Uudenvuoden turhakkeet

Vuodenvaihteeseen liittyy paljon juhlintaa, mutta myös useita ympäristöongelmia. Olisikohan mahdotonta luopua muutamista haitallisista perinteistä tai muokata niitä nykymaailmaa vastaaviksi?

TINA

Uudenvuoden "tina" on enimmäkseen lyijyä, joka on vaarallinen ympäristömyrkky. Lyijy on nk. raskasmetalli, joka rikastuu ravintoketjussa. Se siis kertyy kasveihin, eläimiin ja ihmisiin ja voi vaikuttaa esimerkiksi ihmisen hermoston toimintaan. (www.ymparisto.fi, HS:n Alkuaineet-sarja.)

Jos valaminen ja ennustaminen ovat rakkaita perinteitä, tinalle on olemassa vaihtoehtoja. YLE:n nettisivuilta löytyy kaksikin eri ohjetta, joissa tinan sijasta käytetään sokeria tai steariinia. Kuvien perusteella ne toimivat aivan yhtä hyvin kuin lyijytina, kunhan ottaa huomioon pari niksiä. Esimerkiksi lumeen kaataminen voi toimia jopa vettä paremmin. Varovaisuutta toki tarvitaan, aivan kuten tinaakin käsitellessä.

Kuvassa vasemmalla lumeen valettu ja oikealla veteen valettu sokerivalos. (Kuva: YLE Tampere)

Vanhojen tinojen omistajan ekoteko on kierrättää edellisvuoden valokset uudestaan käyttöön. Ja kun möykyistä haluaa joskus eroon, ne on toimitettava ongelmajätteen keräykseen - ne eivät siis kelpaa sekajätteeseen, eivätkä edes metallinkeräykseen! Kaatopaikoilta lyijy voi pahimmillaan suodattua kaatopaikkavesien mukana lähiympäristöön ja saastuttaa maaperää ja pohjavettä. (www.ymparisto.fi)


ILOTULITTEET

Ilon ja ihastuksen ohella ilotulitteet tuottavat myös

• terveydelle vaarallisia pienhiukkasia: "tuhansia kiloja metalliyhdisteitä, nokea ja muita haitallisia yhdisteitä" (SYKE)
• ahdistuneita luonnoneläimiä ja lemmikkejä "Äärimmäisen stressaantunut eläin ei pysty syömään, nukkumaan tai käymään tarpeillaan. ... Joka vuosi kymmenet lemmikkieläimet säikähtävät ilotulitusta niin pahasti, että ne karkaavat ja pakenevat paniikissa. ... Eläimet voivat joutua säikähdyksen seurauksena shokkiin ja jopa kuolla." (SEY)
• lukuisia onnettomuuksia ja silmävammoja "Vaikeimmissa vammoissa kustannukset ovat 50 000 eurosta 70 000 euroon potilasta kohti. Suomessa on kaikkiaan 30-45 vammaa vuosittain. ... Puolet vammautuneista on ollut alle 18-vuotiaita ja lapsia." (Tukes)
• valtavat määrät pitkin poikin lennätettyä roskaa!

Jos tällainen tuote keksittäisiin nyt, päästettäisiinkö sitä markkinoille? Suotta ei ilotulitetta valittu Vuoden turhakkeeksi. Minun puolestani yksityishenkilöiden ilotulitukset voisi hyvin kieltää tai muuttaa luvanvaraisiksi.

________________

On houkuttelevan helppoa vedota perinteisiin - täytyyhän meidän saada tehdä niinkuin aina ennenkin on tehty. Olisivatko nämä kaksi esimerkkiä kuitenkin sellaisia, joilla olisi helppo kokeilla ajattelutavan muutosta ympäristöystävällisempään suuntaan? On nimittäin mahdollista, että paljon radikaalimpiinkin elämänmuutoksiin on vielä varauduttava (muistetaanpa vain epäonnistunut Kööpenhaminan ilmastokokous). Ei allekirjoittanut väitä itsekään olevansa mikään ekopyhimys, mutta jokainen voi vaikuttaa pienilläkin teoilla.

Ympäristöystävällisempää uutta vuotta!

(EDIT: Löysin Kemikaalikimarasta laajemmat jutut tinasta ja ilotulitteista.)

Talviruokinnan syyt ja seuraukset

Suomen runsaasta 240 pesimälajista noin 70 jää sinnittelemään meille talveksi. Kylmyys, lyhyt valoisa aika, lumi ja jää heikentävät lintujen ravinnonsaantimahdollisuuksia. Talvehtiminen pesimäseuduilla voi kuitenkin olla linnuille turvallisempaa kuin raskaalle ja vaaralliselle muuttomatkalle lähteminen.

Ihmisen tarjoama talviruokinta auttaa monen talvehtivan linnun selviytymisessä kevääseen. Paljon energiaa sisältävä ruoka auttaa lintuja kestämään koviakin pakkasia. Esimerkiksi sinitiainen joutuu tankkaamaan moninkertaisesti oman painonsa verran ruokaa selvitäkseen hengissä pakkasyön yli. Lisäksi talven aikana hyvin ruokaa saaneet linnut ovat paremmassa kunnossa keväällä pesimäajan kynnyksellä.

Kuva julkaistu Creative Commons -lisenssillä
(From Flickr, by "Dave Hamster")

Ylläoleva on lainaus BirdLife Suomen nettisivujen talviruokintaoppaasta. Lintujen talviruokinta esitetään kaikkialla yleensä hyvänä ja luontoystävällisenä tekona - tokihan jokainen eläinrakas ihminen haluaa auttaa pieniä talvilintujamme kylmänä ja vaikeana vuodenaikana.

Talipallot ja siemenautomaatit on helppo ohittaa näpertelynä, mutta todellisuudessa talviruokinta on Suomessa ja monessa muussakin maassa niin suosittua, ettei sillä voi olla olematta vaikutusta. Sama nettisivu jatkaa:

Talviruokinnan vaikutukset näkyvät linnustossamme: talitiainen, sinitiainen ja viherpeippo ovat runsastuneet moninkertaisesti viime vuosikymmenten aikana ilmeisesti paljolti talviruokinnan vuoksi. Ruokintojen ansiosta myös yhä useampi mustarastas pystyy talvehtimaan Suomessa. Talviruokinta lienee vaikuttanut myös pikkuvarpusen runsastumiseen.

Hiljattain uutisoitiin talviruokinnan vaikuttavan linnuston lisäksi suoraan lintulajien evoluutioon: osa keskieurooppalaisista mustapääkertuista on alkanut muuttaa Etelä-Euroopan sijasta luoteeseen Brittein saarille, koska siellä on tarjolla paljon talviruokintoja.

Jäin miettimään, mitä tästä pitäisi ajatella. Onko "oikein", että talviruokinnoista hyötyvät lajit pärjäävät ja runsastuvat? Tapahtuuko se muiden lintulajien kustannuksella, voivatko jotkut hyötyviin lajieihin sidoksissa olevat lajit vastaavasti kärsiä? Onko "väärin", että ihmisten harrastukset vaikuttavat jopa lajien evoluution ja kokonaisten ekosysteemien rakenteeseen?

Sikäli kysymys on turha, että ihminen vaikuttaa kaikella toiminnallaan muuhun luontoon koko ajan (ja olisi vaikea olla vaikuttamatta). Vaikutukset näkyvät varmasti myös lajistossa ja lajien evoluutiossa. Mutta moneen muuhun toimintaan verrattuna talviruokinnalla on yksi suuri ero: ihmisen muu toiminta tapahtuu yleensä ihmisen omaksi hyödyksi tai huviksi, ja luonto kärsii siinä sivussa. Talviruokinta taas ainakin pyrkii olemaan toimimista luonnon hyväksi eikä sen kustannuksella. Mutta pyhittääkö tarkoitus keinot, ja voiko talviruokinnassa olla kyse karhunpalveluksesta?

Mietin myös, mikä on perimmäinen syy talviruokinnan suosioon? Päätellen siitä, miten moni ruokinta sijaitsee paraatipaikalla keittiön ikkunan ääressä, ja miten moni talviruokkija mielellään häätäisi ruokinnalta pois "ahneet ja häiriköivät" varikset, harakat, närhet, tikat ja oravat, väitän että iso osa motivaatiosta tulee omasta mielihyvästä - on niin hauskaa nähdä pienten lintusten saavan kaivattua ravintoa henkensä pitimiksi. Siinä voi tuntea itsensä hyväksi ihmiseksi. En sano, että se olisi huono syy, tai väärin. Todennäköisesti suurin osa kaikesta auttamisesta sisältää sen ajatuksen, että siitä tulee itsellekin hyvä mieli. Mutta tämä on minusta hyvä tiedostaa, ja samalla muistaa, että yhtä lailla ne harakatkin tarvitsevat ravintoa, samoin kuin suosituille ruokintapaikoille usein ilmestyvät varpuspöllöt ja -haukatkin. On minusta hieman tekopyhää rajoittaa apunsa vain pienille ja söpöille lajeille.

Mutta tarvitseeko luonto tässä kohtaa ihmisen apua? Olisiko parempi antaa niiden lajien runsastua, jotka pärjäävät Suomen talvessa omin avuin? Vai pitäisikö talviruokinta nähdä "korvauksena" ihmisen muilla toimilla aiheuttamasta haitasta? Linnunpönttöjen kohdalla tämä idea on helppo perustella (pöntöt korvaavat metsätalouden aiheuttamaa lahopuu-pulaa), mutta mitä ihmisen toimintaa talviruokinta korvaa?

Kukaan talviruokinnan harrastaja älköön syyllistykö tai pahastuko tästä pohdinnasta. En usko, että ruokinnan vaikutukset ovat läheskään niin olennaisia kuin muut käynnissä olevat ihmisperäiset ympäristönmuutokset (ilmastonmuutos, biodiversiteetin hupeneminen, kemikalisoituminen yms.), enkä tällä kirjoituksella sano, että ne vähäisemmätkään vaikutukset olisivat automaattisesti "huonoja". Mutta vaikutuksia kuitenkin väistämättä on. Toisaalta voisin uskoa ja toivoa, että talviruokinnan ja muun vastaavan toiminnan positiiviset vaikutukset ihmisten luontosuhteeseen ja ympäristömyönteiseen ajatteluun ovat huomattavan suuria. Ainakin jos perustiedot ruokinnan oikeista järjestelyistä ovat kunnossa, jolloin ruokinnasta on eniten iloa sekä linnuille että ihmisille.

Uuden ajan luontopolku

Kiinnostava uutinen Luonto-Liitosta. Hauskaa, että on ajateltu vanhaa konseptia aivan uudella tavalla. Uusi tapa vaatii tosin elektroniikkaa, mutta vähentää tarvetta rakentaa (ja huoltaa) luontoon.

Tiedote:
Suomen ensimmäinen GPS-luontopolku avattiin Inarissa

Verkkosivu:
Viiden aistin luontopolku Rovavaaralla

ÄOM

Perjantaina 27.11. vietetään jälleen jouluhysterian kynnyksellä sopivasti provosoivaa Älä osta mitään -päivää. Teemana tänä vuonna ovat ostamisen tuhannet tekosyyt. Miksi sinä ostat?




















Linkkejä:

Kampanjasivut
(taustatietoa, materiaaleja, ajanvietettä, toimintaideoita...)

Hienot julisteet

Facebook-sivu

Twitter-sivu

Mainoskupla-kilpailu

Nuorten Luonto -lehden teemanumero

Kulutus.fi

Ornitología en España

Lokakuun alkupuolelle osui tilaisuus laajentaa maailmankuvaansa lounaisessa manner-Espanjassa. Reissusta otettiin tietenkin luonnonharrastuspohjalta kaikki ilo irti, ja retkeily olikin todella antoisaa monessa mielessä. Tämä kirjoitus esittelee lintuhavaintoja - muista osa-alueista yritän ehtiä laatimaan ihan omat esittelynsä.

Lehmähaikaroita (Bubulcus ibis) golfkentällä.

Aloitetaan peruslajeilla. Tiaisia ja varislintuja oli hyvin vähän, mutta niiden sijaan päivittäin ei voinut välttyä näkemästä mustapäätaskuja, töyhtökiuruja ja kuvassakin käyskenteleviä lehmähaikaroita. Huomattavan yleisiä olivat myös punarinta, mustarastas, heinäkerttu, samettipääkerttu, mustakottarainen sekä "tavallinen" varpunen. Peruslajeihin kuuluvat myös (lajilleen määrittämätön) tuulihaukka, etelänharmaalokki, pulu ja haarapääsky, mutta ne aiheuttivat loppuun saakka ylimääräistä säpinää, sillä mahdollisuuksia oli myös erikoisempiin pikkutuulihaukkaan, välimerenlokkiin, villiin kalliokyyhkyyn sekä ruostepääskyyn. Kolme viimeksi mainittua raria saatiinkin lajilistalle sitkeän katselun ansiosta, mutta varma pikkutuulihaukka jäi puuttumaan - lähinnä siksi että määritystä varten olisi yleensä pitänyt päästä tarkastelemaan kynsien väriä...

Hoidetun hotellialueen ja hevoslaitumena toimivan ruderaatin kontrasti on suuri.

Tukikohtana ollut turistirysä tarjosi lintumaastoiksi lähinnä golfkenttiä, hiekkarantaa sekä kuvan kaltaista ruderaattia. Karun näköinen ja matalakasvuinen, usein laidunnettu tai viljelty maasto oli yleistä kylän ulkopuolellakin, mutta tuotti muutamia mukavia havaintoja. Ilahduttavia siivekkäitä olivat erityisesti punapyy, harjalintu, arokiuru ja pensassirkku. Siellä täällä maastosta kohoavat kalliokukkulat olivat mieluisaa ympäristöä kalliopääskyille.

San Sebastiánin linnake sijaitsee strategisesti Cádizin niemen uloimmassa niemennokassa. Lintuharrastajaa kiinnostivat linnakettakin enemmän laskuvesirannat.

Ensimmäinen pidempi retki suuntautui läheiseen Cádiziin, joka ainakin väittää olevansa Euroopan vanhin kaupunki. Kapeilta kujilta siirryimme nopeasti rannalle, jossa laskuveden paljastamalla kannaksella tepasteli paljon kahlaajia. Rantojen perusvalikoimaan kuuluvat täällä erityisesti karikukko ja pulmussirri, mutta myös silkkihaikara, tylli, punakuiri ja kuovi. Riuttatiirat ja erilaiset lokit, joista kiikariin osuivat etelänharmaa-, nauru- ja melko harvinainen välimerenlokki, viihtyivät myös rannoilla.

Karikukko (Arenaria interpres) ja pulmussirri (Calidris alba) silmäilevät toisiaan.

Sancti Petrin kalastuslaivasto odottamassa sopivaa hetkeä.

Kahlaajia ja muita rantalintuja oli muuallakin helppo nähdä erilaisissa jokisuistoissa ja vesialtailla. Sancti Petrin suisto oli hauska paikka, ja kuva demonstroi hyvin laskuveden voimakkuuden - veneet odottavat kiltisti veden paluuta. Kahlaajien määrä oli välillä huikaiseva, ja peruslajien seuraan liittyi tämän kaltaisissa paikoissa mm. mustajalkatyllejä sekä suo-, kuovi- ja pikkusirrejä ja musta- ja valkovikloja. Merelle päin katsomalla oli puolestaan helppo saada kaukoputkeen keltanokkaliitäjiä ja suulia.

Kaukoputken läpi otetusta kuvasta saa hieman käsitystä kahlaajien runsaudesta - lähes jokainen täplä lokin alapuolella on lintu.

Laguna de Medina.

Sisävesikohteista paras oli odotetusti Laguna de Medinan suojelualue. Järven rannan piilokojusta oli hyvä ihailla lukuisia eksoottisen oloisia lajeja. Kuvan pikku-uikkuparven joukosta voi etsiä talviasuisen mustakaulauikun. Seuraa näille tekivät mm. valkopääsorsat ja punapäänarskut sekä tutummat harmaasorsat, lapasorsat, nokikanat ja liejukanat. Nokikanojen joukosta etsittiin hartaudella kruununokikanaa, mutta turhaan. Sen sijaan tunnelman kohotti huippulukemiin kolmen elämänpinnan suora: ruokojen joukossa piilotellut sulttaanikana, järven ympäri lentänyt liitohaukka sekä illanhämyssä paikalla piipahtanut kuningaskalastaja!

Koko parvellinen pikku-uikkuja (Tachybaptus ruficollis) sekä ainakin yksi mustakaulauikku (Podiceps nigricollis, keskellä kaula pitkänä)

Tarifan muutonseuranta-maisemaa Espanjan eteläisimmästä kärjestä.

Espanjan eteläisin kärki on tunnettu hyvänä lintupaikkana erityisesti muuttoaikaan, sillä erityisesti suuret linnut ylittävät mielellään Välimeren sen kapeimmasta kohdasta. Muutto oli lokakuun alussa vielä täydessä käynnissä, ja Tarifan kaupungin rannoilta oli hyvä tähystellä Afrikan rannikon ohella myös vuorien yli jatkuvalla syötöllä vyöryviä lintuja. Vuoria käytiin tutkimassa myös lähempää parillakin retkellä. Vuoristomaiseman peruslaji on suomalaista ornia vavahduttava, valtavan kokoinen hanhikorppikotka, joita saattaa hyvään termiikkiin kertyä kiertelemään useita kymmeniä. Tämä laji ei ilmeisesti juuri muuta, mutta Tarifassa näimme paljon muuttavia käärmekotkia, pikkukotkia, hiirihaukkoja, haarahaukkoja ja jokusen mustahaikarankin.

Termiikissä kaartelevia hanhikorppikotkia (Gyps fulvus).

Salinas de Bonanza, Doñanan kansallispuiston eteläreunalla. Suola-altaat ovat suuria ja säännöllisen muotoisia, ja niitä on suurella alueella kymmeniä vieretysten.

Hieno reissu huipentui kuuluisan Doñanan kansallispuiston eteläreunalle tehtyyn vierailuun. Alueelta löytyi mäntymetsän, joenvarren ja aron lisäksi myös Etelä-Espanjalle ilmeisen tyypillisiä suola-altaita, joissa ymmärtääkseni haihdutetaan merivettä suolan valmistamiseksi. Nämä altaat olivat monien lintujen ja samalla lintuharrastajien suosiossa - missä olet viimeksi saanut samaan kiikarinkuvaan flamingon, avosetin ja pitkäjalan? Mieleen jäivät lämpiminä muistoina myös rääkkähaikaran aamuinen ylilento sekä isohaarahaukan usean minuutin mittainen kaartelu aivan poseerausetäisyydellä.

Flamingot (Phoenicopterus roseus)

Pitkäjalat (Himantopus himantopus).

¡Me gusta España!

Vastaväitteitä

On vaikea ehtiä kirjoittamaan blogia nykyisin, mutta jatkan edellisen kirjoituksen tapaan Jared Diamondin referoimista. Tällä kertaa tarkastelussa on 10 yleistä väitettä, jotka usein nousevat esiin ympäristöongelmista puhuttaessa. Saatan olla Diamondin kanssa hieman eri mieltä joistain argumenteista, mutta joka tapauksessa tämä on kiinnostava kattaus. (Kuitenkin erittäin paljon lyhennettynä, mikä on hyvä muistaa.) Sisältö on suoraan tai referoituna kirjasta poimittua eikä sisällä omia mielipiteitäni.

1) Ympäristö ja talous on tasapainotettava.
Lue: ympäristöstä huolehtiminen on kallista ylellisyyttä, ja rahaa säästyy jos siihen ei kiinnitetä huomiota. Tämä repliikki esittää totuuden täsmälleen päälaellaan. Ympäristösotkut maksavat valtavia summia sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä, ja näiden sotkujen puhdistaminen tai estäminen säästää valtavia summia pitkällä, ja usein myös lyhellä aikavälillä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ilmanpuhtauslaki säästää terveysmenoissa arviolta 1000 miljardia dollaria vuodessa.

2) Teknologia ratkaisee ongelmamme.
Tämä perustuu oletukseen, että teknologia on ratkaissut enemmän ongelmia kuin aiheuttanut. Todellinen kokemus on tämän vastakohta. Vain osa uusista keksinnöistä onnistuu, niiltä kuluu kauan kehittyä ja tulla laajaan käyttöön, ja riippumatta siitä, ratkaisevatko teknologiat ongelman, ne aiheuttavat ennakoimattomia uusia ongelmia. Kaikki nykyiset ongelmamme ovat olemassa olevan teknologiamme tahattomia kielteisiä seurauksia.

3) Jos kulutamme loppuun yhden luonnonvaran, voimme aina vaihtaa johonkin toiseen.
Tämä väite ei huomioi ennakoimattomia vaikeuksia ja muutoksiin säännöllisesti liittyviä pitkiä siirtymäaikoja. Merkittävien teknologioiden vaihtamiseen kuluu useita kymmeniä vuosia, koska niin monet aikaisempaan teknologiaan liittyvät laitokset ja sekundaariset teknologiat on myös muutettava. Esimerkiksi moottoriliikenteen polttoaine ei ole lähitulevaisuudessa vaihtumassa öljystä mihinkään.

4) Ruokaa on jo tarpeeksi, on vain ratkaistava miten se jaetaan paikkoihin, joissa sitä tarvitaan.
Ongelmana tässä on, että teollisuusmaiden asukkaat eivät näytä millään tavalla pyrkivät syömään vähemmän, jotta kehitysmaiden kansalaiset voisivat syödä enemmän. Toinen ongelma on, että teollisuusmaiden asukkaat eivät ole halukkaita maksamaan säännöllisesti veroissaan säännöllisen ruuan jakelun kuljetuskustannuksia (vaikka se hyväksytään silloin tällöin kriisien yhteydessä). Lisäksi, jos ruuan saatavuutta kehitysmaissa parannetaan oleellisesti ilman panostusta perhesuunnitteluun, väestö kasvaa ruuan lisäyksen suhteessa, eikä nälänhätä helpota.

5) Ihmisten elintaso on vain parantunut viime vuosikymmeninä, mitään romahdusta ei ole näköpiirissä.
Teollisuusmaissa tämä pitää paikkansa, mutta teollistuneen maailman nykyinen vauraus perustuu siihen, että olemme kuluttaneet ympäristön "pääomaa", sen sijaan että olisimme eläneet sen koroilla. Nykyinen suunta ei ole kestävä. Lisäksi menneiden yhteiskuntien romahduksille on tyypillistä, että jyrkkä rappeutuminen voi alkaa vain muutama kymmenen vuotta sen jälkeen, kun yhteiskunta on saavuttanut väkiluvun, vaurauden ja vallan huippunsa.

6) Monet ympäristönsuojelijoiden pelkoa lietsovat ennusteet ovat osoittautuneet virheellisiksi, miksi heitä pitäisi uskoa nyt?
Osa ennusteista on todella jäänyt toteutumatta, mutta osa on toteutunut, ja toisaalta myös osa "vastapuolen" ennusteista on ollut virheellisiä. Näistä "vääristä hälytyksistä" valittamista voi verrata tulipaloihin. Pidämme yllä kalliita palokuntia ja hyväksymme tietyn väärien tulipalohälytysten ja harmittomiksi jäävien pikkupalojen tiheyden, koska ymmärrämme tulipalojen suuret riskit. Kukaan ei oleta talonomistajan odottavan, että palo on varmasti riittävän suuri, ennen kuin on hyväksyttävää tehdä hälytys.

7) Maapallon väestö tasaantuu pian nykyistä hieman alle kaksi kertaa suurempaan lukemaan.
Näin saattaa tosiaan käydä, mutta se ei tarkoita väestökriisin ratkeamista, sillä kehitysmaiden asukkaiden pyrkiessä teollisuusmaiden elintasoon väestön ympäristövaikutus moninkertaistuu entistäkin kestämättömämmälle tasolle.

8) Väestönkasvu on hyväksi: mitä enemmän ihmisiä, sitä enemmän keksintöjä ja sitä kautta vaurautta.
Ensinnäkin väestön rajaton kasvu niin, että kaikille riittäisi elinmahdollisuuksia, on mahdottomuus. Toiseksi, väestöltään suuret maat ovat todellisuudessa suhteettoman köyhiä ja vauraissa maissa on suhteettoman vähän ihmisiä ja alhainen väestönkasvu. Väestönkasvu ei siis tuo automaattisesti vaurautta.

9) Ympäristöajattelu on rikkaiden juppien ylellisyyttä, eikä ole heidän asiansa kertoa kehitysmaiden asukkaille mitä heidän tulisi tehdä.
Usein kuitenkin köyhien kehitysmaiden asukkaat tietävät erittäin hyvin, miten ympäristöongelmat vahingoittavat heitä, koska he näkevät niiden seuraukset välittömästi elämässään. Yleisimpiä syitä ongelmien jatkumiseen ovat korruptoitunut hallinto ja köyhyys.

