Luonnontieteellinen keskusmuseo julkaisi uuden mainion palvelun: sähköisen havaintopäiväkirjan nimeltä Hatikka (hauska nimi: hatikka on kasviryhmä, ja tikkahan on lintu :)
Idea on loistava, ja sillä on monia etuja perinteiseen havaintovihkoon verrattuna. Harrastaja kirjaa luontohavaintonsa sähköiseen tietokantaan, missä ne ovat aina tallessa ja nettiyhteydellä katseltavissa mistä vain. Havaintoja voi myös hakea lajin, lajiryhmän, havaintopaikan tai -ajan mukaan. Erityisen hienoa on, että kaikki käyttäjät pääsevät näkemään muiden havaintoja: esimerkiksi retkelle lähtiessä voi katsoa, mitä samalla alueella on lähipäivinä nähty. (Ja esimerkiksi muutama taviokuurnakin löytyy jo havainnoista :) Myös tiede hyötyy, sillä kaikki talletetut tiedot päätyvät myös Luonnontieteellisen keskusmuseon arkistoihin.
Toivottavasti Hatikka saa paljon käyttäjiä. Toteutus on mielestäni selkeä, joten ehkä vain internet-yhteyden puute voisi olla esteenä sen käyttämiselle. Uskoisin, että tottumatonkin netinkäyttäjä oppii käyttämään Hatikkaa pienellä harjoittelulla. Palvelu onkin hieno uutuus myös siksi, että sinne voi lähettää havaintoja niin satunnainen sunnuntairetkeilijä, edistynyt harrastaja kuin ammattitutkijakin. Jos oikein innostuu, Hatikkaan voi tallettaa tuoreiden havaintojen lisäksi kaikkien vanhojen havisvihkojensa sisällön. Mitä enemmän havaintoja, sitä kattavampi kuva muodostuu kokonaisuudesta.
Huono puoli tällaisissa avoimissa palveluissa on tietysti se, ettei tietoja voi pitää sataprosenttisen luotettavina. En oikein usko, että suoranaista häiriköintiä tulisi juuri esiintymään, ja sellaiset "mahdottomat" havainnot lienee helppo tunnistaa ja karsia pois. Isompi ongelma ovat ehkä sellaiset havainnot, jotka aloitteleva harrastaja luulee tunnistaneensa ihan oikein, vaikka laji onkin ollut joku muu. Mutta tuskin niistäkään sen suurempaa haittaa on, sillä pienet virheet hukkuvat massaan.
Itse olen syöttänyt tietokantaan vasta muutaman havainnon, mutta luulenpa käyttäväni palvelua esimerkiksi tulevana keväänä. Jos käyttäjiä on riittävästi, Hatikasta voi varmaankin seurata esimerkiksi muuttolintujen etenemistä Suomessa, sillä havaintoja tulee sivuille lähes reaaliajassa. Palvelu ei ole vielä aivan valmis - itse kaipaan ainakin mahdollisuutta nähdä valitut havainnot kartalla. Mutta päivityksiä on kuulemma luvassa. Toistaiseksi näyttää hyvältä!
18.1.2006
10.1.2006
Itsekkäät turhakkeet
Suomen Luonto -lehti on vuodesta 2000 lähtien valinnut lukijoiden ehdotusten pohjalta vuoden turhakkeen. Valituksi on tullut hyvin erilaisia tavaroita: esimerkiksi lehtipuhallin ja ulkomainen pullovesi. Tänä vuonna valinta osui erityisen nappiin: vuoden turhake 2005 on harvinaisen turha kaupunkimaasturi (ks. oma kirjoitukseni 17.10.2005).
Turhake on hienosti keksitty sana, sehän on hyödykkeen vastakohta. Turhuus ja hyödyllisyys ovat tosin jossain määrin subjektiivisia käsitteitä - toisen turhake on toisen hyödyke, mikä näkyy esimerkiksi kirpputorien suosiona. Mutta jotkut tavarat ovat kyllä oikeasti niin turhia, että niiden ainoa hyöty on lisäraha valmistajan lompakossa, sikäli kuin joku niitä sortuu ostamaan. Tämän vuoden turhake-ehdotusten listaa lukiessa ei voi kuin haukkoa henkeään: kuka ihmeessä ostaa karkkirasiaan yhdistetyn tietokonepelin, koiran kynsilakkaa, murojen annosteluautomaatin, pakastavan wc-pöntön tai paristokäyttöisen kirjeenavaajan?
