Kaupunki-ihminen superheimossa

Aina välillä mietin ihmisten käyttäytymistä nykyisessä yhteiskunnassa, etenkin kaupungeissa. Naapurit eivät puhu toisilleen. Bussissa tuntemattoman viereen istutaan vasta kun muita vaihtoehtoja ei ole. Pikkupojat vääntävät metron ovia raolleen asemien välillä, eikä kukaan aikuinen sano mitään. Nuorisojoukko ryöstää keskustassa ruuhka-aikaan yksinäisen uhrin kännykän ja lyö tämän maahan kenenkään reagoimatta.

Kun kuljemme kaupungilla, rakennamme ympärillemme muurin ja kuljemme harppovin askelin paikasta toiseen toivoen, ettei kukaan kiinnitä meihin mitään huomiota.

Miksi ihmiset eivät näytä välittävän toisistaan, vaan jopa pelkäävät kaikkia vieraita? Eikö olisi hienoa, jos voisi luottaa siihen, että apua saa aina tarvittaessa? Jos nimittäin kännykkää ryöstävää joukkoa kääntyisivät uhmaamaan kaikki lähistöllä olevat kymmenet muut ihmiset, ei ryöstöstä tulisi mitään. Ja jos tämä olisi yleinen toimintamalli, johon voisi luottaa, se ehkäisisi rikoksia jo ennalta. Mutta ei - jos me näemme jotain epäilyttävää, me päinvastoin lähdemme huomaamattomasti toiseen suuntaan, ettei se joukkio vain valitse meitä seuraavaksi uhriksi.

Entä miksi emme uskalla sanoa mitään, jos näemme kadulla huonosti käyttäytyviä lapsia ilman vanhempiaan? Enkä tarkoita ryyppääviä teinejä, vaan esimerkiksi karkkipaperin kadulle pudottavaa kymmenvuotiasta. Eikö olisi hyvä, jos vanhemmatkin voisivat luottaa siihen, että muut aikuiset kollektiivisesti katsovat yksin kulkevien lapsien perään? Ei mitenkään erityisesti holhoten, (on hyvä että lapset opetetaan varomaan vieraita, valitettavasti), mutta sen verran että heitä uskalletaan kieltää avaamasta metron ovia kesken matkan tai heittämästä roskiaan maahan.

Monta vuotta sitten luin Desmond Morrisin kirjan nimeltä Ihmisen eläintarha (The Human Zoo). (Sama mies kirjoitti myös aikanaan kohahduttaneen "Alastoman apinan".) Kirja on vuodelta 1969, ja ihan varmasti osa sen provosoivistakin tulkinnoista on jo argumentoitu vääriksi, mutta siinä oli paljon mielenkiintoisia huomioita ja päätelmiä. Parhaiten mieleeni jäi kirjan perusajatus, joka selittää vainoharhaisen käyttäytymisemme kaupungeissa.

Ihmislajin voidaan hyvällä syyllä olettaa eläneen lähes koko historiansa ajan pienryhmissä. Alkuperäinen laumamme on ehkä koostunut yhdestä tai muutamasta perheestä, ehkä jonkinlaisesta sukuklaanista tai muutamasta yhteenliittyneestä suvusta. Ruuantuotannon (=maanviljelyn ja karjatalouden) ottaminen käyttöön mahdollisti entistä laumaa suurempien kyläyhteisöjen syntymisen, mutta tämä tapahtui vasta n. 11 000 vuotta sitten. Eivätkä yhteisöt silloinkaan kasvaneet kovin äkkiä niin suuriksi, etteivätkö kaikki sen jäsenet olisi voineet tuntea toisensa - ainakin sillä tasolla, että tuo on "meikäläinen", ja lähtökohtaisesti turvallinen. Vaikka olisit riidoissa jonkun kanssa, hän oli kuitenkin tuttu, ja myös kaikkien muiden tuttu. Ryhmäkuri ja sosiaalinen paine pitivät luultavasti mahdolliset häiriköt ruodussa.

Ihminen pystyy muistamaan vain rajallisen määrän kasvoja (en tiedä lukua, mutta veikkaisin että korkeintaan muutama sata). Nykyisissä kaupungeissa elää kuitenkin tuhansia ja satoja tuhansia ihmisiä, maailmalla useita miljooniakin. Jos käy kaupungilla iltapäivällä, kohtaa jo puolessa tunnissa enemmän ihmisiä kuin kykenee "käsittelemään". Kohtaamme siis jatkuvalla syötöllä ihmisiä, joita emme tunnista "oman lauman" jäseniksi, ja jotka siksi ovat potentiaalisesti vaarallisia. Morrisin kirjassa esitetään, että ihmiset ovat tämän epävarmuuden (ei niinkään konkreettisen uhkan) vuoksi jatkuvassa stressitilassa. Mahdolliset viholliset uhkaavat joka suunnalta. Koska "omaa laumaa" ei ole ympärillä suojana, yritämme selvitä tilanteesta pois mahdollisimman huomaamattomasti. Turvassa on vasta oman kodin sisällä.

