Viime perjantain autoton päivä jätti jälkeensä ristiriitaisia ajatuksia. Idea on toisaalta hieno, mutta toteutus jälleen kerran ontuva. Ainakin pääkaupunkiseudulla, missä olisi mahdollisuuksia vaikka mihin, autottoman päivän vietto tuntui lähinnä näpertelyltä. Ainoastaan Helsingissä päivä oli huomioitu millään tavalla, Espoossa ja Vantaalla ei tietääkseni ainakaan kaupunkien toimesta järjestetty mitään, mikä olisi kannustanut jättämään auton kotiin.
Ainoat konkreettiset teot kaupunkien taholta olivat bussilippujen tarjoushinnat ja muutaman Helsingin keskustan kadun merkitseminen pihakatualueeksi. Kuulostaa hyvältä, mutta tarkennuksessa määriteltiin näin: "Alueen läpiajo on kielletty, mutta ajo tonteille, pysäköintilaitoksiin, asukaspysäköintipaikoille ja huoltoajo alueelle on sallittu merkittyjä reittejä pitkin." Monikohan auto normaalia vähemmän noita katuja pitkin lopulta ajoi? Ja moniko niistä ajoi pysäköintilaitoksiin? Autottomana päivänä?
Julkisen liikenteen tarjoushinnat olivat sentään mukavat: aikuisten lippu eurolla, lasten 50 sentillä. Samat hinnat koskivat myös seutuliikennettä (eli myös Espoota ja Vantaata), mikä oli positiivista. Lipun voimassaolo- eli vaihtoaika oli kuitenkin normaali. Jos oikeasti haluttaisiin kannustaa kokeilemaan joukkoliikennettä yhtenä päivänä, olisi mahdollisuuksia paljon parempaankin. Samalla tarjouslipulla voisi matkustaa koko päivän, tai koko päivä voisi olla peräti maksuton. Tietysti myös kalustoa pitäisi olla enemmän, jotteivät joukkoliikennettä kokeilevat saa ensivaikutelmaa täyteen ahdetuista, hikisistä junista ja busseista. Myönnetään, tämä on utopiaa rahan ja henkilöstön puutteessa, mutta silti - näin sen pitäisi toimia.
Utopia jatkuu: kaupunkien keskustojen, eli sellaisten alueiden, jonne varmasti pääsee joka puolelta joukkoliikenteellä, pitäisi oikeasti olla suljettuja autoilta. Invaliikenne yms. olisi toki tarvittaessa mahdollista, mutta muuten alueelle ajamisen pitäisi vaatia jotain erityisponnistusta, esim. luvan hankkimista. Kuulemma Brysselissä kaupunkin katuja oli suljettu liikenteeltä jopa 10 kilometrin säteellä keskustasta.
Tai oikeastaan: jos joukkoliikennettä ja pyöräilyä oikeasti haluttaisiin edistää, pitäisi unohtaa autottoman päivän näpertely, ja tukea autottomuutta joka päivä. Joukkoliikenne houkuttelevaksi, reittiverkko ja aikataulut kattaviksi, vetävät bussikaistat, hinnat alas. Pyöräily palkitsevaksi, hyviä pyörätiereitistöjä, liikennesäännöt pyöriä (autojen kustannuksella) suosiviksi, työsuhdepolkupyöriin mukaan kypärät ja vuosihuollot, turvallisia ja tilavia pyöränsäilytyspaikkoja. Yksityisautoilun ei pitäisi kaupungissa olla oletusarvo, vaan vähemmistö. Kauppakeskusten ei pitäisi kehuskella parkkipaikkojen lukumäärällä, vaan hyvillä joukkoliikenneyhteyksillä, polkupyörätiloilla ja kotiinkuljetuspalveluilla.
Älköön kukaan lukija kokeko tätä hyökkäyksenä kaikkia autoilijoita vastaan. Tiedän varsin hyvin, että henkilöautoja tarvitaan, ja että on paljon tilanteita, joista ei selviä joukkoliikenteellä. Mutta kaupungeissa suurinta osaa matkoista ei tarvitse tehdä omalla autolla, jos joukkoliikenne toimii hyvin ja/tai pyöräilylle on järkevät edellytykset. Tarvitaan vain aitoa tahtoa tehdä asioille jotain. Nykyisiltä päättäjiltä (joista suurin osa kai autoilee?) se tahto näyttää puuttuvan.
Tulipa hieman negatiivinen kirjoitus. Vastapainoksi todettakoon, että eilen tavoiteltiin syyskuun lämpöennätyksiä pitkin eteläistä Suomea. Ellei se sitten ole merkki ilmaston lämpenemisestä...
24.9.2006
11.9.2006
Erilaisia huonekasveja
Kuusenkerkän kanssa käymäni keskustelun innoittamana päätin kirjoittaa hieman asuntoni eksoottisista huonekasveista. Ei nimittäin tarvitse tyytyä jukkapalmuun ja paavalinkukkaan, jos haluaa kotiinsa vihreää, eikä huonekasveista tarvitse maksaa maltaita. Ilmaisia tai lähes ilmaisia kasveja löytyy yllättävän paljon, erityisesti kaupan hedelmätiskiltä.
Kokeilut alkoivat sitruspuilla. Olimme laittaneet mandariinien, appelsiinien yms. siemeniä ruukkuun jo lapsena, ja muistelen niiden kasvaneen pieniksi puiksi ilman sen kummempaa vaivannäköä. Omien puiden sitrushedelmiä emme kuitenkaan koskaan saaneet, sillä mystisesti puut jäivät kääpiöiksi. Pari vuotta sitten laitoin taas sitruksen (ehkä satsuma?) siemeniä multaan, ja nyt ikkunalaudalla on kolme puuntaimea, joista suurin on metrin korkuinen, mutta ranka on ohut kuin lyijykynä. Latva on kertaalleen katkaistu haaromisen toivossa, mutta sivusilmusta kasvoi vain uusi latva.
