Vuodenkierto - ja Pihka-merkin valmistuminen

Miettiessäni, minkä Pihka-tehtävän tekisin viimeiseksi, hoksasin että olen ottanut melko vakioidusti mökillä kuvia yhdestä tietystä kohdasta. Minulla on siis valmiina ainekset Vuodenkierto-tehtävään!

Itse asiassa olen kuvannut vakiopisteestäni 360 asteen panoraamoja ottamalla monta kuvaa peräkkäin ja pyörähtämällä samalla itseni ympäri. Tätä tehtävää varten valitsin kuitenkin yhden tietyn kohdan tältä ympyrältä. Tästä syystä alla olevien kuvien rajaus ei ole sattunut aina aivan samanlaiseksi, mikä annettakoon anteeksi.

Toinen "vika" kuvasarjassa on, etteivät kuvat ole aivan tasaisin aikavälein, kuten tehtävänannossa periaatteessa edellytetään. Ne eivät myöskään kata vuodenaikoja tasaisesti, sillä käymme mökillä tyypillisesti toukokun lopulta syyskuun puoliväliin, sekä kerran tai pari helmikuussa. Tuumin kuitenkin, että tehtävän suorittaminen ylipäänsä on tärkeämpää kuin ohjeiden pilkuntarkka noudattaminen, ja korvauksena otin mukaan kuvia paljon pidemmältä ajalta kuin tarvitsisi, eli siitä lähtien kun aloin kuvata vakiopanoraamaani.

Alla siis vuodenaikojen vaihtelua hämäläisessä mökkimaisemassa. Vasemmalla kostean metsikön reuna, sen edessä kosteaa niittyä, jota niitetään epäsäännöllisesti, sitten vanha maalaistie, ja oikealla tienpenkkaa, puutarhapensaita sekä vanhoja ulkorakennuksia.

5.9.2009 Koivuissa alkaa näkyä syysväriä, viimeiset kukat vielä kukkivat.

27.2.2010 Hyvä lumitalvi. Lumi painaa nuoria puita ja oksia luokalle.

30.5.2010 Niityltä on niitetty vuohenputkea ja nokkosta, jotta muut niittykasvit saisivat tilaa.

13.6.2010 Puna-ailakit ja (vuohen?)putket kukkivat. Talven painamia oksia näkyy vasemmalla.

27.6.2010 Korkeat putket ja heinät alkavat jyrätä puna-ailakit alleen. Pari ohdakettakin on jo noussut.

11.7.2010 Entistäkin runsaampi putkien kukinta. Lajit taitavat olla lähinnä vuohen- ja koiranputkea. Oikealla myös puutarhapensaat kukkivat.

1.8.2010 Kukinta alkaa olla ohi, siemenet kypsyvät.

22.8.2010 Siemenet ovat kypsiä ja varret ruskettuvat. Myös heinissä ja ensimmäisissä koivunlehdissä näkyy kellastumista.

18.9.2010 Niitty on niitetty ja haravoitu. Koivut ovat alkaneet enemmänkin kellastuttaa ja pudottaa lehtiään, tuuheahko raita on vielä vihreä.

26.2.2011 Toinen hyväluminen talvi peräkkäin!

29.5.2011 Rehevä vuohenputkikasvusto sekä muutamia voikukkia ja puna-ailakkeja kukassa.

17.6.2011 Aika lailla samannäköistä kuin vuosi sitten. Heinää, ensimmäisiä putkia ja puna-ailakkeja.

17.7.2011 Matalien putkin kukinta on ohi aikaisemmin kuin vuosi sitten. Yksi korkea karhun- tai ukonputki ja muutama ohdake erottuvat niityn takaosassa.

3.8.2011 Niityllä ei enää näy kukkia, on aika kypsyttää siemenet.

4.9.2011 Aurinkoinen syyspäivä. Kesäistä, paitsi ettei niitty kuki ja vasemman reunan koivusta on jo pudonnut lehtiä tielle.

17.9.2011 Syksy näkyy selvästi puissa (ja niiden alla), mutta maan pääväri on yhä vihreä.

25.2.2012 Taas päästiin nauttimaan helmikuun hangista, vaikka lumi tulikin vasta tammikuussa eikä ole päässyt samalla lailla kertymään oksille ja katoille kuin kahtena aiempana vuonna.

--------------------------------------
Pihka-suoritukset 2.3.2012

Tehtävä: Vuodenkierto - valmis

Tähtiä saatu yhteensä: 21/20 (tehtävästä sai kaksi tähteä, joten meni jo yhdellä yli)
--------------------------------------

Pihka-merkkini on nyt siis suoritettu! Nyt vain lähetän ohjeiden mukaan linkin näihin raportteihin, ja saan merkin paluupostissa.

Kun katson raporttejani taaksepäin, huomaan aloittaneeni Pihkan parissa tammikuun lopussa 2009. Aikaa koko merkin suorittamiseen meni siis periaatteessa yli kolme vuotta, mutta minullahan oli välissä kuukausienkin taukoja, jolloin en tehnyt ainuttakaan tehtävää - ja tämä viimeisin tauko oli näköjään peräti reilut 16 kk. Mutta Pihkassa hienoa onkin, ettei sen tekemisestä ole tarkoitus ottaa stressiä. Edetä saa täsmälleen omaan tahtiin, eikä mitään aikarajoja ole. Tehtävätkin saa valita täysin vapaasti, eli aina löytää kulloiseenkin vuodenaikaan ja ympäristöön sopivan tehtävän, kun innostus iskee.

Kuten aloittaessani kirjoitin, valikoin tekemäni tehtävät siten, etten mennyt aivan siitä missä aita on matalin. Tein kyllä muutamia helppojakin tehtäviä, kun se tuntui hauskalta, mutta innostuin tutustumaan myös itselleni vieraisiin aiheisiin. Koska se oli minusta hauskaa, tein monipuolisuuden vuoksi tehtäviä kaikista kahdeksasta tehtäväluokasta (esim. metsä ja taivas).

Kaiken kaikkiaan Pihkan tehtävien kautta olen tullut viettäneeksi monta mukavaa hetkeä luontoa tutkien, mikä onkin koko homman juju - 20 tähden saavuttaminen ja sillä ansaittava kangasmerkki ovat hyviä kannustimia, mutta hienointa ovat saamani luontokokemukset ja niistä jääneet muistot (joita voin mukavasti selailla täällä blogissa).

Suosittelen kaikkia kokeilemaan muutamaa Pihka-tehtävää! Valikoima on niin laaja, että eiköhän sieltä löydy jokaiselle jotakin :-)

Toisaalta ja toisaalta

Olen aina ollut sitä mieltä, että koska blogiin kirjoittaminen on vapaaehtoista, siitä ei pidä tehdä itselleen taakkaa ja epämukavaa velvoitetta, vaan sen tulee olla hauskaa ja lähteä kirjoittamisen ilosta tai muusta sellaisesta motivaatiosta. Sitä ohjenuoraa olenkin pääsääntöisesti noudattanut tämän blogin kanssa.

Toisaalta, koska pidän siitä miten kirjoittaminen selkiyttää ajatuksia ja antaa harjoitusta itsensä ilmaisussa, ja koska minusta on mukava palata aikaisemmin kirjoittamiini juttuihin (erityisesti matkakertomuksiin, mutta myös muut jutut toimivat oman aikansa "muistoina"), olen pitänyt sääntönä, että vähintään kerran kuussa on blogiin kirjoitettava, edes jotain pientä.

Toisaalta nyt näyttää siltä, että jälkimmäisen säännön noudattaminen alkaa olla enemmän vastenmielistä kuin hauskaa. Osa kirjoittelusta on siirtynyt Facebookiin yms. kanaviin, ja muutenkin ajankäyttöni on hieman muuttunut siten etten enää ehdi ja/tai jaksa seurata toisten blogeja yhtä aktiivisesti kuin aikaisemmin. Lisäksi kaksi suurta henkilökohtaista asiaa pitää ajatukset tehokkaasti poissa tämän blogin profiiliin sopivista kirjoitusaiheista: toisaalta läheisen ihmisen vakava (onneksi kuitenkin hoidettavissa oleva) sairaus, toisaalta oma lähestyvä vanhemmuus odotetun perheenlisäyksen syntyessä jonkin ajan kuluttua, ja kaikki näihin liittyvä oheistoiminta.