10) Jos ympäristöongelmat joskus kärjistyvät, se tapahtuu kaukaisessa tulevaisuudessa eikä minun tarvitse välittää siitä.
Päinvastoin: useimmat ympäristöongelmat muuttuvat akuuteiksi nykyään elävien nuorten aikuisten elinaikana. Useimmat vanhemmat käyttävät paljon aikaa ja rahaa lastensa tulevaisuuden turvaamiseen esim. terveydenhuollossa ja koulutuksessa - on järjetöntä, että samaan aikaan tuhoamme maailmaa, jossa lapsemme elävät 50 vuoden kuluttua.

Siinäpä pureksittavaa.

Maailman 12 ongelmaa

Luin erään kirjan ja päädyin henkiseen kamppailuun itseni kanssa, kamppailuun epätoivon ja toiveikkuuden välillä. Yksi kai yleisimmin käytettyjä selviytymiskeinoja on olla ajattelematta liikaa mahdollisia tulevia vaikeuksia tai jopa kieltää kokonaan niiden mahdollisuus. Mutta mitä jos sen takia jätämme vakavia ongelmia ratkaisematta?

Kirja on nimekkään Jared Diamondin Romahdus. Hieno kirja kertoo erittäin mielenkiintoisesti ja kiihkottomasti useiden menneiden kulttuureiden, kuten Pääsiäissaaren, mayojen ja Grönlannin viikinkiyhteiskunnan romahdusten syistä. Vastapainoksi esitellään myös useita menestystarinoita, esimerkiksi Tokugawa-kauden Japani. Nykypäivästä on otettu esimerkeiksi mm. Ruandan kansanmurha sekä esitetty arveluita esim. nykyisen Kiinan ja Australian tilanteesta ja tulevasta kehityksestä.

Pidän Diamondin järjestelmällisestä ja analyyttisestä, mutta silti sujuvasta ja mukaansatempaavasta tyylistä. En voi tietää, onko jotain aineistoa jätetty huomiotta, mutta tekstin välittämä vaikutelma on syvällisen perehtynyt ja vakuuttava. Kerronpa siis, mikä sai minut enemmän vai vähemmän epäilemään ihmiskunnan tulevaisuutta ihan huolestumiseen saakka.

Yhteiskuntamme on nykyään auttamattoman globaali, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, joten ihmiskuntaa on syytä käsitellä kokonaisuutena. Diamond listaa 12 vakavaa uhkaa, joiden ratkaisematta jättäminen vaarantaa tulevaisuutemme. Ne ovat (listaus sisältää suoria lainauksia kirjasta):

1) Elinympäristöjen tuhoaminen (mm. materiaalit ja ekosysteemipalvelut, kuten eroosiolta suojaaminen). Puolet maailman alkuperäisestä metsäalasta on jo otettu muuhun käyttöön.

2) Luonnonvaraisten ravinnoksi käytettyjen lajien hävittäminen mm. ylihyödyntämällä. Noin kaksi miljardia ihmistä on riippuvaisia merestä saatavasta proteiinista, mutta maailman kalakantoja ylikalastetaan systemaattisesti.

3) Luonnon monimuotoisuuden (lajien, populaatioiden ja geenien) hävittäminen. Tuskin mikään laji on täysin merkityksetön, ja kuten aiemmin kerrotussa vertauksessa todettiin - mistä voimme tietää missä vaiheessa systeemi ei enää pysy kasassa kun osia jatkuvasti poistetaan?

4) Viljelymaan pinta-alan pienentyminen mm. eroosion ja suoloittumisen takia. Eroosio on vienyt noin puolet Iowan eli erään Yhdysvaltain tuottavimman maatalousosavaltion ruokamullasta 150 viime vuoden aikana.

5) Maailma on riippuvainen fossiilisista polttoaineista, jotka joskus loppuvat, mutta jo ennen sitä niiden esiin saaminen vaatii jatkuvasti kalliimpia ja potentiaalisesti ympäristölle vaarallisempia keinoja.

6) Makean veden varannot pienenevät. Useimpia maailman makean veden lähteitä käytetään jo, ja pohjavettä pumpataan ylös nopeammin kuin sitä ehtii syntyä.

7) Lähes kaikki maapallon energia tulee auringosta ja lähes kaiken siitä käyttöön saatavan osan vangitsevat kasvit. Kasvien kyky sitoa energiaa auringosta ei kuitenkaan ole rajaton, vaan kasvien kasvua rajoittavat niiden geometria ja biokemia. Yhteyttämisellä on siis katto, ja jo vuonna 1986 arvioitiin ihmisen käyttävän tai haaskaavan siitä noin puolet. Nyt käytämme kaikella todennäköisyydellä jo paljon enemmän, ja yhä vähemmän jää luonnon kasviyhteisöjen käyttöön.

8) Ympäristöön pääsee jatkuvasti myrkyllisiä kemikaaleja, jotka paitsi vaikuttavat luontoon, palaavat jatkuvasti kiusaamaan meitä itseämme. Yhdysvalloista pelkästään ilmansaasteista johtuva kuolleisuus arvioidaan yli 130 000 ihmiseksi vuodessa.

9) Ihmisen tahallaan tai vahingossa siirtämät tulokaslajit ovat usein (vaikkeivät onneksi aina) vakava uhka uuden alueensa lajistolle. Tällä tarkoitetaan paitsi tuttuja eläin- ja kasviesimerkkejä, kuten Australian kanit ja ketut, myös tuholaisia ja tauteja.

10) Ihmisen tuottamat kaasut tekevät tuhojaan ilmakehässä. Vakavimpia ongelmia ovat otsonikerroksen tuhoutuminen ja kasvihuoneilmiön voimistuminen, joka johtaa ilmaston lämpenemiseen poikkeuksellisen nopeasti.

11) Maailman väestö kasvaa koko ajan. Vaikka maailman jokainen pariskunta päättäisi nyt rajoittaa perhekoon kahteen lapseen, väkiluku kasvaisi silti vielä noin 70 vuoden ajan, koska lisääntymisikäisiä on niin paljon verrattuna vanhempiin ikäluokkiin.

12) Paitsi että väestönkasvun takia on enemmän ihmisiä jakamassa samoja luonnonvaroja, myös ympäristövaikutus henkeä kohti kasvaa, kun kehitysmaiden asukkaat (sinänsä oikeutetusti) pyrkivät kohti teollisuusmaiden elintasoa. Jos he kaikki pääsevät tavoitteeseensa, maailmaan kohdistuu 12 kertaa suurempi ihmisten ympäristövaikutus kuin nyt, eikä maapallo kestä sellaista. Diamond kysyy: Mitä tapahtuu, kun kaikille kehitysmaiden ihmisille valkenee, että he eivät voi saavuttaa teollistuneen maailman nykyistä elintasoa ja että teollistunut maailma kieltäytyy luopumasta elintasostaan?

Lainaan vielä lisää:

Maailmanyhteisömme on tällä hetkellä kestämättömällä kurssilla ja mikä tahansa juuri tutkimistamme kestämättömistä 12 ongelmasta riittää yksinään rajoittamaan elämäntapaamme tulevien vuosikymmenten aikana. Ne ovat kuin aikapommeja, jotka on säädetty räjähtämään alle 50 vuodessa. (...)

Ihmiset kysyvät, mikä on nykymaailman tärkein yksittäinen väestö-/ympäristöongelma? Liukkain vastaus olisi: Tärkein yksittäinen ongelmamme on harhainen keskittyminen tärkeimmän yksittäisen ongelman tunnistamiseen! Tämä nokkela vastaus on olennaisesti oikea, koska joudumme suuriin vaikeuksiin jos mikä tahansa näistä 12 ongelmasta jätetään ratkaisematta, koska ne vuorovaikuttavat toistensa kanssa. (...) Joudumme ratkaisemaan ne kaikki.

Lopuksi osuus, joka sai minut huolestumaan syvemmin kuin yleensä (alleviivaus on omani):

Niinpä koska etenemme kestämättömällä kurssillamme nopeasti, maailman ympäristöongelmat todella ratkeavat tavalla tai toisella lastemme ja nykyisten aikuisten elinaikana. Ainoa kysymys kuuluu, ratkeavatko ne valitsemillamme miellyttävillä tavoilla, vai epämiellyttävillä, ei-toivottavilla tavoilla, kuten sodilla, kansanmurhilla, nälkäkuolemilla, tautiepidemioilla ja yhteiskunnan romahduksilla. (...)

