Ja me toivotam'...

... onnellista ja hyvää joulua!

Veitte sanat suustani

On muutamia ajankohtaisia asioita, joista haluaisin sanoa sanasen. Kuitenkin sen sijaan, että kirjoittaisin uudestaan samat asiat kuin muualla, päästänkin itseni helpolla ja linkitän kirjoituksiin, jotka ovat tehneet työn puolestani :-)

Lihantuotanto Suomessa. Pagistaanin Kati sanoi kaiken olennaisen. Minun filosofiassani lihansyönnissä itsessään ei ole mitään ongelmaa, mutta eläimiä ei pitäisi riistää ja tuottaa niille tarpeetonta kärsimystä vain koska muka "kuluttajilla on oikeus saada halpaa lihaa joka päivä". Lihalle olisi palautettava se arvo, mikä sille kuuluu. Olen sekasyöjä, mutta olen esimerkiksi lähestulkoon lopettanut broilerin ostamisen - broileri kun on nykyaikaisen tehotuotannon ja epäluonnollisuuteen asti menneen jalostuksen huipputuote (kyllä, nimenomaan tuote). Häkkikanan munia en ole ostanut vuosiin, vaan vapaata ja luomua. Jos joku ei tiedä, mistä on kyse, klikatkoon esimerkiksi www.tehotuotanto.net.

Sanat ja teot kaupassa. Suomalaiset sanovat kyselytutkimuksissa haluavansa ostaa lähellä tuotettua, luomua, puhdasta, kotimaista, eettistä ja jalostamatonta, mutta oikeasti me ostamme eineksiä ja hunajamarinoitua broilerisuikaletta, ja mahdollisimman halvalla. Nyt tämä kansanviisaus on myös todistettu tieteellisesti. Lue juttu Kulutusjuhlasta.

Hyvän mielen lahjat. Jatkoksi edelliseen kirjoitukseeni, mainostan että Minna Autio on koonnut blogiinsa ansiokkaan listan hyvän mielen joululahjavinkeistä. Älä siis turhaan yritä keksiä lahjaksi turhaa tavaraa, vaan osta lahjat hyväntekeväisyysjärjestöiltä. Lahjoja on tarjolla niin itselle kuin apua tarvitseville kehitysmaissa.

Ja muistakaahan edelleen maanmainio Kaventajien joulukalenteri! :-)

Kuluttavaa

Tähän aikaan vuodesta on jälleen perinteisten kulutushysteriaa suitsivien uutisten aika.

Älä osta mitään -päivää vietettiin taas marraskuun viimeisenä perjantaina, pääjärjestäjänään Luonto-Liitto. Tänä vuonna haluttiin erityisesti kiinnittää huomiota mainosten luomiin harhakuviin. Vaikka olisitkin käynyt viime perjantaina kaupassa, mietipä silti hetki ÄOM-kampanjan ydintä joululahjastressin yllättäessä: tavara ei tuo onnea. Rauhoitu siis joulushoppailusta ja keksi vaikkapa aineettomat tai muuten vähäpäästöiset lahjat tänä vuonna! Kulttuurielämyksiä, kodin siivous, aikaa yhdessä... Vinkkejä löytyy ÄOM-sivujen lahjalistalta. Voit myös vaikkapa pelastaa palan suomalaista metsäluontoa Ikimetsän ystävien lahjakortilla. Jos kova tai pehmeä paketti kaikesta huolimatta olisi kova juttu, tutustu esimerkiksi Luontokaupan valikoimiin.


ÄOM-kampanjaan liittyvä Mainoskupla-vastamainoskilpailu on myös palkinnut parhaat työt. Sivuilla on esillä viitisenkymmentä hienoa vastamainosta, joita kannattaa käydä ihastelemassa. Omia suosikkejani ovat "Pallo jalassa", "Why Bother" sekä "Kunnon potti", mutta ehdoton ykkönen on minusta tämä "Sairaalloinen"! Vitsi on suorastaan julman osuva.

Juuri tulleen tiedon mukaan myös Vuoden turhake on jälleen valittu. Suomen Luonto -lehti valitsi tällä kertaa vuoden turhimmaksi tavaraksi maastoa kuluttavan, runsaspäästöisen ja melusaastetta tuottavan mönkijän. Otteita valinnasta kertovasta artikkelista:

"Kaikkiaan Suomen teillä ja metsissä päristelee arviolta jo yli 30 000 mönkijää. Suosio on yllättänyt jopa kaupan."

"Isoilla mönkijöillä on kiistatta hyötykäyttöäkin. (...) Silti ylivoimaisesti suurin osa mönkijöiden matkoista on hupiajoa. Nautinnon maksajiksi joutuvat myös luonto ja luonnossaliikkujat. ”Luontoon jää mönkijöistä pahat jäljet. Etenkin kallioilla ja soilla vehje tekee tuhojaan. Vaarassa ovat myös puut”. (...) Räikeimpiä luontovaurioita aiheuttavat mönkijäsuunnistukset, joissa maastoon revitään kymmeniä kilometrejä uraa."

"Mönkijöistä lähtee runsaasti häkä- ja hiilivetypäästöjä. Suhteessa ajettuihin kilometreihin niiden hiukkaspäästöt ovat jopa 50-kertaiset autoihin verrattuina."

"2000-luvulla mönkijäturmissa on kuollut kahdeksan ihmistä. Tänä vuonna kuolleita on syksyyn mennessä ollut kolme: yksi aikuinen sekä 12- ja 7-vuotiaat lapset. Lapset ovat vastakin vaaravyöhykkeessä, sillä kaupat ja maahantuojat markkinoivat mopomönkijöitä 6–15-vuotiaille."

Järki käteen siis, lapset ehtivät päästellä mopolla ja autolla ihan riittävästi sitten vähän vanhempana.

Taviokuurna toivottaa kaikille kiireetöntä, stressitöntä ja mahdollisimman vähän sekä luontoa että omaa jaksamista kuluttavaa jouluvalmisteluaikaa! Tukea näihin pyrkimyksiin saa esimerkiksi seuraamalla mainiota Kaventajien joulukalenteria.

Syrjivää syrjintää

Naisille varatut parkkipaikat ovat kuulemma laittomia, koska ne rikkovat tasa-arvolain syrjintäkieltoa. Lain mukaan naisten ja miesten asettaminen eri asemaan sukupuolen perusteella on kielletty.

Suomessa on myös yhdenvertaisuuslaki. Se kertoo, että "ketään ei saa syrjiä iän, etnisen tai kansallisen alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden, sukupuolisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella." Syrjinnällä tarkoitetaan lain mukaan muun muassa "sitä, että jotakuta kohdellaan epäsuotuisammin kuin jotakuta muuta kohdellaan, on kohdeltu tai kohdeltaisiin vertailukelpoisessa tilanteessa". Tämän välittömän syrjinnän lisäksi laki tunnistaa myös välillisen syrjinnän (epäedullisempaan asemaan saattaminen) ja suoranaisen häirinnän.

Toisaalta Suomi on vapaa maa, jossa esimerkiksi kuluttajalla on oikeus valita, mistä kaupasta ostaa haluamansa tuotteen tai palvelun, ja kauppiaalla on vastaavasti oikeus valita asiakkaansa - kunhan ei syyllisty syrjintään. Kauppias saa esimerkiksi kohdistaa erikoistarjouksen halvat hinnat kenelle haluaa, yleensä suuria määriä ostaville (eli käytännössä periä samasta tuotteesta halvemman hinnan perheelliseltä kuin sinkulta).

Mutta mistä lopulta tietää, mikä on syrjintää ja mikä ei - eli mikä on esimerkiksi kauppiaalle sallittu asiakkaidenvalinta- tai tarjoustenkohdennusperuste ja mikä ei? Lakipykälä on laajudestaan huolimatta aika ylimalkainen, ja jättää tilaa tulkinnalle. Miksi joidenkin ominaisuuksien perusteella ei saa valikoida, ja toisten perusteella saa, ja mitä eroa niillä on?

Jos asiakas on vaikkapa sitä mieltä, että "kauppias on paska jätkä", saako hänelle jättää myymättä tämän mielipiteen vuoksi? Ei kai, koska laki kieltää mielipiteen vuoksi syrjimisen. Kiellettyjen listalla on myös terveydentila. Sen perusteella siis ei saisi valita, mutta eikö olisi järkevää, että esimerkiksi tuorelihatiskiltä poistetaan asiakas, joka pärskii holtittomasti ympäriinsä? (Tosin laissa on kyllä mainittu, että ei ole syrjintää, "jos säännöksellä, perusteella tai käytännöllä on hyväksyttävä tavoite ja tavoitteen saavuttamiseksi käytetyt keinot ovat asianmukaisia ja tarpeellisia.")

Ikäperuste on myös vähän ongelmallinen. Miksi ravintolat saavat laittaa oveensa K-22 (tai jopa K-50, näitäkin on), vaikka laki kieltää ikäsyrjinnän? Entä mitä ovat "muut henkilöön liittyvät syyt"? Ihonvärin perusteella ei varmaankaan saa valita asiakkaita, mutta entä hiustenvärin, kengännumeron, etunimen tai syntymäkuukauden mukaan? Ei niihin voi sen kummemmin vaikuttaa kuin ihonväriinkään (tai no, hiukset voi kyllä nykyään värjätä varsin uskottavasti, ja voihan nimenkin voi käydä muuttamassa). Puseron värin perusteella varmaankin saa jo valita, koska puseron voi aina käydä vaihtamassa. En tiedä, onko enää sellaisia ravintoloita, jonne on solmiopakko, mutta siinä on kyse samasta asiasta.

Voisiko siis ajatella, että sellaisten ominaisuuksien perusteella saa valita, joihin jokainen voi itse vaikuttaa? Mutta eikö ole kohtuutonta ajatella, että voihan sinkku aina perustaa perheen, jos haluaa päästä nauttimaan niistä paljousalennuksista? Eikö samalla logiikalla voisi vaatia, että kielen perusteella saisi valikoida, koska ainahan jokainen voi käydä kielikurssilla opettelemassa vaaditun kielen, tai että korkeat ikärajat eivät ole ongelma, koska jokainen saavuttaa ne joskus?

Yksi yleisimmistä valikoinnin kohteista on maksuväline: kauppiaalla on oikeus kieltäytyä ottamasta vastaan esimerkiksi liian pieniä kolikoita tai liian isoja seteleitä, kunhan siitä ilmoitetaan selkeästi etukäteen. Ilmeisesti siis ei ole kohtuutonta vaatia, että asiakas käy vaihtamassa maksuvälineensä sopiviksi, vaikka se edellyttäisi käyntiä pankin konttorissa omalla työajalla.

(Pidemmälle viety kysymys on sitten se, tarvitseeko kauppias mitään erityistä perustetta, jos hän haluaa valita asiakkaita. Saako hän halutessaan myydä vaikka pelkille kavereilleen, tai käännyttää ovelta täysin satunnaisia henkilöitä? Jos tällainen satunnaisesti käännytetty henkilö edustaakin vaikka jotain etnistä vähemmistöä, syyllistyykö kauppias syrjintään? Jos kyllä, onko etnisen vähemmistön edustajalla silloin enemmän oikeuksia kuin valtaväestön edustajalla? Ja onko se hyvä vai huono asia?)

Tässä on nyt lähinnä pohdittu sitä, mitä laki sallii ja mitä ei. Mutta oikeastaan olen enemmän kiinnostunut lain moraalisesta taustasta. Mainituista valikointikriteereistä hiustenväri toimii ehkä parhaana esimerkkinä rajanvedon vaikeudesta. Saako sillä perusteella valikoida asiakkaita? Jos saa, tai ei saa, niin miksi? Miksi jotkut henkilöön liittyvät ominaisuudet ovat moraalisesti tuomittavampia valintaperusteita kuin toiset? Onko ainoa syy se, että tiettyjä on ominaisuuksia on aiemmin käytetty syrjintään, ja tämän historiallisen taakan vuoksi niiden käyttö on haluttu kieltää? Jos meillä olisi sata vuotta sitten ollut busseissa erikseen osastot punatukkaisille, olisiko syrjintä hiustenvärin perusteella nyt kielletty laissa?

Mihin koppakuoriaisia tarvitaan?

Pinnani kiristyy joka kerta, kun joku vähättelee luonnonsuojelua "mitä-väliä-joillain ihme-koppakuoriaisilla-on" -tyyppisillä puheilla. Haluaisin ajatella, että sellaisten lausujat ovat poikkeustapauksia, joista ei tarvitse välittää. Huolestuttavaa kuitenkin on, että vastaava asenne pulpahtelee esiin säännöllisesti siellä sun täällä, niin rivikansalaisten kuin poliittisen eliitin suusta.

(Sauli Niinistön lausunto vuodelta 1997 on tällä alalla jo klassikko - Wikiquoten mukaan: "Onko nyt viimeinenkin puu jätettävä pystyyn mätänemään, niin että kaikki metsämme rämettyvät läpipääsemättömiksi ryteiköiksi, joita kauniisti kutsutaan luonnontilaisiksi aarniometsiksi. Ja kaikki tämä vain sen takia, että jokainen tupajumi ja torakka saisi viettää monimuotoista ja onnellista elämää.")

Biologin koulutuksen saaneena tällaisia puheita kohdatessa voi vain joko huokaista syvään tai hermostua pahemman kerran. Luonnon monimuotoisuudesta ja sen suojelusta on puhuttu jo ainakin viisitoista vuotta - miten sen tärkeys voi edelleen olla niin monelle niin vieras asia? Halusimme tai emme, olemme joka iikka riippuvaisia luonnosta ympärillämme. Saamme luonnosta hengitysilman, veden, ruuan, polttoaineita, materiaaleja ja lääkkeitä. Näiden tuottamisessa myös niillä koppakuoriaisilla on osansa. Eikä niiden suojelu tarkoita, etteikö mitään luonnonvaroja saisi enää käyttää, kuten jotkut näyttävät pelkäävän.

Se, että luonto tuottaa meille ruokaa on tosin vain yksi näkökulma luonnonsuojeluun. Ihminen voi arvottaa luontoa monella eri tavalla. Olen joskus nähnyt eri näkökulmista kootun tyylikkään listan, jota en harmikseni nyt muista enkä löydä. Tätä muistin ja maalaisjärjen varaista listaa saa siis korjata ja täydentää.

• Materiaalinen ja taloudellinen arvo. Luonnosta saa materiaaleja ja tarvikkeita, kuten puuta ja kiveä. Näitä voi käyttää itse tai myydä eteenpäin. Luontoa pitää suojella, jotta turvataan näiden luonnonvarojen saanti jatkossakin. (Uusiutuvia luonnonvaroja on tosin helpompi suojella kuin uusiutumattomia.)
• Ravitsemuksellinen ja terveydellinen arvo. Luonnosta saa ruokaa, vettä ja lääkkeitä. Näitä tuottavia eliöitä pitää suojella, jotta ne eivät katoaisi ylikäytön vuoksi. Niitä voi myös olla mahdollista saada "kesytettyä" (mikä yleensä parantaa tuotantoa), ja jos se ei onnistu nyt, niitä pitäisi suojella luonnossa siltä varalta, että se olisi myöhemmin mahdollista. Muutakin luontoa pitää suojella siksi, että tunnettujen lajien lisäksi mahdollisuuksia on vielä vaikka mihin, esimerkiksi paljon lääkekasveja on vielä löytämättä.

(Erityisesti näihin kahteen ensimmäiseen, hyvin päällekäiseen kohtaan liittyy myös ekosysteemipalveluiden käsite. Sillä tarkoitetaan niitä luonnossa tapahtuvia prosesseja, jotka auttavat myös ihmistä elämään - esimerkiksi olosuhteiden pysyminen suhteellisen vakaina, uuden ruokamullan syntyminen, yhteyttäminen, pölytys, hajotus ja aineiden kierron ylläpitäminen.)

• Virkistysarvo. Ihmiset (ainakin ne, joiden luontosuhde ei ole vielä kokonaan kadonnut) viihtyvät luonnossa ja kokevat tarvetta päästä sinne säännöllisesti. Luonnossa mieli lepää ja useimmiten kuntokin kohoaa.
• Esteettinen arvo. Luonnon näkymät miellyttävät useimpien ihmisten esteettistä silmää, ja kauniiden asioiden näkeminen on hyväksi. Tämä liittyy osittain edelliseen kohtaan, mutta luonnon estetiikasta voi nauttia myös lähtemättä erityisesti "luontoon" sitä katsomaan.
• Eettinen arvo. Yleisin näkökulma luonnonsuojelun etiikkaan on ns. kestävän kehityksen idea: meidän on hoidettava luontoa siten, että tulevilla sukupolvilla on sen hyödyntämiseen vähintään yhtä hyvät mahdollisuudet kuin meillä nyt. Toinen ulottuvuus on maantieteellinen: maailman ihmisillä pitäisi olla yhtäläiset oikeudet ja mahdollisuudet käyttää maapallon luonnonvaroja - tai ainakaan alueen A asukkailla ei pitäisi olla oikeutta käyttää alueen B luonnonvaroja niin, että siitä aiheutuu haittaa alueen B asukkaille.
• Luonnon itseisarvo. Tämä on melko radikaalin askeleen verran pidemmälle viety eettinen arvo. Luonnon itseisarvolla tarkoitetaan sitä, ettei luonnosuojelua tarvitse perustella millään ihmisen saamalla hyödyllä (kuten kaikki ylläolevat kohdat tekevät). Jokaisella eliöllä on yhtäläinen oikeus olla olemassa, elää lajinsa mukaista elämää ja pyrkiä siirtämään perintötekijänsä seuraavalle sukupolvelle. Ihmiselläkin on oikeus käyttää luonnonvaroja, mutta niin, ettei siitä aiheudu pysyvää haittaa muille lajeille.

Mitä enemmän olen oppinut luonnosta yleensä, ja siitä miten tärkeä luonto on ihmiselle, sitä enemmän olen kallistunut arvottamaan luontoa tuon viimeisen kohdan perusteella. Ei kannata sahata oksaa, jolla istuu, vaan kunnioittaa luontoa, jonka osa olemme ja josta olemme riippuvaisia. Kysymys siitä, mitä väliä on koppakuoriaisten suojelulla, onkin minun näkökulmastani mahdollisimman vähättelevä, välinpitämätön ja tietämätön. Myös niillä lajeilla, joista ei ole suoraa hyötyä ihmiselle, on oikeus olla olemassa.

____________________

Kuulin hiljattain hyvän vertauksen luonnon monimuotoisuuden tärkeydestä.

Maapallon ja sillä elävien eliöiden kokonaisuutta voidaan verrata lentokoneeseen. Lentävässä lentokoneessa ei ole juurikaan mitään turhaa. Siitä voidaan silti poistaa osia, muutama pultti sieltä, pari johtoa täältä, ja kone on silti ihan toimiva ja pysyy ilmassa. Osien poistamista voidaan jatkaa jopa yllättävän pitkään - mutta sitten, jossain vaiheessa tulee vastaan tilanne, jossa yhdenkin lisäosan irrottaminen saa koneen putoamaan syöksykierteessä maahan.

Samalla tavalla maapallo ei tuhoudu, jos jotkin yksittäiset lajit kuolevat sukupuuttoon. Sitähän tapahtuu luontaisestikin koko ajan, ja uusia lajeja kehittyy tilalle. (Lentokoneessa tämä vastaisi kuluneiden osien vaihtamista huollon yhteydessä.) Mutta tällä hetkellä lajeja katoaa paljon nopeammin kuin uusia ehtii tulla, ja luonnon monimuotoisuus pienenee kiihtyvää tahtia. Vielä kotiplaneettamme ekosysteemit (mukaanlukien ne mainitut ekosysteemipalvelut) eivät ole romahtaneet - mutta miten monta lajia meillä on vielä varaa menettää, ennen kuin niin käy?

Linné ja luonnon järjestys

Eikö olisi aika kummallista, jos jokaisessa luontokirjassa lajeilla olisi eri nimet? Näin kuulemma käy välillä esimerkiksi Britanniassa, jossa jokainen sienikirjan tekijä antaa sienille ne nimet, joita itse on tottunut käyttämään - käytännössä jokaisessa sienikirjassa onkin sitten kovin erilainen nimistö.

Mutta eihän se haittaa, ajattelemme, onhan lajeilla kuitenkin tieteelliset nimet. Niiden avulla tietää mistä lajista on kyse, vaikka kansankielinen nimi vaihtelisikin. Niiden ansiosta myös ihmiset eri puolilta maailmaa voivat puhua lajeista yhteisillä nimillä äidinkielestä riippumatta.

Alexander Roslin (1775): Carl von Linné 1707-1778
(Kungliga vetenskapsakademin, Tukholma.)
Tieteellisten nimien järjestelmä onkin aika nerokas. Kunnia sen kehittämisestä annetaan ruotsalaiselle Carl von Linnélle (=Carolus Linnaeus), joka edelleen on yksi maailman kuuluisimpia luonnontieteilijöitä. Tänä vuonna on erityisesti biologien piirissä juhlittu Linnén syntymän 300-vuotisjuhlaa.


Luonto järjestykseen

Ennen tieteellisten nimien järjestelmää eläimistä ja kasveista käytettiin joko vaihtelevia kansankielisiä nimiä, tai tieteellisten julkaisujen pitkiä ja kuvailevia latinankielisiä nimiä. ("Leveälehtinen, rentovartinen, haarova keltakukkainen...") Niitä oli hankala käyttää, ja lisäksi nekin olivat epämääräisiä ja vaihtelivat kirjoittajasta riippuen.

Linné halusi kaoottiselta vaikuttavaan luontoon järjestystä. Hän järjesti kaikki tuntemansa kasvit ja eläimet sisäkkäisiin lokeroihin. Toisilleen läheistä sukua olevat lajit muodostivat suvun, ja läheiset suvut lahkon. Läheiset lahkot kuuluivat samaan luokkaan, ja luokat muodostivat eläin-, kasvi- ja kivikunnat.

Sukulaisuussuhteet Linné päätteli ulkoisten tuntomerkkien perusteella, ja esimerkiksi kasvien kohdalla hän valitsi tärkeimmäksi rakennepiirteeksi heteiden ja emien lukumäärän ja sijainnin. (Tämä ratkaisu herätti aikanaan vastustusta, ei mullistavuutensa vuoksi, vaan koska kasvien seksuaalisuutta pidettiin hyvin säädyttömänä puheenaiheena!) Eläimet Linné jakoi kuuteen luokkaan: nisäkkäät, linnut, amfibit (nykyiset matelijat ja sammakkoeläimet), kalat, hyönteiset ja madot (joihon hän sijoitti kaikki ne lajit, jotka eivät sopineet mihinkään viidestä muusta luokasta :-)

Linnén jaottelu on sittemmin muuttunut moneen kertaan, sillä eliöiden todellisista sukulaisuussuhteista saadaan jatkuvasti lisää tietoa. Kasvien "seksuaaliluokittelu" on kokonaan väistynyt (tosin sitä opetettiin Suomessa vielä 1950-luvulla!), ja kasveista on erotettu sienet omaksi kunnakseen. Linnén luoma periaate pätee kuitenkin yhä. Eliöiden luonnontieteellinen luokittelu perustuu edelleen sisäkkäisiin lokeroihin, joista monet kantavat edelleen Linnén antamia nimiä. Muutoksiakin on toki tapahtunut, esimerkiksi suvun ja lahkon väliin on lisätty uusi luokittelutaso, heimo. Päätasoja on myös usein pilkottu ala- ja ylätasoiksi, esim. alalaji, yläluokka.

Esimerkiksi talitiainen sijoittuu luonnon järjestelmään pääpiirteissään näin:

Kunta: Animalia (eläinkunta)
Pääjakso: Chordata (selkäjänteiset)
Alajakso: Vertebrata (selkarankaiset)
Luokka: Aves (linnut)
Lahko: Passeriformes (varpuslinnut)
Heimo: Paridae (tiaiset)
Suku: Parus (varsinaiset tiaiset)
Laji: major ("suuri")


Tieteellinen nimi

Juhlituin Linnén keksinnöistä on jokaisen lajin kaksiosainen tieteellinen nimi. (Jotkut muut olivat yrittäneet ottaa sellaista käyttöön aikaisemminkin, saavuttamatta kuitenkaan menestystä. Läpimurron teki Linné.) Tieteellinen nimi muodostuu suvun nimestä ja lajin "tarkenteesta". Esimerkiksi "betula" on antiikin ajalta peräisin oleva koivun nimi, ja "pendula" tarkoittaa latinaksi riippuvaa. Betula pendula tarkoittaa siis riippuvaa koivua. Tämä koivulaji on suomenkieliseltä nimeltään nykyään rauduskoivu ("riippakoivu", jonka oksat usein riippuvat). Muilla koivulajeilla on oma lajitarkenteensa, esimerkiksi hieskoivu on Betula pubescens, joka viittaa hienokarvaisuuteen (hieskoivun vuosikasvaimet ovat karvaisia).

