kiehtova senkin takia, että se paikoitellen niin kutkuttavasti muistuttaa Suomea - mutta on sitten kuitenkin niin kovin erilainen.

Suomeen palatessa silmiin pisti heti koivujen suuri määrä (matkalla koivuja näkyi oikeastaan vain Arboretumissa) sekä niiden kaunis keltainen syysväri. Samoin varikset näyttivät virkistävän erilaisilta kokomustiin amerikanvariksiin verrattuna. Ulkomailla oleskelu tekee näemmä hyvää kotimaan arvostukselle :-)


P.S. Käyttämäni lintujen suomenkieliset nimet ovat peräisin BirdLife Suomen kätevästä tietokannasta, josta voi halutessaan tarkistaa mainittujen lajien tieteelliset ja englanninkieliset nimet. Nisäkkäiden nimet noudattavat enimmäkseen nimistötoimikunnan uudistusehdotusta.