Passion-kasvia meiltä löytyy kahta lajia: kaupasta ostetun, syötävän hedelmän siemenistä kasvatettu, sekä pikkutaimena saatu toinen laji. Kumpikin kasvoi helpohkosti parikymmensenttiseksi, mutta siihen taimet sitten jäivät jurottamaan pitkäksi aikaa. Välillä tapahtui jonkinlaista kasvua, mutta se jäi yleensä muutamaan uuteen lehteen. Sen verran kasvit paljastivat itsestään että ne osoittautuivat köynnöksiksi, ja tekivät mm. hienoja spiraalille keriytyviä tarttumakärhiä. Tällä hetkellä kolmesta taimesta kaksi kasvaa edelleen hitaasti, mutta yksi (syötävää lajia) yllätti viime toukokuussa ottamalla hurjan kasvupyrähdyksen. Lomalla ollessamme se oli kolminkertaistanut pituutensa ja jatkoi sen jälkeen kasvuaan lähes kymmenen sentin päivävauhtia. Annoimme sen kiivetä kultaköynnöstä pitkin ylös, ja tällä hetkellä parimetrisen kasvin latva yrittää kovasti löytää katosta reikää, josta jatkaa matkaa ylöspäin :)
Kiivien tarina on samankaltainen. Kaupasta ostetun kiivi-hedelmän pienet siemenet itivät hyvin, ja harvennetuista taimista kolme on nyt kasvamassa. Kasvit kasvattivat nopeasti suuria, karvaisia lehtiä, mutta olivat pitkään vain kymmenen sentin korkuisia. Toisena keväänä mullanvaihdon jälkeen yksi taimista sitten innostui ja aloitti hurjan kasvun: pitenevään hentoon varteen tuli entistäkin suurempia lehtiä (halkaisija 15 cm) ja varren pää alkoi kiivetä käärmemäisenä luikerona ylöspäin ikkunaan nojaten. Kiivi paljastui köynnökseksi, jonka kiipeämiskeinona on kietoutua tuen ympärille. Kukkakepistä loppui pian pituus kesken, mutta onneksi ruukusta kattoon viritetty naru kelpasi kietoutumiseen. Katto tuli tosin nopeasti vastaan, ja nyt latvaa täytyy säännöllisesti käydä ohjaamassa sivullepäin, ettei se keksisi kasvaa verhotangon ympärille :)
Uusin tulokas hyötykasvivalikoimassamme on mango. Hedelmän sisältä löytyvää suurta siementä suojaa kova kuori, jossa hedelmäliha on tiukasti kiinni. Onnistuimme idättämään siemenen rikkomalla kuoren pihdeillä ja kylvämällä pelkän siemenen multaan. Siemen iti jonkin ajan kuluttua, ja taimi on siitä lähtien kasvanut hitaasti mutta varmasti. Ranka on melko jykevä, ja sen latvaan kasvaa silloin tällöin aina uusi lehtikiehkura. Lehdet ovat aluksi hentoja ja punertavia, mutta kasvavat pitkiksi, jäykiksi ja tummanvihreiksi. Tällä hetkellä kasvi on noin 40 cm korkea ja pisimmät lehdet yli 20-senttisiä!
Toissa vuonna saimme omaa satoakin, kun siemenestä kasvatetut chilipaprikat tuottivat muutaman kukan ja hedelmän. Kasvit olivat helppohoitoisia ja kukkivat noin 30 cm korkuisina. Pölytimme kukat siveltimellä ja hyvin näytti toimivan. Tosin hedelmöinnin jälkeen kasvien lehdet kuolivat - ehkä laji oli yksivuotinen. Myös tomaattien kasvattaminen onnistui viime kesänä parvekkeella hyvin, kasvit olivat parimetrisiä ja tuottivat noin 70 kypsää hedelmää (minitomaatteja). Toistaiseksi epäonnistuneita kokeiluja ovat sen sijaan oliivi ja papaija - ensin mainittu ei koskaan itänyt, jälkimmäisen taimet kuolivat nopeasti. Jos jollain on näihin hyviä vinkkejä, antaa tulla.
Kokeilematta on vielä monia kaupassa myytäviä hedelmiä - esimerkiksi viikuna, avokado, guava ja viiniköynnös saattavat kuulemma hyvinkin menestyä huonekasveina. Muita mielenkiintoisia lajeja voisivat olla vaikkapa inkivääri (juurakko tökätään multaan ja siitä kasvaa vehreitä varsia) ja ananas (hedelmästä leikattu lehdellinen "hattu" istutetaan ruukkuun ja kastellaan lehtisuppiloon). Lukemani kirjan mukaan jopa riisiä voi kasvattaa kotioloissa - täysjyväriisi on kuulemma itämiskykyistä ja tuottaa satoa, kunhan hoito on asianmukaista.
Annos luovuutta ja ennakkoluulotonta kokeilunhalua voivat tuottaa hauskoja tuloksia! Muiden kokemukset ovat tervetulleita kommenttilaatikkoon.
P.S. Pahoittelen kuvien puutetta, tässä jutussa ne olisivat erityisen kivoja. En ole vielä ehtinyt selvittää, miten blogiin lisätään kuvia.