Toisaalta en halua luopua tästä blogista, sillä kuten sanottu, pidän siitä että voin jälkeenpäin lukea omia kirjoituksiani ja muistella mm. matkoja ja muita kokemuksia. Mihinkään toiseen päiväkirjaan ei tule kirjoitettua vastaavia asioita. Toisaalta en halua muuttaa tätä esim. vauvablogiksi, sillä olen tietoisesti halunnut pitää henkilökohtaisuudet täältä poissa.

Toisaalta ja toisaalta. Joka tapauksessa nyt tuntuu siltä, että annan itselleni luvan luopua kerran kuukaudessa -säännöstäni, mutta en hautaa blogia, vaan kirjoitan tänne ensin mainitsemani periaatteen mukaisesti silloin, kun se tuntuu hauskalta, motivoivalta ja tarkoituksenmukaiselta!

P.S. Yksi Pihka-tehtävä minulta on vielä suorittamatta Pihka-merkin ansaitsemista varten, ja koska se luullakseni kannattaisi hoitaa alta pois ennen perheenlisäyksen saapumista, ainakin siitä toivottavasti tulee tänne raportti vielä kevään aikana :)

Mistä tietää että on marraskuu?

(Jatkoa sarjalle)

Kuun nimen mukaisesti luonto näyttää pääosin kuolleelta ja odottaa talven alkamista. On paljasta.

Paitsi tällaisina lämpiminä syksyinä, kun ruoho on yhä vihreää, ja se hätkäyttää.

Sääuutiset kertovat, missä päin maata on milloinkin tullut ensilumi.

Ihmiset puhuvat siitä, miten on märkää ja pimeää, ja ketä kaamosmasennus koettelee milläkin tavalla. (Tekee mieli sanoa, että omalla asenteella voi vaikuttaa omaan mielialaan. Yritän harjoittaa positiivista ajattelua.)

Pimeää kieltämättä on sekä töihin lähtiessä että sieltä palatessa. Joskus myöhäisellä työmatkalla talojen tai pilvien takaa pilkistävä aurinko tuntuu ihanan piristävältä silmissä.

Ylipäänsä selkeä sää tuntuu harvinaisuudelta, yleensä on pilvistä ja kosteaa.

Kauppoihin ja ostoskeskuksiin tulee viimeistään nyt joulukoristeet ja jouluruuat, eikä se loppukuusta tunnu enää kovin aikaiselta.

Pikkujouluaika alkaa. Lehdissä on uutisia taksijonoista.

Taviokuurnan suvussa vietetään myös monia marraskuulle kasautuneita merkkipäiviä :-)

Töissä mietitään, mitä ehditään vielä tehdä ennen jouluvapaita, ja mikä jää hoidettavaksi tammikuun puolenvälin jälkeen.

Järjestöissä pidetään syyskokouksia ja mm. tehdään henkilövalintoja. Luopuvat toimihenkilöt valmistautuvat jättämään paikkansa seuraajilleen.

Moni aloittaa lintujen talviruokinnan viimeistään nyt.

Aktiivisimmat aloittavat jouluvalmistelut. (Mikä on minusta aivan oikein, jos haluaa tehdä paljon valmisteluita. Parempi aloittaa ajoissa kuin valittaa stressistä jouluviikolla! Kokonaan toinen juttu on se, paljonko sitä joulua ylipäänsä tarvitsee valmistella.)

Perinteen mukaisesti, kerro toki omat lisäyksesi listaan.

Kuvareportaasi Schwarzwald-Luzern

Syyslomamatka päätettiin suunnata Lounais-Saksan Schwarzwald'iin ("musta metsä", Black Forest), josta olin nähnyt komeita, metsäisiä kuvia, ja joka kuulosti myös netistä löytyneiden tietojen perusteella mainiolta paikalta pienille patikkaretkille ja luontomatkailulle. Lisäksi, kun nyt siellä päin maailmaa oltiin ja Keski-Euroopassa on niin hämmentävän helppoa liikkua junalla oikeastaan minne vain (paitsi Suomeen...), piipahdimme matkan lopuksi myös Sveitsin puolella vuoria ihastelemassa.