Kaksiosaisten tieteellisten nimien järjestelmä on nerokas, koska se on (ainakin periaatteessa*) yksiselitteinen, täsmällinen ja loputtomasti laajennettavissa. Jokaiselle lajille ei esimerkiksi tarvitse keksiä omaa latinankielistä sanaa, vaan koska nimi koostuu kahdesta osasta, samoja sanoja voidaan käyttää useita kertoja. Esimerkiksi sanoja, jotka kuvaavat kasvupaikkaa ("sylvestris"=metsä, "palustris"=suo), väriä ("alba"=valkoinen, "nigra"=musta), olemusta ("repens"=suikertava, "bifolium"=kaksilehtinen) tai muuta kuvailevaa ominaisuutta voidaan käyttää usemman lajin nimenä, koska se aina yhdistetään suvun nimeen. Niinpä esimerkiksi Viola palustris (suo-orvokki) on nimenomaan suolla kasvava orvokki, ja Epilobium palustre (suohorsma) on suolla kasvava horsma. (Tieteellisiä nimiä voi verrata länsimaisiin ihmisten nimiin - kaikilla ei tarvitse olla erilaista etunimeä, vaan samoja nimiä voidaan käyttää useita kertoja, koska kaikilla suvuilla on teoriassa eri sukunimi.)

Moni Linnén antama tieteellinen nimi on edelleen käytössä, ja hän otti nimet ennenkaikkea latinan kielestä. Termejä "latinankielinen nimi" tai "latinalainen nimi" ei kuitenkaan pitäisi käyttää, sillä tieteellisissä nimissä on käytetty myös paljon muita kieliä, erityisesti kreikkaa.

Eliön ominaisuuksien lisäksi monia on nimetty myös maantieteellisten paikkojen ("sibirica"=siperialainen) ja henkilöiden, esimerkiksi lajin löytäjän tai jonkun muun kuuluisan tieteilijän mukaan. Eräs Linnén oppilaista nimesi vanamon, Linnén jo varhain itselleen valitseman tunnuskasvin hänen mukaansa: Linnaea borealis ("borealis"=pohjoinen). Linnén puolestaan väitetään nimenneen rupikonnan (Bufo bufo) vihamiehensä, ranskalaisen luonnontietelijä Buffonin mukaan, mutta tämä tarina ei luultavasti pidä paikkaansa. Nykyään, kun maailman tunnetuiden eliöiden lajimäärä on paljon suurempi kuin 1700-luvulla, ja uusia lajeja löydetään koko ajan, nimeksi saa antaa myös sanan, joka ei välttämättä tarkoita mitään millään kielellä, kunhan nimi on järkevästi lausuttavissa.


Miten tieteelliset nimet kirjoitetaan?

Haluan tässä yhteydessä ottaa esille myös tieteellisten nimien oikeinkirjoituksen, koska se tuntuu olevan hyvin epäselvä asia jopa kielenkäytön ammattilaisille, kuten toimittajille.

Kun käytät eliöiden tieteellisiä nimiä missä tahansa yhteydessä, muista ainakin nämä kaksi yksinkertaista asiaa:

• Suvun nimi kirjoitetaan aina Isolla, lajitarkenne pienellä.
• Lajin tieteellinen nimi (eli sukunimi + lajitarkenne) kirjoitetaan kursiivilla. Jos leipäteksti on kursiivilla, tieteellinen nimi vastaavasti ei ole.

Esimerkiksi: Homo sapiens (ihminen).

Näiden kahden perussäännön lisäksi on hyvä tietää myös:

• Sukua korkeammat tasot kirjoitetaan isolla, ja niitä ei kursivoida (esim. lahko Rodentia, jyrsijät).
• Alalajin nimi liitetään yleensä lajinimeen, se kirjoitetaan pienellä ja kursivoidaan, esimerkiksi Corvus corone cornix (variksen pohjoiseurooppalainen alalaji). Kasveilla lajitarkenteen ja alalajin nimen väliin tulee alalajia tarkoittava koodi "ssp.", jota ei kursivoida - esimerkiksi Nymphaea alba ssp. candida (pohjanlumme).
  

Poikkeuksia näihin sääntöihin on. Esimerkiksi kursivointi ei ole varsinaisesti pakollista, vaan yhtä hyvin voisi käyttää esimerkiksi lihavointia tai alleviivausta - tarkoituksena on erottaa tieteellinen nimi muusta tekstistä. Kursivointi on kuitenkin niin vakiintunut tapa, että sitä voidaan pitää standardina.


Lisää tietoa

• Eliöiden luokittelusta: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsingin yliopisto, Wikipedia
• Tieteellisten nimien merkityksistä: Wikipedia (englanniksi, vain latinan ja kreikan sanoja)
  
• Tieteellisten nimien käyttämisestä ja kirjoittamisesta: Wikipedia (englanniksi)
• Uusien lajien nimeämisestä: "Describing Species", kirja.
• Carl von Linnéstä: Tiede-lehti, Wikipedia (englanniksi), "Lapinmatka 1732", kirja Linnén matkasta Pohjanlahden ympäri Ruotsissa ja Suomessa (Karisto 1993).

Yllä linkitetystä englanninkielisen Wikipedian Linné-artikkelista opin mm. miksi Linnéstä käytetään niin montaa nimeä, ja mikä niistä on alkuperäinen. Hänen elinaikanaan sukunimet eivät olleet kovin yleisiä, vaan yleensä käytettiin isän nimestä johdettua "-poika" tai "-tytär" -muotoista nimeä. Linnén isän oli kuitenkin otettava itselleen jokin sukunimi kirjoittautuessaan yliopistoon, ja hän valitsi perheen "suojeluspuun", lehmuksen, mukaan nimen Linnaeus ("linn"/"lind"=lehmus ruotsiksi). Nimi on latinalaismuotoinen, koska se oli tapana akateemisessa maailmassa. Hänen poikansa sai etunimen Carl, joten alkuperäinen nimi on Carl Linnaeus. Toimiessaan itse yliopistoissa ja varsinkin julkaistessaan kirjoja, Carl käytti ajan tavan mukaan koko nimestään latinalaistettua versiota, Carolus Linnaeus. Tultuaan jo elinaikanaan kuuluisaksi ja arvostetuksi tietelijäksi, hänet aateloitiin ja hän alkoi käyttää nimeä Carl von Linné.

*) Käytännössä tieteelliset nimet eivät enää ole yksiselitteisiä, sillä aina kun luokittelu muuttuu, myös tieteellinen nimi saattaa muuttua. Esimerkiksi sinivuokko luokiteltiin ennen samaan Anemone-sukuun valkovuokon (Anemone nemorosa) kanssa, nimellä Anemone hepatica. Nykyään sinivuokon on todettu kuuluvan eri sukuun, ja sen nimenä on Hepatica nobilis.

P.S. Tämän jutun otsikko on kopioitu Helsingin yliopistomuseossa esillä olleen Linné-näyttelyn nimestä. Valitettavasti näyttely on jo päättynyt. Muihin Linné-juhlavuoden tapahtumiin ehtii vielä osallistua, ks. juhlavuoden viralliset nettisivut.

Epäuskoisena

(Amatsoninlilja Eucharis grandiflora)

Jokelan kouluammuskelun käsittämättömyydelle ja kaikille niille, joita tragedia koskettaa.

Vuoden luontokuvista (loppukevennyksenä sensaatiouutinen)

Olin maanantaina Finlandia-talolla seuraamassa Vuoden Luontokuva -tapahtuman iltaohjelmaa. En määritä itseäni luontokuvaajaksi, mitä nyt digipokkarillani välillä tallennan lähiluontoa, mutta oli kiinnostavaa tutustua alaan, katsella upeita näyttelyitä ja selata komeita kirjoja.

Erityisen hienoja olivat Hannu Vallaksen (vai Valtaan?) pienlentokoneista ottamat ilmavalokuvat, jotka avaavat ihan uuden näkökulman Suomen maisemiin. Ja omaa luokkaansa olivat toki myös juhlan päävieraan, hollantilais-amerikkalaisen Frans Lantingin tuotokset. En yhtään ihmettele, että mies on huippuarvostettu, joidenkin mielestä maailman paras luontokuvaaja. Käykääpä vaikka täällä galleriassa ihmettelemässä. Toki asema National Geography -lehdessä myös auttaa, kun resurssit eivät ole rajoittava tekijä. Lanting esitteli nyt uusinta suurhankettaan, vaatimattomalta nimeltään "Life - a journey through time", johon kuuluu yli kolmekiloinen kirja ja kuva-musiikki-esitys. Kuvien ja tekstin kautta Lanting esittelee kansantajuisesti sen, mitä tiedämme elämän historiasta - yksisoluisista bakteereista aina nisäkkäiden vallankumoukseen.

Lanting toimi myös tämänvuotisen Vuoden Luontokuva -kilpailun päätuomarina. Kilpailuhan toimi niin, että kuvaajat osallistuivat 9 eri sarjaan ja kullekin valittiin sarjavoittaja. Sarjavoittajista joku saa myös Vuoden Luontokuvan tittelin. Tällä kertaa parhaimmaksi nousi nisäkäs-sarjan voittaja, Lassi Rautiaisen kuvaama "Takaa-ajo", jossa kolme sutta juoksee karhun perässä.

Kuva (copyright): Lassi Rautiainen
Valinta on mielenkiintoinen. Kuva ei ole minusta erityisen taidokas tai näyttävä, vaan suorastaan epäselvä ja suttuinen. Mutta kuten valintaperusteluissa lukee, "toteutus on hyvin maalauksellinen, kuvassa on lähes myyttinen tunnelma, joka synnyttää ajatuksia ja tarinoita." Kuvassa on vauhtia, ja katsoja alkaa väistämättä miettiä, miten tilanne alkoi ja miten se jatkuu. Hahmojen voi melkein nähdä liikkuvan. Hauska valinta siis.

Sarjavoittajiin ja kunniamaininnalla palkittuihin kuviin voi tutustua nettisivuilla. (Sarjavoittajat saa näistä erilleen klikkaamalla niiden linkkiä vasemmalla navigointi-palkissa.) Kun taiteesta on kyse, arviot ovat aina subjektiivisia, eli on helppoa sanoa että minun mielestäni jokin kuva on parempi kuin joku toinen. Esimerkiksi lintu-sarjassa kunniamaininnan saanut "Sieppari" on minusta uskomattoman upea, ja olisi ansainnut sarjavoiton. Muita suosikkejani ovat "Ahvenanmeri", "Lammikot" ja kilpailun vuosikirjan kanteen päässyt "Helmiäispallot". Mutta uskon kyllä, että on ollut vaikeaa valita voittajia näin hienosta joukosta, ja että ammattilaisraati katsoo kuvista visuaalisen näyttävyyden lisäksi myös teknistä toteutusta yms.

Whatsoever mietti blogissaan, voiko petokuvista nauttia, kun tietää että ne on otettu tarkoitusta varten perustetuilta haaskoilta, ja tilanteet ovat siis tavallaan lavastettuja. Minä luulen, että suurin osa luontokuvista ei ole aitoja sanan varsinaisessa merkityksessä. Olen melko varma, että esimerkiksi useimmissa kasvikuvissa kuvaaja on poistanut roskat kukan päältä tai taittanut kohteen edestä häiritseviä heiniä. Useita eläimiä on varmasti houkuteltu jollain tavoin, esimerkiksi pikkulinturuokinnalla tai pesäpöntöillä, ja esimerkiksi kohmeinen rupikonna tai laiska koppakuoriainen on helppo asettaa sopivalle paikalle kuvattavaksi. Petohaaskat ovat näistä "kuvausjärjestelyistä" vain ääriesimerkki. Tämän lisäksi kaikkia tuohonkin kilpailuun osallistuneita kuvia on vähintäänkin käsitelty (sääntöjen puitteissa toki) korjaamalla rajausta, valoisuutta ja värisävyjä. Tätähän kuvaaja tekee alustavasti jo kentällä rajatessaan kohteen etsimeen ja säätäessään kameran asetuksia. Eli hyvin harva luontokuva on todella "aito" ja kuvaa luontoa täsmälleen sellaisena kuin se on kuvaajan saapuessa sattunut olemaan ja kameran ruudulle sattunut tallentumaan. Eikä se ole minusta ongelma niin pitkään kuin voin luottaa siihen, että kuvat eivät esitä sellaista, mitä todellisuudessa ei ole tapahtunut.

Mielenkiintoista on myös tutkia edellisten vuosien kilpailuvoittajia. Tämän linkin sivulle on koottu vuoden luontokuvat vuosilta 1980-2006, mutta vanhemmat kuvat on kai skannattu kirjoista, sillä kuvanlaatu on joissain varsin huono. Vasemmalla olevista linkeistä pääsee katsomaan vuosien 2003-2006 parhaimmistoa laadukkaammin.

Näin amatööriharrastajan näkökulmasta lohdullista on se, että vuonna 2005 voiton korjasi ihan tavallisella digipokkarilla mökkirannasta otettu kuva. Nyt siis miettimään sommitelmia ensi vuoden kisaa varten :-)

************

P.S. Suuri uutinen ihan toisesta aiheesta: Helsingin yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan tulee australianwollemia (Wollemia nobilis)! Jos et tiedä, mitä hihkumista siinä on, käy lukemassa Luonnontieteellisen keskusmuseon blogista ja tiedotteesta. Paljastan sen verran, että tilanne on sama kuin jos Korkeasaareen olisi tulossa elävä dinosaurus...

Tämän vuoden luonnonvarat on kulutettu

WWF julkaisi reilu viikko sitten puhuttelevan tiedotteen:

Tänään lauantaina (6.10.) olemme kuluttaneet tämän vuoden luonnonvarat

Maailman tämän vuoden luonnonvarojen tuotto on kulutettu loppuun tänään lauantaina. Loppuvuoden elämme ekologisella luottokortilla ilman takaisinmaksukykyä. 20 vuotta sitten ekovelkapäivä sijoittui joulukuun puoleenväliin. Ekovelkapäivä on aikaistunut, koska ekologinen jalanjälkemme kasvaa. Suurin syy tähän ovat kasvavat hiilidioksidipäästöt, ja Suomessakin energian kulutus kasvaa jatkuvasti.

Ekologinen jalanjälki mittaa ihmisen kuluttamien luonnonvarojen määrää suhteessa niiden uusiutumiskykyyn sekä ihmisen aiheuttamien hiilidioksidipäästöjen määrää suhteessa luonnon kykyyn sitoa hiiltä. Tällä hetkellä ihmiskunnan ekologinen jalanjälki ylittää maapallon kestokyvyn noin 30 prosentilla.

Ekologista velkaa syntyy, kun maapallon kestokyky ylittyy vuosi vuodelta. Tilannetta voi verrata jatkuviin luottokorttirästeihin, jotka aiheuttavat velkakierteen. Suurin syy ekologisen velan kiihtymiseen on energian käytön kasvu.

Tällainen konkreettinen esitystapa auttaa oikeasti hahmottamaan, mitä tarkoittaa ympäristönsuojelijoiden höpötys siitä, ettei maapallo kestä nykyisiä elintapojamme. Kulutamme siis enemmän kuin mitä maapallo tuottaa. Vaikka taloustieteilijät uskovat jatkuvan kasvun ideaan, luonnontaloudessa se ei toimi, sillä maapallo on rajallinen ja katto tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin. Sen ei luulisi olevan vaikea asia ymmärtää? Miksi siis elämme koko ajan enemmän velaksi?

Ikävintä tässä on se, että esimerkiksi me suomalaiset asumme yhdessä niistä maista, jotka kuluttavat omaa osuuttaan enemmän luonnonvaroja. Joudumme siis tulevaisuudessa pienentämään kulutustamme. Tiedotteesta:

Suomalaisten ekologinen jalanjälki on maailman kolmanneksi suurin. Tähän vaikuttaa etenkin energiakulutuksemme, joka toisin kuin monissa muissa EU-maissa kasvaa edelleen. WWF:n vuoden 2006 Living Planet -raportin mukaan energiankulutus on henkilöä kohden laskettuna Suomea suurempi vain neljässä maassa.

Suomen energiankulutuksen kasvun syy ei ole usein syytetty kylmä ilmasto. Teollisuutemme on energiaintensiivistä ja energiatehokkuutemme huono.

Mustavalkoisesti ajatellen näen kaksi vaihtoehtoista tulevaisuutta:

1) Jatkamme kuten ennenkin. Kansakunnat yrittävät kukin turvata itselleen oikeuden käyttää mahdollisimman paljon luonnonvaroja, ja vahvemman oikeudella rikkaimmat maat varaavat itselleen suurimman osan. Jotkut tahot (esim. YK ja Punainen Risti) onnistuvat siirtämään rikkaiden luonnonvaroista hieman köyhemmille maille, mutta maapallon mittakaavassa tällä ei juuri ole merkitystä, sillä rikkaiden maiden on "turvattava kilpailukykynsä säilyminen". Kun luonnonvaroja käytetään yhä enemmän velaksi, ne alkavat köyhimmiltä alueilta loppua, mikä johtaa humanitäärisiin ja ympäristökatastrofeihin, sekä jäljellä olevista luonnonvaroista käytäviin sotiin.

2) Lopetamme velaksi elämisen. Ihmisoikeuksien näkökulmasta tämä tarkoittaa olemassaolevien luonnonvarojen kulutuksen tasaamista kaikkien kansojen kesken, mikä tarkoittaa esimerkiksi suomalaisten kulutuksen (ja elintason, riippuu elintason määritelmästä) rajua laskua. Mutta vaikka onnistuisimme perustelemaan, miksi suomalaisilla on oikeus käyttää jonkin verran enemmän luonnonvaroja kuin vaikka sambialaisilla (esimerkiksi talviaikainen lämmitys), emme silti voisi jatkaa nykymenoa, sillä maapallolla ei ole siihen varaa. Jos kansalaiset, mukaanlukien mm. teollisuuden päättäjät, eivät tee sitä vapaaehtoisesti, on odotettavissa ulkoista ohjausta ja jopa pakkokeinoja.

Suurimman vastuun kulutuksen vähentämisestä kantaa esimerkiksi teollisuus, mutta koska ekologinen velkamme on suuri, se vaatii jokaiselta henkilökohtaista muutosta. Paljonko sinä olisit valmis tinkimään, jotta velaksi eläminen pysähtyisi? (Mieti tätä hetki ihan vakavissasi.) Luopuisitko etelänmatkoista? Laskisitko asuntosi lämpötilaa parilla asteella? Vaihtaisitko uusiopaperiin, lukisitko uutiset kirjastossa tai netistä? Antaisitko autosi kimppakäyttöön, kulkisitko työmatkasi julkisilla? Ostaisitko tuulisähköä? Mitä sellaista, jota aivan välttämättä et tarvitse, jättäisit ostamatta? Korjaisitko/korjauttaisitko vanhat tavarasi sen sijaan että ostat uusia?

Niin, kyllä minustakin tuntuu vaikealta ajatella, etten enää saisi elää ja kuluttaa niinkuin itse haluan. Kykenemmekö siis oikeasti pienentämään kulutustamme, pystymmekö ajattelemaan oman mukavuutemme sijasta maapalloa kokonaisuutena? Kumpi ylläolevista vaihtoehdoista toteutuu?

Tietenkään maailman ympäristöongelmat eivät ratkea sillä, että minä yksin sammutan valoni. Eikä luonnonvarojen tuhlaamisen lopettaminen tarkoita kivikaudelle palaamista, pimeässä istumista tai asuntojen lämmityksen lopettamista. Tiedotteessa WWF esittää näkemyksiään Suomen osalta:

Eri sektorit tarvitsevat erilaisia ohjauskeinoja. Rakennusten energiatehokkuutta voidaan parantaa esimerkiksi tiukentamalla rakentamismääräyksiä. Uusiutuvaa energiaa on useassa maassa lisätty syöttötariffilla, joka meilläkin pitäisi saada käyttöön mitä pikimmin mm. tuulivoimalle. Liikenteen energiansäästön edistämiseksi Suomessa tulisi Ruotsin ja Iso-Britannian mallin mukaan kokeilla ruuhkamaksuja, samalla kun autojen verotusta muutettaisiin päästöpohjaiseksi. Suomeen pitää saada markkinat energiatehokkaille tuotteille ja palveluille, ja tässä auttaisi merkittävästi kun julkisiin hankintoihin otettaisiin kriteeriksi energiatehokkuus ja puhdas energia.

Eli paljon on tehtävissä jo pelkästään lopettamalla luonnonvarojen hukkaan heittäminen, parantamalla siis ekotehokkuutta. Esimerkiksi lämpöenergiaa tuhlaantuu, jos talvella pidetään asunnon ikkunaa auki tuntikausia samaan aikaan kun lämpöpatteri yrittää täysillä pitää asunnon lämpötilan säädetyssä lukemassa. Tuuleta mieluummin muutaman minuutin ajan kunnon läpivedolla, ja jos mahdollista, sammuta lämmitys sen ajaksi. Näinkin yksinkertaista ja helppoa se voi olla. Ei luonnonvarojen kulutuksen vähentämisen ole pakko olla ahdistavaa ja ikävää (tosin siitä voi tulla sitä, jos emme aloita ajoissa).

Näiden käytännön toimien lisäksi pitäisi tapahtua jotain paljon suurempaa. Kaikkien maapallon ihmisten pitäisi ymmärtää, ettei kulutuksen kasvu voi jatkua loputtomiin, ja että asialle on pakko tehdä jotakin. Muuten ympäristöjärjestöjen viesti on vain surinaa korvissa, ja poliitikkojen harvat ohjauskeinot ovat kiusantekoa kilpailukyvylle ja vapaalle markkinataloudelle. Miten tämä suunnanmuutos olisi mahdollinen?


Tämä kirjoitus on osa kansainvälistä Blog Action Day -tapahtumaa. Ideana on, että maailman kaikki blogit kirjoittavat kerran vuodessa samasta aiheesta samana päivänä. Tänään 15.10.2007 teemana on ympäristö, ja tarkoituksena on herättää aiheesta keskustelua. Kommentit tähän kirjoitukseen ovat siis tervetulleita, ja jos luet tämän tänä päivänä, ehdit vielä itsekin osallistua teemapäivään omassa blogissasi!

Synttärilinkitys

Joskus blogiurani alkutaipaleella luin muissa blogeissa kiertänyttä meemiä, jossa ideana oli mainostaa omiin suosikkeihin kuuluvia, mutta huonosti tunnettuja muita blogeja. Tämä tuli mieleeni, kun huomasin oman blogini synttäripäivän lähestyvän. Tässä siis Taviokuurnan kaksivuotisjuhlan kunniaksi valittuja paloja suosikkiblogeistani, jotka ansaitsevat enemmänkin lukijoita. (Näitähän olisi tosi paljon, joten jouduin karsimaan listaa kovasti - käy katsomassa muut suosikkini tuolta sivupalkista!)

Käykäähän lukemassa!

Biomi.org
Mielenkiintoisia ajatuksia biologiasta ja nettimaailmasta, sekä hienoja valokuvia.

Kartano
Itse en ole juuri kiinnostunut designista, mutta tässä blogissa on usein jänniä design-juttuja.

Kuluttajan elämää
Hyviä pohdintoja kuluttamisesta, elämästä ja kuluttajan elämästä.

Kuningaskalastaja ja leijonan silmät
Elämää Tukholmassa. Ei ehkä kovin eksoottista, mutta kuitenkin kiinnostavan erilaista.

Luonnontieteellisen keskusmuseon blogi
Museolaiset kirjoittavat mietteistään. Päivittyy tosin valitettavan harvoin.

Metsäpuutarhassa ja vähän muuallakin
Blogin oma kuvaus on osuva: "Keskelle Hämeen metsiä raivattu ja hiljalleen rakennettu puutarha tuo ja vie ajatuksia."

Pihapolku
Toinen puutarhablogi, lisäksi luontohavaintoja ja kivoja kuvia.

Seppo Leinonen
Mielestäni Suomen parhaita "pilapiirtäjiä" (huono sana, mutten keksi parempaa) - erityisesti eläin-karikatyyrit ovat huippuhyviä (eläimet voi aina tunnistaa lajilleen!) ja hauskoja. Kannattaa katsoa muitakin kuin blogissa olevia kuvia.

Somalia
Viisivuotiaan Soma-tytön luontopäiväkirja. Hienoja havaintoja, hauskoja kertomuksia ja paljon kuvia.


Idean saa napata. Linkittäminen on kivaa :-)

(Tässä samalla osallistun toiseenkin meemiin, jossa otetaan valokuva omasta bloggausympäristöstä tai lähimmän ikkunan maisemasta. Ohessa näkymä parvekkeelta tänään klo 14.25. Tämänkin haasteen saa vapaasti ottaa vastaan! Ja haasteista puheen ollen, muistakaahan Blog Action Day ensi viikolla 15.10.!)