Ehdotusten joukossa on sellaisiakin tavaroita, jotka ovat periaatteessa hyödykkeitä, mutta jotka on jollain tavalla "pilattu" turhakkeiksi, esimerkiksi valmiiksi revityt farkut ja Baltiasta tuodut jääpalat. Mielestäni listan toiseksi paras ehdotus vuoden turhakkeeksi kaupunkimaasturin jälkeen ovat Helsingissä jaetut kahdet puhelinluettelot. Kaksi kilpailevaa puhelinyhtiötä rahastaa asiakkaat kahteen kertaan ja jakaa koteihin lähes identtiset luettelot - melkein kuusi kiloa paperia per talous!
Ihminen on mukavuudenhaluinen, ja kaikenlainen omaa vaivannäköä vähentävä vetoaa meihin. Ihminen on luonnostaan myös itsekäs, mikä on hyvin ymmärrettävissä kun ajattelee minkä tahansa eläimen selviytymistä luonnossa: yksilö, joka luovuttaa löytämänsä ruuan tai suojapaikat muille, ei pidemmän päälle pärjää. Ihminen elää kuitenkin nykyään sellaisessa ympäristössä, jossa itsekkyys johtaa ennen pitkää paitsi lajin, luultavasti myös elinympäristön (tässä tapauksessa maapallon) jonkinasteiseen tuhoon. Jos jokainen meistä hankkisi tavaroita ja kuluttaisi luonnonvaroja tuijottaen vain omaan napaansa, tarvittaisiin usean maapallon verran resursseja tyydyttämään kaikki tarpeemme.
Kaupunkimaasturin valinta vuoden turhakkeeksi herättää toivottavasti keskustelua itsekkyyden rajoista. Kaupunkimaasturi on harvinaisen itsekäs ostos: se kiihdyttää ilmastonmuutosta tarpeettomasti, on turvallisuusriski muille tienkäyttäjille, eikä tuo omistajalle muuta hyötyä kuin tunteen uudesta statussymbolista.
Voidaan tietysti kysyä, onko ainoastaan kuluttajien podettava huonoa omatuntoa ostamistaan tavaroista - eikö tavaroiden tuottajilla tai mainostajilla ole mitään vastuuta? Olisi tietysti hienoa, jos laki tai tuottajien hyvä tahto estäisi uusien turhakkeiden ilmestymisen markkinoille, mutta valitettavasti voitonteko käy useimmissa firmoissa aina luonnonvarojen säästämisen edelle. Valmistajat tuottavat sitä mitä kuluttajat ostavat. Kaupassa voi ihan oikeasti äänestää kukkarollaan, ja jokaisen ostoksen voi nähdä kannanottona. Mietipä ostoksilla seuraavan kerran, mitä äänestät. :)
Turhake on hienosti keksitty sana, sehän on hyödykkeen vastakohta. Turhuus ja hyödyllisyys ovat tosin jossain määrin subjektiivisia käsitteitä - toisen turhake on toisen hyödyke, mikä näkyy esimerkiksi kirpputorien suosiona. Mutta jotkut tavarat ovat kyllä oikeasti niin turhia, että niiden ainoa hyöty on lisäraha valmistajan lompakossa, sikäli kuin joku niitä sortuu ostamaan. Tämän vuoden turhake-ehdotusten listaa lukiessa ei voi kuin haukkoa henkeään: kuka ihmeessä ostaa karkkirasiaan yhdistetyn tietokonepelin, koiran kynsilakkaa, murojen annosteluautomaatin, pakastavan wc-pöntön tai paristokäyttöisen kirjeenavaajan?
Ehdotusten joukossa on sellaisiakin tavaroita, jotka ovat periaatteessa hyödykkeitä, mutta jotka on jollain tavalla "pilattu" turhakkeiksi, esimerkiksi valmiiksi revityt farkut ja Baltiasta tuodut jääpalat. Mielestäni listan toiseksi paras ehdotus vuoden turhakkeeksi kaupunkimaasturin jälkeen ovat Helsingissä jaetut kahdet puhelinluettelot. Kaksi kilpailevaa puhelinyhtiötä rahastaa asiakkaat kahteen kertaan ja jakaa koteihin lähes identtiset luettelot - melkein kuusi kiloa paperia per talous!
Ihminen on mukavuudenhaluinen, ja kaikenlainen omaa vaivannäköä vähentävä vetoaa meihin. Ihminen on luonnostaan myös itsekäs, mikä on hyvin ymmärrettävissä kun ajattelee minkä tahansa eläimen selviytymistä luonnossa: yksilö, joka luovuttaa löytämänsä ruuan tai suojapaikat muille, ei pidemmän päälle pärjää. Ihminen elää kuitenkin nykyään sellaisessa ympäristössä, jossa itsekkyys johtaa ennen pitkää paitsi lajin, luultavasti myös elinympäristön (tässä tapauksessa maapallon) jonkinasteiseen tuhoon. Jos jokainen meistä hankkisi tavaroita ja kuluttaisi luonnonvaroja tuijottaen vain omaan napaansa, tarvittaisiin usean maapallon verran resursseja tyydyttämään kaikki tarpeemme.
