Suomelle löydetty yli 1400 uutta lajia

Sarjakuvan copyright: Seppo Leinonen

Alla Suomen ympäristökeskuksen tiedote (julkaistu 5.7.2007). Luontoharrastajaa ja biologia ilahduttaa tavoite julkaista uusia (määritys?)kirjoja huonosti tunnetuista eliöryhmistä. Uusien lajien löytyminenkään ei luultavasti ja toivottavasti jää tähän, sillä hyvin monet eliöryhmät tunnetaan edelleen huonosti. Voi vain kuvitella, minkälainen määrä eliöitä on vielä löytämättä muualta maailmasta!

Suomen lajiston uhanalaisuuden arviointi valmistuu vuonna 2010. Puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelman (PUTTE) tuottaman uuden tiedon ansiosta arviointiin voidaan ottaa mukaan kokonaan uusia eliöryhmiä; esimerkiksi mäkärät, kiilukärpäset ja sienisääsket. Kansainvälisestikin merkittävän tutkimusohjelman aikana on löydetty yli 1400 Suomelle uutta lajia, 180 tieteelle uutta lajia sekä kerätty huomattava määrä uutta tietoa lajien elintavoista ja levinneisyydestä.

PUTTE-ohjelman 40 hankkeessa tutkitaan eliöryhmiä, joiden lajisto, levinneisyys ja elintavat tunnetaan puutteellisesti. Huonosti tunnettuja ryhmiä on etenkin selkärangattomien eläinten ja sienten joukossa. Monien lajien uhanalaisuutta voidaan nyt arvioida huomattavasti tarkemman tiedon perusteella.

Lajiston tuntemus on Suomessa maailman huippuluokkaa. Siitä huolimatta jopa kaksi kolmasosaa maamme eliölajeista tunnetaan varsin puutteellisesti. Kansainvälinen biodiversiteettisopimus edellyttää kuitenkin, että luontaisesti esiintyvät lajit säilyvät elinvoimaisina. PUTTE-tutkimusohjelma tukee tätä tavoitetta selvittämällä lajien elintapoja ja ympäristövaatimuksia.

PUTTElla on tärkeä ympäristökasvatuksellinen tavoite. Tutkimusohjelman tuloksena julkaistavat kirjat tukevat luontoharrastusta uusien eliöryhmien, kuten kukkakärpästen, luteiden, kirvojen, yökkösten, seppien ja jalokuoriaisten sekä kääpien parissa. Lisäksi kirjat ja muu julkaistava tunnistusmateriaali helpottavat merkittävästi käytännön luonnonsuojelutyötä. Tarkka tieto lajien elintavoista ja ympäristövaatimuksista on ensiarvoisen tärkeää, kun suojelua halutaan kohdentaa paremmin ja tehokkaammin.

Hyvä lajiston tuntemus takaa myös paremmat mahdollisuudet reagoida esimerkiksi ilmastonmuutoksen myötä maahamme tulevien vieraslajien mahdollisesti aiheuttamiin haittoihin. Lisäksi lajistotutkimus avaa uusia hyötykäyttömahdollisuuksia esimerkiksi tuhohyönteisten torjumiseen luontaisilla vihollisilla.

Ympäristöministeriö on rahoittanut tutkimusohjelmaa 2003-2007 vuosittain 1-1,6 miljoonalla eurolla. Summa on suurin panostus Suomessa lajistotutkimukseen tähän mennessä. PUTTE-ohjelman loppuraportti ilmestyy tammikuussa 2008.

Kiitos Kurkiauralle uutisvihjeestä!

Laulujoutsenista ja metsästyksestä

Uutisissa ja keskusteluissa kohistaan laulujoutsenista. Metsästäjäliiton toiminnanjohtaja on lausunut julkisuudessa, että laulujoutsenkanta kasvaa niin voimakkaasti, että sitä on kohta alettava sääntelemään metsästämällä. Eikä pelkkä kannan kasvu ole syynä, vaan joutsenenmetsästyksessä olisi kysymys riistanhoidosta - laulujoutsenet ovat kuulemma niin tarkkoja reviiristään, että haittaavat muiden vesilintujen pesintää.