Maailmanlaajuista romahdusta vähemmän dramaattinen tulos voisi olla "vain" Ruandan tai Haitin kaltaisten olosuhteiden leviäminen moniin muihin kehitysmaihin, kun me teollistuneen maailman kansalaiset säilytämme teollistuneen maailman mukavuudet, mutta odotamme tulevaisuutta, josta emme ole iloisia, ja jota vaivaa krooninen terrorismi, sodat tai tautien puhkeamiset. On kuitenkin epätodennäköistä, että teollisuusmaat pystyvät säilyttämään erillisen elämäntapansa, kun niihin ryntää romahtavista kehitysmaista pakenevien epätoivoisten siirtolaisten aaltoja.

En ole tässä blogissa harrastanut kovin paljon tuomiopäivän synkistelyä, joten tämä kannattaa ottaa ihan neutraalina, vaikka vakavana puheenvuorona. Kehotan myös vapaasti kommentoimaan sen herättämiä ajatuksia. Voisin ehkä myöhemmin jatkaa kirjan muista teeseistä, joista osa herättää myös toivoa. Ongelmat ovat ratkaistavissa, mutta kysymys kuuluu, onko meistä ratkaisemaan ne?

P.S. Maapallon ylikulutuspäivä tuli vastaan eilen.

Se pieni ero, joka kutistuu koko ajan

Vielä viitisenkymmentä vuotta sitten nähtiin suuri ero ihmisen ja (muiden) eläinten välillä. Yksi ihmisen ylivertaista älykkyyttä osoittava tekijä oli työkalujen käyttäminen.

Tämä maailmankuva alkoi järkkyä viimeistään silloin, kun legendaarinen simpanssitutkija Jane Goodall raportoi simpanssien erilaisista työkaluista. Muistan itse tähän mennessä kuulleeni luonnonvaraisten simpanssien osaavan käyttää ainakin tikkuja muurahaisten kalasteluun, kiviä pähkinöiden murskaamiseen, pehmeitä lehtiä pesusienenä veden kauhomiseen ontosta puusta, toisia lehtiä vessapaperiksi, ja monenlaisia kasvinosia erilaisina lääkkeinä. Eri simpanssiyhteisöt eroavat taidoissaan, ja siirtävät ne kulttuuriperintönä seuraaville sukupolville.

Ihmisapinoiden älykkyys ei toivottavasti tule enää kenellekään yllätyksenä, mutta harvempi on ehkä kuullut lintujen vastaavista suorituksista. Tämän hetken tiedon mukaan lintumaailman älyköt löytyvät papukaijoista ja varislinnuista. Kotoinen varis osaa esimerkiksi jalostaa kuivan leivän kastamalla sen vesilammikkoon. Uudenkaledonianvarikset (Corvus moneduloides) esiintyvät usein luonto-ohjelmissa muotoillen kasvinosista koukkuja, joilla ne onkivat toukkia syvältä lahopuusta.

En oikeastaan hämmästy enää juuri mistään eläinten älystä kertovasta uutisesta, niin paljon niihin olen jo törmännyt. Tässä kokoelma Tiede-lehden ja YLE:n Tiedeuutisten sivuilta löytyneitä varislintujen taidonnäytteitä liittyen erityisesti työkalujen käyttöön:

• Uudenkaledonianvaris osaa tehdä työkalunsa ilman opetusta
• Uudenkaledonianvaris osaa käyttää yhtä työkalua saadakseen toisen
• Uudenkaledonianvaris tekee erilaisia työkaluja eri tarkoituksiin ja säilyttää niistä parhaat myöhempään käyttöön
• Uudenkaledonianvaris osoittaa kausaalista päättelykykyä
• Mustavaris on uudenkaledonianvarista, ja ehkä jopa simpanssia fiksumpi
• Mustavaris osaa nostaa astiassa olevan veden pintaa omaksi hyödykseen

Jätän tarkoituksella nyt puuttumatta siihen, mitä älykkyys lopulta on ja miten sitä voi mitata tai tutkia. Työkalujenkin käyttö voi olla synnynnäinen vaistotoiminto, ja osa tutkijoista on ilmeisesti sitä mieltä, että uudenkaledonianvaristen työkalujen käyttötaito on enemmän vaistonvaraista, kun taas mustavarikset osoittaisivat aitoa uusien asioiden oivalluskykyä. Vaiston osuutta voi olla vaikea erottaa itse omaksutusta, varsinkin kun hankitunkin älyn taustalla on oltava sen mahdollistava perimä.

Oli miten oli, kuilu ihmisten ja muiden eläinten välillä ei ole useinkaan niin suuri kuin voisi luulla. Hurjin osoitus tästä on vuosia sitten jostain tiedelehdestä lukemani artikkeli, jossa kerrottiin vankeudessa tutkitusta simpanssista (vai olisiko ollut kääpiösimpanssi?). Se/hän oli oppinut kommunikoimaan tutkijoiden kanssa osoittelemalla erilaisia asioita symboloivia kuvakkeita ja rakentamalla niistä lauseita. Tämä oli jo sinänsä vakuuttava osoitus symbolisesta ajattelusta. Kerran yksinollessaan simpanssi oli sitten löytänyt liidun ja alkanut piirtää oppimiaan symboleita lattiaan, muodostaen niistä järkevän ja melko pitkän lauseen - tämä simpanssi osasi siis kirjoittaa!

Eläimiä ei kannata inhimillistää liikaa, mutta esimerkiksi ihmisapinoita ja variksia katsoessani en voi välttyä miettimästä, mitähän tuo nytkin ajattelee...

Päivän ja yön perhosia

Tämän vuoden muistan erikoisena perhoskesänä. Sää oli juhannukseen saakka niin kylmä, että mökkiniityllä oli koko loppukesän ajan perhosia normaalia laji- ja yksilömäärää vähemmän. Sen sijaan tietyt lajit esiintyivät tänä kesänä huomattavan runsaina, minkä lisäksi tein muutamia mukavia yksittäishavaintoja.

Otsikoihin saakka on päässyt ohdakeperhosten suuresiintyminen. Huomasin jo toukokuun lopulla Itä-Uudellamaalla useita ohdakeperhosia vain yhden päivän retken aikana. Ohdakeperhosia vaeltaa joka vuosi Afrikasta Eurooppaan - laji on kestävä lentäjä! - ja tällä kertaa niitä riitti normaalia enemmän myös Suomeen saakka. Loppukesällä näiden vaeltajien jälkeläiset ehtivät lentoon koteloistaan, ja kun tähän "omaan kantaan" lisätään elokuun alussa etelästä saapunut uusi massavaellus, on päästy ihmettelemään ennennäkemättömiä perhosmääriä. Espoon edustan ulkoilusaarella jokainen pietaryrttikasvusto oli ohdakeperhosten kansoittama, ja jos innoissaan tuppautui kameran kanssa liian lähelle, ympärille pölähti kymmenien perhosten lepatteleva parvi. Ainutlaatuinen kokemus :-)

(Minulle oli pitkään epäselvää, mitä ohdakeperhosille ja vastaavasti käyttäytyvälle sukulaiselleen amiraalille tapahtuu syksyn tullen. Monessa lähteessä kerrotaan, että lajit viettävät talven aikuisina, mutta koska niiltä puuttuu varsinainen lepovaihe, talvehtiminen ei onnistu Suomessa. Kirjoissa ei kuitenkaan kerrota suoraan, kuolevatko kaikki nämä perhoset pakkasten tullessa vai hoksaavatko ne lähteä paluumuutolle. Luonnontieteellisen keskusmuseon tiedotteessa onneksi sanotaan, että "Syksyllä päivien lyhetessä ne suuntaavat takaisin kohti etelää, missä uutta ravintoa on jälleen saatavilla sateiden jälkeen." Meillä esiintyy siis muuttolintujen lisäksi aitoja muuttoperhosia! Linnuista poiketen perhosilla vastakkaisiin suuntiin matkaavat muuttajat ovat vain eri yksilöitä.)