Kaupunkimaasturin valinta vuoden turhakkeeksi herättää toivottavasti keskustelua itsekkyyden rajoista. Kaupunkimaasturi on harvinaisen itsekäs ostos: se kiihdyttää ilmastonmuutosta tarpeettomasti, on turvallisuusriski muille tienkäyttäjille, eikä tuo omistajalle muuta hyötyä kuin tunteen uudesta statussymbolista.
Voidaan tietysti kysyä, onko ainoastaan kuluttajien podettava huonoa omatuntoa ostamistaan tavaroista - eikö tavaroiden tuottajilla tai mainostajilla ole mitään vastuuta? Olisi tietysti hienoa, jos laki tai tuottajien hyvä tahto estäisi uusien turhakkeiden ilmestymisen markkinoille, mutta valitettavasti voitonteko käy useimmissa firmoissa aina luonnonvarojen säästämisen edelle. Valmistajat tuottavat sitä mitä kuluttajat ostavat. Kaupassa voi ihan oikeasti äänestää kukkarollaan, ja jokaisen ostoksen voi nähdä kannanottona. Mietipä ostoksilla seuraavan kerran, mitä äänestät. :)
19.12.2005
Hauki on kala - Ulkoalukua yliopistossa
Kävin perjantaina tenttimässä biologian tutkintooni kuuluvan pakollisen, vajaa tuhatsivuisen kirjan. Lukemiseen meni ehkä pari kuukautta, mutta aikaa on vaikea arvioida, sillä vain viimeisen kuukauden luin "päätoimisesti", enkä silloinkaan voinut välttyä kaikenlaisilta muilta menoilta. Olin oikeastaan aloittanut jo elokuussa, mutta koska selkeää tavoiteaikaa ei silloin ollut, lukuvauhti hidastui sitä mukaa kun kirja eteni.
Itse asiassa olin aloittanut saman kirjan lukemisen eri vuosina jo kaksi kertaa aikaisemminkin, mutta joka kerta motivaatiota on riittänyt vain parille sadalle ensimmäiselle sivulle. Olen kuullut, että muillakin opiskelijoilla on ollut vaikeuksia juuri tämän kirjan kanssa: tenttimistä lykätään jatkuvasti, vaikka se sisältää alan perusteoriat, joiden olisi hyvä olla hallussa jo varhain.
Missä vika, kun lukeminen ei suju? Kirjan asiasisältö oli vaikea vain paikoitellen, eikä englannin kielikään tuottanut erityisiä ongelmia. Aihekin on sinänsä kiinnostava, juuri sitähän olemme opiskelemassa.
Luulen, että yllättävän suuri vaikutus on kirjan suorastaan lannistavalla ulkonäöllä: se on paksu, kaksivärinen (musta ja punainen) ja sivuja selatessa silmiin osuu vain paljon tekstiä, pelottavia laskukaavoja ja erilaisia pisteparvia, kuvaajia ja diagrammeja. Nykyopiskelija on auttamattoman tottunut värikuviin ja tyylikkääseen esillepanoon. Toinen lannistava tekijä on ajatus siitä, että kaikkien näiden tuhannen sivun sisältö olisi pystyttävä omaksumaan niin hyvin, että pystyy tentissä vastaamaan mihin tahansa kirjan sisältöä koskevaan kysymykseen.
Yliopistossa puhutaan paljon siitä, että opiskelijoiden olisi osattava lopettaa peruskoulusta tuttu nippelitiedon ulkoaopetteleminen, ja keskityttävä hahmottamaan suuria kokonaisuuksia sekä yhdistelemään ja soveltamaan opittuja asioita. Kuulostaa hienolta, mutta on helpommin sanottu kuin tehty. Kyllä tenttiin mennessä on edelleen muistettava ulkoa melkoinen määrä asioita. Eikä se lähtökohtaisesti ole huono asia, kyllä kenttäbiologin on ihan hyvä muistaa ulkoa esimerkiksi yleisimpien kasvien tieteelliset nimet. Mutta lähdeteokset ovat kuitenkin aina olemassa yksityiskohtien tarkistamista varten.