Luontojärjestöt ovat arvattavasti tyrmistyneitä. BirdLife Suomen mukaan Metsästäjäliiton väite häirinnästä on perätön, ja laulujoutsen pikemminkin parantaa muiden vesilintujen pesimämenestystä mm. häätämällä pienpetoja pois alueelta.

Kumpi on oikeassa? Taustani vuoksi kallistun ennemmin uskomaan BirdLifea, mutta on myönnettävä etten ole etsinyt käsiini alkuperäisiä lähteitä. BirdLife kuitenkin väittää, että heidän näkemyksensä tueksi olisi olemassa tutkimuksia, ja minun silmissäni BirdLifella on kyllä jonkinmoista auktoriteettia lintuasioissa.

Jos on niin, että Metsästäjäliiton väite ei ole todenmukainen, se on hyvin ikävää. Se nimittäin entisestään lisää kielteisiä mielikuviani ao. järjestöstä ja metsästyksen harrastajista. Onko todella niin, että metsästäjien on keinolla millä hyvänsä saatava aina vain uusia lajeja tulilinjallensa? Kun jonkin lajin kanta kasvaa sille tasolle, että se matemaattisesti ajatellen kestäisi metsästystä, se on ilmeisesti metsästäjien mielestä riittävä syy aloittaa metsästys? Pitää vain keksiä jokin tekosyy, esim. riistanhoito, jotta suuri yleisö saadaan hankkeelle suopeaksi. (EDIT: alkuvuodesta Metsästäjäliitto esitti myös valkoposkihanhien metsästyksen sallimista, perusteena ilmeisesti se, että suureksi kasvaneen hanhikannan ulosteet pilaavat puistonurmikoita.)

En tahdo loukata metsästyksenharrastajia (enkä tahdo kommenttilaatikkooni ketään huutamaan - järkevä keskustelu on sen sijaan tervetullutta). Ymmärrän vallan hyvin, että esimerkiksi hirvenmetsästys on tärkeää riistanhoitoa vallitsevissa olosuhteissa ja villinä kasvanut sorsa on varmasti eettisempää ravintoa kuin tehotuotettu broileri. Hyvin moni metsästäjä on aito luonnonystävä, jolle tärkeintä ei ole saaliseläimen hengen riistäminen vaan luonnossa liikkuminen ja yhdessäolo.

Miksi siis jatkuvasti kuulen asioita, jotka murentavat positiivista kuvaa metsästäjistä? Olen kuullut, että metsästäjäkokeesta pääsee läpi tuntemalla vesilintukoiraiden juhlapuvut - siis puvut, joissa linnut eivät ole metsästysaikana syksyllä, naaraista puhumattakaan. Olen kuullut, että vesilintuja pyydetään hämärässä siten, että laji tunnistetaan vasta kun lintu on jo ammuttu. Olen kuullut, että metsästäjät edelleen syyttävät kanalintujen vähenemisestä petoja ja haluavat päästä ampumaan niitä (vaikka suurin syy on elinympäristöjen muutoksessa). Olen kuullut, että keskustelupalstoilla rehennellään salametsästetyillä susilla, ja lehdistä luen tasaisin välein juttuja moottorikelkalla yliajetuista ahmoista ja muka-hätävarjeluna ammutuista karhuista. Joka syksy luen uutisista, että joku on haavoittunut tai kuollut, kun metsästyskaveri on ampunut umpimähkään rapisevaan pusikkoon. Viime lintuinfluenssakohun aikaan joku metsästäjätaho tarjoutui torjumaan uhkaa ampumalla kaikkia Suomeen saapuvia muuttolintuja.