Toinen vuoden runsaimmista perhosista minun reiteilläni on ollut metsänokiperhonen. Tällä lajilla yksilönkehitys kestää kaksi vuotta, joten perhosia on joka toinen vuosi paljon ja joka toinen vuosi taas hyvin vähän. Eteläisessä Suomessa parittomat vuodet ovat metsänokiperhosvuosia, eikä sitä ole tänä vuonna voinut olla huomaamatta. Mökillä erityisesti kuvan kaunokit ovat olleet suosiossa.

Myös harvinaisempia, mutta mieleen jääneitä perhoshavaintoja kirjautui useita. Toukokuun lopussa näin ensimmäistä kertaa (elis!) paksupäihin kuuluvan, sievän mansikkakirjosiiven. Juhannuksen jälkeisillä lämpimillä ilahduttivat myös kovaa vauhtia mökin pihan läpi lentänyt ritariperhonen sekä illakoiden medestä pitkään nauttinut pihlajaperhonen.

Yöperhosia en tunne edes niin välttävästi kuin päiväperhosia. Viime viikonloppuna kuitenkin kokeilimme uudestaan kesäkuussa epäonnistunutta valopyydystä. Olin toiveikas, sillä elokuun illat ovat jo oikeasti pimeitä, mutta jostain syystä saalis jäi jälleen laihaksi. Vain yksi pieni uskalikko tuli kankaalle, ja se näyttää samankaltaiselta kääriäiseltä kuin edellinenkin. Missä vika? Oliko ilta liian kylmä (12 astetta), oliko aika sittenkin huono (elokuun puoliväli klo 23.15-0.15), eikö työmaavalaisimien halogeenipolttimoiden valo (joka ei ainakaan ollut liian himmeä!) ole houkutteleva?

Itse pyydyksen hohtaessa tyhjänä löytyi ympäristöstä muuta ihasteltavaa. Läheisillä kultapiiskun kukilla viihtyi useitakin yöperhosia, jotka selvästi kokivat mesitarjoilun hakkaavan valohoukuttimen mennen tullen. Kuvassa näitä edustaa kenties jokin yökkönen (päivitys: pilkkuruuniyökkönen). Myös useampikin lepakko ilahdutti jälleen lentelemällä aivan lähellä pyydyspaikkamme yllä, ja houkutinvalojen ansiosta niitä pystyi katselemaankin hienosti - eivätkä ne tuntuneet valoista häiriintyvän. Kun sitten olin jo luovuttanut ja epäilin vahvasti koko valohoukuttimen toimivuutta, löytyi talon seinästä ulkovalon luota useita erilaisia yöperhosia! Kuvissa esiintyvät mahdollisesti jokin toinen yökkönen (päivitys: vaippayökkönen) sekä luultavasti jokin mittari - ehkäpä syysvarpumittari (Chloroclysta citrata)?

Yöperhosia olisi mukava oppia tuntemaan paremmin. Harmikseni harva opaskirja tukee suosimaani oppimismenetelmää, jossa oikean lajin etsiminen aloitetaan oikean lajiryhmän tunnistamisesta. Kun lajeja (varsinkin samankaltaisia lajeja) on paljon, auttaisi kovasti kun osaisi sijoittaa löytämänsä edes oikeaan ryhmään. Harvassa lähteessä kuitenkaan esitellään, miten vaikkapa koit, koisat, kärsäkkäät, kääriäiset, erilaiset kehrääjät, kiitäjät, mittarit ja yökköset erotetaan ryhminä toisistaan. Kirjat keskittyvät lähinnä yleisimpien ja/tai värikkäimpien yksittäisten lajien esittelyyn. Sen verran muistan opintoihin kuuluneelta tunnistuskurssilta (jossa ryhmiä käsiteltiin), että jo pelkkä siipien lepoasento kertoo usein paljon - silti löytyy jopa kirjoja, joissa yöperhoset esitellään siivet auki levitetyistä kokoelmanäytteistä!

Otan mieluusti vastaan suosituksia hyvistä yöperhoskirjoista, sekä parempia tunnistuksia kuvissa esiintyville lajeille.

(Vielä lepakoistakin puheenollen, olen harmissani Eviran raivotauti-tiedotteen lauseesta, jossa väitetään lepakon "hyökänneen kahden tutkijan kimppuun". Luonnontieteellisen museon blogi kertoo, mitä oikeasti tapahtui - ja etteivät lepakot ole yhtään sen vaarallisempia kuin tähänkään asti, vaan hienoja ja suojeltuja eläimiä!)

------------------------------------
Pihka-suoritukset 19.8.2009

Tehtävä: Valohoukutin - valmis

Tähtiä saatu yhteensä: 13/20.
------------------------------------

P.S. Ihmistulva Helsingissä lauantaina 5.9.!

Otsikoissa ollutta

Mediassa on kesän aikana esiintynyt lukuisia aiheita, joista kaikista olisi voinut laatia vaikka kokonaan oman blogikirjoituksen. Huomaan, etten ole ehtinyt niitä tehdä, joten puran ruuhkaa listaamalla tähän muutaman kuuman perunan.

Merimetsosta tuli riistalaji Ahvenanmaalla. Väitän, että tällä ratkaisulla hoidetaan enemmän ihmisten mielenkuohuntaa kuin itse merimetsokantaa. Ensinnäkin, ampuminen on tehokas kannanvähennyskeino vasta kun saaliiksi jää merkittävä osa vuosittaisesta poikastuotosta, enkä usko että siihen päästään tällä lisääntymisvauhdilla. Toiseksi, merimetso ei kuulu lintudirektiivin metsästettäviin lajeihin, ja päätös on sikäli säädösten vastainen. Kolmanneksi, direktiivin mahdollistaman poikkeusluvan ehdot eivät täyty, sillä merimetson ei ole osoitettu aiheuttavan vakavaa haittaa kalastuselinkeinolle. Riittääkö siis vapaan ampumisen oikeutukseksi se, että lintu on iso, tuottaa kakkaa ja on vasta hiljattain alkanut runsastumaan Suomen merialueilla? Voin tietysti jollain tasolla ymmärtää, että on hauskaa päästä tähtäilemään suuria, ärsyttäviä eläimiä. (Koska saaliilla ei liene hyötyarvoa, mahtavatko metsästäjät kuitenkaan käyttää esim. noutavia koiria haavakoiden etsimiseen?)

Helsinkiläiset haluavat hoitamattomampia metsiä. Ei ulkoilumetsiä tarvitse hoitaa metsätaloudellisin opein. Vielä turhauttavampaa on, kun metsää "siivotaan", eli sieltä poistetaan puita lukuunottamatta kaikki mikä tekee metsästä metsän: kun kaatuneet puut ja pudonneet oksat raivataan pois, kulkureitit ilman luonnollisia esteitä leviävät pois poluilta, ja vilkkailla alueilla koko metsänpohja kuluu paljaaksi aluskasvillisuudesta.

Lokkiongelman todellisiin syihin ei uskalleta puuttua. Helsingin kaupunki teetti pari vuotta sitten selvityksen lokkiongelman ratkaisumalleista, mutta juuri mitään esityksen ehdotuksista ei ole pantu täytäntöön. Toreille esimerkiksi tarvittaisiin tehokkaita toimia, jotka vähentävät lokeille tarjolla olevan ja erityisesti tarkoituksellisesti tarjottavan ruuan määrää. Kaupunginjohtajan esittämä ratkaisu pesimisen estämisestä kantakaupungissa saattaa jonkin verran hoitaa ongelman seurauksia, mutta ei puutu sen syihin.

Haminasta puuhataan jo ennakkotapausta. Kohussa ei ole niinkään kyse muutamasta tervapääskynpesästä kuin siitä tavasta, jolla Haminan kaupunki asiaan suhtautui. Rikkomalla avoimesti lakia virkamiehet lähettävät varsin ikävän viestin kansalaisille: laista ei tarvitse välittää kun sille päälle sattuu. (Kannattaa tutkia myös linkittämäni jutun alareunasta löytyviä vanhempien saman aiheen uutisten linkkejä.)

Salametsästäjä valitsi kohteensa huonosti. Voihan olla, että ao. turkistarhalle on myönnetty lupa esim. harmaalokkien ampumiseen, mutta vaikka olisi, on surullista ettei lajinmääritystaitoja löydy tämän enempää. Nähtävästi saaliista ei myöskään olla oltu erityisen kiinnostuneita, kun raato on kerran jäänyt tarhan katolle kuukaudeksi. (Nippelitietona selkälokin suomalaisuus on muuten mielenkiintoinen juttu: noin puolet maailman tummaselkäisistä selkälokeista pesii Suomessa!)