Kokeilut alkoivat sitruspuilla. Olimme laittaneet mandariinien, appelsiinien yms. siemeniä ruukkuun jo lapsena, ja muistelen niiden kasvaneen pieniksi puiksi ilman sen kummempaa vaivannäköä. Omien puiden sitrushedelmiä emme kuitenkaan koskaan saaneet, sillä mystisesti puut jäivät kääpiöiksi. Pari vuotta sitten laitoin taas sitruksen (ehkä satsuma?) siemeniä multaan, ja nyt ikkunalaudalla on kolme puuntaimea, joista suurin on metrin korkuinen, mutta ranka on ohut kuin lyijykynä. Latva on kertaalleen katkaistu haaromisen toivossa, mutta sivusilmusta kasvoi vain uusi latva.
Passion-kasvia meiltä löytyy kahta lajia: kaupasta ostetun, syötävän hedelmän siemenistä kasvatettu, sekä pikkutaimena saatu toinen laji. Kumpikin kasvoi helpohkosti parikymmensenttiseksi, mutta siihen taimet sitten jäivät jurottamaan pitkäksi aikaa. Välillä tapahtui jonkinlaista kasvua, mutta se jäi yleensä muutamaan uuteen lehteen. Sen verran kasvit paljastivat itsestään että ne osoittautuivat köynnöksiksi, ja tekivät mm. hienoja spiraalille keriytyviä tarttumakärhiä. Tällä hetkellä kolmesta taimesta kaksi kasvaa edelleen hitaasti, mutta yksi (syötävää lajia) yllätti viime toukokuussa ottamalla hurjan kasvupyrähdyksen. Lomalla ollessamme se oli kolminkertaistanut pituutensa ja jatkoi sen jälkeen kasvuaan lähes kymmenen sentin päivävauhtia. Annoimme sen kiivetä kultaköynnöstä pitkin ylös, ja tällä hetkellä parimetrisen kasvin latva yrittää kovasti löytää katosta reikää, josta jatkaa matkaa ylöspäin :)
Kiivien tarina on samankaltainen. Kaupasta ostetun kiivi-hedelmän pienet siemenet itivät hyvin, ja harvennetuista taimista kolme on nyt kasvamassa. Kasvit kasvattivat nopeasti suuria, karvaisia lehtiä, mutta olivat pitkään vain kymmenen sentin korkuisia. Toisena keväänä mullanvaihdon jälkeen yksi taimista sitten innostui ja aloitti hurjan kasvun: pitenevään hentoon varteen tuli entistäkin suurempia lehtiä (halkaisija 15 cm) ja varren pää alkoi kiivetä käärmemäisenä luikerona ylöspäin ikkunaan nojaten. Kiivi paljastui köynnökseksi, jonka kiipeämiskeinona on kietoutua tuen ympärille. Kukkakepistä loppui pian pituus kesken, mutta onneksi ruukusta kattoon viritetty naru kelpasi kietoutumiseen. Katto tuli tosin nopeasti vastaan, ja nyt latvaa täytyy säännöllisesti käydä ohjaamassa sivullepäin, ettei se keksisi kasvaa verhotangon ympärille :)
Uusin tulokas hyötykasvivalikoimassamme on mango. Hedelmän sisältä löytyvää suurta siementä suojaa kova kuori, jossa hedelmäliha on tiukasti kiinni. Onnistuimme idättämään siemenen rikkomalla kuoren pihdeillä ja kylvämällä pelkän siemenen multaan. Siemen iti jonkin ajan kuluttua, ja taimi on siitä lähtien kasvanut hitaasti mutta varmasti. Ranka on melko jykevä, ja sen latvaan kasvaa silloin tällöin aina uusi lehtikiehkura. Lehdet ovat aluksi hentoja ja punertavia, mutta kasvavat pitkiksi, jäykiksi ja tummanvihreiksi. Tällä hetkellä kasvi on noin 40 cm korkea ja pisimmät lehdet yli 20-senttisiä!
Toissa vuonna saimme omaa satoakin, kun siemenestä kasvatetut chilipaprikat tuottivat muutaman kukan ja hedelmän. Kasvit olivat helppohoitoisia ja kukkivat noin 30 cm korkuisina. Pölytimme kukat siveltimellä ja hyvin näytti toimivan. Tosin hedelmöinnin jälkeen kasvien lehdet kuolivat - ehkä laji oli yksivuotinen. Myös tomaattien kasvattaminen onnistui viime kesänä parvekkeella hyvin, kasvit olivat parimetrisiä ja tuottivat noin 70 kypsää hedelmää (minitomaatteja). Toistaiseksi epäonnistuneita kokeiluja ovat sen sijaan oliivi ja papaija - ensin mainittu ei koskaan itänyt, jälkimmäisen taimet kuolivat nopeasti. Jos jollain on näihin hyviä vinkkejä, antaa tulla.
Kokeilematta on vielä monia kaupassa myytäviä hedelmiä - esimerkiksi viikuna, avokado, guava ja viiniköynnös saattavat kuulemma hyvinkin menestyä huonekasveina. Muita mielenkiintoisia lajeja voisivat olla vaikkapa inkivääri (juurakko tökätään multaan ja siitä kasvaa vehreitä varsia) ja ananas (hedelmästä leikattu lehdellinen "hattu" istutetaan ruukkuun ja kastellaan lehtisuppiloon). Lukemani kirjan mukaan jopa riisiä voi kasvattaa kotioloissa - täysjyväriisi on kuulemma itämiskykyistä ja tuottaa satoa, kunhan hoito on asianmukaista.
Annos luovuutta ja ennakkoluulotonta kokeilunhalua voivat tuottaa hauskoja tuloksia! Muiden kokemukset ovat tervetulleita kommenttilaatikkoon.
