Luontoharrastajan kirjahyllystä

Luontoharrastajalle hyvät kirjat ovat tärkeitä. Kuten viime kesänä kirjoitin, luonnosta voi vallan hyvin nauttia ilman tietoa lajien nimistä ja elintavoista, mutta minusta on hauskaa oppia tunnistamaan eläimiä, kasveja ja sieniä. Parhaiten tätä tietoa saa itseä pätevämmiltä tietäjiltä, mutta toiseksi paras tietolähde ovat hyvät määritysoppaat.

Luontokirjoja on monenlaisia ja monentasoisia. Luonto on myyvä aihe, eikä kustantamoille ole niin tärkeää onko kirja laadukas, kunhan se käy kaupaksi. Ymmärtääkseni on paljon halvempaa ostaa valmiin kirjan oikeudet vaikkapa Britanniasta ja palkata suomentaja, kuin tilata joku suomalainen asiantuntija kirjoittamaan ja kuvittamaan uutta kirjaa. Niinpä markkinoilla on paljon "Suomen oloihin sovellettuja" luontokirjoja, joista toiset ovat oikein hyviä, mutta toiset ovat suorastaan käyttökelvottomia, useimmiten puutteellisen ja virheellisen lajistonsa takia. Toisaalta kotimaisuuskaan ei ole aina takuu laadusta.

Lajiston ohella toinen tärkeä osa luontokirjaa on kuvitus. On osittain mielipidekysymys, suosiiko piirroksia vai valokuvia. Valokuvat ovat tavallaan aidompia, mutta on yleensä totta ettei valokuva koskaan näytä samalta kuin kohde luonnossa, varsinkaan kirjaan painettuna. Laadukkaat piirrokset ovat usein parempia kuin valokuvat. On kuitenkin myös hyviä valokuvallisia määritysoppaita, ja joissain kirjoissa valokuvat ja piirrokset täydentävät toisiaan.

Joka tapauksessa kannattaa pitää huolta, että määrityskirjassasi on kuvia mielellään enemmän kuin yksi per laji. Harva eliö on sellainen, josta saa esitettyä kaikki tuntomerkit yhdessä kuvassa. Esimerkiksi linnuista pitäisi esittää vähintään koiras ja naaras, petolinnuista myös lentokuvat. Useimmista perhosista tarvitaan kuvat sekä ylä- että alapuolelta, samoin kuin useimmista sienistä. Kuvien tukena on tärkeää olla myös hyvä teksti. Yleensä sekä määrityksen että elintapojen laajaa esittelyä ei ole mahdollista mahduttaa samaan kirjaan, joten kannattaa mieluummin hankkia jompaan kumpaan erikoistunut opus kuin sellainen, joka kertoo liian vähän molemmista.

Listasin tähän omat kirjasuosikkini. Kaikkeen tämänhetkiseen tarjontaan en ole perehtynyt, enkä ole erityinen asiantuntija juuri minkään lajiryhmän kohdalla, mutta näihin oppaisiin olen ollut tyytyväinen ja voin omasta puolestani suositella niitä muillekin. (Yritin linkeissä välttää nettikauppoja ja suosia esim. kustantajia, mutta aina se ei ollut mahdollista. En ole suosinut mitään tiettyä kauppaa linkeissä.)

Mullarney, Svensson & Zetterström: Lintuopas. Euroopan ja Välimeren alueen linnut.
Tämän hetken ylivoimaisesti paras lintujen määritysopas. Suuren lajimäärän ja tiiviin tekstin vuoksi soveltuu parhaiten jo jonkin aikaa harrastaneille, ei aloittelijoille.

Laine: Suomalainen lintuopas.
Parempi kirja aloittelijalle, sisältää kaikki Suomessa tärkeät lajit. Kiinnostava uutuus on myös Linnut - Suomen peruslajisto (Varesvuo, Peltomäki, Muukkonen, Juvonen & Taavetti). En ole tutustunut siihen tarkemmin, mutta se vaikuttaa erinomaiselta.

Siivonen & Sulkava: Pohjolan nisäkkäät.
Kotimainen klassikko, kirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1967. Sisältää mm. pikkunisäkkäiden kallojen määrityskaavat :-) Vähemmän tieteellistä otetta kaipaavalle suosittelen Juha Valsteen kirjoittamia nisäkäsaiheisia kirjoja.

