Luontomatkalla Öölannissa

Olen jo pitkään halunnut nähdä Öölannin, ja tänä keväänä matka laitettiin järjestymään. Saari on kohteena melko helposti saavutettavissa, mutta silti suhteellisen eksoottinen sekä luonnoltaan että historialtaan. Toukokuu valikoitui ajankohdaksi toisaalta viimeisten muuttolintujen, toisaalta ensimmäisten kämmeköiden ja muiden kevätkukkien takia.

Öölanti on saari Ruotsin itärannikolla, noin 400 km Tukholmasta etelään. Toisin kuin "sisarensa" Gotlanti, se on lähellä rannikkoa, ja sinne vie 6 km pitkä silta Kalmarin kaupungin kohdalta. Saari on pohjois-etelä -suuntainen, pitkä (n. 130 km) ja kapea (korkeintaan 16 km). Se sijaitsee samoilla leveysasteilla kuin Latvia, joten kasvukausi on Suomea pidempi ja luonto periaatteessa rehevämpää. Toisaalta mm. mereltä jatkuvasti puhaltava tuuli viilentää, ja matkan aikana ei vietetty kovin montaa päivää ilman pipoa ja hanskoja, vaikka elettiin sentään toukokuun kolmatta viikkoa.

Tyypillinen eteläöölantilainen maisema kiviaitoineen.

Aloitimme saaren eteläosasta, joka "aakeudessaan ja laakeudessaan" toi välillä mieleen jopa Lapin, kukkuloiden puutteesta huolimatta. Saari on asutettu käytännössä heti sen vapauduttua jäästä, joten ympäristö on pitkälti muovautunut ihmisen, erityisesti viljelyn ja karjanpidon, vaikutuksen alaisena. Loputtomat kiviaidat halkovat laitumia, rantaniittyjä ja viljelyksiä. Yksittäisiä, suuriakin puita on, mutta vähänkään isommat metsiköt ovat erityisesti rannan tuntumassa niin harvassa, että mereltä saapuvat pikkulinnut hakeutuvat niille kuin magneetin vetäminä.

Oikosarven (Orthoceras) fossiili kalkkikalliossa.

Öölannin eksottisimpia piirteitä suomalaisen silmään on kallioperä, joka koostuu lähes kokonaan muinaisessa merenpohjassa kerrostuneesta kalkkikivestä. Alkuperän ansiosta se sisältää runsaasti fossiileja, joita on todella helppo löytää paljaista kohdista, erityisesti rannoilta. Kuvan oikosarvet olivat kaikkein yleisimpiä, mutta näimme myös pari trilobiittiä ja simpukkaa, sekä mahdollisesti jonkinlaisia siimajalkaisia ja oikosarvien spiraalille kiertyneitä sukulaisia.

Kalkkinen kallioperä on syynä myös toiseen biologia erityisesti kiehtovaan nähtävyyteen: alvareihin. Alvari on luontotyyppi, jota esiintyy suuressa mitassa meitä lähellä vain Öölannissa ja Gotlannissa. Öölannin Stora Alvaret on yksi kuuluisimpia ja kuuluu UNESCOn maailmanperintökohteisiin. Kalkkikivikallion päällä on vain hyvin ohut maakerros, joten maisema on karu. Kasvillisuus koostuu lähinnä matalista pensaista (mm. kataja ja oratuomi) ja ankaria oloja sietävistä ruohovartisista. 

Miehenkämmekät (Orchis mascula) kukkivat alvarilla.

Kuitenkin parhaimmillaan alvari on värikäs kukkaketo, sillä monet kasvit kukkivat kauniisti ja ne näkyvät hyvin. Monet kämmekät viihtyvät Öölannissa ja niistä useita tavataan juuri alvareilla. Vierailumme oli kämmeköiden lajirunsautta ajatellen sittenkin hieman aikainen (tai kevät myöhäinen), mutta miehenkämmekät kukoistivat moninpaikon häikäisevän violetteina. Muita mukavia kasvihavaintoja olivat mm. valkopyökki, kevätruusuleinikki, papelorikko, jauhoesikko, sinipallo ja ahokylmänkukka (kaksi ensin mainittua muualta kuin alvareilta).

Kämmeköitä oli ehkä vähemmän kuin toivottiin, mutta lintuja nähtiin vastaavasti senkin edestä. Reissun kokonaislajimäärä kipusi 135:een, ja sisälsi monia sellaisia lajeja, jotka ovat enemmän tai vähemmän harvinaisia Suomessa (ainakin Uudellamaalla), mutta yleisiä tai muuten helposti nähtäviä täällä. Sellaisia olivat mm. niittysuohaukka, avosetti, isosirri, pikkutiira, riuttatiira, mustatiira, peltopyy, mustaleppälintu, nokkavarpunen ja sepelsieppo, joka oli matkan "projektilaji".  Paikallisessa(kin) mittakaavassa hyviä havaintoja olivat kuulemma silkkiuikku, maakotka, isohaarahaukka, ampuhaukka, räyskä ja pikkutikka. Joka paikan peruslajeja olivat mm. ristisorsa, töyhtöhyyppä, tylli, punajalkaviklo, kuovi, lokit sekä haara- ja räystäspääsky, kun taas esimerkiksi tiaiset eivät olleet lainkaan niin yleisiä kuin Suomessa.