P.S. Pahoittelen kuvien puutetta, tässä jutussa ne olisivat erityisen kivoja. En ole vielä ehtinyt selvittää, miten blogiin lisätään kuvia.
24.8.2006
Eläimistä, leluista ja eläinleluista
Lemmikeiksi myydään nykyään monenlaisia eläimiä. Asteikon perinteisimpiä ovat koirat ja hamsterit, tuoreempia tuttavuuksia esimerkiksi gerbiilit, sammakot ja eksoottiset linnut. Erikoisista eläimistä pitävä voi hankkia kotiinsa vaikka kääpiösiilin, kameleontin tai skorpionin. Lieveilmiöitä aina löytyy, mutta useimmat kasvattajat ja eläinkaupat pyrkivät käsittääkseni aina varmistamaan, että eläin saa uudessa kodissaan asianmukaista hoitoa. Mukaan annetaan hoito-ohjeet ja paljon tietoa eläimen käyttäytymisestä.
Lelujakin saa nykyään monenlaisia. Monet lapset pitävät eläimistä, ja lemmikinomistajaa voi leikkiä helposti hoitamalla vaikka lelukoiraa tai -kissaa. Uudempia keksintöjä ovat virtuaalilemmikit, jotka reagoivat hoitajansa tekemisiin. Huonolla hoidolla "lemmikki" saattaa kuolla, mutta vaikka tilalle saa uuden, en usko sen opettavan lapsia vastuuttomiksi. Kyllä he erottavat leikin todesta.
Mitä saadaan, jos yhdistetään elävä eläin ja lelu? Näin tänään kaksi sellaista tuotetta. Ensimmäinen oli muurahaiskammio, johon ohjeiden mukaan laitetaan ulkoa kerättyjä muurahaisia, ja katsotaan kun ne kaivavat kammiossa olevaan läpinäkyvään aineeseen käytäviä. Hauskaa ja opettavaista, eikös? Hoito-ohjeena oli, että kammion kantta on muistettava raottaa välillä, että muurahaiset saavat happea. Lopuksi todettiin, että kun muurahaiset kuolevat, ne voi noukkia pinseteillä ulos ja hakea sitten ulkoa uudet. Tähän leluun sai ostaa myös lisäosan: lampun, jolla kammion voi valaista näyttävän näköiseksi.
Toinen tuote oli pidemmälle kehitetty: siinä eläimet sisältyivät lelun hintaan. Pakkauksessa oli pieni (n. 25x25x25 cm) muoviastia, ja sen sisällä värikäs "muovimaisema". Astia täytetään vedellä, jolloin siitä tulee akvaario. Vedestä ja akvaarion sijoittelusta annettiin tarkat ohjeet. Pakkauksessa on myös "esihistoriallisen vesiliskon" ("prehistoric aquasaurus") munia, jotka laitetaan akvaarioon kasvamaan. Kun niistä kuoriutuu poikasia, niitä voi ruokkia mukana tulevilla pelleteillä. Ruokinnastakin annettiin ohjeita, ja lopuksi todettiin, että kun eläimet aikanaan kuolevat, niitä voi kasvattaa lisää jäljellejääneistä munista.
Mitä helk...?! En ollut uskoa silmiäni.
Kumpikin pakkaus oli selvästi lelu: värikkäästi kuvitettu ja huutomerkkilausein tehostettu, lapsiin vetoava pahvipaketti. Siitä en ollut yllättynyt, että niiden alkuperäiskielenä oli englanti, ja suomenkielinen ohje (sellainen sentään oli) oli paperilla teipattuna paketin taakse.
Ilmeisesti näiden tuotteiden markkinoija ei ole tullut ajatelleeksi, että niin "alkeellisia" kuin selkärangattomat ovatkin, nekin ovat eläviä eläimiä eivätkä leluja. Muurahaisille ei annettu käytännössä minkäänlaisia hoito-ohjeita, eli ideana on ottaa niistä irti viihdykettä kunnes ne kuolevat nälkään. Siitä toisesta ei kerrottu edes, mikä eläin on kyseessä! (Kuvan perusteella se näytti molukkiravulta, mikä on hyvin kaukana mistään "sauruksesta". Miten suureksi se kasvaa? Miten kauan se elää? Mitä muuta se tarvitsee kuin akvaarion ja ruokaa? Mitä se ruoka on?)
Mitä tällainen tuote opettaa lapsille? Että pikkueläimet voi rinnastaa leluihin?
Lelujakin saa nykyään monenlaisia. Monet lapset pitävät eläimistä, ja lemmikinomistajaa voi leikkiä helposti hoitamalla vaikka lelukoiraa tai -kissaa. Uudempia keksintöjä ovat virtuaalilemmikit, jotka reagoivat hoitajansa tekemisiin. Huonolla hoidolla "lemmikki" saattaa kuolla, mutta vaikka tilalle saa uuden, en usko sen opettavan lapsia vastuuttomiksi. Kyllä he erottavat leikin todesta.
Mitä saadaan, jos yhdistetään elävä eläin ja lelu? Näin tänään kaksi sellaista tuotetta. Ensimmäinen oli muurahaiskammio, johon ohjeiden mukaan laitetaan ulkoa kerättyjä muurahaisia, ja katsotaan kun ne kaivavat kammiossa olevaan läpinäkyvään aineeseen käytäviä. Hauskaa ja opettavaista, eikös? Hoito-ohjeena oli, että kammion kantta on muistettava raottaa välillä, että muurahaiset saavat happea. Lopuksi todettiin, että kun muurahaiset kuolevat, ne voi noukkia pinseteillä ulos ja hakea sitten ulkoa uudet. Tähän leluun sai ostaa myös lisäosan: lampun, jolla kammion voi valaista näyttävän näköiseksi.