Huhtikuun Suomen Luonto -lehdessä Juha Valste kirjoittaa metsästäjien lajintuntemuksesta: "Tieteellisesti suoritettujen lintulaskentojen mukaan Suomessa pesivien heinätavien määrä vaihtelee 2000 ja 5000 parin välillä - keskikannaksi arvioidaan 3500 paria. Oman ilmoituksensa mukaan sorsastajat ampuivat toissa vuonna 14 500 ja sitä edeltävinä vuosina peräti 18 500 ja 17 000 heinätavia. Luvut tuskin voivat olla oikeita." Siis vaikka Suomen kaikki heinätaviparit tuottaisivat kymmenen poikasta, jotka kaikki säilyisivät hengissä syksyyn, syyskannasta ammuttaisiin vuosittain puolet?

Valste huomauttaa myös: "...merkillinen epäkohta: tappoluvan saa kuka hyvänsä läpäisemällä varsin helpon kokeen; lintujen rengastusluvan saaminen edellyttää pitkää käytännön harjoittelua asiantuntijan opastamana ja erittäin vaativan tunnistustentin läpäisemistä."

Tietenkään yksittäisten harhalaukausten takia ei voi syyllistää kaikkia harrastajia. Mutta kun riittävän monta tällaista asiaa kasaantuu, mielikuvat alkavat jyllätä, eivätkä ne tällä hetkellä ole minun mielessäni kovin positiivisia. Ajatteleeko tyypillinen metsästäjä todella, että ihmisen tehtävä on hallita luontoa, ja aina kun jokin laji runsastuu, sitä pitää alkaa harventamaan? Tai että ei sen väliä mihin lintuun osuu, sorsa kuin sorsa, kunhan pääsee ampumaan? Eihän tämä ole totta, eihän?

Luonnossa liikkumisen jalo taito

Iltapäivälehden jutussa kerrottiin miehen harhailleen Leivonmäen kansallispuistossa lähes kaksi viikkoa. Siis kansallispuistossa, jonka pinta-ala on huikeat 29 neliökilometriä, jossa kulkee tiheä verkosto merkittyjä reittejä, ja jonka kaikista osista on alle kolme kilometriä lähimmälle autotielle. Ei millään pahalla, mutta minä luulen herran harrastaneen jotain ihan muuta kuin maastossa harhailua. Jotain, mistä ei sovi vaimolle kertoa...

Vai onko oikeasti mahdollista, että suomalainen ei löydä ulos metsästä? Mielikuvissamme suomalaiset ovat luonnonläheistä kansaa. Me osaamme liikkua luonnossa, ja metsästys, kalastus, sienestys ja marjastus ovat lähestulkoon kansallisharrastuksia. Myös pitkän historiallisen perinteen takaamat jokamiehenoikeudet kertovat siitä, että luonnossa liikkuminen on nykyäänkin osa ihmisten elämää tavalla tai toisella.

Toisaalta, voi myös ravistella itsensä hereille tästä kansallisromanttisesta kuvitelmasta, ja havaita, että yhä enemmän löytyy suomalaisia, joiden luontosuhde perustuu Kauppatorin lokkeihin ja Kaivopuiston nurmikkoon. On ihmisiä, jotka eivät ole koskaan edes nähneet aarniometsää tai avosuota, eivätkä he osaa niitä edes kaivata. Joillekin ihan tavallinen talousmetsä edustaa epäjärjestystä, hallitsemattomuutta ja hankalia olosuhteita. Siellähän on hyttysiäkin, hirvikärpäsistä ja karhuista puhumattakaan.

Kahden ääripään välissä on monenkirjava joukko erilaisia luontosuhteita. Hyvin monet nauttivat luonnossa liikkumisesta omalla tavallaan, ja esimerkiksi kansallispuistot merkittyine reitteineen ja tulipaikkoineen ovat erittäin suosittuja. Harmi vain, että sielläkin näkee usein merkkejä tietämättömyydestä tai piittaamattomuudesta: roskaamista, luvattomia nuotioita, tulen tekoa metsäpalovaroituksen aikaan jne. Luonnossa siis mielellään retkeillään, mutta siellä ei osata käyttäytyä kunnolla. Olen myös huomannut, että yksinkertaiselle päiväretkellekin varustautuminen voi olla liian vaikeaa nykysuomalaiselle: monen tunnin reissulle lähdetään pikkukengissä ilman juotavaa.