Aivoillaan järkeilevä ihminen oppii elämään tämän tilanteen kanssa, mutta se jättää jälkensä käytökseen ja terveyteen. Koska stressin "perustaso" on jatkuvasti koholla, se altistaa ihmiset erilaisille sairauksille, tai ainakin saa olon tuntumaan välillä ahdistavalta. Kuitenkin kaupungit ovat kehittyneet, ja kehittyvät edelleen, koska niistä on myös hyötyä. Alunperin kyläyhteisössä, kun jokaisen ei tarvinnut enää hankkia omaa ruokaansa, ihmiset erikoistuivat erilaisiin töihin, joista kaikki hyötyivät. Syntyi uusia keksintöjä ja kulttuuria. Nykyäänkin kaupunkielämä ilmeisesti ruokkii uteliaisuuttamme ja luovuuttamme. (Kirjassa luetellaan myös muita "superheimoja" koossa pitäviä syitä, joita en osaa tässä referoida, koska kirjan lukemisesta on jo vierähtänyt aikaa. Kirjassa tarkastellaan myös paljon erilaisia ilmiöitä ja käyttäytymispiirteitä, joihin tämä alkuasetelma saattaa johtaa. Suosittelen lukemaan, vaikka vain kriittisen tarkastelun kannalta.)

On kyllä muistettava, ettei pienessä kyläyhteisössäkään elämä ole ruusuilla tanssimista. Koska jokainen tuntee jokaisen, mikään ei pysy salassa. Juorutkin kulkevat. Auta armias, jos haluaisit tehdä tai olla jotain, jota yhteisö on päättänyt pitää paheksuttavana (ääriesimerkkinä ehkä seksuaalinen suuntautuminen). Kaupunkiin verrattuna elämän valintojen mahdollisuus voi olla kovin pieni. En yhtään ihmettele, että stressistä ja turvattomuudesta huolimatta kaupunkielämän mahdollisuudet ja massaan hukkuva kasvottomuus ovat houkutteleva vaihtoehto. (Hmm, blogeista ei 60-luvulla vielä tiedetty mitään, mutta eiköhän blogiyhteisökin ole eräänlainen kaupunki, jossa nimettömyys antaa uskallusta tehdä asioita, joita ei muuten kehtaisi tehdä. :-)

Toisaalta olen kyllä lukenut jostain, että muualla maailmassa asiat ovat ainakin osittain toisin kuin meillä. Jossain maassa äiti oli kaupungilla tyttärensä kanssa, kun joku mies alkoi huudella tytölle hävyttömyyksiä. Äiti tuohtui, alkoi sättiä miestä huonosta käytöksestä, ja kaikki kuulolla olleet ihmiset yhtyivät paheksuntaan. Mies painui häntä koipien välissä karkuun. En osaa kuvitella, että näin voisi tapahtua Helsingissä! Helsingissäkin toisaalta näen välillä, miten bussiin astuu ihminen, joka istahtaa toisen viereen, tervehtii tätä reippaasti kätellen, ja nimien kertomisen jälkeen juttu luistaa luontevasti kuin vanhoilla tutuilla. Nämä ihmiset ovat lähes poikkeuksetta maahanmuuttajia. Voisiko ajatella, että he pystyvät erottamaan "superheimosta" oman "alaheimonsa", joka on vielä sen verran pieni, että sen kasvomäärän kanssa pystyy elämään - ei konkreettisesti tuntemaan kaikkia, mutta tietämään, että tuo on "omia" näiden kaikkien vieraiden keskellä? Vai onko kyse vain kulttuurieroista?

Alakerran naapurini koira haukkuu päivisin. Jos koira olisi minun, toivoisin kyllä jonkun kertovan, jos se aiheuttaa häiriötä kun en ole kotona. Miksi en siis ole jo käynyt kertomassa tästä naapurilleni? Pelkäänkö etten osaa ilmaista asiaa riittävän ystävällisesti, ilman että se tulkitaan hyökkäävästi? Pelkäänkö että naapuri suuttuu, kun puutun hänen yksityisiin asioihinsa? Pelkäänkö näyttää hänelle kasvoni ikävässä yhteydessä? Pelkäänkö leimautuvani valittajaksi ja koiranvihaajaksi? Taidan pelätä. Taidan kirjoittaa hänelle lapun, pudottaa sen postiluukusta ja hiipiä nopeasti pois. Uskallankohan laittaa edes nimeäni lappuun?