Toinen tuote oli pidemmälle kehitetty: siinä eläimet sisältyivät lelun hintaan. Pakkauksessa oli pieni (n. 25x25x25 cm) muoviastia, ja sen sisällä värikäs "muovimaisema". Astia täytetään vedellä, jolloin siitä tulee akvaario. Vedestä ja akvaarion sijoittelusta annettiin tarkat ohjeet. Pakkauksessa on myös "esihistoriallisen vesiliskon" ("prehistoric aquasaurus") munia, jotka laitetaan akvaarioon kasvamaan. Kun niistä kuoriutuu poikasia, niitä voi ruokkia mukana tulevilla pelleteillä. Ruokinnastakin annettiin ohjeita, ja lopuksi todettiin, että kun eläimet aikanaan kuolevat, niitä voi kasvattaa lisää jäljellejääneistä munista.
Mitä helk...?! En ollut uskoa silmiäni.
Kumpikin pakkaus oli selvästi lelu: värikkäästi kuvitettu ja huutomerkkilausein tehostettu, lapsiin vetoava pahvipaketti. Siitä en ollut yllättynyt, että niiden alkuperäiskielenä oli englanti, ja suomenkielinen ohje (sellainen sentään oli) oli paperilla teipattuna paketin taakse.
Ilmeisesti näiden tuotteiden markkinoija ei ole tullut ajatelleeksi, että niin "alkeellisia" kuin selkärangattomat ovatkin, nekin ovat eläviä eläimiä eivätkä leluja. Muurahaisille ei annettu käytännössä minkäänlaisia hoito-ohjeita, eli ideana on ottaa niistä irti viihdykettä kunnes ne kuolevat nälkään. Siitä toisesta ei kerrottu edes, mikä eläin on kyseessä! (Kuvan perusteella se näytti molukkiravulta, mikä on hyvin kaukana mistään "sauruksesta". Miten suureksi se kasvaa? Miten kauan se elää? Mitä muuta se tarvitsee kuin akvaarion ja ruokaa? Mitä se ruoka on?)
Mitä tällainen tuote opettaa lapsille? Että pikkueläimet voi rinnastaa leluihin?
17.8.2006
Loppukesän pieniä huomioita - kokoelma ajatuksia
Marjat mätänevät metsiin
Tämä ilmaisu on aina häirinnyt minua. Pitäisikö minun muka tuntea syyllisyyttä siitä, etten ole tälläkin hetkellä keräämässä talteen ilmaista ruokaa? Marjoja ja sieniä kerätään paljon, mutta eiväthän ne meitä varten metsissä kypsy. (Jos näin olisi, tarkoituksenmukaisempaa niiden olisi kasvaa vaikka keittiöni ikkunan alla :) Kasvit valmistavat marjansa levittääkseen siemenensä marjoja syövien eläinten mukana. Marjoilla on paljon ottajia, pikkulinnuista karhuihin asti. Eivätkä silti kaikki marjat koskaan tule syödyksi. Onneksi tänä kesänä tuota ilmausta on käytetty tavallista vähemmän mustikan kurjan sadon vuoksi, mutta puolukka-aika on vielä tulossa...
Häirikkölokit
Mikä on häirikköeläin? Yleensä sillä kai tarkoitetaan eläintä, joka häiritsee ihmistä (perin subjektiivinen määritelmä siis). Nimitykseen sisältyy yleensä myös se oletus, että häiritsevä käytös on jollain lailla epänormaalia, ja että "häirikkö" pitäisi poistaa aiheuttamasta häiriötä. Kuten lokki, joka torilla nappaa lautaselta vastaostetun voileipäsi? Jos asiaa ajattelee lokin kannalta, tässä käytöksessä ei kuitenkaan ole mitään epänormaalia - lokki, joka jättäisi noin hyvän ravinnonhankintatilaisuuden käyttämättä, kuolisi ennenpitkää nälkään. Ihmisillä tuntuu nykyään olevan kovin pieni sietokyky luonnonilmiöitä kohtaan. Kaiken pitäisi olla mukavaa ja hallittavissa. Mikä ei toki tarkoita, että meidänkään pitäisi sietää mitä tahansa - kyllä ihmisellä on oikeus turvata itsensä ja toimeentulonsa siinä kuin muillakin luontokappaleilla. Mutta rajansa kaikella ja suhteellisuudentajua peliin.
Hirvikärpäset
Tämä liittyy oikeastaan edelliseen kohtaan - olemme nykyään niin kovin yliherkkiä luonnon pienille epämukavuuksille. Hirvikärpänen herättää melkoista pelkoa ja inhoa ollakseen niin pieni, ja varsinkin niin vaaraton. Naurettavin ylilyönti oli muutama vuosi sitten julkaistu mielipidekirjoitus, jossa vaadittiin kaikkien hirvien hävittämistä Suomesta, kun ei metsään voi mennä hirvikärpästen takia. Ei, en minäkään PIDÄ siitä, kun niitä löytyy hiuksista ja ties mistä. Ne OVAT aika inhottavia. Mutta eivät hirvikärpäset ole sellainen uhka, joka saisi minut pysymään poissa metsistä. Nehän ovat kuitenkin täysin vaarattomia, eivätkä edes pure, kuten esimerkiksi hyttyset, mäkärät tai punkit, jotka oikeasti ovat paljon suurempi riesa.
