Viime viikonloppuna mökillä tuttu suppilovahveropaikka antoi koko korillisen sieniä muutaman neliömetrin alueelta. Opin myös, että suppilovahveron lisäksi on olemassa kovasti samannäköinen kosteikkovahvero. Suurin ero on ilmeisesti lakin alapinnassa, joka suppilovahverolla on vahvasti poimuttunut (näkyy kuvassa) ja kosteikkovahverolla taas lähes sileä. Kosteikkovahvero kasvaa märemmissä paikoissa, mutta suppilovahveroita löytyy pidemmälle syksyyn, aina marraskuulle asti. Tässä tapauksessa lajintunnistus ei tosin ole kriittinen toimenpide, sillä molemmat lajit ovat yhtä hyviä ruokasieniä :-)Suppilo- ja kosteikkovahvero ovat sukua paitsi keltavahverolle eli kantarellille, myös musta- ja harmaatorvisienelle. Erityisesti kantarellilla ja suppilovahverolla on lakkinsa alapinnalla hyvin helttamaiset harjanteet, mutta ne eivät ole aitoja helttoja kuten vaikka haperoilla ja rouskuilla. Vahverot ovat nimittäin kääväkkäitä, eivätkä ole kovin läheistä sukua tavallisille helttasienille. Vahveroiden "heltat" ovat oikeastaan vain alapinnan poimuja, kun taas aidot heltat ovat rakenteellisesti paljon hienostuneempia. Ja vaikka sitä voi olla vaikea uskoa, tatit puolestaan (nykytiedon mukaan) kuuluvat systemaattisesti ottaen helttasieniin, vaikkeivät niiden pillit juuri helttoja muistutakaan :-)
Sienten taksonomia ja systematiikka ovat kyllä suuressa myllerryksessä, kun DNA-tekniikat ovat kehittyneet ja paljastaneet yllättäviäkin sukulaisuussuhteita. Näyttää siltä, että moni ulkoisten tuntomerkkin perusteella rajattu sieniryhmä onkin vain silmänlumetta. On aika mielenkiintoista, miten helppoa meidän on erottaa ja tunnistaa selkeitä, aitoihin sukulaisuuksiin perustuvia eläinryhmiä, kuten vaikka hyönteiset tai kissaeläimet. Kasvit ovat astetta vaikeampia, mutta kyllä sieltäkin kykenemme tunnistamaan aitoja ryhmiä, kuten kortteet tai ruusukasvit. Sienet ovat kuitenkin meidän silmiimme niin samankaltaisia, että niiden sukulaisuussuhteet perustuivat hyvin kauan pelkkiin arvauksiin. Sieniopas kuitenkin lohduttaa: "Ovat kaksi eri asiaa se, mitkä ovat sienten aidot sukulaisuudet, ja se, miten hahmotamme sienten valtavan lajimäärän pienemmiksi yksiköiksi, joista sitten suvut ja lajit selviävät." Tämäkin sienikirja käyttää melko perinteistä ja käytännönläheistä luokittelua.
Sienistä riittäisi mielenkiintoisia juttuja kerrottavaksi. Esimerkiksi, monet sienet elävät läheisessä suhteessa kasvien kanssa, ja kasvattavat laajalle ulottuvaa, hienonhienoa rihmastoaan kasvien juurten ympärille. Tämä sienijuuri eli mykorritsa moninkertaistaa maasta ravinteita ja vettä imevän pinta-alan, ja on niin tärkeä esimerkiksi puille, että "ilman mykorritsasieniä ei olisi metsiä sellaisina kuin ne tunnemme"! (Tämä on myös syy siihen, että monia sieniä löytyy usein tiettyjen puiden läheltä.) Jotkut sienet puolestaan lahottavat ravinnokseen kuollutta ainesta, tai loisivat elävillä kasvien lehdillä, kun taas jotkut osaavat esimerkiksi pyydystää maaperän pikkueläimiä rihmoillaan kuin hidastetulla lassolla. Ja entäs sitten jäkälät, nuo sienen ja leväsolujen muodostamat symbionttiset kaksoisorganismit!
Sienten elämä on enimmäkseen piilossa maan alla, mikroskooppisen ohuina rihmastoina. Me näemme yleensä vain maan tai puun pinnalle kasvavat itiöemät, sienten lisääntymiselimet, joita yksi rihmasto saattaa kasvattaa monia. Sienten rihmastoista on erittäin vaikeaa esimerkiksi määrittää, mikä on yksi sieniyksilö, ja kuinka vanhaksi se voi elää. On mahdollista, että sienistä löytyvät maailman suurimmat ja vanhimmat eliöt. Toisaalta myös homeet ja hiivat ovat sieniä, ja esimerkiksi meille tuttu leivinhiiva on mikroskooppisen pieni yksisoluinen sieni.
Sieniä voi harrastaa muutenkin kuin syömällä. Rupea vaikka sienibongariksi ja lähetä havaintosi Hatikkaan. Hyvällä onnella voit löytää Suomelle tai jopa tieteelle uuden lajin, niin huonosti tunnettuja ovat nämä sienikunnan piilottelevat, mutta mielenkiintoiset jäsenet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti