14.9.2013

Yllättävän tarpeelliset

Blogeista löytyy paljon listoja otsikolla "Tarpeellisimmat vauvatavarat". Jos niitä lukee vinkkejä saadakseen, ongelmana on ristiriitaisuus: yhdelle välttämätön tavara on jäänyt toisella turhakkeeksi. Parhaiten esimerkiksi sitterin tai kantorepun tarpeellisuuden näkeekin sitten vasta omassa arjessa. Ehtii sen hankkia silloinkin.

Halusin silti tehdä tämän listan vinkiksi muille. Tässä ovat nimittäin meidän vauvavuoden ja seuraavien kuukausien sellaiset tarpeellisimmat tavarat, joita en etukäteen olisi kuvitellut tarvitsevani!

Listasta ei siis löydy esim. liivinsuojia, tuttinauhaa, harsoja, syöttötuolia tai hybridirattaisiin sopivaa turvakaukaloa isofix-kiinnityksellä, vaan tavaroita, joiden tarpeellisuus on yllättänyt tai joita ei olisi osannut edes kaivata, ellei joku olisi keksintöä esitellyt.

1) Kankainen, kosteussuojattu, konepestävä matkavaipanvaihtoalusta.

Kulkee aina hoitolaukussa mukana. Vaipan voi vaihtaa missä tahansa, levittää vain alustan vaikkapa nurmikolle. (Mahdollinen kakkapylly pestään tällöin kosteuspyyhkeillä.) Mukava laittaa myös esimerkiksi huoltoasemien epämääräisten hoitoalustojen päälle. Kosteussuoja on hyvä sekä alla mahdollisesti olevaa märkyyttä vastaan että vaipanvaihdon aikana sattuvan pissan leviämisen ehkäisyyn.

Käytännössä n. 80 x 80 cm kuviollinen kangaspala, jonka alapuolelle on kanttinauhareunuksen avulla ommeltu kosteussuoja. Kiitokset siskolle, joka tämän meille askarteli!

2) Kankaiset, konepestävät hoitoalustan suojat

Vanhoista t-paidoista leikatut etu- ja takakappaleet, joita pidämme pinossa kotona hoitopöydän luona (ja yhtä yllämainitun vaihtoalustan mukana). Kankainen suoja varsinaisen muovipintaisen hoitoalustan päällä tuntuu luultavasti vauvastakin mukavammalta, se toimii pehmeänä pyyhkeenä pyllypesun jälkeen, ja se pysäyttää kesken vaipanvaihdon sattuvan pissan valumasta lattialle. Kastunut rätti on helppo nakata pyykkikoriin ja vaihtaa uuteen kuivaan.

Tähän tehtävään voisi varmasti käyttää pyyhkeitäkin tms., mutta nämä ohuempina säästävät tilaa, niitä voi olla monta jonossa odottamassa käyttöä, ja vanha t-paitakangas on taatusti mukavan pehmeä ja imukykyinen materiaali. Lisäksi otimme paidoista jääneet hihat käyttöön pieninä hoitotoimissa tarvittavina rätteinä.

3) Himmeä yölamppu

Makuuhuoneen lukulampun kuuppaan vaihdettu pieni, keltainen led-polttimo, joka on koko yön päällä (mutta vie erittäin vähän virtaa). Valo on niin himmeä, että se ei häiritse nukkumista, mutta valaisee sen verran, että yöllä näkee mainiosti imettää, etsiä kadonneen tutin yms. Paljon kätevämpää kuin esimerkiksi pitää eteisen valoa päällä ja makuuhuoneen ovea juuri sopivasti rakosellaan (kokeiltu on).

4) Bodyn jatkopala

Vauvat kasvavat yllättävän nopeasti. Lisäksi kestovaippa on lähes väistämättä paksumpi kuin kertakäyttövaippa. Vaatteen, vaipan ja vauvan mallista riippuen voi siis käydä niin, että vaikka body muuten olisi oikean kokoinen, se ei meinaa yltää haaroista kiinni. Bodyn jatkopala pelastaa! Kannattaa pitää esimerkiksi yksi kotona käytössä ja toinen hoitolaukussa varalla.

Jatkopaloja löytää helposti nettikaupoista, ja tarjolla on useita malleja ja kuoseja. Tosin jos pukee housut päälle, ei jatkopalan värillä ole niin väliä. Meillä on kaksi valkoista.

5) Hedelmäsosetuubit

Tätä tuotetta en ymmärtänyt lainkaan, kun näin sen ensimmäisen kerran. Miksi pakata sose kierrätyskelvottomaan tuubiin, kun lasipurkin voi sentään laittaa keräykseen, ja purkista soseen saa paljon helpommin ulos lusikkaan?

Kun lapsi hiukan kasvoi, valaistuin. Isompi vauva ja pieni lapsi voi imeä soseen suoraan tuubin suusta, ilman että tarvitaan lusikkaa ja suurta syöttämisperformanssia! Riittää, kun tuubista pitää sen verran kiinni, ettei lapsi pursota kaikkea päälleen. Mukavan helppoa ulkona retkellä tai vaikkapa vierailulla paikassa, jossa ei ole syöttötuolia, mutta ennen kaikkea mielettömän nopeaa: kokenut lapsi tyhjentää tuubin alle minuutissa :-)

6) Lasten juomapullo

Retkellä, ostosreissulla tms. pidimme ennen mukana pientä vesipulloa ja nokkamukia, johon vettä aina tarvittaessa kaadettiin tarjolle. Vaikka tilantarve ei olisi ongelma, välillä oli hankala päästä eroon nokkamukiin juomatta jääneestä vedestä (mukiin olisi muuten juomisen jälkeen pitänyt laittaa tiiviste ja toinen korkki, joista ainakin toinen oli luonnollisesti aina hukassa). Reilun vuoden ikäiselle lapselle hankittiinkin oma juomapullo, jossa on tiivis "sporttikorkki". Lapsi oppi juomisen tekniikan nopeasti, joten nyt hoitolaukkuun riittää yksi pullo.

19.7.2013

Mistä tietää että on heinäkuu?

(Jatkoa sarjalle)

Mansikat ja herneet!

Mustikat, lakat ja metsämansikat! Loppukuusta vadelmatkin.

Poluilla, mökin portailla ja kaiteilla on mustikanvärisiä linnunkakkoja :-)

Satokausi alkaa. Uusia kotimaisia kasviksia alkaa saada joka kaupasta. Omallakin kasvimaalla valmistuvat ensimmäiset perunat, sipulit, salaatit, yrtit, kurkut ja tomaatit, pian myös herukat.

Linnunlaulua ei kuuluu enää juuri lainkaan, eikä pihapöntöissä ole enää liikennettä. Hiukan oudonnäköisiin maastopoikasiin (esim. punarinta) sen sijaan törmää edelleen.

Hepokatit alkavat sirittää iltaisin.

Monien ötököiden määrä tuntuu olevan huipussaan, esim. erilaisia perhosia lentää paljon (jos sää suosii).

Alkukesän vehreys vaihtuu keskikesän tummanvihreäksi ja ruskeaksi. Osa kasveista alkaa kellastua, siementää ja lakastua. Nurmikot ruskettuvat kuivina aikoina.

Sinilevähaitat ovat usein pahimmillaan.

Suomi hiljenee lomailemaan. Jos on töissä, ehtii ehkä tehdä sellaisia töitä, joille on muulloin aina liian kiire.

Lisää saa keksiä :-)


28.4.2013

Onko oikein syödä (lihaa)?

Antti Nylén kirjoitti inspiroivan kolumnin Suomen Luonto -lehteen 3/2013. Lainaan aloituksen häneltä:
Vuosi sitten keväällä The New York Times julkisti kirjoituskilpailun. Lukijoita pyydettiin kertomaan enintään 600 sanalla, mitkä ovat lihansyönnin eettiset perustelut. Ei haluttu kuulla, että ”liha on hyvää”, ”ihminen on kaikkiruokainen” tai että ”lihaa on aina syöty”.

Kysyttiin ainoastaan: miksi on oikein syödä eläimiä?
Hyvä kysymys. Kuten Nylénkin kirjoittaa:
On selvää, että kuka tahansa kasvissyöjä pystyy milloin vain perustelemaan valintansa eettisesti, koska päätös on useimmiten ajattelun tulos. (...) Lihansyöntiään taas ei kukaan joudu perustelemaan, koska se on normaalia. (...)
Yhtäläisyysmerkkien näkeminen normaaliuden ja hyvyyden välillä on kuitenkin virhe. Jos jokin on tavallista, se voi yhtä hyvin olla väärin kuin oikeinkin.
Syön lihaa, joten aloin heti pyöritellä kysymystä päässäni. En todellakaan ole tyytyväinen siihen tapaan, jolla suurin osa syömästämme lihasta tällä hetkellä tuotetaan. (Jos luulet tietäväsi, tai et tiedä mistä liha tulee, kannattaa lukea kiihkoton, Finlandia-palkittu Syötäväksi kasvatetut.) Kysymyksenasettelussa ei kuitenkaan ole mielestäni kyse siitä. Tai on, jos sillä tarkoitetaan kysyä "onko oikein valita kaupassa tai ravintolassa ruuaksi lihaa". Jos aihe on tämä, Nylénin kolumnissa ja kilpailun taustakirjoituksissa on paljon painavaa asiaa. Kuten Nylén, en usko että nykymuotoista lihansyöntiä on mahdollista perustella eettisesti. En itsekään edes yritä. (Samoin en pystyisi eettisesti perustelemaan montaa muutakaan nykyiseen elämäntapaani/-mme liittyvää ilmiötä.)

Mutta mielestäni kysymys ei olekaan siitä, ja mielestäni kolumni ei siksi osu aiheen ytimeen. Entä jos alkuperäinen kysymys luetaan sellaisenaan, ilman reunaehtoja? Miksi on oikein syödä eläimiä? Onko oikein käyttää eläimen lihaksia ravinnoksi?

Tästä kysymyksestä päässäni alkaa surista ajatuksia, joista osaa käsitellään mm. kilpailun taustoissa. Esimerkiksi, syöväthän muutkin eläimet lihaa. Se on totta, mutta muut eläimet eivät tietääksemme voi tehdä moraalisia valintoja, kuten nyt ollaan tekemässä. Ihminen ei periaatteessa tarvitse lihaa, vaikka onkin evolutiivisesti sopeutunut sitä käyttämään.

Koska biologina ajattelen, että ihminen lähtökohtaisesti voi, ja biologisessa mielessä meidän myös kannattaa syödä jonkin verran lihaa, päädyn lopulta aina samaan kysymykseen: miksi eläimen syöminen itsessään olisi moraalisesti väärin?

Onko väärin tappaa toinen eliö ravinnon takia? Ravinto joka tapauksessa kuuluu ihmisen välttämättömiin perustarpeisiin ja sellaisen ruokavalion koostaminen, jota varten ei tarvitsisi tappaa yhtään eliötä, on hyvin haastava tehtävä (perunakasvi kuolee kun se nostetaan maasta) - ja vielä haastavampi, jos tappamiseksi lasketaan kokonaisen eliön ohella myös elävien osien (esim. raparperinlehti) ottaminen ja niiden tappaminen (viimeistään) syömällä. Ihminen ajattelee tappamista herkästi yksilökeskeisesti, koska eläimet ovat selvärajaisia yksilöitä, mutta kuten olen aiemmin kirjoittanut, muiden eliöiden kohdalla yksilöä on usein erittäin vaikea määritellä.

Jos hyväksymme kasvien, sienten yms. eliöiden ja niiden osien tappamisen, onko kuitenkin väärin tappaa ravinnoksi eläin - kokonainen, tunteva eliö? Mihin raja vedetään - miten tunteva ja tietoinen eläimen pitää olla, että sen tappaminen on väärin? Saako sienieläimen, joka ei hengenlahjoiltaan varmastikaan juuri eroa kanttarellista, tappaa ravinnoksi? Entä kastemadon? Simpukan? Meritähden? Heinäsirkan? Ahvenen? Sammakon? Kanan? Lehmän? Delfiinin?

Groteskisti voi kysyä myös, olisiko parempi ottaa eläimestä vain osa ja olla tappamatta sitä? Koska vastaus on varmaankin ei, kyse ei taidakaan olla tappamisesta vaan eläimen kokemuksista ja kärsimyksistä. Onko siis tappamisen tavalla merkitystä? Meillä on keinoja tappaa eläin kivuttomasti ja nopeasti, ilman että se (tietääksemme) tajuaa mitään. Onko lyhytkestoista kuolemisen tapaa isompi ongelma kuitenkin niissä oloissa, joissa eläin elää elämänsä? Onko silloin eettisesti perusteltua syödä vapaana elänyttä riistaa, vaikka sen joutuu tappamaan, jos sen tekee mahdollisimman "hyvin"?

Nyt on puhuttu jo aika paljon tappamisesta, joka ei sentään ole niitä miellyttävimpiä puheenaiheita (eikä itsestäni ainakaan tällä kasvatuksella ja näissä elinoloissa olisi tappamaan kovinkaan montaa hyttystä suurempaa eläintä). Ylläolevat pohdinnat ovat myös oikeastaan määrittelykysymyksiä: asteikon ääripäistä voidaan luultavasti olla melko yhtä mieltä, ja rajojen vetäminen (kuten mitä saa tappaa ruuaksi ja mitä ei) kuuluu moraalin perusluonteeseen.

Mutta entä jos unohdetaan koko tappaminen: entä jos lihan syömistä varten ei tarvitse tappaa lainkaan, vaan syö vain muista syistä kuolleita eläimiä?

Jos eläin on elänyt ja kuollut moraalisesti hyväksyttävissä oloissa, en pysty perustelemaan itselleni, miksi sen lihan syöminen sinänsä olisi moraalisesti väärin - siitä huolimatta että yllämainituista syistä lihan ostaminen tällä hetkellä aiheuttaa aina piston omassatunnossani, ja pyrin jatkuvasti säätämään ruokavaliotani kasvispainotteiseksi. Ainakin näin maallikon näkökulmasta on myös luontevaa vetää se johtopäätös, että jos asia ei ole väärin, se on oikein. Mutta jos tämä perustelu ei kelpaa - eli asian toteaminen ei-vääräksi ei tarkoita sen olevan oikein - haluaisin kysyä, miksi on moraalisesti oikein syödä ylipäänsä? Onko ainoa moraalisesti kestävä ratkaisu lakata syömästä, eli lakata olemasta? Ihmisten katoaminen maapallolta tekisi varmasti muulle eliökunnalle pääsääntöisesti hyvää.


8.11.2012

Taviokuurnat liikkeellä!

Nyt kannattaa katsella pihlajia sillä silmällä - taviokuurnat ovat lähteneet vaellukselle ja niitä näkee koko maassa pihlajanmarjojen kimpussa! Tästä on tietenkin pakko kirjoittaa Taviokuurna-blogiin :)

Taviokuurnakoiras. Kuva: "GreatGreyOwl".
Julkaistu Creative Commons -lisenssillä.

Taviokuurna on tilhen tai pienen rastaan kokoinen, mutta paksunokkainen. Se itse asiassa muistuttaa eniten käpylintuja, mutta taviokuurnan nokka ei ole ristissä - eivätkä käpylinnut syö pihlajanmarjoja. Sen sijaan pihlajissa pyörii myös töyhtöpäisiä tilhiä ja vähän kookkaampia, ohutnokkaisia räkättirastaita, joista taviokuurnan kyllä erottaa, jos vain ensin hoksaa ne! Kuurnat liikkuvat nimittäin yleensä vain pienissä ryhmissä ja ne ovat varsin hiljaisia verrattuina heliseviin tilhiin ja säksättäviin rastaisiin. Syödessään ne ovat rauhallisia eivätkä välttämättä pidä minkäänlaista ääntä, mutta hiljaista viheltelyä saattaa kuulla. Kyllä niistä kovempiakin ääniä lähtee, ja varsinainen ääntely on kaunista ja soivaa.

Ääninäytteitä:
http://www.lintukuva.fi/aanet/pinenu.mp3
http://www.tarsiger.com/sounds/index.php?sp=find&lang=fin&order=nro,paiva%20DESC&species=89190

Taviokuurnien väritys on hauska. Yleisväri on ei-oikein-minkään-värinen harmaa, mutta siivet ovat melkein musta-valkoiset ja yläruumis on värillinen: koiraalla punainen, naaraalla kellanoranssi. Taviokuurnia ulkona katsellessa olen kuitenkin huomannut, miten huono tuntomerkki väri voi joskus olla - kun puussa keikkuvia kuurnia katselee alaviistosta vasten taivasta vähänkin tuhruisena syyspäivänä (eli valoa on vähän ja se tulee huonosta suunnasta), on yllättävän vaikea erottaa onko pää punainen vai keltainen - vai harmaa. Valitsin ylläolevan kuvan juuri siksi, etteivät värit näy siinä kovin hyvin - kuvasta saa siis vähän realistisemman käsityksen siitä mitä voi odottaa näkevänsä :-)

Lisää ja parempia kuvia:
http://www.lintukuva.fi/lajikuvat/pinenu/
http://www.tarsiger.com/gallery/index.php?sp=find&lang=fin&order=nro,paiva%20DESC&species=89190

Taviokuurna on Itä-Lapin havumetsien lintu. Ehkä erämaihin tottuneena se ei ole oppinut pelkäämään ihmisiä, joten kuurnia pääsee tarkkailemaan lähempää kuin tilhiä ja rastaita. Lukemani mukaan kuurnat lähtevät vaellukselle, kun ravinto pohjoisessa käy vähiin. Jos lintuja on paljon, vaellus voi yltää kauaskin etelään, kuten nyt on käynyt. Kaikki linnut tuskin ovat Suomesta, vaan suurikin(?) osa voi olla siperialaisia.

Taviokuurnan Suomen levinneisyys Lintuatlaksessa:
http://atlas3.lintuatlas.fi/tulokset/laji/taviokuurna

Tiira-palvelussa on pelkästään edellisten seitsemän päivän ajalta taviokuurnista yli tuhat havaintoa, jotka koskevat yli 10 000 yksilöä. Suurimmat yksittäiset parvet ovat olleet yli sadan vahvuisia, mutta yleensä kuurnat liikkuvat alle 15 yksilön ryhminä. Havaintoja on tehty joka puolella maata, aivan kaupunkien keskustoja ja pihoja myöten. Ennennäkemätön tämä vaellus ei ole, sillä vastaavaa on koettu aikaisemminkin, viimeksi vuonna 2000. Jos havaitset taviokuurnia, käy kirjaamassa havaintosi Tiiraan (tai Hatikkaan). Jokainen havainto auttaa vaelluksen kokonaiskuvan muodostamisessa.

Suppean otokseni perusteella moni ei-harrastaja ei ole huomannut tämän syksyn taviokuurna-vaellusta, eikä välttämättä ole edes kuullut koko linnusta. Nimi herättää myös usein kummastusta - mitä se tarkoittaa? En ole kuullut parhaidenkaan lintujen tai etymologian asiantuntijoiden tarjonneen tyhjentävää selitystä, joten nimi on toistaiseksi arvoitus, joka herättää säännöllisesti keskustelua lintuharrastajapiireissä. Kaisa Häkkisen Linnun nimi -kirjan luettelon mukaan linnun vanhin tunnettu nimi on capian cuurnattaja vuodelta 1745. Sama toistuu "modernisoituna" vuonna 1787: kapiankuurnattaja. Mutta jo vuonna 1819 tämä nimi on kadonnut, ja lähdeteoksessa esiintyy kolme nimeä: hako-tiainen, yö-lindu sekä lähes nykyasuinen tavio-kuurna. En nyt pääse tarkistamaan, mitä Jukka Hintikan Suomen lintujen nimet -kirja taviokuurnasta kertoo, mutta jos joltain löytyy ao. teos hyllystä, tervetuloa kommentoimaan alle.

Hieno havainto joka tapauksessa!

26.9.2012

Mistä tietää että on syyskuu?

(Jatkoa sarjalle)

Pään sisäinen kello jätättää pari viikkoa, kesää venyttäen. Syyskuun alussa elää vielä elokuun loppua ja kuun keskivaiheilla syyskuun alkua. Vasta kuun lopulla alkaa pikkuhiljaa muistaa, että on syyskuu.

Peräkkäisinä päivinä saattaa olla lähes kesäisen lämmintä ja toisaalta syksyisen myrskyistä.

Pilvisenä päivänä huomaa, miten varhain tulee hämärä.

Vihreissä koivuissa on keltaisia lehtiryppäitä kuin koristeina. Muutkin lehtipuut alkavat saada väriä, varsinkin vaahterat.

Huomaa äkkiä, että hyönteissyöjälinnut ovat kadonneet. Vain västäräkkejä näkee vielä.

Hyvänä satovuonna pientaloalueilla, rappukäytävissä ja työpaikoilla tarjotaan omenoita kaikille.

Facebookissa puolet kavereista puhuu omenoista ja sienistä.

Uudet harrasteet ja opinnot alkavat, elleivät alkaneet jo elokuussa.

Miettii, milloin viitsisi/ehtisi/raaskisi siivota parvekkeen kesäkukista ja -vihanneksista.

Nälkäpäiväkeräys näkyy viestinnässä ja katukuvassa.

Taviokuurnan perheelle varma syyskuun merkki on myös Hartolan markkinat :)

Tuleeko muuta mieleen?

26.7.2012

Ekovanhemmuus?

Taisin luvata, ettei tästä tule vauvablogia. Sattuneesta syystä mielessä pyörineet asiat ovat viime aikoina kuitenkin liittyneet lähinnä vauva-asioihin. Avasinkin nyt blogin kirjoitusalustan, sillä halusin laittaa ylös joitakin tähän astisen perhe-elämän kokemuksia, erityisesti ympäristö-näkökulmasta.

Onko ekovanhemmuus mahdollista? Vaikka ennestään eläisi melko ympäristöystävällisesti, vauvan vaatimat hankinnat ja elämänmuutokset voivat olla suuria. Vanhemmat haluavat lapselle parasta, mainostajat ruokkivat todellisia ja kuvitteellisia tarpeita, sukulaiset ja ystävät kertovat omat näkemyksensä siitä mikä on välttämätöntä, ja kuten Lupiini taannoin osuvasti muotoili, "maailmassa ei luultavasti ole tuoretta esikoisvauvan äitiä/isää epävarmempaa olentoa". On vaikea tietää ennakkoon, mitä oikeasti tarvitaan, mutta toisaalta haluaisi varautua etukäteen niin hyvin kuin mahdollista. Kun uusi vauva vaatii jatkuvaa huomiota ja itse vasta opettelee elämään sen kanssa, on helppoa ja ymmärrettävää mennä usein siitä missä aita on matalin.

Jos sivuutetaan kysymys siitä, onko lapsen hankkiminen ylipäänsä ympäristöystävällistä (pelkäänpä että vastaus on ei), on useita sellaisia asioita, joissa voi tehdä valintoja. Seuraavassa pohdintojani muutamista aiheista, sekä omia kokemuksia että yleisempää. Täytynee vielä korostaa, että alla oleva perustuu tosiaan lähinnä henkilökohtaiseen kokemukseen yhden lapsen kanssa kolmen ensimmäisen kuukauden ajalta. Pidemmälle vietyä ekoilua edustaa esimerkiksi ekoisi-blogi.

1) Asuminen: isompi asunto?
Meillä on ennestään sen verran väljä asunto, ettei tullut mieleenkään muuttaa isompaan lapsen takia. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että perheenlisäys tarkoittaa monelle lähes oletusarvoisesti isomman asunnon hankintaa. Ymmärrän erittäin hyvin, että lisäihminen tarvitsee oman tilansa (ja tavaransa), mutta tätä ei tarvitse viedä liiallisuuksiin. Ensimmäisinä vuosina lapsi ei mielestäni esimerkiksi tarvitse omaa huonetta ja myöhemminkin ainakin kaksi lasta voi hyvin jakaa saman huoneen. Jos onnistuu pitämään tavaramäärän kurissa, ei lisätilaa tarvitse hankkia myöskään materialle. Ja kääntäen: mitä vähemmän tilaa, sitä helpompaa on sanoa ei turhalle tavaralle. Lisäneliöillä on taipumus täyttyä uudella tavaralla, ja taas on ahdasta.

Jos muuttamaan päätyy, kannattaa paikka valita huolella muun muassa liikenneyhteyksien kannalta (ks. seuraava kohta). Parasta on, jos kaikki useimmin käytettävät palvelut löytyvät kävely- tai pyöräilymatkan päästä, erityisesti jos toimivaa joukkoliikennettä ei ole tarjolla.

2) Liikkuminen: isompi auto? Auto vai joukkoliikenne?
Lisääkö lapsen tulo yksityisautoilua? Asumme Espoossa hyvien joukkoliikenneyhteyksien varrella, joten vaihtoehtoja on. Ainakin pääkaupunkiseudulla on varmasti mahdollista liikkua täysin ilman autoa myös lapsen kanssa. Jos kohde ei ole kävely- tai pyöräilymatkan päässä, joukkoliikenne on kattavaa ja lisäbonuksena ilmaista lastenvaunujen kanssa liikkuville. Hyvä puoli on myös se, että voi aina tarvittaessa huomioida vauvaa, kun ei tarvitse ajaa. Matalalattiaisiin busseihin on todella helppo nousta, ja esimerkiksi korkeassa lähijunassa saa vaunujen nostamiseen aina apua kun pyytää. Kantoliinan tai -repun kanssa matka sujuu vielä helpommin (tosin silloin siitä pitää maksaa).

Joukkoliikenteen merkittävin huono puoli on meille ollut se, että joihinkin paikkoihin matka-aika venyy helposti kaksin-kolminkertaiseksi autoiluun verrattuna, jos suoraa linjaa ei ole tai vaihtoyhteys on huono. Kun lapsi on niin pieni, että nälkä ei kysy aikaa eikä paikkaa, on suuri ero kestääkö matka puoli tuntia vai tunnin. Lisäksi omalla autolla kulkiessa ei tarvitse laskea aikatauluja, ihmetellä myöhässä olevaa junaa, eikä jäädä odottamaan seuraavaa vuoroa, jos bussin vaunupaikat ovat täynnä.

Olemmekin harkinneet aina tilanteen mukaan, millä välineellä lähdemme liikkeelle. Luulen, että autoilu on lisääntynyt hieman, sillä muutamissa tilanteissa olisimme varmaankin valinneet julkisen liikenteen, jos vauvaa ei olisi. Mutta toisaalta kävelymatkaa kauemmas ei useimpina päivinä ole tarvetta lähteä, joten autoilun määrä kokonaisuudessaan ei ylipäänsä ole kovin suuri. Suurin osa siitäkin on lähiliikenteen sijaan mökkimatkoja, joilla joukkoliikenne ei ole tällä hetkellä oikein miltään osin realistinen vaihtoehto.

Toisaalta olemme onnistuneet pysymään päätöksessä, että isompaa autoa ei hankita vain perheenlisäyksen vuoksi. Tämä tuntuu joillekin olevan lähes yhtä itsestäänselvää kuin isomman asunnon hankinta. Me olemme kuitenkin pärjänneet jopa odotettua paremmin vanhalla kolmiovisella pikkuautollamme. Vaunujen valinnassa huomioitiin, että ne mahtuvat koottuna tavaratilaan, ja havaitsimme, että turvaistuimenkin saa ihan tarpeeksi helposti takapenkille etuoven kautta. Voi olla, että mahdollisen toisen lapsen tullessa asiaa harkitaan taas uudelleen, mutta ainakin toistaiseksi tämä riittää hyvin.

3) Vaipat: kesto vai kertakäyttö?
Halusimme lähtökohtaisesti suosia kestovappoja niiden pienemmän ympäristökuorman takia. Ilokseni olemme havainneet kestovaipat niin toimiviksi, että kertakäyttövaippoja on kolmessa kuukaudessa kulunut alle kaksi pakettia. Kestot ovat käytössä myös öisin ja mökillä.

Koska kestovaippoja on markkinoilla huikean paljon erilaisia, aiheeseen perehtyminen tuntui aluksi vaikealta. Kestovaippainfo ja Kestovaippayhdistys ovat mahtavia tietopankkeja, mutta silti jäin kaipaamaan jotain kouriintuntuvaa "aloita näin" -ohjetta. Pääsimme kuitenkin lopulta hyvin alkuun, sillä saimme erilaisia kestovaippoja ystäviltä ja äitiyspakkauksesta. Kun alkoi olla tuntumaa, on ollut helppoa hankkia lisää esim. nettikirppiksiltä. Myös vaippalainaamon kokeilupaketti oli suureksi iloksi.

Välillä kertakäyttövaippa houkuttaa helppoudellaan: vaippa vain roskiin, pois silmistä ja mielestä. Sitten kuitenkin muistan kertakäyttöisten huonot puolet: ison rahanmenon, jatkuvan raahaamisen kaupasta kotiin ja kotoa roskikseen, muoviset materiaalit ja jätevuoren kaatopaikoilla. Kestovaippojen käytössä aikaa menee vastaavasti pyykkäämiseen, mutta se tuntuu loppujen lopuksi aika pieneltä vaivalta. Rahaa saa menemään kestoihinkin, mutta käytettyjä (ja valmiiksi sisäänajettuja) saa edullisesti ja vaipat voi aikanaan itsekin myydä eteenpäin. Mitään merkittävää eroa en ole huomannut kesto- ja kertavaippojen vuotoherkkyydessä, molemmissa pitää löytää vauvalle parhaiten istuvat mallit.

Vaippoja voi minusta verrata astioihin - yleensä käytetään pestäviä ja kestäviä, mutta tarpeen tullen kertakäyttöiset voi kaivaa kaapista ilman huonoa omaatuntoa.

4) Vaatteet, vaunut ja muut tarvikkeet: mitä tarvitaan? Uutena vai käytettynä?
Tässä aiheessa on mielestäni kaksi helppoa ohjenuoraa ympäristöystävällisyyteen: hanki harkiten, ja jos hankit, hanki käytettynä, lainaa tai vuokraa.

Ensimmäinen kohta on vaikea, varsinkin jos on ensimmäistä kertaa asialla: mitä vauva oikeasti tarvitsee? Tätä jos kysyy vanhemmilta, saa kaikilta hieman erilaisia vastauksia. Jotkut tarvikkeet ovat välttämättömiä tai todella hyödyllisiä jollekin perheelle, mutta sama asia saattaa jäädä nurkkaan pölyttymään toisessa. Ilmeisesti näin voi käydä myös saman perheen sisällä - yhden vauvan kanssa tarpeellinen kapine jää vähälle käytölle toisella.

Omasta kokemuksesta neuvoisin, ympäripyöreästi mutta kuitenkin, miettimään omia tarpeita, toiveita ja olosuhteita, ja hoitamaan tärkeimpiä ja/tai vaativampia hankintoja etukäteen. Esimerkiksi vaunujen on kätevä olla käytettävissä heti vauvan tultua, jos vaunuja aikoo käyttää. Autoileva tarvitsee turvakaukalon. Monia asioita, esimerkiksi vauvan sitterin, voi kuitenkin hyvin hankkia vasta sitten, kun näkee käytännössä, olisiko niille tarvetta omassa arjessa. Pienempien tarvikkeiden osalta mielenrauhaa tuo äitiyspakkaus, jonka sisältö riittää alkuun mainiosti. Niistäkin tavaroista näkee sitten, mitä tuli käytettyä ja mitä ei. On myös asioita, jotka ovat varmasti aluksi turhia - ainakaan mitään sen kummempia leluja vauva ei vähään aikaan tarvitse.

Kun sitten päätyy jotain hankkimaan, useimmissa tapauksissa kannattaa hankkia käytettyä, tai hyödyntää lainaus- ja vuokrauspalveluita (esim. vaatteet ja ensisänky). Vauvat kasvavat niin nopeasti, että esimerkiksi vaatteet jäävät pieneksi kauan ennen kuin ne ehtivät kulua merkittävästi, joten käytetyt vaatteet ovat käytännössä yhtä hyviä kuin uudet, mutta huomattavasti halvempia. Toinen esimerkki ovat vaunut, joiden maattava lastenvaunuosa on käsittääkseni käytössä vain puolisen vuotta (kunnes siirrytään istuttaviin rattaisiin), joten en näe syytä miksi siihen kannattaisi käyttää jopa tuhat euroa uutena.

Asiat voivat myös mennä eri tavalla kuin on suunnitellut - jos esimerkiksi päätyykin ottamaan lapsen viereensä nukkumaan, pinnasänkyä ei tarvita lainkaan ensimmäisten kuukausien aikana, ja erillinen pienen vauvan sänky voi jäädä täysin turhaksi (lisäksi äitiyspakkauksen laatikko käy hyvin ensisängyksi).

Meille käytettyjen vaatteiden ja tarvikkeiden hankinta oli helppoa, sillä vauvauutisen julkaisun jälkeen niitä tarjottiin auliisti eri puolilta ystäviltä ja tuttavilta. Saimme käytännössä valita parhaat päältä, ilmaiseksi tai sopuhintaan. Jos tilanne ei ole näin onnekas, kannattaa hyödyntää kierrätyskeskuksia, kirpputoreja ja nettipalveluita (Huuto.net, Kuinoma, Netcycler yms.). Uutena olemme hankkineet tähän asti oikeastaan vain kantorepun, jolle tuli niin äkillinen tarve, että oli helpointa kävellä suoraan kauppaan ostamaan se.

Lopuksi

Vanhemmuus on henkilökohtainen ja herkkä aihe, jossa harvoin on ainoita oikeita vastauksia. Kuten kaikessa elämässä, pitää muistaa etteivät asiat ole mustavalkoisia, eikä niihin kannata suhtautua kohtuuttoman jyrkästi. En yritä itse esittää täydellistä enkä halua syyllistää ketään omista valinnoistaan. Jokainen perhe löytää omat tapansa. Mutta ympäristökuorman keventämiseenhän kannattaa aina pyrkiä - esimerkiksi jo yksikin kestovaippa päivässä vähentää kaatopaikalle meneviä vaippoja 365 kpl vuodessa. Pienetkin teot auttavat, kun kyse on lopulta siitä, missä kunnossa jätämme maailman näille omille lapsillemme.

2.3.2012

Vuodenkierto - ja Pihka-merkin valmistuminen

Miettiessäni, minkä Pihka-tehtävän tekisin viimeiseksi, hoksasin että olen ottanut melko vakioidusti mökillä kuvia yhdestä tietystä kohdasta. Minulla on siis valmiina ainekset Vuodenkierto-tehtävään!

Itse asiassa olen kuvannut vakiopisteestäni 360 asteen panoraamoja ottamalla monta kuvaa peräkkäin ja pyörähtämällä samalla itseni ympäri. Tätä tehtävää varten valitsin kuitenkin yhden tietyn kohdan tältä ympyrältä. Tästä syystä alla olevien kuvien rajaus ei ole sattunut aina aivan samanlaiseksi, mikä annettakoon anteeksi.

Toinen "vika" kuvasarjassa on, etteivät kuvat ole aivan tasaisin aikavälein, kuten tehtävänannossa periaatteessa edellytetään. Ne eivät myöskään kata vuodenaikoja tasaisesti, sillä käymme mökillä tyypillisesti toukokun lopulta syyskuun puoliväliin, sekä kerran tai pari helmikuussa. Tuumin kuitenkin, että tehtävän suorittaminen ylipäänsä on tärkeämpää kuin ohjeiden pilkuntarkka noudattaminen, ja korvauksena otin mukaan kuvia paljon pidemmältä ajalta kuin tarvitsisi, eli siitä lähtien kun aloin kuvata vakiopanoraamaani.

Alla siis vuodenaikojen vaihtelua hämäläisessä mökkimaisemassa. Vasemmalla kostean metsikön reuna, sen edessä kosteaa niittyä, jota niitetään epäsäännöllisesti, sitten vanha maalaistie, ja oikealla tienpenkkaa, puutarhapensaita sekä vanhoja ulkorakennuksia.

5.9.2009 Koivuissa alkaa näkyä syysväriä, viimeiset kukat vielä kukkivat.
27.2.2010 Hyvä lumitalvi. Lumi painaa nuoria puita ja oksia luokalle.
30.5.2010 Niityltä on niitetty vuohenputkea ja nokkosta, jotta muut niittykasvit saisivat tilaa.
13.6.2010 Puna-ailakit ja (vuohen?)putket kukkivat. Talven painamia oksia näkyy vasemmalla.
27.6.2010 Korkeat putket ja heinät alkavat jyrätä puna-ailakit alleen. Pari ohdakettakin on jo noussut.
11.7.2010 Entistäkin runsaampi putkien kukinta. Lajit taitavat olla lähinnä vuohen- ja koiranputkea. Oikealla myös puutarhapensaat kukkivat.
1.8.2010 Kukinta alkaa olla ohi, siemenet kypsyvät.
22.8.2010 Siemenet ovat kypsiä ja varret ruskettuvat. Myös heinissä ja ensimmäisissä koivunlehdissä näkyy kellastumista.
18.9.2010 Niitty on niitetty ja haravoitu. Koivut ovat alkaneet enemmänkin kellastuttaa ja pudottaa lehtiään, tuuheahko raita on vielä vihreä.
26.2.2011 Toinen hyväluminen talvi peräkkäin!
29.5.2011 Rehevä vuohenputkikasvusto sekä muutamia voikukkia ja puna-ailakkeja kukassa.
17.6.2011 Aika lailla samannäköistä kuin vuosi sitten. Heinää, ensimmäisiä putkia ja puna-ailakkeja.
17.7.2011 Matalien putkin kukinta on ohi aikaisemmin kuin vuosi sitten. Yksi korkea karhun- tai ukonputki ja muutama ohdake erottuvat niityn takaosassa.
3.8.2011 Niityllä ei enää näy kukkia, on aika kypsyttää siemenet.
4.9.2011 Aurinkoinen syyspäivä. Kesäistä, paitsi ettei niitty kuki ja vasemman reunan koivusta on jo pudonnut lehtiä tielle.
17.9.2011 Syksy näkyy selvästi puissa (ja niiden alla), mutta maan pääväri on yhä vihreä.
25.2.2012 Taas päästiin nauttimaan helmikuun hangista, vaikka lumi tulikin vasta tammikuussa eikä ole päässyt samalla lailla kertymään oksille ja katoille kuin kahtena aiempana vuonna.
--------------------------------------
Pihka-suoritukset 2.3.2012

Tehtävä: Vuodenkierto - valmis

Tähtiä saatu yhteensä: 21/20 (tehtävästä sai kaksi tähteä, joten meni jo yhdellä yli)
--------------------------------------

Pihka-merkkini on nyt siis suoritettu! Nyt vain lähetän ohjeiden mukaan linkin näihin raportteihin, ja saan merkin paluupostissa.

Kun katson raporttejani taaksepäin, huomaan aloittaneeni Pihkan parissa tammikuun lopussa 2009. Aikaa koko merkin suorittamiseen meni siis periaatteessa yli kolme vuotta, mutta minullahan oli välissä kuukausienkin taukoja, jolloin en tehnyt ainuttakaan tehtävää - ja tämä viimeisin tauko oli näköjään peräti reilut 16 kk. Mutta Pihkassa hienoa onkin, ettei sen tekemisestä ole tarkoitus ottaa stressiä. Edetä saa täsmälleen omaan tahtiin, eikä mitään aikarajoja ole. Tehtävätkin saa valita täysin vapaasti, eli aina löytää kulloiseenkin vuodenaikaan ja ympäristöön sopivan tehtävän, kun innostus iskee.

Kuten aloittaessani kirjoitin, valikoin tekemäni tehtävät siten, etten mennyt aivan siitä missä aita on matalin. Tein kyllä muutamia helppojakin tehtäviä, kun se tuntui hauskalta, mutta innostuin tutustumaan myös itselleni vieraisiin aiheisiin. Koska se oli minusta hauskaa, tein monipuolisuuden vuoksi tehtäviä kaikista kahdeksasta tehtäväluokasta (esim. metsä ja taivas).

Kaiken kaikkiaan Pihkan tehtävien kautta olen tullut viettäneeksi monta mukavaa hetkeä luontoa tutkien, mikä onkin koko homman juju - 20 tähden saavuttaminen ja sillä ansaittava kangasmerkki ovat hyviä kannustimia, mutta hienointa ovat saamani luontokokemukset ja niistä jääneet muistot (joita voin mukavasti selailla täällä blogissa).

Suosittelen kaikkia kokeilemaan muutamaa Pihka-tehtävää! Valikoima on niin laaja, että eiköhän sieltä löydy jokaiselle jotakin :-)

31.12.2011

Toisaalta ja toisaalta


Olen aina ollut sitä mieltä, että koska blogiin kirjoittaminen on vapaaehtoista, siitä ei pidä tehdä itselleen taakkaa ja epämukavaa velvoitetta, vaan sen tulee olla hauskaa ja lähteä kirjoittamisen ilosta tai muusta sellaisesta motivaatiosta. Sitä ohjenuoraa olenkin pääsääntöisesti noudattanut tämän blogin kanssa.

Toisaalta, koska pidän siitä miten kirjoittaminen selkiyttää ajatuksia ja antaa harjoitusta itsensä ilmaisussa, ja koska minusta on mukava palata aikaisemmin kirjoittamiini juttuihin (erityisesti matkakertomuksiin, mutta myös muut jutut toimivat oman aikansa "muistoina"), olen pitänyt sääntönä, että vähintään kerran kuussa on blogiin kirjoitettava, edes jotain pientä.

Toisaalta nyt näyttää siltä, että jälkimmäisen säännön noudattaminen alkaa olla enemmän vastenmielistä kuin hauskaa. Osa kirjoittelusta on siirtynyt Facebookiin yms. kanaviin, ja muutenkin ajankäyttöni on hieman muuttunut siten etten enää ehdi ja/tai jaksa seurata toisten blogeja yhtä aktiivisesti kuin aikaisemmin. Lisäksi kaksi suurta henkilökohtaista asiaa pitää ajatukset tehokkaasti poissa tämän blogin profiiliin sopivista kirjoitusaiheista: toisaalta läheisen ihmisen vakava (onneksi kuitenkin hoidettavissa oleva) sairaus, toisaalta oma lähestyvä vanhemmuus odotetun perheenlisäyksen syntyessä jonkin ajan kuluttua, ja kaikki näihin liittyvä oheistoiminta.

Toisaalta en halua luopua tästä blogista, sillä kuten sanottu, pidän siitä että voin jälkeenpäin lukea omia kirjoituksiani ja muistella mm. matkoja ja muita kokemuksia. Mihinkään toiseen päiväkirjaan ei tule kirjoitettua vastaavia asioita. Toisaalta en halua muuttaa tätä esim. vauvablogiksi, sillä olen tietoisesti halunnut pitää henkilökohtaisuudet täältä poissa.

Toisaalta ja toisaalta. Joka tapauksessa nyt tuntuu siltä, että annan itselleni luvan luopua kerran kuukaudessa -säännöstäni, mutta en hautaa blogia, vaan kirjoitan tänne ensin mainitsemani periaatteen mukaisesti silloin, kun se tuntuu hauskalta, motivoivalta ja tarkoituksenmukaiselta!

P.S. Yksi Pihka-tehtävä minulta on vielä suorittamatta Pihka-merkin ansaitsemista varten, ja koska se luullakseni kannattaisi hoitaa alta pois ennen perheenlisäyksen saapumista, ainakin siitä toivottavasti tulee tänne raportti vielä kevään aikana :)

29.11.2011

Mistä tietää että on marraskuu?

(Jatkoa sarjalle)

Kuun nimen mukaisesti luonto näyttää pääosin kuolleelta ja odottaa talven alkamista. On paljasta.

Paitsi tällaisina lämpiminä syksyinä, kun ruoho on yhä vihreää, ja se hätkäyttää.

Sääuutiset kertovat, missä päin maata on milloinkin tullut ensilumi.

Ihmiset puhuvat siitä, miten on märkää ja pimeää, ja ketä kaamosmasennus koettelee milläkin tavalla. (Tekee mieli sanoa, että omalla asenteella voi vaikuttaa omaan mielialaan. Yritän harjoittaa positiivista ajattelua.)

Pimeää kieltämättä on sekä töihin lähtiessä että sieltä palatessa. Joskus myöhäisellä työmatkalla talojen tai pilvien takaa pilkistävä aurinko tuntuu ihanan piristävältä silmissä.

Ylipäänsä selkeä sää tuntuu harvinaisuudelta, yleensä on pilvistä ja kosteaa.

Kauppoihin ja ostoskeskuksiin tulee viimeistään nyt joulukoristeet ja jouluruuat, eikä se loppukuusta tunnu enää kovin aikaiselta.

Pikkujouluaika alkaa. Lehdissä on uutisia taksijonoista.

Taviokuurnan suvussa vietetään myös monia marraskuulle kasautuneita merkkipäiviä :-)

Töissä mietitään, mitä ehditään vielä tehdä ennen jouluvapaita, ja mikä jää hoidettavaksi tammikuun puolenvälin jälkeen.

Järjestöissä pidetään syyskokouksia ja mm. tehdään henkilövalintoja. Luopuvat toimihenkilöt valmistautuvat jättämään paikkansa seuraajilleen.

Moni aloittaa lintujen talviruokinnan viimeistään nyt.

Aktiivisimmat aloittavat jouluvalmistelut. (Mikä on minusta aivan oikein, jos haluaa tehdä paljon valmisteluita. Parempi aloittaa ajoissa kuin valittaa stressistä jouluviikolla! Kokonaan toinen juttu on se, paljonko sitä joulua ylipäänsä tarvitsee valmistella.)

Perinteen mukaisesti, kerro toki omat lisäyksesi listaan.

30.10.2011

Kuvareportaasi Schwarzwald-Luzern

Syyslomamatka päätettiin suunnata Lounais-Saksan Schwarzwald'iin ("musta metsä", Black Forest), josta olin nähnyt komeita, metsäisiä kuvia, ja joka kuulosti myös netistä löytyneiden tietojen perusteella mainiolta paikalta pienille patikkaretkille ja luontomatkailulle. Lisäksi, kun nyt siellä päin maailmaa oltiin ja Keski-Euroopassa on niin hämmentävän helppoa liikkua junalla oikeastaan minne vain (paitsi Suomeen...), piipahdimme matkan lopuksi myös Sveitsin puolella vuoria ihastelemassa.

Kirjoitettavaa olisi niin paljon, että tällä kertaa luovutan alkuunsa ja tyydyn kuvareportaasiin. Kuvatekstejä en tosin malta olla lisäämättä. Yleisesti voi sanoa, että sää suosi koko matkan ajan, kuten kuvista näkyy - oli hauskaa liikkua t-paidassa syyskuun viimeisellä viikolla :-)


Ensimmäinen etappi: Tribergin pieni kylä keskellä Schwarzwaldia kukkuloiden kainalossa. Melko suosittu turistikohde, mutta silti viehättävä, ei turistien pilaama.

Tribergin päänähtävyys, Saksan korkeimpana markkinoitu vesiputous. Korkein se ei ilmeisesti ole, mutta komea, kuten sitä ympäröivä luonnonpuistokin. Putous koostuu useista portaista, joten se ei näy kokonaan kuvassa.

Ympärillä olevat kukkulat ovat ilmeisen tyypillistä Schwarzwaldia: metsäisiä ja kutsuvia! Retkeily oli helppoa, sillä reittejä oli paljon ja ne oli enimmäkseen hyvin viitoitettu.

Metsätyypit vaihtelivat jonkin verran, mutta pääsääntöisesti ne olivat suomalaisen silmään eksoottisia, lauhkean vyöhykkeen lehtipuuvaltaisia metsiä. Tyypillisesti esimerkiksi tällaisessa pyökkimetsässä aluskasvillisuutta oli meikäläiseen boreaaliseen metsään verrattuna niukasti, lähinnä kai kovan varjostuksen takia.

Yleisin puulaji, pyökki (Fagus sylvatica). Helppo tunnistaa soikeista, hieman aaltoreunaisista lehdistä ja sileän harmaasta rungosta. Näin syksyllä pyökinpähkinöitä oli maassa runsaasti, paikoin karike koostui pääosin niistä.

Kotoista metsävaahteraa hieman muistuttava vuorivaahtera (Acer pseudoplatanus) oli myös yleinen, samoin tammi, pähkinäpensas, kuusi ja saksanpihta. Metsälinnuista äänekkäimpiä olivat kuusitianen ja pähkinänakkeli.

Kylän helpoimmin havaittavia lintuja olivat nokivarikset (Corvus corone), hiljattain erotettu omaksi lajikseen. Niskan vaalea täplä ei kuulu normaaliin asuun, taisivat vain olla höyhenet epäjärjestyksessä.

Toinen matkakohde, Schwarzwaldin alueen "pääkaupunki" Freiburg. Suunnilleen Turun kokoinen kaupunki sijaitsee varsinaisten kukkuloiden länsipuolella, lähes Reinin laaksossa, mutta muutamia nyppylöitä on kaupungin vieressäkin. Yhden niistä huipulla on korkea näkötorni, josta kuva on otettu. Kuvan vasenta puoliskoa hallitsee vanha kaupunki kirkkoineen.

Vanha kaupunki oli viehättävä. Erikoisuutena ovat lähes joka kadun reunassa kulkevat matalat vesikanavat, joita ennen on käytetty ainakin hevosten ja muiden eläinten juottamiseen ja kaupungin puhdistamiseen. Turisti saa varoa askeleitaan.

Kaupungin puistoissa ja pihoilla kasvoi kiinnostavia puita. Tässä jalokastanja (Castanea sativa) - siis se aito paahdettava kastanja, joka on eri kasvi kuin Suomenkin puistoissa yleinen hevoskastanja (Aesculus hippocastanum).

Herttainen, pienilehtinen ja pyöreäliuskainen niverävaahtera (Acer campestre). 

Freiburgistakin pääsee helposti päiväretkille lähiympäristöön. Yhteensä tunnin juna- ja bussimatkan päässä sijaitsee Schwarzwaldin korkein huippu, Feldberg (1493 m), jonne oli suhteellisen helppo kiivetä. Näköala oli palkitseva.

Sveitsin puolella tukikohdaksi valikoitui maan keskellä, Alppien pohjoisreunalla oleva Luzern. Kaupungin keskellä on kirkasvetinen Luzern-järvi laskujokineen. Etualalla ovat vanha pato ja siitä purkautuva voimakas virta, taka-alalla vasemmalla oppaiden mukaan Sveitsin kuvatuin nähtävyys, Luzernin vanha vesitorni ja sen kohdalta joen ylittävä, keskiaikainen puusilta.

Matkan kirjaimellinen huippukohta oli retki Luzernin viereiselle Pilatus-vuorelle (2128 m) - korkein paikka, jossa olen käynyt. Toisin kuin Feldbergille, tänne emme kiivenneet omin voimin, vaan menimme junalla! Maailman jyrkin (jopa 49 %) ja ehkä vanhinkin (vuodesta 1889) toimiva "hammasrata" oli jännittävä ja rata paikoin uskomattoman jyrkän näköinen, mutta kätevästi se vei 40 minuutissa huipulle. Punaiset vaunut ja rata näkyvät kuvassa.

Vuoren huipulla oli useita ravintoloita ja hotelleja, ja paljon turisteja (mm. liitovarjoilijoita), mutta silti todella upeaa! Auringonpaisteessa myös yllättävän lämmintä.

Näköala huipulta lähimaastoon, lähes 600 m alemmas.

Näkymä pohjoiseen, Alpeille. Litteäksi hioutuneisiin Suomen maisemiin tottuneille oikean vuoriston näkeminen on epätodellinen kokemus. Oletteko ihan varmoja, ettei tuo ole vain jonkin elokuvan taustamaalaus?

Reissun ainoa elis (elämänpinna), mutta sitäkin hauskempi: alppinaakka (Pyrrhocorax graculus).  Näitä lintuja elää vain korkeilla vuorilla, mutta siellä missä vuorilla on ihmisiä, alppinaakat tulevat hyödyntämään helppoa ruokaa rohkeina kuin mitkä tahansa kaupunkilinnut. Niiden äänet olivat hauskoja, kuin pienten papukaijojen sirahduksia ja viserryksiä.

Aivan lopuksi oli muutama tunti aikaa kierrellä Zürichissä, mutta kymmenen matkapäivän ja kahden vanhan kaupungin jälkeen ei kaupungista enää kovasti jaksanut innostua. Hauskaa oli kuitenkin seurata Suomessa harvinaisen, pienen mutta terhakkaan pikku-uikun (Tachybaptus ruficollis) sukeltelua kaupungin rannassa.

Kaiken kaikkiaan mainio reissu. Kulttuurimatkaajalle löytyy epäilemättä loputtomasti tutkittavaa Keski-Euroopan kaupungeissa, jotka kaikki ovat Suomen mittapuun mukaan vanhoja, ja niiden välillä kulkeminen on tosiaan riemastuttavan helppoa kattavilla juna-yhteyksillä. Luonnosta kiinnostuneen kannattaa käyttää kaupunkeja ja kyliä enemmän tukikohtina, joista on helppo tehdä päiväretkiä ympäristöön. Kauas ei tarvitse mennä, sillä jo lähimetsät ovat suomalaisen silmään eksoottisia, kukkuloista ja vuorista puhumattakaan. (Junapainotteinen Euroopan-matka jättää myös hitusta paremman omantunnon kuin kaukomatka Aasiaan, vaikkei allekirjoittanut voi erityisesti ekomatkailijan saavutuksilla kehuskellakaan.)

22.9.2011

Biologian perusteet hukassa

On ollut sellaisia luonto-uutisia liikkeellä, ettei biologi voi kuin huokailla (jos ei ehdi itse tarttua epäkohtiin ja alkaa kampanjoimaan - hatunnosto heille jotka sitä tekevät!).

Ensinnäkin, Suomen susien määrä on pudonnut viidessä vuodessa lähes puoleen, ja yhdeksi syyksi on nyt ihan virallisesti todettu salametsästys. Kun katsoo telkkarista hienoa luontodokumenttia vaikkapa sarvikuonoista tai gorilloista ja näkee miten salametsästäjät niitä säälittä tuhoavat, voi ihan tuntea miten sisimmässä kuohuu suuttumus ja epätoivo eläinten ja luonnon puolesta. Ongelmat vain tuntuvat olevan toivottoman kaukana, kehitysmaiden viidakoissa ja savanneilla. On myös helppo ajatella, että salametsästystä ruokkivat mm. köyhyys ja tietämättömyys, ja että eihän täällä "sivistyneessä maailmassa" tuollaista päästettäisi tapahtumaan, täällä on sentään laki ja järjestys.

Mutta eivät asiat ole Suomessa juurikaan paremmin - salametsästys ja eläinten vainoaminen ovat ilmeisesti täällä paikoitellen suorastaan arkipäivää. Susien lisäksi täällä salametsästetään mm. petolintuja, ja toisin kuin esim. sarvikuonojen kohdalla (joista käytetään sarvi) näistä kummastakaan ei ole ihmiselle mitään hyötyä ruokana tai käyttötarpeina, vaan tapot ovat välillä hyvinkin julmia ja raadot hylätään metsään. Miksi Suomen kaltaisessa vauraassa ja hyvin koulutetussa maassa esiintyy ihan samoja ongelmia, joita kauhistelemme kaukomailla? Ainoa lohtu on, etteivät Suomessa kyseessä ole minkään lajin maailman viimeiset yksilöt (saimaannorppaa ei kai suorastaan vainota, vaikka verkkokalastuksesta ei toisaalta haluttaisi luopua?), mutta on pelottavaa kuvitella salametsästykseen syyllistyvien ihmisten ajatusmaailmaa. Eivätkö he tosiaan ymmärrä? Vai eikö koulussa ole opetettu, mikä on esimerkiksi petoeläinten merkitys ja vaikutus luonnossa?

Muistutettakoon myös, että Suomi on Maltan kanssa ainoa EU-maa, jossa harjoitetaan lintujen kevätmetsästystä, ja olemme saaneet sen johdosta kansainvälistäkin huomiota. Se tosin ei ole salametsästystä, vaan tapahtuu ihan laillisesti. Ei se silti oikein ole.

Otetaan toinen uutinen, johon johdattelen kysymysparilla. Mikä on mielestäsi oikea tapa määritellä kalastuskiintiöiden koko? Entä miten arvelet kiintiöiden koon tällä hetkellä määräytyvän EU:n tasolla?

Lehtiuutinen aiheesta oli niin ihmeellinen, etten tiennyt pitäisikö olla iloinen vai surullinen:
Kalastuskiintiöt saattavat kohta perustua todellisuuteen. Euroopan unionin kalastuskiintiöt saatetaan määrätä tulevaisuudessa tieteellisten arvioiden pohjalta.
Mitä ihmettä - mitenkäs ne sitten on tähän asti määrätty? No, en oikeastaan ole järin yllättynyt:
Tähän saakka kiintiöistä on väännetty EU:n kalastus- ja maatalousministerien kokouksissa, joissa jokainen maa on lähinnä yrittänyt varmistaa mahdollisimman suuren pyyntikiintiön itselleen.
Niinpä tietysti. Eipä siis ihme, että:
EU:n merialueiden kalakannoista jopa kolme neljännestä on ylikalastettuja ja kolmannes kannoista on romahdusvaarassa.
Myös poliitikoilta ja kalastuksen edunvalvojilta ovat tainneet jäädä biologian läksyt lukematta. Ei tarvitse odottaa edes siihen asti, että kalakannat todella loppuvat - kalastuselinkeino joutuu vakaviin vaikeuksiin jo paljon aikaisemmin, jos ei kalastuskiintiöitä sopeuteta kantojen kokoon nopeasti. Pienemmät leikkaukset nyt ovat varmasti mukavampia kuin isot romahdukset myöhemmin. Kukaan ei hyödy siitä, että kalakannat romahtavat ja ehkä lopulta katoavat kokonaan.

Kolmanneksi loppukevennys, josta on tulossa hyvää vauhtia uusi lentävä lause Sauli Niinistön kuuluisten "tupajumien ja torakoiden" rinnalle:

Copyright: Seppo Leinonen
Seppo Leinosen sivuilla esitellään myös alkuperäinen uutisartikkeli, jonka suosittelen lukemaan - siksikin, että se sisältää mm. väärän tulkinnan suurpetojen luokitusperusteista. Ja jos jollekin todella on vielä epäselvää, mikä se punainen kirja on ja mihin ne väitteet perustuvat, niin tietoa löytyy Ympäristöhallinnon sivuilta.

28.8.2011

Kuka auttaa loukkaantunutta eläintä?

Sairasta, vahingoittunutta tai muutoin avuttomassa tilassa olevaa luonnonvaraista eläintä on pyrittävä auttamaan. Jos eläin on kuitenkin sellaisessa tilassa, että sen hengissä pitäminen on ilmeistä julmuutta sitä kohtaan, eläin on lopetettava tai on huolehdittava siitä, että se lopetetaan.

Saan silloin tällöin työni puolesta puheluita ihmisiltä, jotka ovat löytäneet - tai luulevat löytäneensä - loukkaantuneen eläimen. Auttamishalu on yleensä suuri, ja Suomessa ihmiset ovat tottuneet siihen, että aina löytyy se jokin oikea viranomainen tai muu taho, jolle kunkin ongelman hoitaminen kuuluu. Yllättäen näin ei tässä tilanteessa ole.


Tarvitseeko eläin apua?

Älä koske jäniksenpoikaseen, ellei ole ihan pakko. 
Kuva: "Lemur12"
Ensimmäinen ongelma on se, että vaikka eläin näyttäisi olevan avun tarpeessa, se ei sitä ehkä kuitenkaan ole. Esimerkiksi jänisten ja rusakoiden poikaset viettävät suurimman osan ajastaan yksin - emo käy vain 1-2 kertaa päivässä imettämässä niitä. Kerrostalon pihalla tepasteleva, lentokyvytön lokinpoikanen on samassa tilanteessa - senkin vanhemmat saattavat käydä ruokkimassa poikasta esimerkiksi vain öisin, ja lokinpojille on tyypillistä lähteä kuljeskelemaan ympäristöön ennen lentokyvyn saavuttamista. Muutkin yksinäiset, pienet eläimet herättävät välillä ihmisten suojeluvaistot, mutta useimmiten emot ovat lähettyvillä ja uskaltavat tulla esiin vasta kun ihminen poistuu paikalta.

Oikea ratkaisu näissä tilanteissahan on tietysti olla tekemättä mitään. Jos eläin ei ole selvästi loukkaantunut, sillä todennäköisesti ei ole mitään hätää. Luonnonvaraisen eläimen on aina parempi olla luonnossa kuin stressaantua ihmisen käsittelyssä ja helposti väärässä tai puutteellisessa hoidossa. Jos eläin on vaarallisessa paikassa, kuten ajotiellä, sen voi siirtää esim. lähimpään pensaikkoon. Kannattaa käyttää hanskoja tai vaikka pyyhettä apuna ja suojana. Jäniksenpoikasten kohdalla varoitetaan joskus ihmisen hajun tarttumisesta, mihin en osaa ottaa kantaa, mutta ainakin kannattaa suojata itsensä mahdollisilta puremilta, raapimisilta ja/tai taudinaiheuttajilta.


Kuka auttaa, jos apua tarvitaan?

Suurempi ongelma on kuitenkin se, että jos eläin todella on aidosti loukkaantunut, tilanne on yllättävän vaikea ja monimutkainen. Vaikka laki velvoittaa auttamaan, missään ei ole määritelty, kenen vastuulla ja kustannuksella se pitäisi tehdä. Ei ole olemassa yhtä oikeaa paikkaa, johon voisi ottaa yhteyttä ja kysyä toimintaohjeita, tai jonne eläimen voisi toimittaa saamaan hoitoa. Suomesta puuttuu kattava eläinhoitoloiden ja asiantuntijoiden verkosto.