Loppukevennyksenä mainostan YLE:n luonto- ja ympäristöuutisia, joista usein löytyy mielenkiintoista luettavaa tiivistetyssä muodossa. Esimerkkejä:

• Rottia pyydystävä lihansyöjäkasvi nimettiin David Attenborough'in mukaan
• Himalajalta on löytynyt 10 vuodessa satoja tieteelle uusia lajeja
• Magneettinen pohjoisnapa liikkuu kymmeniä kilometrejä vuodessa
• Keskellä Tyyntämerta ajelehtii Teksasin osavaltion kokoinen muovirojusta koostuva jätelautta
• Hyttyset uhkaavat Galapagos-saarten luontoa
• Tietopaketti lepakoista (ja linkkejä eteenpäin)

Muita tiedeuutisten suosikkijakelijoitani ovat tiedeuutiset.fi, Tähdet ja avaruus -uutisblogi, Tiede-lehden nettisivut sekä toinen YLE:n palvelu, sekin mielikuvituksellisesti nimeltään Tiedeuutiset :)

Koivuaakkoset

Lapissa kun oltiin, päätin käyttää tilaisuuden hyväksi ja tehdä yhden tuntureille sijoittuvan Pihka-tehtävän. Vierailun lyhyen keston vuoksi valitsin tunturikoivikko-tehtävän, jota saattoi edistää muun retkeilyn ohessa. Viiden asteen lämpötila ja kylmä pohjoistuuli tosin jäädytti mielikuvituksen varsin tehokkaasti, joten fantasiahahmojen sijaan keskityin poimimaan kameralla tutumpia muotoja:


Kuvat eivät vaatine selityksiä?

----------------------------------
Pihka-suoritukset 30.7.2009

Tehtävä: Tunturikoivikon salaisuudet - valmis

Tehtävä: Valohoukutin - edelleen kesken

Tähtiä saatu yhteensä: 12/20.
----------------------------------

Pieni suuri Lapin kierros 2009

Lomat, erityisesti palkattomat, on käytettävä tehokkaasti, ja niinpä kuunvaihteen tienoilla mökkeily vaihtui matkailuun. (Ironista kyllä, loman jälkeisten kiireiden takia matkaraportti tulee vasta nyt.) Kohtuullisen myöhään improvisoitu matkasuunnitelma sisälsi kaksi siirtymätaivalta autojunalla, joiden välissä varsinaisen matkan etappeihin kuuluivat mm. Kiiruna (SWE), Abisko (SWE), Narvik (NOR) ja Kilpisjärvi (FIN).

Kurjenkanerva (Phyllodoce caerulea)
Matkalla keskityttiin ennenkaikkea kolmen valtakunnan Lapin upeaan luontoon. Lintujen tarkkailuun ajankohta tosin oli huono, sillä suurin osa linnuista on tähän aikaan joko hoitamassa poikasiaan tai suoriutumassa sulkasadosta. Mainittakoon kuitenkin mukavina havaintoina sepelrastas, vuorihemppo, pikkukajava ja sinirinta. Muista eläimistä ei mainittavia merkintöjä kertynyt, mitä nyt muutama pakollinen poro ja toistaiseksi nimetön perhonen.

Päähuomio kääntyikin tuntureiden äärettömän kiinnostaviin kasveihin, ja tuore Suomen tunturikasvio pääsi tehotestiin. Opus paljastui vallan käyttökelpoiseksi, ja saa vilpittömät suosittelut. Sen avulla määritettiin mm. suippohärkylä, lumileinikki, tunturiängelmä, pikkutervakko, tunturikohokki, tunturihärkki, hapro, verkkolehti- ja vaivaispaju, lieko- ja sammalvarpio, sielikkö, kurjenkanerva, uuvana, vilukko, ruusujuuri, lapinvuokko, närvänä, peuranvirna, väinönputki, punakko, lapinkuusio, kaarlenvaltikka, sini- ja valkoyökönlehti, tunturikissankäpälä, karhunruoho, kirkiruoho sekä lukuisat erilaiset rikot!

Lapinorvokki (Viola biflora)

Jännittävää oli myös kohdata tuttuja kasveja uudessa ympäristössä - tunturipaljakalla yllättävän yleisiä ovat mm. voikukka, nurmitatar, mustikka ja metsätähti. Lisäksi paljakkaa kansoittavat tyypillisesti mm. vaivaiskoivu, variksenmarja, riekonmarja ja kurjenkanerva. Tunturikoivikossa taas ei voinut välttyä näkemästä (koivujen lisäksi) kulleroita, ruohokanukoita ja metsäkurjenpolvia, ja molemmissa ympäristöissä tuntuivat viihtyvän mm. lapinorvokki sekä tunturikurjenherne. Heinät ja sarat jäivät suosiolla vähemmälle, sillä ihmeteltävää riitti muutenkin!

(Tässä vaiheessa huomautan, ettemme selvästikään saaneet pitää Lappia itsellämme, ja huomattavasti tämän jutun kuvia laadukkaampia otoksia kannattaa käydä tutkimassa esimerkiksi Irman kuvien heinäkuun alun julkaisuissa. En edes yritä mahduttaa tähän kirjoitukseen useampia kasvikuvia, mutta niitä löytyy paljon Irmalta, ja tietysti muualta verkosta.)

Kiiruna on kaupunki keskellä erämaata ja komeita maisemia.

Ensimmäisen ajoetapin päässä odotti monella tapaa kiinnostava Kiiruna. Kaupunki on syntynyt keskelle erämaata kaivosteollisuuden ympärille, ja on maailman suurimpia kaupunkeja lähes 20 000 neliökilometrin (=puolet Hollannista) pinta-alallaan. On hyvin jännittävää nähdä moderni kaupunki niin pohjoisessa - tunturikoivu esimerkiksi on yleisin puulaji sekä ympäristön metsissä että kaupungin puistoissa, ja alueen näköalapaikoilta voi katsella suoraan rakentamattomaan erämaahan. Nyt kaupunkia odottaa suuri mullistus, sillä rikkaan rautamalmin louhinta on niin tärkeä elinkeino, että koko kaupunki joutuu seuraavan kymmenen vuoden aikana muuttamaan uusien avolouhosten tieltä. Lisää voi lukea kunnan nettisivuilta.

Abiskon kansallispuiston läpi virtaava joki laskee suureen ja kauniiseen Torneträsk-järveen.

Kiirunasta luoteeseen sijaitsee Abiskon taajama ja kansallispuisto - alue, jota voisi kutsua Ruotsin Kilpisjärveksi. Nyt emme jääneet pidemmäksi aikaa, mutta aikaisempien retkeilykokemusten perusteella voin sanoa, että alueen luonto on upeaa. Retkeilijälle on myös tarjolla hyvät palvelut, sillä hyvin merkittyjen reittien lisäksi retkeilykeskuksesta löytyy huoneita, näköalaravintola, tarvikemyymälä ja jopa lämminvesihana termospullon täyttämistä varten :-) Kilpisjärven Saanaa vastaava, kaikkien matkakuvissa esiintyvä nähtävyys on täällä tunturin sijasta laakso, Lapporten.

Lapporten on helposti tunnistettava maamerkki.

Skandien ylitys on hauska kokemus. Puolihuomaamatta tie kiipeää ylöspäin, maisema muuttuu karummaksi ja kohta tajuaa puurajan jääneen taakse. Raja-alue on täysin paljakkavyöhykkeellä, ja kun levennyksiä on tiheästi, on helppo jättää auto tiensivuun ja tehdä ihasteluretkiä vuoristoon. Kuka tarvitsee Alppeja, kun meillä on Skandit ihan naapurissa?

Raja-asema puurajan yläpuolella, Skandinavian katolla.

Matkan pääkohteeksi valikoitui melko pieni Narvik Norjan luoteisosassa suunnilleen Lofoottien kohdalla. Kaupunki sijaitsee periaatteessa rannikolla, mutta niin syvän vuonon pohjukassa, että itse asiassa Ruotsin raja on lähempänä kuin "oikea" meri. Pohjois-Norja on huikeine maisemineen Suomen matalassa maassa kasvaneelle jo elämys sinänsä, eikä Narvikin ympäristö tehnyt poikkeusta - maisema koostuu lähinnä suoraan vuonoista nousevista jyrkistä vuorenrinteistä, joiden tyvelle on mahdutettu tiet ja kaupungit. Narvikin takana komeasti kohoavalle, noin kilometrin korkuiselle Fagernesfjället'ille teimmekin erinomaisen hienon retken, jolla nähtiin monta upeaa maisemaa ja määritettiin lukuisia kiinnostavia kasveja.

