Kuka selittäisi?

Olipa kerran Laitos. Laitos on Valtion rahoittama. Toimiakseen Laitos tarvitsee Paikan. Ennen vanhaan Laitos omisti Paikan itse ja käytti sitä miten parhaaksi näki. Sitten joku Valtiolla keksi, ettei Laitos käyttänyt Paikkaa tarpeeksi tehokkaasti. Koska tehokkuus on päivän sana, Valtio siirsi Paikan omistuksen Firmalle. Firma alkoi periä Laitokselta korvausta Paikan käytöstä. Firmankin omistaa Valtio, ja Valtio on luonnollisesti asettanut Firmalle tuottotavoitteen. Firma asettaa perimänsä korvauksien suuruuden tuottotavoitteensa mukaisesti. Nyt siis valtio antaa Laitokselle rahaa, jolla se maksaa käyttökorvauksia Paikasta, jonka omistaa Firma, joka tilittää tuottonsa Valtiolle.

Tarina jatkuu: koska tavoitteena on tehokkuus, Valtion Laitokselle antama rahamärää ei vastaa tätä uutta kustannuserää, ja Laitoksen on alettava miettiä säästökohteita. Koska Laitos tarvitsee välttämättä Paikan, Laitos joutuu karsimaan toimintaansa ja henkilökuntaansa pystyäkseen siirtämään riittävästi Valtion rahaa takaisin Valtiolle.

Tämä tarina on tosi. Tai ainakin niin tosi, että minulle asioiden kulku näyttäytyy tuollaisena. Yliopistot ovat painineet tämän ongelman kanssa jo pitkään, maksaen tiloistaan käytön mukaan vuokraa valtion omistamalle Senaatti-kiinteistöille. Moni yliopistolaitos on kuitenkin siinä tilanteessa, että heillä ei ole varaa käyttää oman laitosrakennuksensa tiloja, etenkään jos ne ovat uusia tai vastaremontoituja (eli kalliita). Luentoja pidetään siis mieluummin vanhoissa ja liian pienissä (=halvemmissa) tiloissa tai jopa ilmaisissa taukotiloissa kuin maksetaan vuokraa kunnollisesta auditoriosta, johon saattaa jäädä tyhjiä paikkoja. Lisäksi opetuksellisesti korvaamattomia, mutta tilankäytön suhteen kalliita (=tehottomia) käytännön työkursseja karsitaan.

Uusi rahankierrätyksen kurimukseen joutuva, valtion pääosin rahoittama laitos on Metsäntutkimuslaitos Metla. Vuonna 1917 perustettu laitos omistaa tällä hetkellä n. 90 000 hehtaaria metsiä, joilla se tekee monipuolista tutkimusta paitsi metsätalouden, myös luonnonsuojelun alalla. Nyt maa- ja metsätalousministeriö haluaa uutisen mukaan "tehokkuuden nimissä" siirtää Metlan tutkimusmetsät (luonnollisesti korvauksetta) Metsähallituksen omistukseen. Koska Metsähallituksella on valtion asettama tulostavoite, se haluaisi luonnollisesti tehdä omistamilla alueillaan hakkuita. Jos Metla haluaa jatkaa pitkäkestoisia tutkimuksiaan entisissä omissa metsissään, sen on alettava maksaa Metsähallitukselle "haittakorvausta" menetetyistä hakkuutuloista. Haittakorvausten maksamista varten Metla saa rahaa valtiolta. Eli valtio antaa rahaa valtion laitokselle, joka maksaa toiselle valtion laitokselle, joka tilittää tuotot takaisin valtiolle.

Ajatus on ehkä ollut alunperin hyvä. Kun esimerkiksi yliopiston tilat eivät ole ilmaisia, laitosten on tarkkaan suunniteltava, mitä tiloja tarvitaan ja miten usein, jolloin vajaakäyttö vähenee ja tehokkuus kasvaa (vaikka sitten laadun kustannuksella). Mutta kukaan ei ole vielä pystynyt selittämään minulle, mitä järkeä on kierrättää valtion rahaa valtion laitosten kautta takaisin valtiolle, ja vieläpä niin, että kaikilla näillä laitoksilla on rahaa liian vähän ja toiminta kärsii? Johtuuko ymmärtämättömyyteni siitä, että olen pehmobiologi, enkä elämän realiteettien kovettama taloustieteilijä?

Metlan tarina ei muuten pääty tuohon. Tällä hetkellä näyttää siltä, että jos Metla haluaisi jatkaa tutkimustoimintaansa edes 40 000 hehtaarilla, se tarvitsisi valtiolta uutta rahaa noin miljoona euroa vuodessa. Mutta koska valtio ei halua maksaa (itselleen) niin paljon, Metla on saamassa näillä näkymin rahaa vain 30 000 hehtaarin haittakorvausten maksamiseen, ja se joutuu supistamaan tutkimustoimintaansa - ja arvokkaat tutkimusmetsät joutuvat hakkuu-uhan alle.

Missä on vika, kun en näe tässä kuviossa järjen hiventä?