Bang & Dahlstrom: Mikä tästä meni? Eläinten jäljillä.
Tanskalaista tekoa, mutta kattaa hyvin Suomenkin lajiston. Erinomainen opas nisäkkäiden ja lintujen jalanjälkien, syömäjälkien, ulosteiden, pesien yms. jälkien tunnistamiseen.

Forsman & Vesikko: Päiväperhoset Suomen luonnossa.
Kenties ensimmäinen perhoskirja, jossa lajintunnistus ei perustu kuolleisiin näytteisiin vaan elävinä valokuvattuihin perhosiin. Kuvat ovat todella laadukkaita ja olennaiset lajit oppii kätevästi. Sopii aloittelijalle, mutta ei pidempään harrastaneelle, sillä harvinaisemmista lajeista puuttuu kuvia.

Chinery: Euroopan hyönteisopas.
Ilmeisesti tämän hetken kattavin hyönteiskirja, mikä tarkoittaa 2 000 lajin esittelyä (100 000 Euroopan tunnetusta lajista). Mukana on paljon lajeja, joita Suomessa ei tavata, ja kirjasta puuttuu varmasti hyvin paljon tavallisiakin lajeja. Silti tämä on hyvä ostos jos haluaa vain yhden hyönteiskirjan. Parempi olisi tietysti hankkia monta eri hyönteisryhmiin erikoistunutta kirjaa.

Olsen, Sunesen & Pedersen: Vesikirppu ja sudenkorento. Makean veden eläimiä.
Jälleen Tanskasta Suomeen sovellettu kirja, mutta laadukas sellainen. Sisältää mm. hyönteisiä, hämähäkkieläimiä, äyriäisiä, nilviäisiä, sammakkoeläimiä ja erilaisia matoja. Moni laji on sellainen, jota Suomessa ei tavata, mutta kirjan perusteella voi aina määrittää vähintään lajiryhmän.

Leinikki, Backer, Oulasvirta, Leinikki & Ruuskanen: Aaltojen alla. Itämeren vedenalaisen luonnon opas.
Kokoaa yksiin kansiin Itämeressä tavattavia leviä, putkilokasveja, selkärangattomia eläimiä ja kaloja. Kaikki kuvat eivät ole parhaita mahdollisia, mutta esimerkiksi siirojen ja katkojen määrityskuvat ovat laadukkaita enkä ole vastaavia muissa kirjoissa nähnyt. Kalojen määrittämiseen paras tietämäni apu on Suomen eläimet -kirjasarjan Kalat, sammakkoeläimet ja matelijat -osa, jossa on mm. kylkiviivasuomujen määrään perustuvat määrityskuvat.

Hämet-Ahti, Suominen, Ulvinen, Uotila (toim.): Retkeilykasvio.
Suomalaisen kasvitietämyksen huipputuote. Ei sovellu aloittelijalle, sillä se ei sisällä kuvia kaikista lajeista, ja on täysin mustavalkoinen. Kirja on kuitenkin hyvin kattava, ja harrastajille ja tutkijoille kirjan määrityskaavat ja lajiesittelyt ovat korvaamaton tietolähde.

Mossberg & Stenberg: Suuri Pohjolan kasvio.
Helpommin lähestyttävä kuin edellinen, mutta ei mikään taskukirja tämäkään, vaan yli 900 sivun järkäle. Laadukkaat piirroskuvat ovat kuvittajan 15 vuoden työn tulos. Alkuteos on ruotsalainen, mutta lajisto kattaa kaikki Pohjoismaat. Ei sisällä määrityskaavoja, ja tekstit ovat muutenkin varsin lyhyet. (Unelmien kasvikirja yhdistäisi Retkeilykasvion tekstit ja Suuren Pohjolan kasvion kuvat, mutta siitä taitaisi tulla sitten yli 1500-sivuinen... :-)

Salo, Niemelä & Salo: Suomen sieniopas.
Vihdoinkin oikea sienikirja! Minulle ei ole ollut suurtakaan iloa kirjasta, jossa kuvataan 50 parasta ruokasientä ja muutaman myrkyllinen kaupan päälle. Tämä kirja esittelee lähes 1000 suomalaista sienilajia, eli tattien ja rouskujen lisäksi paljon syötäväksi kelpaamattomia, mutta aivan yhtä yleisiä ja kiinnostavia lajeja. Sisältää myös tietoa sienten muista käyttötavoista, kuten lankojen värjäämisestä.