Narvikin kaupunki on saatu mahtumaan vuonon ja vuoren väliin.

Narvikista matka jatkui Luoteis-Norjan läpi Kilpisjärvelle. Toinen toistaan hienommat näkymät vuorenrinteineen ja vesiputouksineen tekivät taipaleesta kaikkea muuta kuin tylsän, mutta oli myös hauskaa lopulta päästä Kilpisjärvelle korkeuseroiltaan vaatimattomampiin, mutta jo ennestään tuttuihin maisemiin. Koska Saanan päällä on tullut jo käytyä muutaman kerran, rajallisen vierailuajan retkikohteiksi valittiin Saanan rinnelehto, Siilasjärvi, Mallan luonnonpuisto sekä Muotkatakka, Suomen maanteiden korkein kohta (566 m) n. 15 km Kilpisjärven kylältä etelään.

Pohjois-Norjassa matkaillessa näkee useita Maisemia. Tämä sijaitsee Skibotnin lähistöllä.

Kaikki ovat hienoja paikkoja, mutta tässä yhteydessä haluan erityisesti mainostaa viimeksi mainittua, sillä se on ainoita paikkoja Suomessa, jossa suoraan maantieltä pääsee paljakalle. Paljakka viehättää minua tavattomasti, vaikka en täysin osaa selittää miksi. Samalla tavalla pidän myös suurista avosoista. Kokonaisvaltaisella avoimuudella voi olla tekemistä asian kanssa, mutta toisaalta avomeri tai avohakkuu ei puhuttele samalla tavalla. Ehkä osa viehätystä piilee siinä, miten valtava määrä todella erikoisia eläimiä ja kasveja on sopeutunut paljakan ja avosuon kaltaisiin äärimmäisiin olosuhteisiin?

Muotkatakan kohdalla myös Suomessa pääsee helposti paljakalle. Horisontin vasemmalla puoliskolla häämöttää Saana.

Kilpisjärvellä todistettiin myös ikävämpiä näkymiä: matkailurakentaminen etenee ja jopa Saanan rinteeseen on raivattu uutta tilaa matkailuvaunuille ja sukulaisilleen. Nyt ei sentään ollut riesaa moottorikelkoista, mutta talviaikojen villistä kelkkarallista kerrotaan huolestuttavia kokemuksia. En halua tässä synkistellä enempää, mutta on käsittämätöntä, jos matkailuyrittäjät eivät ymmärrä ihmisten hakeutuvan alueelle nimenomaan luonnonrauhan perässä - eivät minkään moottorihuvipuiston, jollaista eräskin yrittäjä taannoisessa Suomen Luonto -lehdessä Saanan rinteille suunnitteli. Jos haluat vaikuttaa Kilpisjärven luontoarvojen säilymiseen, tutustu esimerkiksi Saanan Luonnon Ystävät - Luomus ry:n nettisivuihin ja toimintaan!

Kiviä, koteja ja yksi kääriäinen

Loma (palkaton, mutta kuitenkin) mahdollistaa pitkästä aikaa harrastusten harjoittamisen. Varsinkin mökillä vietetyn viikon aikana tuli kokeiltua sekä tietoisesti että puolivahingossa useampaakin luonnonharrastuksen eri osa-aluetta, ja samalla vaivalla kasvoi ansaittujen Pihka-tähtien määrä. Tässä raportteja.

*****

Jo pari viikkoa sitten ehdimme retkelle Inkoon Kopparnäsin ulkoilualueelle, jonka rantakalliot soveltuivat erinomaisesti kivijäkälien ihasteluun. Ohessa kuvasaalista. Mainitut harvat lajinimet ovat akateemisia arvauksia, joita saa mielellään täydentää ja korjata. Itse yritän täydentää tunnistuksia, jahka saan lainattua/hankittua J. Rikkisen uuden, pätevän oloisen määritysoppaan.

Kiven kuvitellaan usein olevan harmaata, mutta itse asiassa väri tulee yleensä sitä peittävistä jäkälistä. Tämäkin graniitti oli pohjimmiltaan varsin punaista.

Yhtenäiseltä näyttävä harmaa koostuu useista erilajisista ja -värisistä rupijäkälistä.

Tässä vierekkäin kolme erisävyistä harmaata.

Tumma jäkälä on joutunut vaalean ympäröimäksi. Ellei sitten tumma ole laskeutunut itiönä vaalean päälle ja onnistunut kasvamaan siinä?

Tässä ollaan tekemässä uutta aluevaltausta. Aivan kuin joltain olisi roiskunut harmaata maalia :-)

Maaliroiske lähikuvassa. Tummat itiömaljat erottuvat selvästi.

Kaarrekarve (Parmelia centrifuga) saa kivenkin nauramaan :-) Jäkälä kasvaa keskustasta ulospäin, mutta tältä lajilta keskustaosat kuolevat, ja vain elävä reuna jää koristamaan alustaa.

Myös muita värejä esiintyy. Tässä harmaiden rupijäkälien ja ruskean, hieman lehtimäisemmän jäkälän kohtaaminen. Ruskea näyttää olevan niskan päällä, kasvamassa harmaiden yli.

Tässä taas yksi harmaa on onnistunut säilyttämään ympärillään puskurivyöhykkeen.

Karttajäkälä (Rhizocarpon geographicum) piirtää kiville kellanvihreitä mantereita. Tässä rikkonaista saaristoa sekä suuri laguuni.

Päivän kirkkaimmat värit tarjosi yleensä haavan rungolta löytyvä haavankeltajäkälä (Xanthoria parietina).

*****

Mökillä on hyvät mahdollisuudet nikkaroida, ja uusia linnunpönttöjä syntyikin peräti kolme kappaletta. Kuvassa harmaasiepon avopönttö. Harmaasieppo on siitä erikoinen pönttölintu, että emo haluaa nähdä ympärilleen pesällä ollessaan, siispä pöntöstä on riisuttava puolet seinistä. Harmaasieppo ei ole niin pöntöistä riippuvainen kuin lahopuu-pulasta kärsivät varsinaiset kololinnut, mutta "luvallinen" ja toivoaksemme myös turvallinen pesäpaikka todennäköisesti ilahduttaa sekä lintuja että ihmisiä. Harmaasieppo nimittäin on västäräkin ohella tunnettu taipumuksestaan perustaa pesänsä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin, joista kaikki eivät ole yhteensopivia kesämökille kesken kaiken saapuvien ihmisasukkaiden elämäntapojen kanssa. Meillä tunnetuin tapaus on mökin seinustalle ylösalaisin pystyyn unohtuneen kuistiharjan päälle ilmestynyt pesä :-)

*****

Kukkia ja perhosia tulee mökillä ihasteltua kaiken aikaa, mutta Luonnonkukkien päivän Pihakasviretki jäi aikapulan vuoksi väliin, enkä aivan vielä intoutunut tekemään loppuun asti myöskään päiväperhostehtävän ensimmäistä osiota. Sen sijaan tuli kokeiltua yöperhosten houkuttelemista valopyydyksellä. (Tehtävänannon Taustaa-linkki kertoo, mistä on kyse.) Tulokset kuitenkin jäivät laihoiksi, sillä ympärillä lennelleistä kymmenistä yöperhosista vain yksi (kenties kääriäisten ryhmään kuuluva?) tuli lakanalle - muut eivät olleet siitä vähääkään kiinnostuneita. Epäilen, että yö oli näin juhannuksen aikaan liian valoisa, jotta tarjottu halogeenivalo olisi ollut riittävän suuri ärsyke. Ansa viritetään siis uudestaan myöhemmin kesällä. Niityn yläpuolella saalistanut pohjanlepakko oli kuitenkin hauska katseltava, ja detektorin avulla myös kuunneltava.

*****

Yhteenveto:

----------------------------------
Pihka-suoritukset 25.6.2009

Tehtävä: Kivien jäkälät - valmis

Tehtävä: Koteja linnuille ja lepakoille - valmis (1 tähti)

Tehtävä: Valohoukutin - kesken
Tilanne: kokeiltu yhden kerran, 1/5 erilaista ötökkää houkuteltu

Tähtiä saatu yhteensä: 11/20.
----------------------------------