Olin toisaalta viime viikonloppuna apuvetämässä retkeilykurssia, ja minua ilahdutti miten hyvin kokemattomatkin kurssilaiset reissussa pärjäsivät. En ole itsekään mikään eräopaskonkari, mutta osaan sentään ainakin auttavasti suunnistaa, pystyttää telttani ja tehdä tulet. Olisi hienoa, jos kaikki suomalaiset osaisivat edes välttävät erätaidot, ja pystyisivät tekemään sunnuntairetkensä makkaranuotioineen niin, ettei siitä aiheudu kohtuutonta haittaa retkikohteen luonnolle.

Mikä luonnossa liikkumisessa sitten on joillekin niin vaikeaa? Ei retkeily vaadi kalliita varusteita tai vuosien erämaakokemusta. Tarvitaan vain rahtunen järkeä ja pikkuisen viitsimistä. Jokainen ymmärtää, että retkellä voi tulla nälkä ja jano - siksi kannattaa pitää eväät mukana. Jokainen ymmärtää, että kastuessa tulee kylmä - siksi kannattaa olla sadevarusteet vähänkin pidemmällä reissulla. Jokainen ymmärtää, etteivät luontoon heitetyt makkarapakkaukset katoa mustaan aukkoon, vaan jäävät sinne vuosikausiksi rumentamaan maisemaa - siksi ne pitää tuoda sieltä pois. Tietoakin on paljon tarjolla, esimerkiksi tämä Retkeilyn ABC on hyvä paikka aloittaa.

Onkohan suurin ongelma alussa mainittu olematon luontosuhde? Jos ei ole koskaan viettänyt kunnolla aikaa luonnossa, miten sitä voisi rakastaa ja kunnioittaa, miten voisi tietää miten siellä ollaan? Jos ainoat luontokokemukset ovat hyttysten läpsimistä kun mummo pakotti mustikkametsään? Jos ei ole koskaan nähnyt telkänpoikasia, haistellut ilmaa paksusammalkuusikossa tai tunnustellut rahkasammalturpeen pintaa? Ehkä silloin ei koe tunnontuskia jyrätessään metsänpohjan mönkijä-ajelulla tai repiessään tuohta elävästä koivusta. Ehkä silloin kaikki kaupunkien ulkopuolinen maasto näyttäytyy potentiaalisesti vaarallisena, tai ainakin ikävystyttävänä ja turhana. Siihen ei liene muuta lääkettä kuin oman luontosuhteen kasvattaminen. Jokainen voi varmasti löytää itselleen sopivan tavan nauttia luonnossa liikkumisesta luontoa tuhoamatta.

Vielä siitä eksymisestä. Suomessa on niin tiheä tieverkosto, kiitos valtion tukemien metsäautoteiden, ettei toimivalla maalaisjärjellä varustettu ihminen ainakaan Oulun eteläpuolella kovin helposti eksy päiväkausiksi metsään. Ilman kompassia on mahdollista kulkea kehää, mutta vaatii kyllä jotain erikoistaitoja onnistua kulkemaan kehää kaksi viikkoa esimerkiksi 3x3 kilometrin alueella. Aurinko nousee idästä ja laskee länteen, siitäkin voi ottaa suuntaa.

Jos joku lukija on joskus kunnolla eksynyt, olisi kiinnostavaa kuulla miten vaikeaa oli löytää takaisin. Tai onko jollekin sattunut jotain muuta poikkeavaa luontoretkellä? Olisiko riskin voinut jotenkin ennakoida, ja miksi niin ei tullut tehtyä? Miten siitä selvittiin?

Lähden torstaina viikoksi Lappiin. Toivottavasti pysyn kartalla :)

Biologin seikkailut Virossa

Biologi on toukokuussa niin kiireinen, ettei ehdi näköjään edes blogia päivittää. Se aika, mikä jää töiltä ja muilta velvollisuuksilta, kuluu helposti erilaisilla retkillä kevättä ihmettelemässä. Joka päivä voi löytää jotain uutta, eikä hyvällä säällä malta pysyä sisällä.