Niemelä: Käävät, puiden sienet.
Edellä mainittu sienikirja sisältää myös paljon kääpiä, mutta jos haluaa kunnolla perehtyä niihin, tämä kirja on siihen parempi. Käävät ovat tärkeitä mm. metsien inventoinneissa, joten olikin jo korkea aika saada niistä kunnollinen, kotimainen opas. Tämä kirja soveltuu niin harrastajalle kuin tutkijallekin.

Nämä kirjat eivät (vielä) löydy hyllystäni, mutta niitä olen katsellut sillä silmällä:
Väre & Kiuru: Suomen puut ja pensaat.
Laine & Vasander: Suotyypit ja niiden tunnistaminen.
Karjalainen: Suomen sudenkorennot.
Roslin & Heliövaara: Suomen lantakuoriaiset. Opas santiaisista lantiaisiin.
Arnold & Burton: Euroopan matelijat ja sammakkoeläimet.

Lopuksi vielä pari kirjaa, jotka eivät ole määritysoppaita, mutta muuten ajankohtaisia ja kiinnostavia (eli ne pitäisi lukea heti kun muilta hommilta ehtisi):
Jalonen, Hanski, Kuuluvainen, Nikinmaa, Pelkonen, Puttonen, Raitio & Tahvonen: Uusi metsäkirja.
Hanski: Kutistuva maailma.

Luultavasti näistä listoista unohtui paljonkin, joten ehkä vielä täydennän tätä kirjoitusta, jos muistan lisää nimikkeitä. Tiedän myös muunlaisia hyviä luontokirjoja, esim. lapsille suunnattuja tai muita kuin lajintunnistukseen keskittyviä, mutta niistä kirjoitan joskus toiste. Otan mielelläni vastaan vinkkejä hyvistä luontokirjoista!

Vaaroja puutarhassa?

Kauniisti kukkivaa lupiinia ei heti arvaisi vaaralliseksi. Kyllähän lupiinikasvustot moottoritien pientareella komeita ovatkin, ja jos tiehallinto erehtyy niittämään ne, varmasti moni paheksuu kauniiden kukkien tuhoamista.

Komealupiini. (From Flickr, by "zappowbang")

Lupiini on kuitenkin yksi Suomen vaarallisimmista kasveista. Ihmistä se ei uhkaa suoraan, mutta Suomen alkuperäisille niittykasveille se on hurja kilpailija. Se on tehokas leviäjä ja valtaa nopeasti elintilaa tukahduttaen muut lajit alleen.

Tällaisia alkuperäislajistoa uhkaavia kasveja on muitakin. Keräsin tähän hieman tietoa (lähinnä Ympäristöhallinnon sivuilta) erilaisista vieraskasveista, jotka ovat levinneet Suomeen ihmisten tuomina ja ovat vaaraksi alkuperäislajistolle. Kenenkään ei pitäisi edistää näiden kasvien leviämistä esimerkiksi hankkimalla niitä kotipuutarhaan. Jos niitä siellä jo on, huolehdithan, etteivät ne pääse leviämään ympäristöön vaan pysyvät kukkapenkissä. Jos satut olemaan maanomistaja, tee ekoteko ja hävitä nämä kasvit tontiltasi. Pyydä naapuriasikin tekemään samoin. Luonnonsuojelulaki (43§) kieltää vierasperäisten lajien levittämisen luontoon, jos on olemassa vaara, että niistä voi syntyä pysyvä kanta.

Melko yleispätevästi sivuilla neuvotaan, että kaikki kasvinosat tulee hävittää hyvin, sillä monet lajit lähtevät kasvuun juurenpaloistakin. Hyviä keinoja ovat polttaminen ja syvälle maahan hautaaminen. Kompostointi käy varsille ja lehdille, mutta juurakot ja varsinkin siemenet saattavat hyvinkin selvitä kompostoinnista, joten niistä on huolehdittava muilla tavoin.

Komealupiini (Lupinus polyphyllus)
Tuotu koristekasviksi Pohjois-Amerikasta. Tunnistaa helposti komeasta kukkatertusta ja monisormisista lehdistä. Monivuotinen ja leviää tehokkaasti siemenistä. Syrjäyttää alkuperäisiä niittykasveja ja rehevöittää maaperää. Leviäminen estetään katkaisemalla kukinnot ennen siementen kypsymistä. Hävittäminen onnistuu pitkäjänteisellä niittämisellä ja juurien kaivamisella.