Metsäpalot
Kesä on kuulemma ollut kuivin sataan vuoteen. Ja sen kyllä huomaa ainakin metsäpalojen määrässä, niin täällä kuin naapurimaissakin. Venäjän palojen savut aiheuttavat Suomessa terveysongelmia, ja Pohjois-Ruotsissa riehuu maan "nykyhistorian" suurin metsäpalo, jota on sammuttamassa suomalaisiakin. Metsäpalot ovat kaksipiippuinen juttu. Metsä on nykymaailmassa aina jonkun omaisuutta, ja usein se joku on olettanut hyötyvänsä metsästä rahallisesti lähitulevaisuudessa. Metsäpalo siis aiheuttaa taloudellista tuhoa, vaikkei se edes leviäisi asutuille alueille. Toisaalta metsän palaminen on olennainen luonnonilmiö, josta kovin monet eläimet ja kasvit ovat riippuvaisia - ja monet näistä ovat nykyään harvinaisia ja uhanalaisia palojen vähyyden vuoksi. Olisivatko hallitut kulotukset ratkaisu? Kuitenkaan suojelualueidenkaan ei voi antaa palaa miten tahansa, sillä niitä on niin vähän, että jokainen on arvokas säilyttäessään pienen sirpaleen luontoa jo nykyisessä olotilassaan. Metsähallitus kertoo ottavansa luonnonarvot huomioon metsänhoidossaan. Olisiko jonkinlainen kulotuskorvaus talousmetsänomistajille mahdollinen?
Tämä ilmaisu on aina häirinnyt minua. Pitäisikö minun muka tuntea syyllisyyttä siitä, etten ole tälläkin hetkellä keräämässä talteen ilmaista ruokaa? Marjoja ja sieniä kerätään paljon, mutta eiväthän ne meitä varten metsissä kypsy. (Jos näin olisi, tarkoituksenmukaisempaa niiden olisi kasvaa vaikka keittiöni ikkunan alla :) Kasvit valmistavat marjansa levittääkseen siemenensä marjoja syövien eläinten mukana. Marjoilla on paljon ottajia, pikkulinnuista karhuihin asti. Eivätkä silti kaikki marjat koskaan tule syödyksi. Onneksi tänä kesänä tuota ilmausta on käytetty tavallista vähemmän mustikan kurjan sadon vuoksi, mutta puolukka-aika on vielä tulossa...
Häirikkölokit
Mikä on häirikköeläin? Yleensä sillä kai tarkoitetaan eläintä, joka häiritsee ihmistä (perin subjektiivinen määritelmä siis). Nimitykseen sisältyy yleensä myös se oletus, että häiritsevä käytös on jollain lailla epänormaalia, ja että "häirikkö" pitäisi poistaa aiheuttamasta häiriötä. Kuten lokki, joka torilla nappaa lautaselta vastaostetun voileipäsi? Jos asiaa ajattelee lokin kannalta, tässä käytöksessä ei kuitenkaan ole mitään epänormaalia - lokki, joka jättäisi noin hyvän ravinnonhankintatilaisuuden käyttämättä, kuolisi ennenpitkää nälkään. Ihmisillä tuntuu nykyään olevan kovin pieni sietokyky luonnonilmiöitä kohtaan. Kaiken pitäisi olla mukavaa ja hallittavissa. Mikä ei toki tarkoita, että meidänkään pitäisi sietää mitä tahansa - kyllä ihmisellä on oikeus turvata itsensä ja toimeentulonsa siinä kuin muillakin luontokappaleilla. Mutta rajansa kaikella ja suhteellisuudentajua peliin.
Hirvikärpäset
Tämä liittyy oikeastaan edelliseen kohtaan - olemme nykyään niin kovin yliherkkiä luonnon pienille epämukavuuksille. Hirvikärpänen herättää melkoista pelkoa ja inhoa ollakseen niin pieni, ja varsinkin niin vaaraton. Naurettavin ylilyönti oli muutama vuosi sitten julkaistu mielipidekirjoitus, jossa vaadittiin kaikkien hirvien hävittämistä Suomesta, kun ei metsään voi mennä hirvikärpästen takia. Ei, en minäkään PIDÄ siitä, kun niitä löytyy hiuksista ja ties mistä. Ne OVAT aika inhottavia. Mutta eivät hirvikärpäset ole sellainen uhka, joka saisi minut pysymään poissa metsistä. Nehän ovat kuitenkin täysin vaarattomia, eivätkä edes pure, kuten esimerkiksi hyttyset, mäkärät tai punkit, jotka oikeasti ovat paljon suurempi riesa.
Metsäpalot
Kesä on kuulemma ollut kuivin sataan vuoteen. Ja sen kyllä huomaa ainakin metsäpalojen määrässä, niin täällä kuin naapurimaissakin. Venäjän palojen savut aiheuttavat Suomessa terveysongelmia, ja Pohjois-Ruotsissa riehuu maan "nykyhistorian" suurin metsäpalo, jota on sammuttamassa suomalaisiakin. Metsäpalot ovat kaksipiippuinen juttu. Metsä on nykymaailmassa aina jonkun omaisuutta, ja usein se joku on olettanut hyötyvänsä metsästä rahallisesti lähitulevaisuudessa. Metsäpalo siis aiheuttaa taloudellista tuhoa, vaikkei se edes leviäisi asutuille alueille. Toisaalta metsän palaminen on olennainen luonnonilmiö, josta kovin monet eläimet ja kasvit ovat riippuvaisia - ja monet näistä ovat nykyään harvinaisia ja uhanalaisia palojen vähyyden vuoksi. Olisivatko hallitut kulotukset ratkaisu? Kuitenkaan suojelualueidenkaan ei voi antaa palaa miten tahansa, sillä niitä on niin vähän, että jokainen on arvokas säilyttäessään pienen sirpaleen luontoa jo nykyisessä olotilassaan. Metsähallitus kertoo ottavansa luonnonarvot huomioon metsänhoidossaan. Olisiko jonkinlainen kulotuskorvaus talousmetsänomistajille mahdollinen?