Laelatu puisniit
Viime viikolla käytin kesälomapäiviäni retkeilemällä kuusi päivää Virossa. Olen jo pitkään halunnut päästä Viroon keväällä, ja matka täytti kyllä kaikki odotukset. Maan luonto näytti jännittävällä tavalla tutulta, mutta kuitenkin vieraalta. Esimerkiksi koivuja, kuusia ja mäntyjä kyllä on, mutta ne eivät ole valtalajeja, vaan enemmistö puista on muita lehtipuita kuten vaahteroita, tammia, jalavia, lehmuksia, saarnia, haapoja ja hevoskastanjoita. Kevät oli jo pitkällä, ja useimmissa puissa oli isot lehdet. Tammet aina varmistelevat viimeiseen asti, ja niissä oli vasta "hiirenkorvat".

Sama "tuttu mutta tuntematon" linja jatkui alemmissa kasvillisuuskerroksissa. Kangasmetsiä varpuineen ei juuri näkynyt, vaan kaikkea aluskasvillisuutta hallitsivat erilaiset heinät ja kukkivat ruohot. Metsät ovat enimmäkseen runsasmultaisia lehtoja, joiden kasvillisuutta kalkkipitoinen maaperä vielä rikastuttaa. Hienoimpia kasvihavaintoja olivat miehenkämmekkä, lehtokielo, karhunlaukka, lehtosinijuuri, keltavuokko, arovuokko, varjolilja ja soikkoratamo. Viimeksi mainittu tuntui olevan Virossa yhtä yleinen kuin piharatamo meillä. Komeimpia paikkoja kasvien kannalta olivat ainakin Virtsun lähellä sijaitsevat Puhtun lehto ja Laelatun "puisniit", jota voisi kuvailla ehkä lähinnä upeaksi hakamaaksi. Sellaista hienoa niittyä, jossa kasvaa siellä täällä puita ja pähkinäpensaita.

Kevätesikoita
Metsiä Virossa tuntuu olevan melko paljon, ja myös muutamia kivoja soita näkyi, vaikka niillä retkeilyyn aika ei tällä kertaa riittänyt. Auton ikkunasta käsin arvioituna hallitsevaa habitaattia vaikuttavat kuitenkin olevan erilaiset pellot ja niityt. Jatkuvasti eteen avautui erikokoisia aukeita, joista monet olivat hyvin suuria ja isoimmat varmaan useamman kilometrin mittaisia. Sellaista "aakeenlaakeen" tunnetta olen kokenut vain paikoin Pohjanmaalla. Erikoista oli kuitenkin, että hyvin monet näistä "pelloista" näyttivät olevan kesannolla ja kasvavan tähtitieteellisiä määriä voikukkia! Ja siellä, missä ei ollut voikukkia, kasvoi lähes yhtä valtavina kasvustoina kauniita kevätesikoita. Viro on toukokuussa keltainen :-)

Päähuomion matkalla veivät odotetusti linnut. Lihulan majapaikasta oli helppo lähteä erilaisille retkille erityisesti Matsalunlahden lintuparatiisia ihailemaan. Viron länsirannikolla Haapsalun eteläpuolella sijaitseva lahti on ilmeisesti kauttaaltaan suojeltu ja niin lintujen kuin luonnonystävienkin suosiossa. Lahden rannat ovat ainakin itäosiltaan avointa tulvaniittyä, jota on paikoin suunnattoman leveänä vyöhykkeenä. Niityllä ja sitä ympäröivillä pelloilla kokoontuu keväisin kymmeniä tuhansia hanhia ja muita pohjoiseen muuttavia lintuja. Pitkin lahden rantoja on lukuisia lintutorneja, joista on hyvät näkymät - tosin jotkin niistä vaativat hieman totuttua enemmän huimapäisyyttä, sillä muutamat tornit ovat jopa viisi kerrosta korkeita ja vaativat kiipelyä kapeilla metallisilla tikapuilla! Mutta myös suomalaisille tutumpia, puurakenteisia torneja löytyy.