Kirjoitettavaa olisi niin paljon, että tällä kertaa luovutan alkuunsa ja tyydyn kuvareportaasiin. Kuvatekstejä en tosin malta olla lisäämättä. Yleisesti voi sanoa, että sää suosi koko matkan ajan, kuten kuvista näkyy - oli hauskaa liikkua t-paidassa syyskuun viimeisellä viikolla :-)

Ensimmäinen etappi: Tribergin pieni kylä keskellä Schwarzwaldia kukkuloiden kainalossa. Melko suosittu turistikohde, mutta silti viehättävä, ei turistien pilaama.

Tribergin päänähtävyys, Saksan korkeimpana markkinoitu vesiputous. Korkein se ei ilmeisesti ole, mutta komea, kuten sitä ympäröivä luonnonpuistokin. Putous koostuu useista portaista, joten se ei näy kokonaan kuvassa.

Ympärillä olevat kukkulat ovat ilmeisen tyypillistä Schwarzwaldia: metsäisiä ja kutsuvia! Retkeily oli helppoa, sillä reittejä oli paljon ja ne oli enimmäkseen hyvin viitoitettu.

Metsätyypit vaihtelivat jonkin verran, mutta pääsääntöisesti ne olivat suomalaisen silmään eksoottisia, lauhkean vyöhykkeen lehtipuuvaltaisia metsiä. Tyypillisesti esimerkiksi tällaisessa pyökkimetsässä aluskasvillisuutta oli meikäläiseen boreaaliseen metsään verrattuna niukasti, lähinnä kai kovan varjostuksen takia.

Yleisin puulaji, pyökki (Fagus sylvatica). Helppo tunnistaa soikeista, hieman aaltoreunaisista lehdistä ja sileän harmaasta rungosta. Näin syksyllä pyökinpähkinöitä oli maassa runsaasti, paikoin karike koostui pääosin niistä.

Kotoista metsävaahteraa hieman muistuttava vuorivaahtera (Acer pseudoplatanus) oli myös yleinen, samoin tammi, pähkinäpensas, kuusi ja saksanpihta. Metsälinnuista äänekkäimpiä olivat kuusitianen ja pähkinänakkeli.

Kylän helpoimmin havaittavia lintuja olivat nokivarikset (Corvus corone), hiljattain erotettu omaksi lajikseen. Niskan vaalea täplä ei kuulu normaaliin asuun, taisivat vain olla höyhenet epäjärjestyksessä.

Toinen matkakohde, Schwarzwaldin alueen "pääkaupunki" Freiburg. Suunnilleen Turun kokoinen kaupunki sijaitsee varsinaisten kukkuloiden länsipuolella, lähes Reinin laaksossa, mutta muutamia nyppylöitä on kaupungin vieressäkin. Yhden niistä huipulla on korkea näkötorni, josta kuva on otettu. Kuvan vasenta puoliskoa hallitsee vanha kaupunki kirkkoineen.

Vanha kaupunki oli viehättävä. Erikoisuutena ovat lähes joka kadun reunassa kulkevat matalat vesikanavat, joita ennen on käytetty ainakin hevosten ja muiden eläinten juottamiseen ja kaupungin puhdistamiseen. Turisti saa varoa askeleitaan.

Kaupungin puistoissa ja pihoilla kasvoi kiinnostavia puita. Tässä jalokastanja (Castanea sativa) - siis se aito paahdettava kastanja, joka on eri kasvi kuin Suomenkin puistoissa yleinen hevoskastanja (Aesculus hippocastanum).

Herttainen, pienilehtinen ja pyöreäliuskainen niverävaahtera (Acer campestre). 

Freiburgistakin pääsee helposti päiväretkille lähiympäristöön. Yhteensä tunnin juna- ja bussimatkan päässä sijaitsee Schwarzwaldin korkein huippu, Feldberg (1493 m), jonne oli suhteellisen helppo kiivetä. Näköala oli palkitseva.

Sveitsin puolella tukikohdaksi valikoitui maan keskellä, Alppien pohjoisreunalla oleva Luzern. Kaupungin keskellä on kirkasvetinen Luzern-järvi laskujokineen. Etualalla ovat vanha pato ja siitä purkautuva voimakas virta, taka-alalla vasemmalla oppaiden mukaan Sveitsin kuvatuin nähtävyys, Luzernin vanha vesitorni ja sen kohdalta joen ylittävä, keskiaikainen puusilta.