27.7.2006
Tunnistatko lajin?
Tänä kesänä olen katsellut perhosia aivan uusin silmin. Vastahankittu mainio määritysopas Päiväperhoset Suomen luonnossa on avannut oven päiväperhosten tunnistamiseen, vaikka ennen pidin sitä melko vaikeana (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta).
Lajintunnistus on jännä juttu. On ihmisiä, joita ei voisi vähempää kiinnostaa, mikä tienpenkalla kukkivan kasvin tai metsässä pyrähtävän linnun nimi on. Minä kuuluun siihen vastapäiseen porukkaan, jolle elämys on täydellinen vasta kun laji on tunnistettu. En todellakaan kanna monen kilon määrityskirjallisuutta mukanani aina ja kaikkialla, mutta esimerkiksi oman mökkirannan kasveja on hauska määrittää ja oppia tuntemaan nimeltä.
Pisimpään olen harrastanut lintuja. Niistä lasken jopa pisteitä, ainakin eliksiä eli elämänpinnoja (= montako lajia olen elämäni aikana nähnyt). Muita ryhmiä tunnen enemmän tai vähemmän keskinkertaisesti, eikä yksittäinen ihminen voikaan olla asiantuntija kaikilla aloilla - edes täällä pohjoisessa Suomessa, jossa lajimäärät ovat sentään suhteellisen pienet. Kuitenkin esimerkiksi erilaisia hyönteisiä on Suomessakin kymmeniä tuhansia lajeja, ja uusia löytyy jatkuvasti. Joitain toisia ryhmiä on tutkittu niin vähän, ettei suurinta osaa lajeista luultavasti edes tunneta (esimerkiksi mikroskooppiset sienet).
Lajintunnistus on hauska harrastus, josta on hyötyäkin esimerkiksi sienimetsässä. Aloittelevalle harrastajalle hahmottelin tähän omien kokemusteni pohjalta muutamia vinkkejä alkuun pääsemiseksi. Toivottavasti niistä olisi jollekin iloa!
1. Keskity johonkin. Ala harrastaa vaikka lintuja, päiväperhosia, sieniä tai kukkia, oman kiinnostuksesi mukaan. Tai tee rajaus omaan pihaasi, ja yritä tunnistaa sieltä yleisimmät kasvit ja eläimet. Näin opeteltavaa ei ole liikaa yhdellä kertaa. Jonkin ajan kuluttua voit vaihtaa tai laajentaa ryhmää, niin tuntemus monipuolistuu.
2. Hanki laadukasta kirjallisuutta. Suomessa on julkaistu paljon luontokirjoja, mutta kannattaa opetella erottamaan jyvät akanoista. Esimerkiksi englantilainen lintukirja ei ole paras valinta Suomen lintujen opetteluun. Kysele vinkkejä muilta harrastajilta.
3. Opettele tekemään havaintoja. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta oikeiden asioiden katsominen vaatii hieman harjoitusta. Esimerkiksi kasviharrastajan kannattaa kiinnittää huomiota paitsi kukan väriin, myös lehtiasentoon, kasvutapaan jne. Lintuharrastajalle pelkkä siipijuova tai pään profiili saattaa kertoa lajin, vaikkei linnun väreistä olisi nähty vilaustakaan. Opettele harrastamasi ryhmän kirjoissa käytetty termistö ja esim. ruumiinosien nimitykset. Opettele myös hahmottamaan, mitä harrastamassasi ryhmässä tarkoittaa esimerkiksi "suuri" tai "pieni" jne.
4. Hahmota kokonaisuus. Lueskele määrityskirjaasi ja tutki, minkälaisiin suurempiin ryhmiin lajit jakautuvat. Mikä tahansa laji on paljon helpompi löytää kirjasta, jos osaat sanoa, mihin ryhmään se kuuluu. Kun tunnet ryhmät, lajien nimet eivät ole irrallista silpputietoa, vaan asettuvat osaksi kokonaisuutta, joka on helpompi hallita. Joskus myös ryhmän tunnistaminen riittää - esimerkiksi kovakuoriaisia on niin paljon, että ainakin minä olen tyytyväinen, jos osaan määrittää ne edes heimolleen.
5. Kertaus on opintojen äiti! Perusta havaintovihko (paperinen tai sähköinen) jonne kirjattuihin havaintoihin on helppo palata. Liiku luonnossa, havainnoi, tutki kirjoja, määritä. Hyödynnä muita alan harrastajia, esimerkiksi järjestetyillä retkillä. Älä stressaa, vaan pidä hauskaa ja nauti luonnosta. Harjoitus tekee mestarin.
Kaikkea ei siis voi eikä tarvitsekaan osata. Lajintunnistus onkin siitä hauska harrastus, että siinä voi kehittyä jatkuvasti. Vain yhtä ryhmääkin harrastava löytää aina uutta opittavaa, sillä luonto on monimuotoinen, eivätkä lajirajat ole aina selviä (koko lajikäsitehän on oikeastaan vain ihmisen luomus, siitä ehkä lisää myöhemmin). Luonnosta voi hyvin nauttia ilman lajien nimiä, mutta hyvä lajintuntemus on edellytys kunnollisten havaintojen tekemiseen luonnon tilasta ja muutoksista. Tavalliset harrastajat ovat tutkijoiden ohella tärkeitä, sillä ilman harrastajia suurien tietomäärien kerääminen olisi mahdotonta. Luonnontuntemusta harrastamalla voi siis paitsi pitää hauskaa, myös pelastaa palan maailmaa. Kliseistä, mutta totta :-)
P.S. Kommentit ovat erittäin tervetulleita, kuten aina. Kerro omat lajintuntemusvinkkisi!