Kaukasianjättiputki. (Lähde: www.ymparisto.fi)

Jättiputket (Heracleum mantegazzianum ja H. persicum)
Suomessa leviää tällä hetkellä kaksi lajia, kaukasianjättiputki ja persianjättiputki, joiden alkuperä on Aasiassa. Kaukasianjättiputki on kaksivuotinen, persianjättiputki on monivuotinen. Jättiputket tunnistaa suurestaa koosta: varsi kasvaa usein yli kaksimetriseksi, kukinnot ovat leveitä ja lautasmaisia. Lehdet ovat suuria ja peittäviä, ja tukahduttavat usein aluskasvillisuuden. Kotimaisista lajeista ukonputki (H. sphondylium/sibiricum) ja karhunputki (Angelica sylvestris) voivat myös kasvaa suuriksi, mutta niiden lehdet ovat paljon pienempia ja liuskaisempia, eivät peittäviä. Jättiputket leviävät tehokkaasti siemenistä ja muodostavat kaiken kasvillisuuden tukahduttavia kasvustoja. Kasvien neste aiheuttaa iholla yhdessä UV-säteilyn kanssa palovammarakkuloita ja ihottumaa. Torjunta on vaikeaa, mutta hyvillä suojavarusteilla kitkeminen ja niittämistä seuraava juurten kaivaminen onnistuvat. Suurten kasvustojen hävittäminen on jätettävä ammattilaisille.

Jättipalsami (Impatiens glandulifera)

Koristekasvi läntiseltä Himalajalta. Yksivuotinen, yleensä 1-2 m korkea, suppilomaiset kukat eri sävyisen punaisia, jopa neljän sentin pituisia. Kukinnan jälkeen muodostuu pitkulainen kota, joka kypsänä poksahtaa auki kosketuksesta singoten siemenet metrien päähän. Kosteilla paikoilla muodostaa laajoja kasvustoja ja on hyvin kilpailukykyinen alkuperäislajiston kustannuksella. Lisääntyy vain siemenistä, joten hävittäminen on melko yksinkertaista kitkemällä, niittämällä tai estämällä muuten uusien siementen kypsyminen.

Jättipalsami.

Kurtturuusu (Rosa rugosa)
Alkuperä itäisessä Aasiassa. Kestää ankariakin olosuhteita, ja Suomessa lajia on istutettu hyvin paljon teiden varsille. Muodostaa läpitunkemattoman tiheitä, 0,5-2 m korkeita kasvustoja. Kukat suuret ja yleensä vaaleanpunaiset, varret tiheäpiikkiset, lehdet syväuurteiset ("kurttuiset"), päältä kiiltävät ja alta karvaiset. Kasvusto laajenee tehokkaasti juurivesoilla ja kasvi etenee uusille paikoille ilmeisesti lintujen kantamista siemenistä. Leviää tällä hetkellä hallitsemattomasti etenkin merenrannoilla, hävittää alkuperäistä rantalajistoa ja haittaa pahasti rantojen käyttöä myös ihmisten näkökulmasta. Torjutaan leikkaamalla varret ja kaivamalla juurakot maasta muutaman vuoden ajan.

Kurtturuusu. (From Flickr, by "greenhem")

Ympäristökeskus on luetteloinut (pdf 28kt) myös muita kasveja, joiden on todettu karkaavan helposti luontoon ja leviävän siellä edelleen. Kuten yllämainittujen, myös näiden viljelyä ohjeistetaan mahdollisuuksien mukaan välttämään. Jos niitä kuitenkin haluaa kasvattaa, tulee pitää erityinen huoli siitä, että ne eivät pääse leviämään lähiympäristöön.

etelänruttojuuri (Petasites hybridus)
idänkanukka (Cornus alba)
isopiisku (Solidago gigantea)
isosorsimo (Glyceria maxima)
isotuomipihlaja (Amelanchier spicata)
japaninruttojuuri (Petasites japonicus ssp. giganteus)
japanintatar (Fallopia japonica)
jättitatar (Fallopia sachalinensis)
kanadanpiisku (Solidago canadensis)
(kanadan)vesirutto (Elodea canadensis)
keltamajavankaali (Lysichiton americanus)
kiiltotuhkapensas (Cotoneaster lucidus)
korkeapiisku (Solidago altissima)
pajuasteri (Aster x salignus)
pilvikirsikka (Prunus pensylvanica)
punakarhunköynnös (Calystegia sepium ssp. spectabilis)
punalehtiruusu (Rosa glauca)
rehuvuohenherne (Galega orientalis)
rohtoraunioyrtti (Symphytum officinale)
ruotsinraunioyrtti (Symphytum x uplandicum)
terttuselja (Sambucus racemosa)
vuorivaahtera (Acer pseudoplatanus)