Matkan kirjaimellinen huippukohta oli retki Luzernin viereiselle Pilatus-vuorelle (2128 m) - korkein paikka, jossa olen käynyt. Toisin kuin Feldbergille, tänne emme kiivenneet omin voimin, vaan menimme junalla! Maailman jyrkin (jopa 49 %) ja ehkä vanhinkin (vuodesta 1889) toimiva "hammasrata" oli jännittävä ja rata paikoin uskomattoman jyrkän näköinen, mutta kätevästi se vei 40 minuutissa huipulle. Punaiset vaunut ja rata näkyvät kuvassa.

Vuoren huipulla oli useita ravintoloita ja hotelleja, ja paljon turisteja (mm. liitovarjoilijoita), mutta silti todella upeaa! Auringonpaisteessa myös yllättävän lämmintä.

Näköala huipulta lähimaastoon, lähes 600 m alemmas.

Näkymä pohjoiseen, Alpeille. Litteäksi hioutuneisiin Suomen maisemiin tottuneille oikean vuoriston näkeminen on epätodellinen kokemus. Oletteko ihan varmoja, ettei tuo ole vain jonkin elokuvan taustamaalaus?

Reissun ainoa elis (elämänpinna), mutta sitäkin hauskempi: alppinaakka (Pyrrhocorax graculus).  Näitä lintuja elää vain korkeilla vuorilla, mutta siellä missä vuorilla on ihmisiä, alppinaakat tulevat hyödyntämään helppoa ruokaa rohkeina kuin mitkä tahansa kaupunkilinnut. Niiden äänet olivat hauskoja, kuin pienten papukaijojen sirahduksia ja viserryksiä.

Aivan lopuksi oli muutama tunti aikaa kierrellä Zürichissä, mutta kymmenen matkapäivän ja kahden vanhan kaupungin jälkeen ei kaupungista enää kovasti jaksanut innostua. Hauskaa oli kuitenkin seurata Suomessa harvinaisen, pienen mutta terhakkaan pikku-uikun (Tachybaptus ruficollis) sukeltelua kaupungin rannassa.

Kaiken kaikkiaan mainio reissu. Kulttuurimatkaajalle löytyy epäilemättä loputtomasti tutkittavaa Keski-Euroopan kaupungeissa, jotka kaikki ovat Suomen mittapuun mukaan vanhoja, ja niiden välillä kulkeminen on tosiaan riemastuttavan helppoa kattavilla juna-yhteyksillä. Luonnosta kiinnostuneen kannattaa käyttää kaupunkeja ja kyliä enemmän tukikohtina, joista on helppo tehdä päiväretkiä ympäristöön. Kauas ei tarvitse mennä, sillä jo lähimetsät ovat suomalaisen silmään eksoottisia, kukkuloista ja vuorista puhumattakaan. (Junapainotteinen Euroopan-matka jättää myös hitusta paremman omantunnon kuin kaukomatka Aasiaan, vaikkei allekirjoittanut voi erityisesti ekomatkailijan saavutuksilla kehuskellakaan.)

Biologian perusteet hukassa

On ollut sellaisia luonto-uutisia liikkeellä, ettei biologi voi kuin huokailla (jos ei ehdi itse tarttua epäkohtiin ja alkaa kampanjoimaan - hatunnosto heille jotka sitä tekevät!).

Ensinnäkin, Suomen susien määrä on pudonnut viidessä vuodessa lähes puoleen, ja yhdeksi syyksi on nyt ihan virallisesti todettu salametsästys. Kun katsoo telkkarista hienoa luontodokumenttia vaikkapa sarvikuonoista tai gorilloista ja näkee miten salametsästäjät niitä säälittä tuhoavat, voi ihan tuntea miten sisimmässä kuohuu suuttumus ja epätoivo eläinten ja luonnon puolesta. Ongelmat vain tuntuvat olevan toivottoman kaukana, kehitysmaiden viidakoissa ja savanneilla. On myös helppo ajatella, että salametsästystä ruokkivat mm. köyhyys ja tietämättömyys, ja että eihän täällä "sivistyneessä maailmassa" tuollaista päästettäisi tapahtumaan, täällä on sentään laki ja järjestys.