Lokinpoikanen. Kuva: "JsonLind". 
Julkaistu Creative Commons -lisenssillä.
Tietoa on netissä tarjolla, mutta se on hajanaista ja vajavaista. Toisaalta ei voida antaa valmiita hoito-ohjeita jokaiseen tapaukseen, eikä eläimen kotihoito ole kaikissa tilanteissa edes mahdollista, ja toisaalta luonnonvaraisia eläimiä vastaanottavia hoitopaikkoja on aivan liian vähän, ja monet niistä toimivat yksityisesti, kokonaan tai osittain vapaaehtoisvoimin, hyvin rajallisilla resursseilla. Omalla kustannuksellaan akuutisti apua tarvitsevan eläimen voi tietysti viedä lähimmälle eläinlääkärille, mutta kaikki eivät suostu ja/tai osaa hoitaa ainakaan kaikkia luonnonvaraisia eläimiä. Toisaalta jotkut yksityiset asianharrastajat ovat tottuneita hoitamaan esimerkiksi loukkaantuneita lintuja, mutta nimet ja yhteystiedot eivät välttämättä ole yleisesti tiedossa.

Vaikka hoitopaikka löytyisi, eläimen toimittaminen sinne ei myöskään ole kenenkään vastuulla. Eläintä voi ensinnäkin olla vaikea saada kiinni. Toiseksi hoitolasta ei yleensä ehditä eläintä hakemaan, ja jos löytäjällä ei ole mahdollisuutta lähteä sitä kuljettamaan, vaaditaan kekseliäisyyttä. Ehkä joku autollinen tuttava voisi auttaa? Busseissa ei kuljeteta eläviä eläimiä ainakaan rahtina, mutta jos pystyt itse lähtemään mukaan, asiaa kannattaa kysyä.

Vielä eräs ongelma on, että maallikon voi olla  vaikea arvioida, milloin eläin on niin pahasti loukkaantunut, että se olisi lopetettava, ja mikä olisi paras keino tehdä se. Lopetuskeinoista on vielä vaikeampi löytää tietoa kuin hoitopaikoista. Joka tapauksessa jokaisella on oikeus lopettaa selvästi kärsivä eläin, oli laji rauhoitettu tai ei.


Mitä tehdä?

Tässä eri tahoilta kerättyjä ohjeita. (tekstit otteita, lue lisää ao. sivulta) Listaa saa mielellään täydentää.

YLEISTÄ

Ympäristöhallinto
Jotkin eläintarhat ottavat vastaan apua tarvitsevia luonnonvaraisia eläimiä. Asiasta on aina hyvä sopia etukäteen puhelimitse. Luonnonvaraisten vahingoittuneiden eläinten hoidosta ja käsittelystä tietävät myös mm. kuntien eläinsuojeluviranomaiset, eläinsuojeluyhdistykset ja pelastuslaitokset (yleinen hätänumero 112).

Suomen eläinsuojeluyhdistysten liitto SEY
Luonnoneläin on aina syytä toimittaa asiantuntijan hoitoon. On tärkeää, että eläimen elintavat tunnetaan, sen ikä osataan arvioida, mahdolliset vammat osataan hoitaa sekä järjestää sille lajinsa tarpeiden mukainen pitopaikka. Jos olet epävarma löytämäsi luonnonvaraisen eläimen voinnista, on parasta olla koskematta siihen ja seurata tilannetta kauempaa.

Korkeasaari
Luonnonvarainen eläin tarvitsee apua, kun: (ks. sivu)

BirdLife Suomi
Eri puolilla Suomea on ihmisiä, jotka hoitavat lähiympäristöstään löytyneitä vahingoittuneita eläimiä. Yleensä kuntien ympäristötoimistoissa ja alueellisissa ympäristökeskuksissa tiedetään, ketkä lähiseudulla hoitavat vahingoittuneita eläimiä. Jos loukkaantuneiden tai hädänalaisten lintujen kiinniotossa tarvitaan apua, niin pelastuslaitos auttaa resurssiensa mukaan (hätänumero 112). Kannattaa kysyä paikalliselta palo- ja pelastuslaitokselta, sillä vastuu on viime kädessä valtiolla.

HOITOPAIKKOJA

Heinolan lintutarha.
Kuva: Heinolan lintutarha
Korkeasaari, Ranua Zoo, Ähtärin eläinpuisto, Pyhtään lintuhoitola, Heinolan lintutarha, Turun eläinhoitola, Hämeen lintuhoitola Anser, Villi-ilves (Wild Lynx). Yhteystiedot ja muita yhteystietoja (ajantasaisuudesta en tiedä):
* Ympäristöhallinnon linkit
* SEY:n kokoamat yhteystiedot
* Luonnontieteellisen keskusmuseon linkit
* Anser-hoitolan linkit (vaikuttaa ainakin osin vanhentuneelta)

TARKEMPIA OHJEITA

Kiinniotto, ensiapu ja kuljetus
http://www.korkeasaari.fi/elaimetjaymparisto/elainhoitola/avuntarpeessa

Liikenneonnettomuudet (suuret ja pienet eläimet)
http://www.sey.fi/elainten_viikko/2008_luonnonelaimet/auta_loukkaantunutta_luonnonelainta

Jänikset ja rusakot
http://www.tesy.info/suomi/jos_rusakko_1.html
http://www.sey.fi/elaintietoa/luonnonvaraiset_elaimet/janiksen_ja_rusakon_ensiapu
http://www.hesy.fi/luonnonvaraiset.htm

Oravat
http://www.tesy.info/suomi/jos_orava_1.html
http://www.hesy.fi/luonnonvaraiset.htm
http://www.korkeasaari.tx.fi/service.cntum?serviceType=serviceDocumentSection&documentId=49377

Siilit
http://www.hesy.fi/luonnonvaraiset.htm
http://www.tesy.info/suomi/jos_siili_1.html
http://www.korkeasaari.tx.fi/service.cntum?serviceType=serviceDocumentSection&documentId=49380

Lokit
http://www.birdlife.fi/lintuharrastus/faq-linnut_ja_ihminen.shtml#hylatty_lokki
http://www.hesy.fi/luonnonvaraiset.htm

Pikkulinnut ja pudonneet pesät
http://www.hesy.fi/luonnonvaraiset.htm
http://www.tesy.info/suomi/jos_pikkulintu_1.html
http://www.korkeasaari.fi/elaimetjaymparisto/elainhoitola/avuntarpeessa

Isompien lintujen poikaset
http://www.tesy.info/suomi/jos_vesilintu_1.html
http://www.tesy.info/suomi/jos_isolintu_1.html

Joutsen jäällä
http://www.birdlife.fi/lintuharrastus/faq-suojelu.shtml#joutsenet

Eläimen lopettaminen
http://www.sey.fi/elainten_viikko/2008_luonnonelaimet/auta_loukkaantunutta_luonnonelainta 
Käytä kookasta kiveä, vankkaa pulttiavainta, tunkkia tai tukevaa kalikkaa. Kohdista voimakas isku eläimen kallon leveimpään kohtaan. Varmista, että eläin on kuollut. Suurikokoinen eläin on lopetettava ampumalla. Jos poliisi ei pääse paikalle, kysy apua lähimmästä talosta.


Mitä jos antaisi luonnon hoitaa?

Lopuksi herää se kysymys, onko tosiaan ihmisen velvollisuus auttaa kaikkia loukkaantuneita eläimiä. Jos esimerkiksi vammautuneesta poikasesta ei ole eläjäksi, onko oikein aiheuttaa eläimelle ylimääräistä stressiä kiinniottamisesta ja kuljettamisesta, vaikka se johtaisi mahdollisesti tuskattomampaan kuolemaan? Luonnossa esiintyy paljon kärsimystä, eikä meidän ole mahdollista (eikä mielestäni järkevää edes yrittää) poistaa sitä kaikkialta.

Kettu. Kuva: "Snurre86".
Julkaistu Creative Commons -lisenssillä.
Toisaalta ihminen aiheuttaa muille eläimille niin paljon kärsimystä myös turhaan, että voi sanoa, että velvollisuutemme on auttaa silloin kun pystymme. Yleisesti elämän kunnioittamisen ja turhan kärsimyksen välttämisen voidaan mielestäni katsoa kuuluvan inhimillisyyteen ja hyvään elämään.

On helppo sanoa, että jos eläin on loukkaantunut selvästi ihmisen toiminnan tuloksena - kuten liikenteessä tai siimaan sotkeutuessaan - sitä on oikein auttaa. Mutta jos esimerkiksi lintu loukkaa siipensä petolinnun hyökkäyksessä, onko parempi auttaa "pikkuraukkaa", vai antaa luonnon päättää, joutuuko tämä "epäonnistunut" yksilö saman tai seuraavan pedon saaliiksi, tai onko se riittävän sisukas toipumaan omin voimin ja pärjäämään elämässä?

Luulen, että laki on muotoiltu yksiselitteiseksi, jotta siihen voidaan tarvittaessa vedota eikä siihen tarvitse kirjata moisia filosofisia pohdintoja. Mielestäni on silti oikein käyttää tervettä järkeä mahdollisesti loukkaantuneen eläimen kohdatessaan. Mieti:
  • onko eläin todella hädässä
  • onko se mahdollista saada kiinni
  • onko sen kiinniottamisesta ja käsittelystä enemmän haittaa vai hyötyä.