Myös kirjatentit kuuluvat perinteisesti yliopisto-opiskeluun. Niissäkään ei lähtökohtaisesti ole mitään pahaa, asiat voi opiskella omaan tahtiin silloin kun itselle sopii (ja rahaa säästyy opetusmenoista). Monia kirjoissa esiintyviä asioita myös kerrataan kursseilla erilaisissa yhteyksissä. Vaikka itse kuuluun siihen ihmistyyppiin, jonka päähän asiat tarttuvat paremmin luennoilla kuin lukemalla, pystyn silti opiskelemaan asioita myös kirjoista.
Mutta onko järkevää vaatia tuhannen sivun sisällön omaksumista yhdellä kertaa? Alussa mainitun kirjan tenttimällä ansaitsee neljä vanhaa opintoviikkoa, eli se pitäisi laskennallisesti opiskella 160 työtunnissa. Omien kokemusteni perusteella en usko, että tuo tuntimäärä riittää koko tietomäärän omaksumiseen - lukemiseen ehkä, mutta ei kertaamiseen ja pohtimiseen. Toki ne mainitut suuret linjat jäivät minullekin mieleen, mutta se ei riitä, sillä aikaisempien tenttien perusteella kysymykset voivat olla laajudeltaan mitä tahansa erittäin laajoista hyvin yksityiskohtaisiin. Eli ulkoa olisi osattava hyvin monta erilaista teoriaa, ilmiötä ja selitystä. Mieluiten siis koko kirjan sisältö.
Kaverini kävi tenttimässä kirjan samana päivänä kuin minä. Mutta toisin kuin minä, hän ei lukenut koko kirjaa, vaan valmistautui pelkästään aikaisemmissa tenteissä säännöllisesti esiintyneisiin kysymyksiin. Ja koska minä olin ehtinyt vain lukea kirjan kerran alusta loppuun ennen tenttiä, eikä tärkeiden asioiden kertaukselle jäänyt kuin muutama tunti, kaveri osasi vastata ainakin yhteen tenttikysymykseen huomattavasti minua paremmin. (En halunnut myöskään lykätä omaa tenttiäni enää myöhemmäksi.)
Johtaako liian korkea tenttimiskynnys tähän: kirjoja ei edes yritetä lukea kokonaan, vaan keskitytään vain niihin asioihin, jotka todennäköisesti esiintyvät tentissä? En sano, että tentin suorittaminen tällä tavalla olisi erityisen väärin, sillä suurin häviäjähän siinä on opiskelija itse - asioita kun opiskellaan tietysti ensisijaisesti "elämää eikä tenttiä varten". Ja loppujen lopuksi meille molemmille taisi jäädä tästä kirjasta pitkäaikaiseen muistiin suunnilleen yhtä paljon asioita. Mutta olisiko kuitenkin järkevämpää pilkkoa noinkin suuri kirja vaikka kahteen osaan, jottei ulkoaosaamisen paine (ja kynnys suorittaa tentti) olisi niin suuri, että se viivästyttää koko suoritusta, ja samalla valmistumista?
Itse asiassa olin aloittanut saman kirjan lukemisen eri vuosina jo kaksi kertaa aikaisemminkin, mutta joka kerta motivaatiota on riittänyt vain parille sadalle ensimmäiselle sivulle. Olen kuullut, että muillakin opiskelijoilla on ollut vaikeuksia juuri tämän kirjan kanssa: tenttimistä lykätään jatkuvasti, vaikka se sisältää alan perusteoriat, joiden olisi hyvä olla hallussa jo varhain.
Missä vika, kun lukeminen ei suju? Kirjan asiasisältö oli vaikea vain paikoitellen, eikä englannin kielikään tuottanut erityisiä ongelmia. Aihekin on sinänsä kiinnostava, juuri sitähän olemme opiskelemassa.
Luulen, että yllättävän suuri vaikutus on kirjan suorastaan lannistavalla ulkonäöllä: se on paksu, kaksivärinen (musta ja punainen) ja sivuja selatessa silmiin osuu vain paljon tekstiä, pelottavia laskukaavoja ja erilaisia pisteparvia, kuvaajia ja diagrammeja. Nykyopiskelija on auttamattoman tottunut värikuviin ja tyylikkääseen esillepanoon. Toinen lannistava tekijä on ajatus siitä, että kaikkien näiden tuhannen sivun sisältö olisi pystyttävä omaksumaan niin hyvin, että pystyy tentissä vastaamaan mihin tahansa kirjan sisältöä koskevaan kysymykseen.