Lisätietoa: SYKE varoittaa kotipuutarhureita haitallisista vieraslajeista

Lopuksi on mainittava vielä yksi eläinkuntaan kuuluva vieraslaji, espanjansiruetana (Arion lusitanicus), jonka leviäminen puutarhoissa on hyvin epätoivottavaa. Se on suuri (7-14 cm), sille kelpaavat syötäväksi kaikki puutarhakasvit raparperiä myöten, ja sitä on vaikea hävittää jos se kerran kotiutuu puutarhaan. Lehdistö kutsuu sitä lempinimellä tappajaetana. Ainakin Helsingin ja Lappeenrannan seuduilla on jo suuria esiintymiä, ja on oltava varovainen ostaessaan esimerkiksi ruukkutaimia, sillä etanan munat leviävät usein mullan mukana. Havaintoja espanjansiruetanoista pyydetään lähettämään Eläinmuseolle.

Vieraslajien sijasta suosittelen silmäniloksi puutarhaan mm. kotimaisia niittykukkia. Lue lisää esimerkiksi kirjasta Kukkaniitty - perustajan opas. Tänä kesänä erityisesti päivänkakkarat ovat kukoistaneet mökkiniityllä ja tienvierustoilla! Tykkäävät ilmeisesti sateesta :-)

Suomelle löydetty yli 1400 uutta lajia

Sarjakuvan copyright: Seppo Leinonen

Alla Suomen ympäristökeskuksen tiedote (julkaistu 5.7.2007). Luontoharrastajaa ja biologia ilahduttaa tavoite julkaista uusia (määritys?)kirjoja huonosti tunnetuista eliöryhmistä. Uusien lajien löytyminenkään ei luultavasti ja toivottavasti jää tähän, sillä hyvin monet eliöryhmät tunnetaan edelleen huonosti. Voi vain kuvitella, minkälainen määrä eliöitä on vielä löytämättä muualta maailmasta!

Suomen lajiston uhanalaisuuden arviointi valmistuu vuonna 2010. Puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelman (PUTTE) tuottaman uuden tiedon ansiosta arviointiin voidaan ottaa mukaan kokonaan uusia eliöryhmiä; esimerkiksi mäkärät, kiilukärpäset ja sienisääsket. Kansainvälisestikin merkittävän tutkimusohjelman aikana on löydetty yli 1400 Suomelle uutta lajia, 180 tieteelle uutta lajia sekä kerätty huomattava määrä uutta tietoa lajien elintavoista ja levinneisyydestä.

PUTTE-ohjelman 40 hankkeessa tutkitaan eliöryhmiä, joiden lajisto, levinneisyys ja elintavat tunnetaan puutteellisesti. Huonosti tunnettuja ryhmiä on etenkin selkärangattomien eläinten ja sienten joukossa. Monien lajien uhanalaisuutta voidaan nyt arvioida huomattavasti tarkemman tiedon perusteella.

Lajiston tuntemus on Suomessa maailman huippuluokkaa. Siitä huolimatta jopa kaksi kolmasosaa maamme eliölajeista tunnetaan varsin puutteellisesti. Kansainvälinen biodiversiteettisopimus edellyttää kuitenkin, että luontaisesti esiintyvät lajit säilyvät elinvoimaisina. PUTTE-tutkimusohjelma tukee tätä tavoitetta selvittämällä lajien elintapoja ja ympäristövaatimuksia.

PUTTElla on tärkeä ympäristökasvatuksellinen tavoite. Tutkimusohjelman tuloksena julkaistavat kirjat tukevat luontoharrastusta uusien eliöryhmien, kuten kukkakärpästen, luteiden, kirvojen, yökkösten, seppien ja jalokuoriaisten sekä kääpien parissa. Lisäksi kirjat ja muu julkaistava tunnistusmateriaali helpottavat merkittävästi käytännön luonnonsuojelutyötä. Tarkka tieto lajien elintavoista ja ympäristövaatimuksista on ensiarvoisen tärkeää, kun suojelua halutaan kohdentaa paremmin ja tehokkaammin.