Sienten ihmeellinen maailma

Sieniä on minusta hauska tuntea, vaikken sieniruuista kovasti välitäkään. Koska minua siksi kiinnostavat muutkin kuin ruokasienet, aiemmin jo kehumani Suomen sieniopas on oikea aarreaitta. Sieltä löytyvät niin tatit, rouskut, haperot ja orakkaat kuin maljakkaat, haarakkaat, hiipot ja härmätkin. Pelkästään seitikkejä on esitelty yli 70 lajia! (Sama tilanne kuin jos tähän mennessä kaikki lintukirjat olisivat esitelleet vain ne lajit, joita saa metsästää, ja nyt olisi ilmestynyt ensimmäinen myös tiaiset ja kerttuset sisältävä lintuopas :-)

Viime viikonloppuna mökillä tuttu suppilovahveropaikka antoi koko korillisen sieniä muutaman neliömetrin alueelta. Opin myös, että suppilovahveron lisäksi on olemassa kovasti samannäköinen kosteikkovahvero. Suurin ero on ilmeisesti lakin alapinnassa, joka suppilovahverolla on vahvasti poimuttunut (näkyy kuvassa) ja kosteikkovahverolla taas lähes sileä. Kosteikkovahvero kasvaa märemmissä paikoissa, mutta suppilovahveroita löytyy pidemmälle syksyyn, aina marraskuulle asti. Tässä tapauksessa lajintunnistus ei tosin ole kriittinen toimenpide, sillä molemmat lajit ovat yhtä hyviä ruokasieniä :-)

Suppilo- ja kosteikkovahvero ovat sukua paitsi keltavahverolle eli kantarellille, myös musta- ja harmaatorvisienelle. Erityisesti kantarellilla ja suppilovahverolla on lakkinsa alapinnalla hyvin helttamaiset harjanteet, mutta ne eivät ole aitoja helttoja kuten vaikka haperoilla ja rouskuilla. Vahverot ovat nimittäin kääväkkäitä, eivätkä ole kovin läheistä sukua tavallisille helttasienille. Vahveroiden "heltat" ovat oikeastaan vain alapinnan poimuja, kun taas aidot heltat ovat rakenteellisesti paljon hienostuneempia. Ja vaikka sitä voi olla vaikea uskoa, tatit puolestaan (nykytiedon mukaan) kuuluvat systemaattisesti ottaen helttasieniin, vaikkeivät niiden pillit juuri helttoja muistutakaan :-)

Sienten taksonomia ja systematiikka ovat kyllä suuressa myllerryksessä, kun DNA-tekniikat ovat kehittyneet ja paljastaneet yllättäviäkin sukulaisuussuhteita. Näyttää siltä, että moni ulkoisten tuntomerkkin perusteella rajattu sieniryhmä onkin vain silmänlumetta. On aika mielenkiintoista, miten helppoa meidän on erottaa ja tunnistaa selkeitä, aitoihin sukulaisuuksiin perustuvia eläinryhmiä, kuten vaikka hyönteiset tai kissaeläimet. Kasvit ovat astetta vaikeampia, mutta kyllä sieltäkin kykenemme tunnistamaan aitoja ryhmiä, kuten kortteet tai ruusukasvit. Sienet ovat kuitenkin meidän silmiimme niin samankaltaisia, että niiden sukulaisuussuhteet perustuivat hyvin kauan pelkkiin arvauksiin. Sieniopas kuitenkin lohduttaa: "Ovat kaksi eri asiaa se, mitkä ovat sienten aidot sukulaisuudet, ja se, miten hahmotamme sienten valtavan lajimäärän pienemmiksi yksiköiksi, joista sitten suvut ja lajit selviävät." Tämäkin sienikirja käyttää melko perinteistä ja käytännönläheistä luokittelua.

Sienistä riittäisi mielenkiintoisia juttuja kerrottavaksi. Esimerkiksi, monet sienet elävät läheisessä suhteessa kasvien kanssa, ja kasvattavat laajalle ulottuvaa, hienonhienoa rihmastoaan kasvien juurten ympärille. Tämä sienijuuri eli mykorritsa moninkertaistaa maasta ravinteita ja vettä imevän pinta-alan, ja on niin tärkeä esimerkiksi puille, että "ilman mykorritsasieniä ei olisi metsiä sellaisina kuin ne tunnemme"! (Tämä on myös syy siihen, että monia sieniä löytyy usein tiettyjen puiden läheltä.) Jotkut sienet puolestaan lahottavat ravinnokseen kuollutta ainesta, tai loisivat elävillä kasvien lehdillä, kun taas jotkut osaavat esimerkiksi pyydystää maaperän pikkueläimiä rihmoillaan kuin hidastetulla lassolla. Ja entäs sitten jäkälät, nuo sienen ja leväsolujen muodostamat symbionttiset kaksoisorganismit!

Sienten elämä on enimmäkseen piilossa maan alla, mikroskooppisen ohuina rihmastoina. Me näemme yleensä vain maan tai puun pinnalle kasvavat itiöemät, sienten lisääntymiselimet, joita yksi rihmasto saattaa kasvattaa monia. Sienten rihmastoista on erittäin vaikeaa esimerkiksi määrittää, mikä on yksi sieniyksilö, ja kuinka vanhaksi se voi elää. On mahdollista, että sienistä löytyvät maailman suurimmat ja vanhimmat eliöt. Toisaalta myös homeet ja hiivat ovat sieniä, ja esimerkiksi meille tuttu leivinhiiva on mikroskooppisen pieni yksisoluinen sieni.

Sieniä voi harrastaa muutenkin kuin syömällä. Rupea vaikka sienibongariksi ja lähetä havaintosi Hatikkaan. Hyvällä onnella voit löytää Suomelle tai jopa tieteelle uuden lajin, niin huonosti tunnettuja ovat nämä sienikunnan piilottelevat, mutta mielenkiintoiset jäsenet.

Ruskaretki

Ulkona oli tänään niin lämmin (+18), että seuraavan kerran samanlaisia mittarilukemia voidaan odottaa kenties huhtikuussa. Oli hauskaa palata ajatuksissa kesään ja lähteä ulos ilman takkia. (Talven huonoja puolia onkin pukeutuminen: ulos lähteminen on valtava homma verrattuna kesään, jolloin voi vain vetää kengät jalkaan ja astua ulos :)

Syksyisessä luonnossa on kevään kaltaista uutuudenviehätystä. Kasvien syysvärit kannustavat valokuvaamaan, aivan kuten keväällä tekee mieli kuvata jokaista uutta kukkaa ja puhkeavia lehtiä. Kesällä tämän jotenkin unohtaa, luultavasti sitä turtuu kaikkialla olevaan vehreyteen. Talvella kesän vihreyttä ei taas osaa lainkaan kuvitella, mutta silloin voi puolestaan ihailla vaikkapa luonnon lumiveistoksia (jos ja kun lunta siis saadaan...)

Lähiympäristön komein puuruskan alue löytyi tänään Malmin hautausmaalta. Tämä, ja hautausmaat ylipäänsä, ovat yllättävän mukavia luontokohteita. Kasvillisuus on sen verran runsasta ja kulkijoita sen verran vähän, että hautausmaa voi olla suorastaan vihreä keidas keskellä betoniviidakkoa. Monenlaiset pikkulinnut viihtyvät, ja kolopesijät, kuten naakat, löytävät pesäpaikkoja suurista, vanhoista puista. Oravat nauttivat tammenterhoista ja ovat niin tottuneita ihmisiin, että tulevat jo suorastaan kerjäämään herkkupaloja. Tassua tämä kuvaamani kaveri ei sentään osannut vielä antaa, "paikka"-komennosta puhumattakaan. Ei auta, että orava tulee lähelle, jos se ei pysy sen vertaa paikallaan, että siitä saisi tarkan kuvan! Muutama ruutu onnistui sentään kohtuullisesti :-)


Viimeinen kuva sisältää valistuksellisen sanoman. Sileäseinäiset, kannettomat vesiastiat voivat olla surmanloukkuja pikkueläimille. Jos astia on täynnä, eläin pääsee yleensä reunaan tarttumalla pois, mutta huonosti käy jos pinta on vain sen verran alempana, etteivät vaikkapa hiiren lyhyet käpälät yllä reunalle. Laita tällaiseen astiaan hengenpelastajaksi jotain mihin tarttua, esimerkiksi pohjasta reunan yli yltävä tukeva keppi. Malmin hautausmaan ratkaisu on todella sympaattinen :-)

Kaupunki-ihminen superheimossa

Aina välillä mietin ihmisten käyttäytymistä nykyisessä yhteiskunnassa, etenkin kaupungeissa. Naapurit eivät puhu toisilleen. Bussissa tuntemattoman viereen istutaan vasta kun muita vaihtoehtoja ei ole. Pikkupojat vääntävät metron ovia raolleen asemien välillä, eikä kukaan aikuinen sano mitään. Nuorisojoukko ryöstää keskustassa ruuhka-aikaan yksinäisen uhrin kännykän ja lyö tämän maahan kenenkään reagoimatta.

Kun kuljemme kaupungilla, rakennamme ympärillemme muurin ja kuljemme harppovin askelin paikasta toiseen toivoen, ettei kukaan kiinnitä meihin mitään huomiota.

Miksi ihmiset eivät näytä välittävän toisistaan, vaan jopa pelkäävät kaikkia vieraita? Eikö olisi hienoa, jos voisi luottaa siihen, että apua saa aina tarvittaessa? Jos nimittäin kännykkää ryöstävää joukkoa kääntyisivät uhmaamaan kaikki lähistöllä olevat kymmenet muut ihmiset, ei ryöstöstä tulisi mitään. Ja jos tämä olisi yleinen toimintamalli, johon voisi luottaa, se ehkäisisi rikoksia jo ennalta. Mutta ei - jos me näemme jotain epäilyttävää, me päinvastoin lähdemme huomaamattomasti toiseen suuntaan, ettei se joukkio vain valitse meitä seuraavaksi uhriksi.

Entä miksi emme uskalla sanoa mitään, jos näemme kadulla huonosti käyttäytyviä lapsia ilman vanhempiaan? Enkä tarkoita ryyppääviä teinejä, vaan esimerkiksi karkkipaperin kadulle pudottavaa kymmenvuotiasta. Eikö olisi hyvä, jos vanhemmatkin voisivat luottaa siihen, että muut aikuiset kollektiivisesti katsovat yksin kulkevien lapsien perään? Ei mitenkään erityisesti holhoten, (on hyvä että lapset opetetaan varomaan vieraita, valitettavasti), mutta sen verran että heitä uskalletaan kieltää avaamasta metron ovia kesken matkan tai heittämästä roskiaan maahan.

Monta vuotta sitten luin Desmond Morrisin kirjan nimeltä Ihmisen eläintarha (The Human Zoo). (Sama mies kirjoitti myös aikanaan kohahduttaneen "Alastoman apinan".) Kirja on vuodelta 1969, ja ihan varmasti osa sen provosoivistakin tulkinnoista on jo argumentoitu vääriksi, mutta siinä oli paljon mielenkiintoisia huomioita ja päätelmiä. Parhaiten mieleeni jäi kirjan perusajatus, joka selittää vainoharhaisen käyttäytymisemme kaupungeissa.

Ihmislajin voidaan hyvällä syyllä olettaa eläneen lähes koko historiansa ajan pienryhmissä. Alkuperäinen laumamme on ehkä koostunut yhdestä tai muutamasta perheestä, ehkä jonkinlaisesta sukuklaanista tai muutamasta yhteenliittyneestä suvusta. Ruuantuotannon (=maanviljelyn ja karjatalouden) ottaminen käyttöön mahdollisti entistä laumaa suurempien kyläyhteisöjen syntymisen, mutta tämä tapahtui vasta n. 11 000 vuotta sitten. Eivätkä yhteisöt silloinkaan kasvaneet kovin äkkiä niin suuriksi, etteivätkö kaikki sen jäsenet olisi voineet tuntea toisensa - ainakin sillä tasolla, että tuo on "meikäläinen", ja lähtökohtaisesti turvallinen. Vaikka olisit riidoissa jonkun kanssa, hän oli kuitenkin tuttu, ja myös kaikkien muiden tuttu. Ryhmäkuri ja sosiaalinen paine pitivät luultavasti mahdolliset häiriköt ruodussa.