Meiltä jäivät hanhet näkemättä, sillä aikaisen kevääntulon vuoksi ne olivat jo lähteneet nk. arktikana Suomenlahden yli kohti Siperiaa. Muutamia valkoposkihanhiparvia sekä kaksi useamman sadan kurkiparvea oli vielä jäljellä. Enpä ole ennen nähnyt kolmeasataa kurkea laiduntamassa pellolla! Niiden seurana oli lisäksi kymmeniä harmaahaikaroita.

Kattohaikara voikukkapellolla
Lintulajeja kertyi matkalla yhteensä huimat 130, ja eliksiä eli elämänpinnoja sain kasaan kuusi: kattohaikara, pikkukiljukotka, niittysuohaukka, viitasirkkalintu, kirjokerttu ja nokkavarpunen. Matkan ylimmäinen projektilaji oli itseoikeutetusti kattohaikara, ja niitä näkyikin useita pitkin matkaa sekä niityillä ruokailemassa että pesillä. Pesät eivät olleet kliseen mukaisesti savupiippujen, vaan useammin sähkötolppien päällä. Haikaroista kuitenkin pidetään, eivätkä pesät haittaa sähkönjakelua, joten linnut saavat pesiä ilmeisen rauhassa.

Pikkukiljukotkia ja niittysuohaukkoja näkyi useammankin kerran matkan aikana. Niittysuohaukka vaikutti välillä jopa yleiseltä, sillä niitä tuntui olevan vähän joka pellolla. Viitasirkkalintu puolestaan kuuluu sarjaan "pienet ja ruskeat" joiden määrittämistä äänestä parhaillaan yritän opetella. Sirkkalinnut on helppo määrittää ryhmäksi (laulu on tasaista siritystä), mutta kyllä viitasirkan "ravisteleva" ääni oli lopulta helppo erottaa muista.

Kloostrin huima lintutorni
Nokkavarpunen on laji, jonka olen halunnut nähdä todella pitkään, mutta sitä ei ole sattunut kohdalle. Nyt onnisti, sillä kuuluvien tiksahtelujen perusteella lintu löytyi pariinkin kertaan istumasta puun latvassa. Valtava nokka näkyi hyvin alhaaltakin päin. Kirjokerttu puolestaan poseerasi kaksi kertaa pensaan latvassa avoimella pensasmaalla, ja molemmilla kerroilla sille teki seuraa pikkulepinkäinen. Suora lainaus lintukirjasta: "Elinympäristö, ja usein myös reviiri, yhteisiä pikkulepinkäisen kanssa." M.O.T.!

Elisten lisäksi sain varmuutta mm. pikkusiepon ja kultarinnan määrittämiseen. Muita mainitsemisen arvoisia havaintoja olivat peltopyy, heinätavi, ruisrääkkä, tundrakurmitsa, riuttatiira, turkinkyyhky, käenpiika, kangaskiuru, pähkinänakkeli, mustavarisyhdyskunta sekä 66 ristisorsaa ja 86 harmaasorsaa eräällä lahdella lähellä Tallinnaa! Yllättävän yleinen oli lisäksi mm. satakieli, jota kuuli jatkuvasti äänessä keskellä päivääkin.

Muitakin eläinmaailman edustajia toki näkyi. Kahdeksasta perhoslajista mainittakoon "elis": kaunis karttaperhonen. Nisäkkäistä metsäkauriita oli muutaman kerran pelloilla syömässä, ja myös yksi hirvi näkyi kaukoputkella. Kettu liikkui keskellä päivää rantaruovikossa Haapsalun laitamilla. Lepakkoretkellä vanhan kartanon puistossa saaliiksi tuli kaksi saalistavaa pohjanlepakkoa ja kaksi hurjasti puhisevaa siiliä - ääni oli todella outo hiljaisessa illassa, ja hetken aikaa kesti ennenkuin selvisi mistä oli kyse :-)