Hyvä lajiston tuntemus takaa myös paremmat mahdollisuudet reagoida esimerkiksi ilmastonmuutoksen myötä maahamme tulevien vieraslajien mahdollisesti aiheuttamiin haittoihin. Lisäksi lajistotutkimus avaa uusia hyötykäyttömahdollisuuksia esimerkiksi tuhohyönteisten torjumiseen luontaisilla vihollisilla.

Ympäristöministeriö on rahoittanut tutkimusohjelmaa 2003-2007 vuosittain 1-1,6 miljoonalla eurolla. Summa on suurin panostus Suomessa lajistotutkimukseen tähän mennessä. PUTTE-ohjelman loppuraportti ilmestyy tammikuussa 2008.

Kiitos Kurkiauralle uutisvihjeestä!

Laulujoutsenista ja metsästyksestä

Uutisissa ja keskusteluissa kohistaan laulujoutsenista. Metsästäjäliiton toiminnanjohtaja on lausunut julkisuudessa, että laulujoutsenkanta kasvaa niin voimakkaasti, että sitä on kohta alettava sääntelemään metsästämällä. Eikä pelkkä kannan kasvu ole syynä, vaan joutsenenmetsästyksessä olisi kysymys riistanhoidosta - laulujoutsenet ovat kuulemma niin tarkkoja reviiristään, että haittaavat muiden vesilintujen pesintää.

Luontojärjestöt ovat arvattavasti tyrmistyneitä. BirdLife Suomen mukaan Metsästäjäliiton väite häirinnästä on perätön, ja laulujoutsen pikemminkin parantaa muiden vesilintujen pesimämenestystä mm. häätämällä pienpetoja pois alueelta.

Kumpi on oikeassa? Taustani vuoksi kallistun ennemmin uskomaan BirdLifea, mutta on myönnettävä etten ole etsinyt käsiini alkuperäisiä lähteitä. BirdLife kuitenkin väittää, että heidän näkemyksensä tueksi olisi olemassa tutkimuksia, ja minun silmissäni BirdLifella on kyllä jonkinmoista auktoriteettia lintuasioissa.

Jos on niin, että Metsästäjäliiton väite ei ole todenmukainen, se on hyvin ikävää. Se nimittäin entisestään lisää kielteisiä mielikuviani ao. järjestöstä ja metsästyksen harrastajista. Onko todella niin, että metsästäjien on keinolla millä hyvänsä saatava aina vain uusia lajeja tulilinjallensa? Kun jonkin lajin kanta kasvaa sille tasolle, että se matemaattisesti ajatellen kestäisi metsästystä, se on ilmeisesti metsästäjien mielestä riittävä syy aloittaa metsästys? Pitää vain keksiä jokin tekosyy, esim. riistanhoito, jotta suuri yleisö saadaan hankkeelle suopeaksi. (EDIT: alkuvuodesta Metsästäjäliitto esitti myös valkoposkihanhien metsästyksen sallimista, perusteena ilmeisesti se, että suureksi kasvaneen hanhikannan ulosteet pilaavat puistonurmikoita.)

En tahdo loukata metsästyksenharrastajia (enkä tahdo kommenttilaatikkooni ketään huutamaan - järkevä keskustelu on sen sijaan tervetullutta). Ymmärrän vallan hyvin, että esimerkiksi hirvenmetsästys on tärkeää riistanhoitoa vallitsevissa olosuhteissa ja villinä kasvanut sorsa on varmasti eettisempää ravintoa kuin tehotuotettu broileri. Hyvin moni metsästäjä on aito luonnonystävä, jolle tärkeintä ei ole saaliseläimen hengen riistäminen vaan luonnossa liikkuminen ja yhdessäolo.