Ihminen pystyy muistamaan vain rajallisen määrän kasvoja (en tiedä lukua, mutta veikkaisin että korkeintaan muutama sata). Nykyisissä kaupungeissa elää kuitenkin tuhansia ja satoja tuhansia ihmisiä, maailmalla useita miljooniakin. Jos käy kaupungilla iltapäivällä, kohtaa jo puolessa tunnissa enemmän ihmisiä kuin kykenee "käsittelemään". Kohtaamme siis jatkuvalla syötöllä ihmisiä, joita emme tunnista "oman lauman" jäseniksi, ja jotka siksi ovat potentiaalisesti vaarallisia. Morrisin kirjassa esitetään, että ihmiset ovat tämän epävarmuuden (ei niinkään konkreettisen uhkan) vuoksi jatkuvassa stressitilassa. Mahdolliset viholliset uhkaavat joka suunnalta. Koska "omaa laumaa" ei ole ympärillä suojana, yritämme selvitä tilanteesta pois mahdollisimman huomaamattomasti. Turvassa on vasta oman kodin sisällä.

Aivoillaan järkeilevä ihminen oppii elämään tämän tilanteen kanssa, mutta se jättää jälkensä käytökseen ja terveyteen. Koska stressin "perustaso" on jatkuvasti koholla, se altistaa ihmiset erilaisille sairauksille, tai ainakin saa olon tuntumaan välillä ahdistavalta. Kuitenkin kaupungit ovat kehittyneet, ja kehittyvät edelleen, koska niistä on myös hyötyä. Alunperin kyläyhteisössä, kun jokaisen ei tarvinnut enää hankkia omaa ruokaansa, ihmiset erikoistuivat erilaisiin töihin, joista kaikki hyötyivät. Syntyi uusia keksintöjä ja kulttuuria. Nykyäänkin kaupunkielämä ilmeisesti ruokkii uteliaisuuttamme ja luovuuttamme. (Kirjassa luetellaan myös muita "superheimoja" koossa pitäviä syitä, joita en osaa tässä referoida, koska kirjan lukemisesta on jo vierähtänyt aikaa. Kirjassa tarkastellaan myös paljon erilaisia ilmiöitä ja käyttäytymispiirteitä, joihin tämä alkuasetelma saattaa johtaa. Suosittelen lukemaan, vaikka vain kriittisen tarkastelun kannalta.)

On kyllä muistettava, ettei pienessä kyläyhteisössäkään elämä ole ruusuilla tanssimista. Koska jokainen tuntee jokaisen, mikään ei pysy salassa. Juorutkin kulkevat. Auta armias, jos haluaisit tehdä tai olla jotain, jota yhteisö on päättänyt pitää paheksuttavana (ääriesimerkkinä ehkä seksuaalinen suuntautuminen). Kaupunkiin verrattuna elämän valintojen mahdollisuus voi olla kovin pieni. En yhtään ihmettele, että stressistä ja turvattomuudesta huolimatta kaupunkielämän mahdollisuudet ja massaan hukkuva kasvottomuus ovat houkutteleva vaihtoehto. (Hmm, blogeista ei 60-luvulla vielä tiedetty mitään, mutta eiköhän blogiyhteisökin ole eräänlainen kaupunki, jossa nimettömyys antaa uskallusta tehdä asioita, joita ei muuten kehtaisi tehdä. :-)

Toisaalta olen kyllä lukenut jostain, että muualla maailmassa asiat ovat ainakin osittain toisin kuin meillä. Jossain maassa äiti oli kaupungilla tyttärensä kanssa, kun joku mies alkoi huudella tytölle hävyttömyyksiä. Äiti tuohtui, alkoi sättiä miestä huonosta käytöksestä, ja kaikki kuulolla olleet ihmiset yhtyivät paheksuntaan. Mies painui häntä koipien välissä karkuun. En osaa kuvitella, että näin voisi tapahtua Helsingissä! Helsingissäkin toisaalta näen välillä, miten bussiin astuu ihminen, joka istahtaa toisen viereen, tervehtii tätä reippaasti kätellen, ja nimien kertomisen jälkeen juttu luistaa luontevasti kuin vanhoilla tutuilla. Nämä ihmiset ovat lähes poikkeuksetta maahanmuuttajia. Voisiko ajatella, että he pystyvät erottamaan "superheimosta" oman "alaheimonsa", joka on vielä sen verran pieni, että sen kasvomäärän kanssa pystyy elämään - ei konkreettisesti tuntemaan kaikkia, mutta tietämään, että tuo on "omia" näiden kaikkien vieraiden keskellä? Vai onko kyse vain kulttuurieroista?

Alakerran naapurini koira haukkuu päivisin. Jos koira olisi minun, toivoisin kyllä jonkun kertovan, jos se aiheuttaa häiriötä kun en ole kotona. Miksi en siis ole jo käynyt kertomassa tästä naapurilleni? Pelkäänkö etten osaa ilmaista asiaa riittävän ystävällisesti, ilman että se tulkitaan hyökkäävästi? Pelkäänkö että naapuri suuttuu, kun puutun hänen yksityisiin asioihinsa? Pelkäänkö näyttää hänelle kasvoni ikävässä yhteydessä? Pelkäänkö leimautuvani valittajaksi ja koiranvihaajaksi? Taidan pelätä. Taidan kirjoittaa hänelle lapun, pudottaa sen postiluukusta ja hiipiä nopeasti pois. Uskallankohan laittaa edes nimeäni lappuun?

Vaatetusmeemi

Kommenttilaatikkoon ilmestyi vaatteisiin liittyvä haaste Jabadabalta. Varoitus mahdollisesti asialinjaan tottuneille lukijoille: tämä postaus sisältää henkilökohtaisuuksia, huonon vitsin, eikä tippakaan asiaa :-)

Ensin haasteen säännöt:
Tehtävänanto: Kerron mitä minulla on päälläni, kun saan tämän haasteen. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

Sitten paljastukset. Koska vietän leppoisaa (?) opiskelu- ja graduntekoelämää, ja olen tänään vasta myöhemmin lähdössä kampukselle, päälläni on kotivaatteet. Kilpisjärven biologisen aseman t-paita (iso sopuli!), kilpikonnakuvioiset sukat (siis kilpikonnan kuvia, ei niin kuin kissojen rotumääritelmissä) sekä joululahjaksi saatu vaaleanvihreä fleece-oloasu. (Hmm, tosin jos oikein tarkasti luen nuo säännöt, niin voisin vääntää hienon (=huonon) puujalkavitsin ja kertoa, että päälläni on neljä kerrosta muiden ihmisten asuntoja, sen jälkeen ullakkotiloja, tumma huopakatto ja kerros harmaita pilviä, joista sataa nyt vettä sille katolle :-)

Mukaan leikkiin kutsun nämä mukavat blogihenkilöt:
Ankkuli
Matonen
Pagistaanin Kati
QdesQ:n Kaitsu
Whatsoever

Paljastuksia odotellen, seiskalehden numero kännykän pikavalinnassa... :-)

Haaste!

Tämä ei ole meemi. Tämä on haaste kaikille bloggaajille: 15.10. Blog Action Day, eli blogiteemapäivä. Tänä vuonna teemana on ympäristö.

Bloggaajat ympäri maailman kirjoittavat samasta aiheesta omalla tavallaan ja nostavat sen näin keskusteluun. Teemapäivän sivuilla http://blogactionday.org/ on osa ohjeista myös suomeksi:

Blogiteemapäivä (Blog Action Day)

Vuosittain, 15. lokakuuta, blogaajat ympäri maailmaa yhdistävät voimansa tuodakseen jonkin tärkeän asian kaikkien huulille. Vuonna 2007 teemana on ympäristö. Kaikki osallistujat kirjoittavat ympäristöasioista omalla, omaan blogiinsa sopivalla tyylillään. Tavoitteenamme on saada ihmiset pyrkimään keskustelemalla kohti parempaa tulevaisuutta.

Etsimme joukkoihimme kaikenlaisia blogaajia: kaikista kansallisuuksista, kaikenlaisista taustoista ja kaikista aihepiireistä. Osallistuaksesi seuraa näitä ohjeita:

Julkaise kirjoitus 15. lokakuuta
Julkaise blogissasi sinua kiinnostavaan ja blogisi teemaan sopivaan ympäristöaiheeseen liittyvä kirjoitus.

Esimerkiksi, jos blogisi aihepiirinä on raha, voit julkaista vinkkejä rahan säästämiseen ympäristöystävällisten ideoiden avulla. Vastaavasti politiikka-aiheinen blogi voi pohtia ympäristöasioiden painoarvoa poliittisessa päätöksenteossa.

Osallistuvien kirjoitusten ei tarvitse noudattaa tiettyä agendaa vaan riittää, että ne liittyvät asetettuun laajempaan asiakokonaisuuden kirjoittajalle ja tämän lukijakunnalle sopivalla tavalla. Tavoitteenamme ei ole edistää tiettyä näkökulmaa, vaan saada aikaan keskustelua aihepiiristä.

Kirjoita siis samalla tavalla kuin tavallisesti kirjoitat blogiisi, liitä kirjoituksesi ympäristöasioihin ja julkaise se lokakuun 15. päivänä.

Muita vaikutusmahdollisuuksia
Voit osallistua blogiteemapäivään myös lisäämällä teemapäivän mainosbannerin sivuillesi (http://blogactionday.org/promote) tai lahjoittamalla teemapäivän ansiosi itse valitsemallesi ympäristöjärjestölle.

Rekisteröi blogisi
Pidämme BlogActionDay.org-sivustolla kirjaa tapahtumaan sitoutuneista blogeista, joten olisi hyvä, jos rekisteröisit blogisi osoitteessa http://blogactionday.org/commit

Minusta tämä on hauska idea. Kannustan siis kaikkia osallistumaan teemapäivään, ja levittämään jo nyt sanaa, jotta mukaan saadaan mahdollisimman paljon blogeja! Haasta bloggaajatuttavasi henkilökohtaisesti ja/tai julkaise tämänkaltainen haaste omassa blogissasi. Blogeissakin voi olla joukkovoimaa :-)

Maissi-projekti 2007: loppuraportti

Hankin keväällä kokeilumielessä kaksi pussia maissin siemeniä, kun näin niitä myynnissä puutarhakaupassa. Pidän maissista, mutta en uskonut, että sitä voisi kasvattaa Suomessa, koska kasvukausi on niin lyhyt. Kesämökin kasvimaa Hämeessä on kuitenkin melko suotuisella paikalla, ja tarjolla on pieni kasvihuonekin. Myös oman kerrostalokämpän lasitetulla parvekkeella on menestyksekkäästi kasvatettu edellisvuosina mm. runsassatoista tomaattiviidakkoa. Päätin siis kokeilla, utelias kun olen :-)

Siemenille suositeltiin esikasvatusta, ja koska halusin antaa niille riittävästi itämisaikaa, kylvin pusseista paljastuneet kuivat jyvät huhtikuun alussa. Ensi vuonna aion malttaa odottaa pidempään, sillä olin pian pulassa taimien kanssa: ne itivät muutamassa päivässä ja kasvoivat hurjan nopeasti. Vaikka ne siirrettiin kertaalleen isompiin astioihin, ne olivat jo ylikasvaneita kun ne lopulta voitiin istuttaa toukokuun viimeisenä viikonloppuna, hallojen jäätyä taakse.

Osa taimista istutettiin kasvihuoneeseen, osa ulos ja osa parvekkeelle ämpäreihin. Kaikissa paikoissa ne lähtivät hyvin kasvamaan, ja osassa oli hede- ja emikukintoja jo juhannuksena. Ihan luvattuun 150 sentin pituuteen ne eivät millään paikalla koskaan yltäneet, ulkona olleista jotkut jäivät noin 50 senttiin, mutta kukkivat kyllä terhakasti. Kuvasarjassa on neljä kuvaa kasvihuonetaimista eri vaiheissa. Ensimmäinen kuva on otettu heti istutuksen jälkeen, ja viimeinen kuva on elokuun puolivälistä. Ohjeiden mukaan tarjosimme niille runsaasti vettä ja lannoitetta (lue: kanankakkaa).