Puhtun lehtometsää
Jos joku nyt innostui suunnittelemaan retkeä Viroon, tässä vielä muutama vinkki ja kokemus.
- Ihmiset ovat ystävällisiä, paitsi autoillessaan (liikennesäännöt ovat nössöille ja turisteille).
- Tallinnan ulkopuolella osa puhuu vähintään auttavasti suomea, mutta englantia osaavat ilmeisesti vain nuoret. Kannattaa siis opetella yleisimmät ilmaisut viroksi tai ottaa sanakirja mukaan, sillä vaikka esimerkiksi tuoteselosteista ymmärtää valtaosan, tietty osuus sanoista on sellaisia, joita on mahdotonta arvata suomen kielen perusteella.
- Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta Tallinnan ulkopuolella ei ole ravintoloita (esimerkiksi Haapsalusta löytyi vain pitseria). Muutamia tienvarsiruokaloita onneksi on.
- Isot tiet ovat yleensä hyvässä kunnossa, mutta pienemmät ovat usein päällystämättömiä ja joko pölyisiä tai kivisiä. Maisemat ovat kyllä kauniita.
- Tallinnan ulkopuolella on varminta maksaa käteisellä. Visa saattaa käydä isommissa kaupoissa.
- Paikallinen jäätelö ja suklaa ovat yleensä hyviä :-)
- Jos liikut luonnossa, ota punkkipihdit mukaan ja tee punkkitarkistus joka ilta. Virossa on punkkeja, ja myös puutiaisaivokuumetta. (Tosin minusta punkit eivät ilmeisesti pidä, sillä tällä reissulla en löytänyt itsestäni yhtään punkkia, ja tähän mennessä muutenkin vain yhden ainoan, eikä sekään ollut purrut kiinni. Syytä en tiedä, mutta en valita!)
-Käymisen arvoisia paikkoja: Puhtu-Laelatu, Haeskan lintutorni, Keemu, Kloostri, Harku park, Penijõe, Rannajoen lintutorni, Soontagana maalinn ja Haapsalun linna.

Suosittelen!

Aloittelevaa herppiharrastusta

Kevätseurannan vuoden teeman innoittamana olen viime aikoina yrittänyt hieman tutustua Suomen matelijoihin ja sammakkoeläimiin. Pidän itseäni yleisluontoharrastajana, mutta huomaan, että helposti tulee keskityttyä ensisijaisesti lintuihin ja niiden lisäksi kasveihin sekä joihinkin isoihin ja värikkäisiin hyönteisiin, koska niitä on kaikkein helpointa havainnoida.

Sammakoita ja matelijoita tulee havainnoitua vain silloin, jos ne sattumalta osuvat reitilleni. Nyt olen kuitenkin lukenut, että niitäkin voi ihan oikeasti harrastaa, ja käydä "bongailemassa" kuten lintujakin. Voi ryhtyä herppiharrastajaksi ja käydä herppiretkillä. Sana "herppi" tulee herpetologiasta, joka on matelijoita ja sammakkoeläimiä tutkiva tiede. Suomessa on herpetologinen yhdistyskin.

En ole vielä oppinut, miten voisin erityisesti etsiä ja löytää herppejä. Tiedän, että kyyt pitävät aurinkoisista rinteistä ja sisiliskot esimerkiksi kivikoista, joissa on lämmittelypaikkoja ja koloja piiloiksi. Tiedän, että sammakkoeläimet kokoontuvat keväisin kutemaan erilaisiin lammikoihin. Mutta ilmeisesti minun silmiini hyvältä näyttävät paikat eivät olekaan hyviä herppien mielestä, sillä edelleen näen itse eläimiä vain sattumankaupalla tai toisten antamien tietojen perusteella. Kevään ensimmäinen (ja tähän saakka ainoa) sammakko löytyi ulkoilumetsästä polun vierestä, yksi sisilisko vilisti rantaheinikossa ja toinen oksan päällä lehtometsässä. Rupikonnien (kuvassa) ja sammakoiden kutulammille tiesin mennä, koska joku muu oli löytänyt ne ensin. (Sammakonkutua en ole spontaanisti löytänyt pitkään aikaan, miksiköhän sitä näkyi lapsena paljon enemmän?) Sammakkolammella tiesin olla silmä tarkkana ja onnistuinkin näkemään yhden luvatuista vesiliskoista. Tätä ennen olen nähnyt kaksi vesiliskoa, molemmat ihan sattumalta ja mielestäni epätyypillisissä paikoissa. Vaskitsan olen nähnyt kahdesti, kerran hakkuuaukealla ja toisen tällä viikolla mökillä, kun se ilmestyi kuin tyhjästä keskelle avointa nurmikkoa ja hävisi kuin ilmaan sen alle. Se, että joku osaa mennä ulos, etsiä herppejä ja löytääkin niitä, on minulle vielä suuri mysteeri.