Miksi siis jatkuvasti kuulen asioita, jotka murentavat positiivista kuvaa metsästäjistä? Olen kuullut, että metsästäjäkokeesta pääsee läpi tuntemalla vesilintukoiraiden juhlapuvut - siis puvut, joissa linnut eivät ole metsästysaikana syksyllä, naaraista puhumattakaan. Olen kuullut, että vesilintuja pyydetään hämärässä siten, että laji tunnistetaan vasta kun lintu on jo ammuttu. Olen kuullut, että metsästäjät edelleen syyttävät kanalintujen vähenemisestä petoja ja haluavat päästä ampumaan niitä (vaikka suurin syy on elinympäristöjen muutoksessa). Olen kuullut, että keskustelupalstoilla rehennellään salametsästetyillä susilla, ja lehdistä luen tasaisin välein juttuja moottorikelkalla yliajetuista ahmoista ja muka-hätävarjeluna ammutuista karhuista. Joka syksy luen uutisista, että joku on haavoittunut tai kuollut, kun metsästyskaveri on ampunut umpimähkään rapisevaan pusikkoon. Viime lintuinfluenssakohun aikaan joku metsästäjätaho tarjoutui torjumaan uhkaa ampumalla kaikkia Suomeen saapuvia muuttolintuja.

Huhtikuun Suomen Luonto -lehdessä Juha Valste kirjoittaa metsästäjien lajintuntemuksesta: "Tieteellisesti suoritettujen lintulaskentojen mukaan Suomessa pesivien heinätavien määrä vaihtelee 2000 ja 5000 parin välillä - keskikannaksi arvioidaan 3500 paria. Oman ilmoituksensa mukaan sorsastajat ampuivat toissa vuonna 14 500 ja sitä edeltävinä vuosina peräti 18 500 ja 17 000 heinätavia. Luvut tuskin voivat olla oikeita." Siis vaikka Suomen kaikki heinätaviparit tuottaisivat kymmenen poikasta, jotka kaikki säilyisivät hengissä syksyyn, syyskannasta ammuttaisiin vuosittain puolet?

Valste huomauttaa myös: "...merkillinen epäkohta: tappoluvan saa kuka hyvänsä läpäisemällä varsin helpon kokeen; lintujen rengastusluvan saaminen edellyttää pitkää käytännön harjoittelua asiantuntijan opastamana ja erittäin vaativan tunnistustentin läpäisemistä."

Tietenkään yksittäisten harhalaukausten takia ei voi syyllistää kaikkia harrastajia. Mutta kun riittävän monta tällaista asiaa kasaantuu, mielikuvat alkavat jyllätä, eivätkä ne tällä hetkellä ole minun mielessäni kovin positiivisia. Ajatteleeko tyypillinen metsästäjä todella, että ihmisen tehtävä on hallita luontoa, ja aina kun jokin laji runsastuu, sitä pitää alkaa harventamaan? Tai että ei sen väliä mihin lintuun osuu, sorsa kuin sorsa, kunhan pääsee ampumaan? Eihän tämä ole totta, eihän?

Luonnossa liikkumisen jalo taito

Iltapäivälehden jutussa kerrottiin miehen harhailleen Leivonmäen kansallispuistossa lähes kaksi viikkoa. Siis kansallispuistossa, jonka pinta-ala on huikeat 29 neliökilometriä, jossa kulkee tiheä verkosto merkittyjä reittejä, ja jonka kaikista osista on alle kolme kilometriä lähimmälle autotielle. Ei millään pahalla, mutta minä luulen herran harrastaneen jotain ihan muuta kuin maastossa harhailua. Jotain, mistä ei sovi vaimolle kertoa...

Vai onko oikeasti mahdollista, että suomalainen ei löydä ulos metsästä? Mielikuvissamme suomalaiset ovat luonnonläheistä kansaa. Me osaamme liikkua luonnossa, ja metsästys, kalastus, sienestys ja marjastus ovat lähestulkoon kansallisharrastuksia. Myös pitkän historiallisen perinteen takaamat jokamiehenoikeudet kertovat siitä, että luonnossa liikkuminen on nykyäänkin osa ihmisten elämää tavalla tai toisella.

Toisaalta, voi myös ravistella itsensä hereille tästä kansallisromanttisesta kuvitelmasta, ja havaita, että yhä enemmän löytyy suomalaisia, joiden luontosuhde perustuu Kauppatorin lokkeihin ja Kaivopuiston nurmikkoon. On ihmisiä, jotka eivät ole koskaan edes nähneet aarniometsää tai avosuota, eivätkä he osaa niitä edes kaivata. Joillekin ihan tavallinen talousmetsä edustaa epäjärjestystä, hallitsemattomuutta ja hankalia olosuhteita. Siellähän on hyttysiäkin, hirvikärpäsistä ja karhuista puhumattakaan.