Olin valinnut tavallisen maissin lisäksi minimaissia, jolle uskoin kasvukauden riittävän paremmin. Minimaissin ero tavalliseen on kuulemma siinä, että sen tähkät voidaan syödä jo keskenkasvuisina (ilmeisesti tavalliset tähkät eivät pieninä muutu keittämälläkään syömäkelpoisiksi). Oli vaikea tietää, milloin olisi oikea aika korjata sato. Jostain netistä luin, että kun "jouhet" ovat ruskettuneet, ja tähkä tuntuu tylpältä, tähkä on valmis poimittavaksi. Mutta tämähän ei päde minimaissiin, joka siis korjataan puolikasvuisena. Näppituntumalla valitsimme sadonkorjuuajaksi heinäkuun loppuviikon, jolloin osa minimaissin tähkistä oli tosin jo hieman ylisuuria. Kaikki olivat kuitenkin keittämisen jälkeen keskeltäkin meheviä. Satoa tuli niin kasvihuoneesta, ulkoa kuin parvekkeeltakin.


Toisessa kuvasarjassa on kaksi kuvaa tavallisen maissin emitähkästä suojuslehtien peittämänä. En vielä tiedä paljoakaan maissin biologiasta, mutta oletan että emitähkästä esiin pistävät jouhet ovat emien luotteja. En tiedä sitäkään, onko tavallista, että varressa on vain yksi emitähkä, tai että varsi alkaa tehdä uutta emitähkää, kun ensimmäinen on korjattu? Tai että siitepölyä tulee latvan hedetähkistä niin runsaasti, että se kerrostuu ylimpien lehtien päälle ja alkaa homehtua?


Ohjeiden mukaan odotimme kärsivällisesti isompien tähkien kasvamista, ja viime viikonloppuna päätimme että aika on kypsä. Kasvihuoneesta ja ulkoa poimimme yhdeksän valmiin oloista tähkää (parvekkeen maissit olivat tällä välin saaneet joko liikaa tai liian vähän vettä, ja muuttuneet protestina ruskeiksi). Kuten kuvasta näkyy, tähkät olivat enimmäkseen kauniita, mutta useimmat näyttivät jääneen yläpäästään (tai jostain muusta kohtaa) vajaiksi. Osaako joku arvailla syytä tähän? Onko osa jyvistä jäänyt hedelmöittymättä, vai olisiko pitänyt vain odottaa kauemmin?


Muutama tähkä jäi vielä odottamaan kypsymistä. Toivottavasti saamme ne korjattua ensi viikonloppuna, sillä ilmat ovat viilenneet ja sääennusteet lupaavat hallaa.

Omat luomumaissit maistuivat joka tapauksessa sen verran hyviltä, että taidamme laajentaa tätä tuotantosektoria ensi vuonna. (Herne-maissi-paprikaan asti niitä maisseja ei nimittäin nyt riitä :-) Vinkkejä hyvistä lajikkeista ja pienviljelynikseistä otan vastaan mielelläni. Onko esimerkiksi olemassa erityisesti Suomeen sopivia lajikkeita, tai jopa "maatiais"lajikkeita?

Repäisy

Outoa Taigaa -blogi kiinnitti huomioni YLE:n hieman huvittavaan uutiseen.

On tosiaankin outo ilmaisu, että "kansallispuistot kuihtuvat ja rapistuvat". Mutta ehkä tällä viitataan palveluiden, kuten tulipaikkojen ja pitkospuiden rapistumiseen, eikä itse luonnon kunnon huononemiseen? Luonto tuskin kärsii kävijöiden puutteesta :-)

Mutta erikoinen kieltämättä on toimittajan luettelo Suomen neljästä suurimmasta kansallispuistosta (Saariselkä, Ylläs, Ruka, Nuuksio), jotka syövät pienempien kunnossapitorahat. Lainaan Outoa Taigaa:

Saariselkä on Urho Kekkosen kansallispuiston kyljessä sijaitseva matkailutaajama ja Ylläs Pallas-Yllästunturin kansallispuiston sisälle jäävä tunturi ja hiihtokeskus. Ruka on laskettelukeskus, josta on pitkälti toistakymmentä kilometriä lähimpään kansallispuistoon (Oulangan kp.).

Yksi arvaus osuu kohdalleen: Nuuksio on todellakin kansallispuisto.

Yleisesti ottaen YLE:n ympäristöuutiset ovat kuitenkin suosittelun arvoinen käyntikohde, ajoittaisista epätarkkuuksista huolimatta. Myös Suomen kansallispuistoissa kannattaa vierailla, niissä pienemmissäkin. Tavoitteenani on käydä ainakin kerran niissä kaikissa - 12 olen jo nähnyt, 23 on vielä jäljellä :-) Ajantasaisimmat tiedot kansallispuistoista ja niiden palveluista löytyvät luontoon.fi -sivustolta.

Pyörii kuin puolukka

Viime mökkireissulla kävimme veneretkellä saaressa, joka kohosi hauskana nyppylänä keskellä kapeaa lahtea. Etelänpuoleinen rinne hehkui punaisia marjoja, ja ehdin jo innostua - puolukoita!


Sitten katsoin tarkemmin. Tummanvihreänä kiiltävät, vaaleareunaiset ja teräväkärkiset lehdet, sekä punertavat, maata myöten rönsyilevät varret? Jaahas, sianpuolukka. Puolukan lehti on vaaleampi, kovempi, ja nk. lanttokärkinen, eli lehden kärjessä on pieni kolo. Toisessa kuvassa molemmat lajit kasvavat vierekkäin , ja siitä näkee (juuri ja juuri) että myös marjat ovat erilaiset: puolukan (oik.) marjan alapäässä on pyöreä "kraateri", samantapainen kuin mustikalla, mutta sianpuolukalla (kesk. ja vas.) on vain pieni "karva" (epäilen, että se on kukan emin jäännös), tai vain pieni piste.


Olen käynyt lapsena marjastamassa, ja minulle on myös opetettu tavallisimmat kasvit, mutta en muista kuulleeni sianpuolukasta (Arctostaphylos uva-ursi, "karhunrypäle") ennen yliopiston kasvituntemuksen kurssia. Senkin jälkeen olen pitänyt sitä melko vähälukuisena, sillä en ole törmännyt siihen kovin usein. Yllätyinkin, kun nyt löysin sitä valtavan kasvuston ihan läheltä. Oli pakko maistaa marjaakin, ensimmäistä kertaa, ja voin sen perusteella hyvin kuvitella, miksi kasvi on aikanaan saanut nimensä! Marja on täynnä isoja siemeniä ja niiden välit täyttävää kuivaa jauhoa (mahtavatko kelvata edes sialle, saati karhulle :)

Tavallisiakin puolukoita kasvoi sianpuolukoiden seassa, mutta melko vähän, mikä kuulemma johtuu sianpuolukan valmistamista kemiallisista aseista: koska se ei pysty kilpailemaan valosta varren pituudella, se raivaa kilpailijat erittämällä myrkyllisiä kemikaaleja. Marjat eivät kuitenkaan ole myrkyllisiä.

Toivon silti, että alueen marjastajat ovat saaneet parempaa oppia sianpuolukoista kuin minä, eikä kukaan joudu kotona tyrmistymään saaliinsa laatuun käytettyään ensin kaksi tuntia noiden marjojen poimimiseen!

Ukkosten aikaa

Toissayönä oli mahtava ukonilma. Kerrostalon kattoterassilta oli hyvä ihailla välkkyviä pilviä - nimenomaan pilviä, sillä itse salamoita en onnistunut näkemään kuin muutaman. Erikoista tilanteessa oli myös äänettömyys, sillä jyrinää ei pitkään aikaan kuulunut lainkaan. Isot valot vain välkkyivät pilvissä. Kun myräkkä läheni, alkoi kuulua jyrinääkin ja salamat vaihtuivat pilvien sisäisistä maahan iskeviin. Aika pian alkoi sitten sataa ja myrskytä, mutta siinä vaiheessa oli jo mukavampaa olla sisällä peiton alla :-)

Opin, että tällaisia äänettömiä salamoita kutsutaan elosalamoiksi ja kalevantuliksi. Välkkyvä pilvi on kalevantuli, ja jos salaman onnistuu näkemään, se on elosalama. Tarkempaa tietoa on Ilmatieteen laitoksen ukkossivuilla. Myös biomi.org on kirjoittanut aiheesta, ja siellä on esillä hieno kuvakin, samoin kuin tässä sääblogissa. (Tämän jutun kuva ei toki ole itse ottamani, vaan lainattu Wikipediasta.) Norpattikin on ollut katsomassa ukkosta.

Vaikka nykyään osaamme ajatella luonnonilmiöitä järjen ja tieteen kautta, ukonilman pauhussa on niin paljon voimaa ja alkukantaisuutta, että se herättää kunnioitusta ja pelkoa. Minusta on hienoa katsella salamointia, mutta samalla toivon, etteivät salamat pääse aiheuttamaan tuhoa missään, erityisesti omassa kodissani. Kerran maalla heräsin keskellä yötä ukonilmaan ja valtavaan pamahdukseen. Salama oli iskenyt pihatien koivuun ja pirstonut sen kahteen osaan. Toinen puoli oli vielä pystyssä, mutta siitäkin oli irronnut suuria kaarnankappaleita, joita oli lentänyt metrien päähän puusta. Siinä iskussa oli voimaa!

Tällaisia toimintaohjeita ukonilmojen ajaksi antoi Ilmatieteen laitos:

* Sulje ikkunat äläkä seiso niiden vieressä. Lähelle iskevän salaman paineaalto voi rikkoa ikkunalaseja, ja ikkunan alla oleva lämpöpatteri on hyvä kulkureitti salamalle.

* Vältä kotona myös tulisijan ja sähkölaitteiden läheisyyttä. Ylijännite voi kulkea johtoja pitkin pitkänkin matkan. Irroita ulkoantennien johdot laitteista, äläkä käytä lankapuhelinta.

* Älä käytä sateenvarjoa äläkä mene puun alle suojaan, molemmat ovat erittäin vaarallisia ukkosella! Toisaalta myös korkeilla ja/tai aukeilla paikoilla on vaarallista. Parasta on kyykistyä jalat yhdessä, turvallisin paikka on suuren puun korkeutta vastaavalla etäisyydellä maassa.

* Älä mene uimaan äläkä seiso rannalla. Vesi johtaa sähköä ja ympäristöään korkeampi ihminen vedessä tai rannalla voi houkutella salaman puoleensa.

* Älä pyöräile, vaan poistu polku- ja moottoripyörien läheisyydestä.

* Auton metallikori suojaa salamaniskulta, kunhan et koske metalliosiin tai autoradioon. (Kumipyörillä, sen paremmin kuin kumisaappaillakaan, ei ole suojan kannalta juuri merkitystä.)

* Ei ole mitään syytä, miksei salama iskisi kahdesti samaan paikkaan. Tällä keinolla ei siis voi suojautua salamalta :-)

Itse lisäisin vielä, että tietokoneet yms. laitteet kannattaa kuulemma irrottaa pistorasiasta. Jännitepiikki voi tehdä pahaa tuhoa tietokoneen muistille. Toinen vaihtoehto on hankkia sellainen ylijännitteeltä suojaava palikka pistokkeen ja koneen väliin.

Kaikesta huolimatta suosittelen ukonilmojen ihastelua. Siinä on jotain samaa kuin tuleen tuijottamisessa, ja on ihan terveellistä välillä tuntea itsensä kovin pieneksi tällä planeetalla :-)

Murremeemi

Blogien keskuudessa vaeltaa murremeemi, jossa annetut lauseet on kirjoitettava omalle murteelle siten kuin ne itse puhuisi. Itäuusmaalais-helsinkiläisenä en valitettavasti koe puhuvani mitään kovin mehevää murretta, enkä osaa edes stadin slangia kuin muutaman ilmaisun verran (harmi, ettei tehtävän lauseissa esiintynyt esimerkiksi spåra!).

Tehtävä on kuitenkin hauska, ja osallistun meemiin ihan rehellisen tavallisella eteläsuomalaisella puhekielellä. (Jos joku asiaa paremmin tunteva havaitsee tässä merkkejä jostain murteesta, olen kiinnostunut :-)

1. Siskoni punainen mekko mahtuu myös minulle.
Mun siskon punanen mekko menee mullekki.

2. Tarvitsetko apua kirjoitustehtävässä, jonka maantiedonopettaja antoi?
Tarviiksä apuu siinä kirjotushommassa, minkä mantsanmaikka anto?

3. Hyvä on, tehdään niin kuin sinä ehdotit.
Okei, tehään niinku sä sanoit.

4. Isäni äiti kertoi hakevansa meidät noin kello 17.45.
Mun isän äiti sano, et se tulee hakeen meidät suunnilleen varttia vaille kuus.