Yliopistossa puhutaan paljon siitä, että opiskelijoiden olisi osattava lopettaa peruskoulusta tuttu nippelitiedon ulkoaopetteleminen, ja keskityttävä hahmottamaan suuria kokonaisuuksia sekä yhdistelemään ja soveltamaan opittuja asioita. Kuulostaa hienolta, mutta on helpommin sanottu kuin tehty. Kyllä tenttiin mennessä on edelleen muistettava ulkoa melkoinen määrä asioita. Eikä se lähtökohtaisesti ole huono asia, kyllä kenttäbiologin on ihan hyvä muistaa ulkoa esimerkiksi yleisimpien kasvien tieteelliset nimet. Mutta lähdeteokset ovat kuitenkin aina olemassa yksityiskohtien tarkistamista varten.
Myös kirjatentit kuuluvat perinteisesti yliopisto-opiskeluun. Niissäkään ei lähtökohtaisesti ole mitään pahaa, asiat voi opiskella omaan tahtiin silloin kun itselle sopii (ja rahaa säästyy opetusmenoista). Monia kirjoissa esiintyviä asioita myös kerrataan kursseilla erilaisissa yhteyksissä. Vaikka itse kuuluun siihen ihmistyyppiin, jonka päähän asiat tarttuvat paremmin luennoilla kuin lukemalla, pystyn silti opiskelemaan asioita myös kirjoista.
Mutta onko järkevää vaatia tuhannen sivun sisällön omaksumista yhdellä kertaa? Alussa mainitun kirjan tenttimällä ansaitsee neljä vanhaa opintoviikkoa, eli se pitäisi laskennallisesti opiskella 160 työtunnissa. Omien kokemusteni perusteella en usko, että tuo tuntimäärä riittää koko tietomäärän omaksumiseen - lukemiseen ehkä, mutta ei kertaamiseen ja pohtimiseen. Toki ne mainitut suuret linjat jäivät minullekin mieleen, mutta se ei riitä, sillä aikaisempien tenttien perusteella kysymykset voivat olla laajudeltaan mitä tahansa erittäin laajoista hyvin yksityiskohtaisiin. Eli ulkoa olisi osattava hyvin monta erilaista teoriaa, ilmiötä ja selitystä. Mieluiten siis koko kirjan sisältö.
Kaverini kävi tenttimässä kirjan samana päivänä kuin minä. Mutta toisin kuin minä, hän ei lukenut koko kirjaa, vaan valmistautui pelkästään aikaisemmissa tenteissä säännöllisesti esiintyneisiin kysymyksiin. Ja koska minä olin ehtinyt vain lukea kirjan kerran alusta loppuun ennen tenttiä, eikä tärkeiden asioiden kertaukselle jäänyt kuin muutama tunti, kaveri osasi vastata ainakin yhteen tenttikysymykseen huomattavasti minua paremmin. (En halunnut myöskään lykätä omaa tenttiäni enää myöhemmäksi.)
Johtaako liian korkea tenttimiskynnys tähän: kirjoja ei edes yritetä lukea kokonaan, vaan keskitytään vain niihin asioihin, jotka todennäköisesti esiintyvät tentissä? En sano, että tentin suorittaminen tällä tavalla olisi erityisen väärin, sillä suurin häviäjähän siinä on opiskelija itse - asioita kun opiskellaan tietysti ensisijaisesti "elämää eikä tenttiä varten". Ja loppujen lopuksi meille molemmille taisi jäädä tästä kirjasta pitkäaikaiseen muistiin suunnilleen yhtä paljon asioita. Mutta olisiko kuitenkin järkevämpää pilkkoa noinkin suuri kirja vaikka kahteen osaan, jottei ulkoaosaamisen paine (ja kynnys suorittaa tentti) olisi niin suuri, että se viivästyttää koko suoritusta, ja samalla valmistumista?
2.12.2005
Muutamia ajatuksia ilmastosta
Tänään matkalla yliopistolle huomasin pensaassa pajunkissoja. Teki mieli selittää niille, että nyt olette kyllä erehtyneet vuodenajasta.
Kyseisiä pajunkissoja tai tämän vuoden erikoisen lämmintä syksyä ei voi tietysti laittaa suoraan ilmastonmuutoksen syyksi, mutta ne laittavat ajattelemaan. Mitä jos tulevat syksyt ovat yhä useammin näin lämpimiä? Mitä jos talvea joutuu jatkossa odottamaan aina vain kauemmin? Onko joulu valkea yhä harvemmin?
Ilmastoasiat ovat lähipäivinä olleet paljon esillä. Ensinnäkin hallitus on esitellyt laatimaansa ilmasto- ja energiastategiaa, jonka pitäisi kertoa, millä keinoilla Suomen kasvihuonekaasupäästöt saadaan laskettua vuoden 1990 tasolle - tavoite, johon valtio on sitoutunut ratifioimalla Kioton pöytäkirjan. Sen perusteella, mitä olen stategian sisällöstä kuullut, ei hyvältä näytä. Miten esimerkiksi teollisuuden sähköveron puolittaminen kannustaa energian säästämiseen? Miten turpeen polttamisen tukeminen alentaa hiilidioksidipäästöjä? Ympäristöjärjestöt kutsuvat ilmastostrategiaa ilmastokatastrofiksi.