Lajintunnistus on jännä juttu. On ihmisiä, joita ei voisi vähempää kiinnostaa, mikä tienpenkalla kukkivan kasvin tai metsässä pyrähtävän linnun nimi on. Minä kuuluun siihen vastapäiseen porukkaan, jolle elämys on täydellinen vasta kun laji on tunnistettu. En todellakaan kanna monen kilon määrityskirjallisuutta mukanani aina ja kaikkialla, mutta esimerkiksi oman mökkirannan kasveja on hauska määrittää ja oppia tuntemaan nimeltä.
Pisimpään olen harrastanut lintuja. Niistä lasken jopa pisteitä, ainakin eliksiä eli elämänpinnoja (= montako lajia olen elämäni aikana nähnyt). Muita ryhmiä tunnen enemmän tai vähemmän keskinkertaisesti, eikä yksittäinen ihminen voikaan olla asiantuntija kaikilla aloilla - edes täällä pohjoisessa Suomessa, jossa lajimäärät ovat sentään suhteellisen pienet. Kuitenkin esimerkiksi erilaisia hyönteisiä on Suomessakin kymmeniä tuhansia lajeja, ja uusia löytyy jatkuvasti. Joitain toisia ryhmiä on tutkittu niin vähän, ettei suurinta osaa lajeista luultavasti edes tunneta (esimerkiksi mikroskooppiset sienet).
Lajintunnistus on hauska harrastus, josta on hyötyäkin esimerkiksi sienimetsässä. Aloittelevalle harrastajalle hahmottelin tähän omien kokemusteni pohjalta muutamia vinkkejä alkuun pääsemiseksi. Toivottavasti niistä olisi jollekin iloa!
1. Keskity johonkin. Ala harrastaa vaikka lintuja, päiväperhosia, sieniä tai kukkia, oman kiinnostuksesi mukaan. Tai tee rajaus omaan pihaasi, ja yritä tunnistaa sieltä yleisimmät kasvit ja eläimet. Näin opeteltavaa ei ole liikaa yhdellä kertaa. Jonkin ajan kuluttua voit vaihtaa tai laajentaa ryhmää, niin tuntemus monipuolistuu.
2. Hanki laadukasta kirjallisuutta. Suomessa on julkaistu paljon luontokirjoja, mutta kannattaa opetella erottamaan jyvät akanoista. Esimerkiksi englantilainen lintukirja ei ole paras valinta Suomen lintujen opetteluun. Kysele vinkkejä muilta harrastajilta.
3. Opettele tekemään havaintoja. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta oikeiden asioiden katsominen vaatii hieman harjoitusta. Esimerkiksi kasviharrastajan kannattaa kiinnittää huomiota paitsi kukan väriin, myös lehtiasentoon, kasvutapaan jne. Lintuharrastajalle pelkkä siipijuova tai pään profiili saattaa kertoa lajin, vaikkei linnun väreistä olisi nähty vilaustakaan. Opettele harrastamasi ryhmän kirjoissa käytetty termistö ja esim. ruumiinosien nimitykset. Opettele myös hahmottamaan, mitä harrastamassasi ryhmässä tarkoittaa esimerkiksi "suuri" tai "pieni" jne.
4. Hahmota kokonaisuus. Lueskele määrityskirjaasi ja tutki, minkälaisiin suurempiin ryhmiin lajit jakautuvat. Mikä tahansa laji on paljon helpompi löytää kirjasta, jos osaat sanoa, mihin ryhmään se kuuluu. Kun tunnet ryhmät, lajien nimet eivät ole irrallista silpputietoa, vaan asettuvat osaksi kokonaisuutta, joka on helpompi hallita. Joskus myös ryhmän tunnistaminen riittää - esimerkiksi kovakuoriaisia on niin paljon, että ainakin minä olen tyytyväinen, jos osaan määrittää ne edes heimolleen.
5. Kertaus on opintojen äiti! Perusta havaintovihko (paperinen tai sähköinen) jonne kirjattuihin havaintoihin on helppo palata. Liiku luonnossa, havainnoi, tutki kirjoja, määritä. Hyödynnä muita alan harrastajia, esimerkiksi järjestetyillä retkillä. Älä stressaa, vaan pidä hauskaa ja nauti luonnosta. Harjoitus tekee mestarin.
Kaikkea ei siis voi eikä tarvitsekaan osata. Lajintunnistus onkin siitä hauska harrastus, että siinä voi kehittyä jatkuvasti. Vain yhtä ryhmääkin harrastava löytää aina uutta opittavaa, sillä luonto on monimuotoinen, eivätkä lajirajat ole aina selviä (koko lajikäsitehän on oikeastaan vain ihmisen luomus, siitä ehkä lisää myöhemmin). Luonnosta voi hyvin nauttia ilman lajien nimiä, mutta hyvä lajintuntemus on edellytys kunnollisten havaintojen tekemiseen luonnon tilasta ja muutoksista. Tavalliset harrastajat ovat tutkijoiden ohella tärkeitä, sillä ilman harrastajia suurien tietomäärien kerääminen olisi mahdotonta. Luonnontuntemusta harrastamalla voi siis paitsi pitää hauskaa, myös pelastaa palan maailmaa. Kliseistä, mutta totta :-)
P.S. Kommentit ovat erittäin tervetulleita, kuten aina. Kerro omat lajintuntemusvinkkisi!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)