Mutta eivät asiat ole Suomessa juurikaan paremmin - salametsästys ja eläinten vainoaminen ovat ilmeisesti täällä paikoitellen suorastaan arkipäivää. Susien lisäksi täällä salametsästetään mm. petolintuja, ja toisin kuin esim. sarvikuonojen kohdalla (joista käytetään sarvi) näistä kummastakaan ei ole ihmiselle mitään hyötyä ruokana tai käyttötarpeina, vaan tapot ovat välillä hyvinkin julmia ja raadot hylätään metsään. Miksi Suomen kaltaisessa vauraassa ja hyvin koulutetussa maassa esiintyy ihan samoja ongelmia, joita kauhistelemme kaukomailla? Ainoa lohtu on, etteivät Suomessa kyseessä ole minkään lajin maailman viimeiset yksilöt (saimaannorppaa ei kai suorastaan vainota, vaikka verkkokalastuksesta ei toisaalta haluttaisi luopua?), mutta on pelottavaa kuvitella salametsästykseen syyllistyvien ihmisten ajatusmaailmaa. Eivätkö he tosiaan ymmärrä? Vai eikö koulussa ole opetettu, mikä on esimerkiksi petoeläinten merkitys ja vaikutus luonnossa?

Muistutettakoon myös, että Suomi on Maltan kanssa ainoa EU-maa, jossa harjoitetaan lintujen kevätmetsästystä, ja olemme saaneet sen johdosta kansainvälistäkin huomiota. Se tosin ei ole salametsästystä, vaan tapahtuu ihan laillisesti. Ei se silti oikein ole.

Otetaan toinen uutinen, johon johdattelen kysymysparilla. Mikä on mielestäsi oikea tapa määritellä kalastuskiintiöiden koko? Entä miten arvelet kiintiöiden koon tällä hetkellä määräytyvän EU:n tasolla?

Lehtiuutinen aiheesta oli niin ihmeellinen, etten tiennyt pitäisikö olla iloinen vai surullinen:

Kalastuskiintiöt saattavat kohta perustua todellisuuteen. Euroopan unionin kalastuskiintiöt saatetaan määrätä tulevaisuudessa tieteellisten arvioiden pohjalta.

Mitä ihmettä - mitenkäs ne sitten on tähän asti määrätty? No, en oikeastaan ole järin yllättynyt:

Tähän saakka kiintiöistä on väännetty EU:n kalastus- ja maatalousministerien kokouksissa, joissa jokainen maa on lähinnä yrittänyt varmistaa mahdollisimman suuren pyyntikiintiön itselleen.

Niinpä tietysti. Eipä siis ihme, että:

EU:n merialueiden kalakannoista jopa kolme neljännestä on ylikalastettuja ja kolmannes kannoista on romahdusvaarassa.

Myös poliitikoilta ja kalastuksen edunvalvojilta ovat tainneet jäädä biologian läksyt lukematta. Ei tarvitse odottaa edes siihen asti, että kalakannat todella loppuvat - kalastuselinkeino joutuu vakaviin vaikeuksiin jo paljon aikaisemmin, jos ei kalastuskiintiöitä sopeuteta kantojen kokoon nopeasti. Pienemmät leikkaukset nyt ovat varmasti mukavampia kuin isot romahdukset myöhemmin. Kukaan ei hyödy siitä, että kalakannat romahtavat ja ehkä lopulta katoavat kokonaan.

Kolmanneksi loppukevennys, josta on tulossa hyvää vauhtia uusi lentävä lause Sauli Niinistön kuuluisten "tupajumien ja torakoiden" rinnalle:

Copyright: Seppo Leinonen

Seppo Leinosen sivuilla esitellään myös alkuperäinen uutisartikkeli, jonka suosittelen lukemaan - siksikin, että se sisältää mm. väärän tulkinnan suurpetojen luokitusperusteista. Ja jos jollekin todella on vielä epäselvää, mikä se punainen kirja on ja mihin ne väitteet perustuvat, niin tietoa löytyy Ympäristöhallinnon sivuilta.