5. Matkustinkin Helsinkiin linja-autolla, koska myöhästyin junasta.
Mä meninki Hesaan dösällä, ku mä myöhästyin junasta.

6. Oletko nähnyt missään isoveljeni matkapuhelinta?
Ooksä nähny missään mun isoveljen kännykkää?

7. Ostitko sen hameen, jonka näimme viime viikolla Hennes&Mauritzissa?
Ostiksä sen hameen, jota me katottiin viime viikolla hoo-et-ämmässä?

Kiitokset meeminlevityksestä Pagistaanin Katille!

Mistä tietää että on elokuu?

(Jatkoa sarjalle)

Illat ovat taas pimeitä ja tähtiä näkee.

Mansikkakausi vaihtuu vadelmakaudeksi.

Mökiltä palatessa on enemmän kannettavaa (=satoa) kuin sinne lähtiessä.

Metsäkävelyllä näkee paljon sieniä ja hiuksista alkaa löytyä hirvikärpäsiä. (Tämä pätee ehkä syyskuuhunkin :-)

Vilja alkaa kellastua tienvarsien pelloilla.

Loppukesän kasvit, kuten pietaryrtit ja kultapiiskut, kukkivat valtoimenaan.

Kotona alkaa lennellä hedelmäkärpäsiä ja/tai harsosääskiä (sellaisia millimetrin mittaisia, en ole varma kumpia ne ovat).

Ihmiset alkavat olla taas kaupungissa, mistä seuraa että:
- sähköpostilaatikkoon alkaa tulla muutakin kuin roskaa
- järjestötoiminta herää uudelleen eloon.

Keskustassa on vielä enemmän ulkomaalaisia turisteja kuin viime kuussa.

Tavaratalojen mainokset toivottavat lapsia kouluun (ja ostoksille).

Tänä vuonna elokuun huomaa myös kiihtyvästä digi-tv -mainonnasta!

Listaa saa jatkaa :-)

***
Lisäys 14.8.:

Puolukat kypsyvät. Voisikohan sanoa, että mustikkakausi vaihtuu puolukkakaudeksi?

Koivut siementävät: lenninsiivellisiä siemeniä ja pääskynmuotoisia norkkosuomuja lentelee kaikkialla (esimerkiksi hämähäkkien seiteissä niitä on tyypillisesti paljon ja se saa verkot näyttämään rähjäisiltä).

Luontoharrastajan kirjahyllystä

Luontoharrastajalle hyvät kirjat ovat tärkeitä. Kuten viime kesänä kirjoitin, luonnosta voi vallan hyvin nauttia ilman tietoa lajien nimistä ja elintavoista, mutta minusta on hauskaa oppia tunnistamaan eläimiä, kasveja ja sieniä. Parhaiten tätä tietoa saa itseä pätevämmiltä tietäjiltä, mutta toiseksi paras tietolähde ovat hyvät määritysoppaat.

Luontokirjoja on monenlaisia ja monentasoisia. Luonto on myyvä aihe, eikä kustantamoille ole niin tärkeää onko kirja laadukas, kunhan se käy kaupaksi. Ymmärtääkseni on paljon halvempaa ostaa valmiin kirjan oikeudet vaikkapa Britanniasta ja palkata suomentaja, kuin tilata joku suomalainen asiantuntija kirjoittamaan ja kuvittamaan uutta kirjaa. Niinpä markkinoilla on paljon "Suomen oloihin sovellettuja" luontokirjoja, joista toiset ovat oikein hyviä, mutta toiset ovat suorastaan käyttökelvottomia, useimmiten puutteellisen ja virheellisen lajistonsa takia. Toisaalta kotimaisuuskaan ei ole aina takuu laadusta.

Lajiston ohella toinen tärkeä osa luontokirjaa on kuvitus. On osittain mielipidekysymys, suosiiko piirroksia vai valokuvia. Valokuvat ovat tavallaan aidompia, mutta on yleensä totta ettei valokuva koskaan näytä samalta kuin kohde luonnossa, varsinkaan kirjaan painettuna. Laadukkaat piirrokset ovat usein parempia kuin valokuvat. On kuitenkin myös hyviä valokuvallisia määritysoppaita, ja joissain kirjoissa valokuvat ja piirrokset täydentävät toisiaan.

Joka tapauksessa kannattaa pitää huolta, että määrityskirjassasi on kuvia mielellään enemmän kuin yksi per laji. Harva eliö on sellainen, josta saa esitettyä kaikki tuntomerkit yhdessä kuvassa. Esimerkiksi linnuista pitäisi esittää vähintään koiras ja naaras, petolinnuista myös lentokuvat. Useimmista perhosista tarvitaan kuvat sekä ylä- että alapuolelta, samoin kuin useimmista sienistä. Kuvien tukena on tärkeää olla myös hyvä teksti. Yleensä sekä määrityksen että elintapojen laajaa esittelyä ei ole mahdollista mahduttaa samaan kirjaan, joten kannattaa mieluummin hankkia jompaan kumpaan erikoistunut opus kuin sellainen, joka kertoo liian vähän molemmista.

Listasin tähän omat kirjasuosikkini. Kaikkeen tämänhetkiseen tarjontaan en ole perehtynyt, enkä ole erityinen asiantuntija juuri minkään lajiryhmän kohdalla, mutta näihin oppaisiin olen ollut tyytyväinen ja voin omasta puolestani suositella niitä muillekin. (Yritin linkeissä välttää nettikauppoja ja suosia esim. kustantajia, mutta aina se ei ollut mahdollista. En ole suosinut mitään tiettyä kauppaa linkeissä.)

Mullarney, Svensson & Zetterström: Lintuopas. Euroopan ja Välimeren alueen linnut.
Tämän hetken ylivoimaisesti paras lintujen määritysopas. Suuren lajimäärän ja tiiviin tekstin vuoksi soveltuu parhaiten jo jonkin aikaa harrastaneille, ei aloittelijoille.

Laine: Suomalainen lintuopas.
Parempi kirja aloittelijalle, sisältää kaikki Suomessa tärkeät lajit. Kiinnostava uutuus on myös Linnut - Suomen peruslajisto (Varesvuo, Peltomäki, Muukkonen, Juvonen & Taavetti). En ole tutustunut siihen tarkemmin, mutta se vaikuttaa erinomaiselta.

Siivonen & Sulkava: Pohjolan nisäkkäät.
Kotimainen klassikko, kirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1967. Sisältää mm. pikkunisäkkäiden kallojen määrityskaavat :-) Vähemmän tieteellistä otetta kaipaavalle suosittelen Juha Valsteen kirjoittamia nisäkäsaiheisia kirjoja.

Bang & Dahlstrom: Mikä tästä meni? Eläinten jäljillä.
Tanskalaista tekoa, mutta kattaa hyvin Suomenkin lajiston. Erinomainen opas nisäkkäiden ja lintujen jalanjälkien, syömäjälkien, ulosteiden, pesien yms. jälkien tunnistamiseen.

Forsman & Vesikko: Päiväperhoset Suomen luonnossa.
Kenties ensimmäinen perhoskirja, jossa lajintunnistus ei perustu kuolleisiin näytteisiin vaan elävinä valokuvattuihin perhosiin. Kuvat ovat todella laadukkaita ja olennaiset lajit oppii kätevästi. Sopii aloittelijalle, mutta ei pidempään harrastaneelle, sillä harvinaisemmista lajeista puuttuu kuvia.

Chinery: Euroopan hyönteisopas.
Ilmeisesti tämän hetken kattavin hyönteiskirja, mikä tarkoittaa 2 000 lajin esittelyä (100 000 Euroopan tunnetusta lajista). Mukana on paljon lajeja, joita Suomessa ei tavata, ja kirjasta puuttuu varmasti hyvin paljon tavallisiakin lajeja. Silti tämä on hyvä ostos jos haluaa vain yhden hyönteiskirjan. Parempi olisi tietysti hankkia monta eri hyönteisryhmiin erikoistunutta kirjaa.

Olsen, Sunesen & Pedersen: Vesikirppu ja sudenkorento. Makean veden eläimiä.
Jälleen Tanskasta Suomeen sovellettu kirja, mutta laadukas sellainen. Sisältää mm. hyönteisiä, hämähäkkieläimiä, äyriäisiä, nilviäisiä, sammakkoeläimiä ja erilaisia matoja. Moni laji on sellainen, jota Suomessa ei tavata, mutta kirjan perusteella voi aina määrittää vähintään lajiryhmän.

Leinikki, Backer, Oulasvirta, Leinikki & Ruuskanen: Aaltojen alla. Itämeren vedenalaisen luonnon opas.
Kokoaa yksiin kansiin Itämeressä tavattavia leviä, putkilokasveja, selkärangattomia eläimiä ja kaloja. Kaikki kuvat eivät ole parhaita mahdollisia, mutta esimerkiksi siirojen ja katkojen määrityskuvat ovat laadukkaita enkä ole vastaavia muissa kirjoissa nähnyt. Kalojen määrittämiseen paras tietämäni apu on Suomen eläimet -kirjasarjan Kalat, sammakkoeläimet ja matelijat -osa, jossa on mm. kylkiviivasuomujen määrään perustuvat määrityskuvat.

Hämet-Ahti, Suominen, Ulvinen, Uotila (toim.): Retkeilykasvio.
Suomalaisen kasvitietämyksen huipputuote. Ei sovellu aloittelijalle, sillä se ei sisällä kuvia kaikista lajeista, ja on täysin mustavalkoinen. Kirja on kuitenkin hyvin kattava, ja harrastajille ja tutkijoille kirjan määrityskaavat ja lajiesittelyt ovat korvaamaton tietolähde.

Mossberg & Stenberg: Suuri Pohjolan kasvio.
Helpommin lähestyttävä kuin edellinen, mutta ei mikään taskukirja tämäkään, vaan yli 900 sivun järkäle. Laadukkaat piirroskuvat ovat kuvittajan 15 vuoden työn tulos. Alkuteos on ruotsalainen, mutta lajisto kattaa kaikki Pohjoismaat. Ei sisällä määrityskaavoja, ja tekstit ovat muutenkin varsin lyhyet. (Unelmien kasvikirja yhdistäisi Retkeilykasvion tekstit ja Suuren Pohjolan kasvion kuvat, mutta siitä taitaisi tulla sitten yli 1500-sivuinen... :-)

Salo, Niemelä & Salo: Suomen sieniopas.
Vihdoinkin oikea sienikirja! Minulle ei ole ollut suurtakaan iloa kirjasta, jossa kuvataan 50 parasta ruokasientä ja muutaman myrkyllinen kaupan päälle. Tämä kirja esittelee lähes 1000 suomalaista sienilajia, eli tattien ja rouskujen lisäksi paljon syötäväksi kelpaamattomia, mutta aivan yhtä yleisiä ja kiinnostavia lajeja. Sisältää myös tietoa sienten muista käyttötavoista, kuten lankojen värjäämisestä.

Niemelä: Käävät, puiden sienet.
Edellä mainittu sienikirja sisältää myös paljon kääpiä, mutta jos haluaa kunnolla perehtyä niihin, tämä kirja on siihen parempi. Käävät ovat tärkeitä mm. metsien inventoinneissa, joten olikin jo korkea aika saada niistä kunnollinen, kotimainen opas. Tämä kirja soveltuu niin harrastajalle kuin tutkijallekin.

Nämä kirjat eivät (vielä) löydy hyllystäni, mutta niitä olen katsellut sillä silmällä:
Väre & Kiuru: Suomen puut ja pensaat.
Laine & Vasander: Suotyypit ja niiden tunnistaminen.
Karjalainen: Suomen sudenkorennot.
Roslin & Heliövaara: Suomen lantakuoriaiset. Opas santiaisista lantiaisiin.
Arnold & Burton: Euroopan matelijat ja sammakkoeläimet.

Lopuksi vielä pari kirjaa, jotka eivät ole määritysoppaita, mutta muuten ajankohtaisia ja kiinnostavia (eli ne pitäisi lukea heti kun muilta hommilta ehtisi):
Jalonen, Hanski, Kuuluvainen, Nikinmaa, Pelkonen, Puttonen, Raitio & Tahvonen: Uusi metsäkirja.
Hanski: Kutistuva maailma.

Luultavasti näistä listoista unohtui paljonkin, joten ehkä vielä täydennän tätä kirjoitusta, jos muistan lisää nimikkeitä. Tiedän myös muunlaisia hyviä luontokirjoja, esim. lapsille suunnattuja tai muita kuin lajintunnistukseen keskittyviä, mutta niistä kirjoitan joskus toiste. Otan mielelläni vastaan vinkkejä hyvistä luontokirjoista!