Suomessa elää kymmenen lajia herppejä (kymmenen pistettä sille, joka osaa luetella ne kaikki), mikä on varsin vähän (esim. lintuja on tavattu sentään 450 eri lajia). Kun muistaa, että matelijat ja sammakkoeläimet ovat vaihtolämpöisiä, ja niiden elämä on monella tapaa riippuvainen auringon lämmöstä, on oikeastaan hurjaa että niitä tavataan täällä niinkin monta lajia. Esimerkiksi neljä viidestä matelijalajistamme on sopeutunut siten, että naaras hautoo munat sisällään, vain rantakäärme munii munansa. Silti ainakin sammakoita ja sisiliskoja tavataan jopa pohjoisimmassa Lapissa.

Suomen herppilajisto on jännittävä, ainakin jos siihen ei ole aikaisemmin tutustunut. Viidestä matelijalajista kolme on käärmeitä ja kaksi liskoja. Käärmeitä ovat tutut kyy ja rantakäärme sekä kangaskäärme, jota tavataan harvinaisena Ahvenanmaalla. Liskoja ovat sisilisko ja vaskitsa, joka jalattomana muistuttaa enemmän käärmettä kuin liskoa. Vaskitsa on kuitenkin liian kömpelö käärmeeksi, mutta osaa toisaalta pudottaa häntänsä kuin sisilisko.

Sammakkoeläimiäkin meillä on viisi lajia. Sammakon näköisiä sammakoita on kolme: rupikonna, "tavallinen" sammakko ja viitasammakko. Rupikonna on helppo tunnistaa, mutta sammakko ja viitasammakko ovat niin samannäköisiä, että vain harva erottaa ne ulkonäöltä. Viitasammakkokin on kuitenkin ilmeisesti aivan yhtä yleinen kuin tavallinen sammakko, eli jokainen näkemäsi sammakko voi teoriassa olla kumpaa tahansa lajia! Paras tuntomerkki on kuulemma kutuääni: sammakko kurnuttaa ja viitasammakko pulputtaa. Pitäisi päästä harjoittelemaan tunnistusta, vielä en ole onnistunut edes vahingossa kuulemaan kumpaakaan.

Ne viimeiset kaksi sammakkoeläintä ovat salamantereita eli häntäsammakoita, vesilisko ja rupilisko (jotka eivät siis ole liskoja). Vesilisko on pieni ja oikeastaan aika hauskan näköinen. Se on myös ilmeisesti melko yleinen, toisin kuin isompi rupilisko, jota on vain Ahvenanmaalla sekä Itä- ja Kaakkois-Suomessa. (Rupiliskoista oli hyvä artikkeli huhtikuun Suomen Luonnossa.) Näilläkin lajeilla on nyt keväällä kutuaika, ja koiraat koreilevat selkäharjoillaan. Mutta missä niitä pääsisi näkemään?

Oikotietä onneen ei liene olemassa, joten tiedossa on paitsi tiedon etsimistä, myös paljon retkeilyä. Mutta sehän se onkin hauskaa :-)

P.S. Jos olet nähnyt herppejä, ilmoita ne sammakkoeläin- ja matelija-atlakseen. Tämän kevään havaintoja voi ilmoittaa myös Kevätseurantaan. Muista tunnistaa laji, erityisesti sammakoiden osalta!