Ottenby ja saaren eteläkärjen maamerkki, majakka Långe Jan

Öölannin eteläkärjessä sijaitsee yksi Ruotsin kuuluisimmista lintupaikoista, Ottenby, joten se oli pakollinen käyntikohde. Långe Janin majakan viereen on rakennettu varsin hulppeat puitteet vaativallekin lintuharrastajalle - tutkijoiden lintuasema-rakennuksen lisäksi paikalta löytyy mm. näyttely, myymälä ja maisemaikkunoilla varustettu ravintola. Lisäksi erilaisia tuulen- ja sateensuojia on alueen eri puolilla, joten aina löytyy hyvä paikka pystyttää kaukoputki ja etsiä mereltä lintuja ja hylkeitä. Jos siis mahtuu sekaan - saarella kun on eräänkin paikallisen isännän mukaan pahimmillaan enemmän lintuharrastajia kuin itse lintuja :-)

Kaunis Halltorps Hagen metsä.

Reissun viimeisiksi päiviksi siirryimme saaren pohjoisosaan, jossa alvarit ja niityt tekivät tilaa ensin lehti-, ja aivan pohjoiskärjessä jopa havumetsälle. Saaren suurimpien kaupunkien, Borgholmin ja Färjestadenin välissä länsirannalla sijaitseva Halltorps Hage on kauneimpia metsiä, joissa olen koskaan ollut. Suomen mittakaavassa sitä kuvattaisiin varmaankin erittäin reheväksi lehdoksi, jossa elää hurja määrä vaateliaita kasvi- ja eläinlajeja. Se on arvokas luontokohde, sillä se on saanut kehittyä rauhassa jo pitkään. Huomattavin nähtävyys ovat valtavat, satoja vuosia vanhat tammet, joista osa on jo kuollut muodostaen mahtavia pökkelöitä. Metsässä elää myös Euroopan suurin kovakuoriainen, jopa 10 cm pitkä tamminkainen eli tammihärkä. Sitä emme onnistuneet näkemään, mutta sen sijaan elämänpinna tuli suurimmasta ampiaislajista, herhiläisestä.

Kukkaniitty Hornssjönillä, valtalajeina kaunokainen (Bellis perennis), heinäratamo (Plantago lanceolata) ja jokin leinikki (Ranunculus sp.)

Toinen pohjoisosan hieno paikka oli Hornssjön ympäristöineen. Alueella on sekä alvarinomaista nummea, rehevää niittyä että kaunista metsää, ja siellä on helppo havaita mm. harvalukuinen sepelsieppo. Meille se tarjosi myös matkan kauneimman kukkaniityn, joka loisti kuin satukirjoissa konsanaan.

Buryms raukar

Yksi geologinen erikoisuus ehdittiin vielä käydä katsomassa: Byrums raukar. Raukit ovat meren kovertamia kalkkikivipaasia, jotka ovat syntyneet, kun pehmeämpi kiviaines on kulunut välistä pois. Ruotsin komeimmat raukit ovat Gotlannin puolella, mutta kyllä nämäkin nelimetriset, epäsäännöllisen muotoiset pylväät tekivät vaikutuksen. Niiden välissä kulki kanjoneita, joiden seinissä näkyi (yllätys, yllätys) paljon fossiileja.

Melko viileästä säästä huolimatta Öölantia voi lämpimästi suositella luontomatkailijalle. Toukokuun kolmannella viikolla enimmät kukat eivät olleet vielä parhaimmillaan, mutta lintumaailma oli vilkas ja monipuolinen eikä turisteja vielä ollut rasitteeksi asti. Kuuleman mukaan kesä-elokuussa saari täyttyy sekä ruotsalaisista että ulkomaalaisista ranta- ja matkailuautoturisteista, sillä tässä kirjoituksessa mainittujen asioiden ohella Öölanti tunnetaan myös golfkentistä ja pitkistä valkoisista hiekkarannoista, jotka tekevät saaresta pohjoisen Rivieran.

Luonto- ja rantaloman sijaan tai lisäksi voi viettää myös kulttuuriloman: historiallisia ja esihistoriallisia muistomerkkejä, kuten vanhoja hautapaikkoja, riimukiviä, linnoja ja raunioita löytyy runsaasti niistä kiinnostuneille. Sekä historialliset että luontokohteet on hyvin merkitty ja opastettu. Erilaisia majoittumismahdollisuuksia on paljon, ja havaitsimme erittäin hyväksi ratkaisuksi varata majoituksen sekä saaren etelä- että pohjoispäästä - näin säästyi paljon ajomatkaa. Kaupunkien ulkopuolella ruokakauppa-/ravintolatarjonta voisi olla parempikin, vaikka toisaalta on kyllä hauskaa käydä ruokaostoksilla pienen kylän ainoassa sekatavarakaupassa :-)

Tänne tekee mieli palata - toisaalta olisi erittäin mielenkiintoista päästä tutkimaan myös läheistä Gotlantia, joka on kuulemma monin tavoin samanlainen, mutta silti omaleimainen. Ylipäänsä tuntuu siltä, että jo Pohjoismaista löytyy niin paljon hienoja paikkoja käytäväksi, että on outoa etteivät suomalaiset matkaile niissä enemmänkin! (Saman huomion tein myös edellisellä Pohjoismaiden matkalla.)