Toinen ajankohtainen ilmastoasia on YK:n ilmastokokous Montrealissa. Siellä valtioiden pitäisi sopia, mitä tehdään kun Kioton pöytäkirjan ensimmäisen kauden voimassaoloaika päättyy: paljonko päästöjä sitoudutaan vähentämään vuoden 2012 jälkeen? Kioton pöytäkirja oli vasta ensimmäinen pieni askel tarvittavien vähennysten tiellä, seuraavaksi tarvittaisiin paljon radikaalimpia toimia. Toivottavasti päättäjät osaisivat kerrankin laittaa yhteisen edun valtiollisten etujen edelle. Pelkään kyllä pahinta. Vain hieman kärjistäen tuntuu jatkuvasti siltä, että päättäjille raha ja talouskasvu on tärkeämpää kuin terveys ja hyvinvointi.
Ilmastopolitiikka voi kuulostaa vaikealta ja monimutkaiselta. Ei kuitenkaan tarvitse olla asiantuntija ymmärtääkseen, että esimerkiksi suurten jäätiköiden sulaminen on vaarallista, koska se johtaa merenpinnan nousuun, jolloin matalat rannikkovaltiot ovat vaarassa. Lämpenemisen vaikutuksia Suomessa on yllättävän vaikea ennustaa, mutta talvien lauhtumisen lisäksi esimerkiksi kasvitaudit ja -tuholaiset voivat levitä kohti pohjoista. Toisaalta joidenkin arvioiden mukaan on jopa mahdollista, että meitä lämmittävä Golf-virta heikkenee, jolloin lämpötila Pohjoismaissa laskisi dramaattisesti. (Ks. Nature-lehden artikkeli.)
Kukaan ei siis osaa ennustaa, onko Helsingissä lunta jouluna 2025. On kuitenkin varmaa, että ellei ilmaston lämpenemistä saada kuriin, tulossa on suuria mullistuksia kaikkialla maailmassa. Ja ne vaikuttavat myös Suomeen, halusimme tai emme.
Lisää tietoa kansantajuisesti: Ilmasto.org
Katso myös: Piiperrystä piirissä -blogi
P.S. On kolmaskin ajankohtainen ilmastoasia. Lauantaina 3.12. (kansainvälinen ilmastopäivä) järjestetään yli 50 järjestön voimin päättäjiä herättelevä Ilmastomarssi ainakin Helsingissä, Jyväskylässä, Kuopiossa ja Joensuussa. Ota herätyskello mukaan ja tule näyttämään, että olet huolissasi ilmaston lämpenemisestä! Lisätietoja, ja muutakin asiaa ilmastonmuutoksesta täältä.
Kyseisiä pajunkissoja tai tämän vuoden erikoisen lämmintä syksyä ei voi tietysti laittaa suoraan ilmastonmuutoksen syyksi, mutta ne laittavat ajattelemaan. Mitä jos tulevat syksyt ovat yhä useammin näin lämpimiä? Mitä jos talvea joutuu jatkossa odottamaan aina vain kauemmin? Onko joulu valkea yhä harvemmin?
Ilmastoasiat ovat lähipäivinä olleet paljon esillä. Ensinnäkin hallitus on esitellyt laatimaansa ilmasto- ja energiastategiaa, jonka pitäisi kertoa, millä keinoilla Suomen kasvihuonekaasupäästöt saadaan laskettua vuoden 1990 tasolle - tavoite, johon valtio on sitoutunut ratifioimalla Kioton pöytäkirjan. Sen perusteella, mitä olen stategian sisällöstä kuullut, ei hyvältä näytä. Miten esimerkiksi teollisuuden sähköveron puolittaminen kannustaa energian säästämiseen? Miten turpeen polttamisen tukeminen alentaa hiilidioksidipäästöjä? Ympäristöjärjestöt kutsuvat ilmastostrategiaa ilmastokatastrofiksi.
Toinen ajankohtainen ilmastoasia on YK:n ilmastokokous Montrealissa. Siellä valtioiden pitäisi sopia, mitä tehdään kun Kioton pöytäkirjan ensimmäisen kauden voimassaoloaika päättyy: paljonko päästöjä sitoudutaan vähentämään vuoden 2012 jälkeen? Kioton pöytäkirja oli vasta ensimmäinen pieni askel tarvittavien vähennysten tiellä, seuraavaksi tarvittaisiin paljon radikaalimpia toimia. Toivottavasti päättäjät osaisivat kerrankin laittaa yhteisen edun valtiollisten etujen edelle. Pelkään kyllä pahinta. Vain hieman kärjistäen tuntuu jatkuvasti siltä, että päättäjille raha ja talouskasvu on tärkeämpää kuin terveys ja hyvinvointi.