Kahden ääripään välissä on monenkirjava joukko erilaisia luontosuhteita. Hyvin monet nauttivat luonnossa liikkumisesta omalla tavallaan, ja esimerkiksi kansallispuistot merkittyine reitteineen ja tulipaikkoineen ovat erittäin suosittuja. Harmi vain, että sielläkin näkee usein merkkejä tietämättömyydestä tai piittaamattomuudesta: roskaamista, luvattomia nuotioita, tulen tekoa metsäpalovaroituksen aikaan jne. Luonnossa siis mielellään retkeillään, mutta siellä ei osata käyttäytyä kunnolla. Olen myös huomannut, että yksinkertaiselle päiväretkellekin varustautuminen voi olla liian vaikeaa nykysuomalaiselle: monen tunnin reissulle lähdetään pikkukengissä ilman juotavaa.

Olin toisaalta viime viikonloppuna apuvetämässä retkeilykurssia, ja minua ilahdutti miten hyvin kokemattomatkin kurssilaiset reissussa pärjäsivät. En ole itsekään mikään eräopaskonkari, mutta osaan sentään ainakin auttavasti suunnistaa, pystyttää telttani ja tehdä tulet. Olisi hienoa, jos kaikki suomalaiset osaisivat edes välttävät erätaidot, ja pystyisivät tekemään sunnuntairetkensä makkaranuotioineen niin, ettei siitä aiheudu kohtuutonta haittaa retkikohteen luonnolle.

Mikä luonnossa liikkumisessa sitten on joillekin niin vaikeaa? Ei retkeily vaadi kalliita varusteita tai vuosien erämaakokemusta. Tarvitaan vain rahtunen järkeä ja pikkuisen viitsimistä. Jokainen ymmärtää, että retkellä voi tulla nälkä ja jano - siksi kannattaa pitää eväät mukana. Jokainen ymmärtää, että kastuessa tulee kylmä - siksi kannattaa olla sadevarusteet vähänkin pidemmällä reissulla. Jokainen ymmärtää, etteivät luontoon heitetyt makkarapakkaukset katoa mustaan aukkoon, vaan jäävät sinne vuosikausiksi rumentamaan maisemaa - siksi ne pitää tuoda sieltä pois. Tietoakin on paljon tarjolla, esimerkiksi tämä Retkeilyn ABC on hyvä paikka aloittaa.

Onkohan suurin ongelma alussa mainittu olematon luontosuhde? Jos ei ole koskaan viettänyt kunnolla aikaa luonnossa, miten sitä voisi rakastaa ja kunnioittaa, miten voisi tietää miten siellä ollaan? Jos ainoat luontokokemukset ovat hyttysten läpsimistä kun mummo pakotti mustikkametsään? Jos ei ole koskaan nähnyt telkänpoikasia, haistellut ilmaa paksusammalkuusikossa tai tunnustellut rahkasammalturpeen pintaa? Ehkä silloin ei koe tunnontuskia jyrätessään metsänpohjan mönkijä-ajelulla tai repiessään tuohta elävästä koivusta. Ehkä silloin kaikki kaupunkien ulkopuolinen maasto näyttäytyy potentiaalisesti vaarallisena, tai ainakin ikävystyttävänä ja turhana. Siihen ei liene muuta lääkettä kuin oman luontosuhteen kasvattaminen. Jokainen voi varmasti löytää itselleen sopivan tavan nauttia luonnossa liikkumisesta luontoa tuhoamatta.

Vielä siitä eksymisestä. Suomessa on niin tiheä tieverkosto, kiitos valtion tukemien metsäautoteiden, ettei toimivalla maalaisjärjellä varustettu ihminen ainakaan Oulun eteläpuolella kovin helposti eksy päiväkausiksi metsään. Ilman kompassia on mahdollista kulkea kehää, mutta vaatii kyllä jotain erikoistaitoja onnistua kulkemaan kehää kaksi viikkoa esimerkiksi 3x3 kilometrin alueella. Aurinko nousee idästä ja laskee länteen, siitäkin voi ottaa suuntaa.

Jos joku lukija on joskus kunnolla eksynyt, olisi kiinnostavaa kuulla miten vaikeaa oli löytää takaisin. Tai onko jollekin sattunut jotain muuta poikkeavaa luontoretkellä? Olisiko riskin voinut jotenkin ennakoida, ja miksi niin ei tullut tehtyä? Miten siitä selvittiin?

Lähden torstaina viikoksi Lappiin. Toivottavasti pysyn kartalla :)