Ilmastopolitiikka voi kuulostaa vaikealta ja monimutkaiselta. Ei kuitenkaan tarvitse olla asiantuntija ymmärtääkseen, että esimerkiksi suurten jäätiköiden sulaminen on vaarallista, koska se johtaa merenpinnan nousuun, jolloin matalat rannikkovaltiot ovat vaarassa. Lämpenemisen vaikutuksia Suomessa on yllättävän vaikea ennustaa, mutta talvien lauhtumisen lisäksi esimerkiksi kasvitaudit ja -tuholaiset voivat levitä kohti pohjoista. Toisaalta joidenkin arvioiden mukaan on jopa mahdollista, että meitä lämmittävä Golf-virta heikkenee, jolloin lämpötila Pohjoismaissa laskisi dramaattisesti. (Ks. Nature-lehden artikkeli.)
Kukaan ei siis osaa ennustaa, onko Helsingissä lunta jouluna 2025. On kuitenkin varmaa, että ellei ilmaston lämpenemistä saada kuriin, tulossa on suuria mullistuksia kaikkialla maailmassa. Ja ne vaikuttavat myös Suomeen, halusimme tai emme.
Lisää tietoa kansantajuisesti: Ilmasto.org
Katso myös: Piiperrystä piirissä -blogi
P.S. On kolmaskin ajankohtainen ilmastoasia. Lauantaina 3.12. (kansainvälinen ilmastopäivä) järjestetään yli 50 järjestön voimin päättäjiä herättelevä Ilmastomarssi ainakin Helsingissä, Jyväskylässä, Kuopiossa ja Joensuussa. Ota herätyskello mukaan ja tule näyttämään, että olet huolissasi ilmaston lämpenemisestä! Lisätietoja, ja muutakin asiaa ilmastonmuutoksesta täältä.
28.11.2005
Osta ja ole onnellinen?
Marraskuun viimeisenä perjantaina kehotettiin ihmisiä taas viettämään vuotuista Älä osta mitään -päivää. Hyvänä tarkoituksena on pitää yhden päivän loma kulutushysteriasta, ja yleisemmin herättää ajatuksia siitä, tuoko tavara automaattisesti onnea. Etenkin joulun alla ihmiset juoksevat stressaantuneina tavarataloissa, kun "on pakko keksiä jotain lahjaksi".
Tuskin kukaan tässä yhteiskunnassa voi tietenkään kokonaan lopettaa ostoksilla käymistä, mutta jaloillaan ja lompakollaan voi äänestää. Kuluttajalla on valta valita, mitä ostaa (vaikka kaupat ehkä yrittävätkin ohjailla valintojamme omaa valikoimaansa rajaamalla). Esimerkiksi puinen leluauto voi tuottaa lapselle paljon enemmän iloa kuin parissa viikossa rikkoontuva muovirobotti. Aineeton lahja voi myös (ainakin aikuiselle) korvata tavaran: hierontalahjakortti tai elokuvailta ilahduttavat varmasti useimpia.
Olin perjantaina iltapäivällä jakamassa tietoa ÄOM-päivästä ympäristöjärjestön infopöydän luona, suuren kaupungin keskeisellä paikalla. Mielestäni olimme saaneet yhteistyökumppanien kanssa kasaan ihan mukavan esittelypisteen (mm. kilpailu, ilmaismateriaalia ja piparitarjoilu). Hämmästyin kuitenkin, miten passiivisia ohi kulkeneet ihmiset olivat: harva viitsi edes vilkaista meitä, osa otti kysyttäessä piparin ja jatkoi matkaansa. Useimmat pysähtyneetkin halusivat vain osallistua kilpailuun, mutta päivän teema ei tuntunut kiinnostavan. Joillekin pääsimme sentään esittelemään, mistä tässä oikein on kyse.
Oliko vika meissä vai ohikulkijoissa? Näytimmekö jotenkin pelottavilta tai epämääräisiltä? Eräs ohikulkija sanoi kerrottuani hänelle, mitä esittelemme: "Jaa, minä luulin että myytte jotain." Luulisin kuitenkin, että jos olisimme kaupitelleet vaikka villasukkia, kiinnostus olisi ollut huomattavasti laajempaa. Paikkakin oli sellainen, jossa ihmisillä kuvittelisi olevan edes muutama minuutti ylimääräistä aikaa. Onko elämä mennyt jo niin kaupalliseksi, että kaikki ilmainen on epäilyttävää?
Kaikenlaisten lappusten tyrkyttäjiä on toki niin paljon, että ihmiset ovat tulleet varovaisiksi. Ehkä perinteinen "ota tästä infolehtinen, ole hyvä" -kulttuuri on aikansa elänyt. Meidän olisi luultavasti pitänyt tehdä jotain paljon näyttävämpää saadaksemme huomiota, esimerkiksi rakentaa ihmispyramidi ja koristella se välkkyvillä värivaloilla. Mutta epäilen, ettei sellainen olisi saanut ihmisiä kiinnostumaan Älä osta mitään -päivästä.
Minusta yhteiskunta on menossa huolestuttavaan suuntaan, jos vain sellaiset tahot saavat viestinsä perille, joilla on varaa ostaa näkyvää mainostilaa. Älä osta mitään -päivän perimmäinen sanoma on kaikkia koskettava: luonnonvarojen kulutuksen kasvu ei voi jatkua loputtomiin, etenkään globaalissa mittakaavassa. Miten tämän sanoman saisi kerrottua suurelle yleisölle, kun valtiovaltakin yksissä tuumin kehottaa kansaa kuluttamaan lisää, jotta talous yhä vain kasvaisi?
Tuskin kukaan tässä yhteiskunnassa voi tietenkään kokonaan lopettaa ostoksilla käymistä, mutta jaloillaan ja lompakollaan voi äänestää. Kuluttajalla on valta valita, mitä ostaa (vaikka kaupat ehkä yrittävätkin ohjailla valintojamme omaa valikoimaansa rajaamalla). Esimerkiksi puinen leluauto voi tuottaa lapselle paljon enemmän iloa kuin parissa viikossa rikkoontuva muovirobotti. Aineeton lahja voi myös (ainakin aikuiselle) korvata tavaran: hierontalahjakortti tai elokuvailta ilahduttavat varmasti useimpia.
Olin perjantaina iltapäivällä jakamassa tietoa ÄOM-päivästä ympäristöjärjestön infopöydän luona, suuren kaupungin keskeisellä paikalla. Mielestäni olimme saaneet yhteistyökumppanien kanssa kasaan ihan mukavan esittelypisteen (mm. kilpailu, ilmaismateriaalia ja piparitarjoilu). Hämmästyin kuitenkin, miten passiivisia ohi kulkeneet ihmiset olivat: harva viitsi edes vilkaista meitä, osa otti kysyttäessä piparin ja jatkoi matkaansa. Useimmat pysähtyneetkin halusivat vain osallistua kilpailuun, mutta päivän teema ei tuntunut kiinnostavan. Joillekin pääsimme sentään esittelemään, mistä tässä oikein on kyse.
Oliko vika meissä vai ohikulkijoissa? Näytimmekö jotenkin pelottavilta tai epämääräisiltä? Eräs ohikulkija sanoi kerrottuani hänelle, mitä esittelemme: "Jaa, minä luulin että myytte jotain." Luulisin kuitenkin, että jos olisimme kaupitelleet vaikka villasukkia, kiinnostus olisi ollut huomattavasti laajempaa. Paikkakin oli sellainen, jossa ihmisillä kuvittelisi olevan edes muutama minuutti ylimääräistä aikaa. Onko elämä mennyt jo niin kaupalliseksi, että kaikki ilmainen on epäilyttävää?
Kaikenlaisten lappusten tyrkyttäjiä on toki niin paljon, että ihmiset ovat tulleet varovaisiksi. Ehkä perinteinen "ota tästä infolehtinen, ole hyvä" -kulttuuri on aikansa elänyt. Meidän olisi luultavasti pitänyt tehdä jotain paljon näyttävämpää saadaksemme huomiota, esimerkiksi rakentaa ihmispyramidi ja koristella se välkkyvillä värivaloilla. Mutta epäilen, ettei sellainen olisi saanut ihmisiä kiinnostumaan Älä osta mitään -päivästä.
Minusta yhteiskunta on menossa huolestuttavaan suuntaan, jos vain sellaiset tahot saavat viestinsä perille, joilla on varaa ostaa näkyvää mainostilaa. Älä osta mitään -päivän perimmäinen sanoma on kaikkia koskettava: luonnonvarojen kulutuksen kasvu ei voi jatkua loputtomiin, etenkään globaalissa mittakaavassa. Miten tämän sanoman saisi kerrottua suurelle yleisölle, kun valtiovaltakin yksissä tuumin kehottaa kansaa kuluttamaan lisää, jotta talous yhä vain kasvaisi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)