Maan lapset

Parasta opiskelujen loppumisessa on se, että voi pitkästä aikaa antaa itselleen luvan lukea kirjoja! Siis muita kuin tenttikirjoja. En ollut lukenut yhtään romaania varmaan kolmeen vuoteen (toki kuitenkin välillä sarjakuvia ja muuta kevyttä), koska aina takaraivossa kolkutti, että pitäisi lukea - tai ruveta lukemaan - tenttikirjaa tai muuta sellaista. Nyt yllättäen saankin käyttää vapaa-aikani ihan miten haluan. Jipii!

Kirjahyllystä valikoitui juhlalliseksi romaanikauden avaukseksi Untinen-Auelin Maan lapset -sarja, jota olen kaihoten katsellut jo vuosia. Pidän historiallisesta draamasta erityisesti elokuvissa, ja jonkin verran myös kirjoissa, ja nämä kirjathan ovat oikeastaan esihistoriallista draamaa.

Ensimmäinen kirja, Luolakarhun klaani, koukutti minut täysin. Avasin sen aluksi vain katsoakseni, miltä se näyttää, mutta selattuani alkusivut aloin huomaamattani lukea tarinaa, ja se oli sitten menoa. Pahaksi onneksi olin viikon lomalla mökillä, eikä sarjan toinen osa ollut mukana, joten jouduin säännöstelemään lukemista. Onneksi mökillä on paljon muutakin mukavaa tekemistä. Pari päivää ennen kotiinpaluuta kirja loppui, ja heti kotona oli syöksyttävä Hevosten laakson kimppuun.

Loputkin kirjat luin nopeasti, lähes 2900 sivua reilussa kuukaudessa, ja nautin joka hetkestä :-) En yleisesti osaa arvostella kirjojen teknisiä tai taiteellisia ansioita, minulle riittää hyvä kerronta ja kiintoisa tarina. En tiedä, minkälaisia arvosteluja nämä kirjat ovat aikanaan saaneet, mutta minusta tarina oli hyvä, kerronta lämminhenkistä ja sujuvaa, ja kirjat olivat todella antoisaa lukemista, jota voin lämpimästi suositella.

Erityisesti on pakko hehkuttaa kuvauksen realismia. Luin esipuheista, että kirjailija on käyttänyt hurjasti aikaa perehtyäkseen siihen tietoon, mitä meillä on tuon ajan (n. 35 000 vuotta sitten?) ihmisistä ja ympäröivästä luonnosta, ja on jopa harjoitellut itse kivikauden työmenetelmiä.

Tämä panostus näkyy vakuuttavana realismina. Kirjoissa kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti ei pelkästään ihmisten vaatetusta ja käyttöesineitä, vaan myös niiden valmistusmenetelmiä ja niiden kehittymistä oivalluksien ja pohdinnan kautta. Luonnon, vuodenaikojen ja erilaisten elinolosuhteiden kuvaus on tarkkaa ja asiantuntevaa. Lukuisia ravintokasveja ja muita tarveaineita mainitaan lajinimillä, ja eläinten, myös sukupuuttoon kuolleiden, käyttäytymistä kuvataan hyvin uskottavasti.

Kirjoissa ei myöskään tyydytä vähään, vaan mukana on suuri määrä erilaisia kansoja, kulttuureja ja uskomuksia, erilaisia eläimiä ja erilaisia kasveja eri käyttötarkoituksineen. Kaikissa kirjoissa kuvataan paljon vaihtelevia maastoja ja kasvillisuustyyppejä, ja kun Tasangon vaeltajissa kuljetaan koko Euroopan halki Tonavan suistolta sen lähteille, vaelletaan todella monessa erilaisessa ympäristössä. Ja ne kaikki kuvataan ehdottoman uskottavasti.

Minusta hyvä historiallinen draama luo sen illuusion, että näin olisi oikeasti voinut olla. Tämä kirjasarja osuu sen ytimeen. Vaikka olen jonkin verran perehtynyt ihmisen kehitykseen, en osaa tarkasti sanoa, mikä näissä kirjoissa on tieteellisellä pohjalla ja mikä on keksittyä (ja mikä silloin tieteellinen tieto on nyt jo vanhentunutta). Mutta kaikki kuulostaa todelliselta, ja se on tämän kirjasarjan suurin ansio.

Erityisen tyylikkäästi kuvaillaan nykyihmisen (Homo sapiens) ja neandertalinihmisen (H. neanderthalensis) biologisia eroja ja elämää rinnakkain samalla mantereella. Tästä suurin osa lienee kuviteltua, sillä edelleenkään ei olla varmoja edes siitä, pystyivätkö lajit risteytymään. Se on totta, että neandertalinihmisillä oli nykyihmistä hieman suuremmat aivot, ja minusta se on kirjassa selitetty mainiosti valtavana periytyvänä muistina - ja yhdistetty samalla kekseliäästi heidän ilmeiseen joustamattomuuteensa uusissa tilanteissa.

Kekseliästä ja uskottavan tuntuista on myös laittaa neandertalinihmiset käyttämään sujuvaa ja monipuolista kieltä - mutta viittomilla ja eleillä, joihon kuuluu vain harvoja puhuttuja ääniä. Nykyihmiset puolestaan käyttävät puhekieltä, ja ovat osin unohtaneet eleiden tärkeän osuuden. Koska kielet ovat näin erilaiset, realistiselta kuulostaa asetelma, jossa kumpikin laji pitää toisiaan epäihmisinä, jopa eläiminä, joilla ei ole kieltä, tunteita tai älyä. Sitä lukiessa mietin, miten meillä tuntuu olevan verissä kieltää meitä kaikkein lähinnä olevien olentojen ihmisyys - vielä jokin aika sittenhän tummaihoiset olivat eurooppalaisten mielestä hädin tuskin ihmisiä, ja nykyäänkin moni ihminen ei edes halua tietää, miten lähellä meitä simpanssit ja gorillat todella ovat. Meillä on suuri tarve tehdä selvä pesäero "ihmisten" ja "eläinten" välille. (Miksihän? Osaako esimerkiksi joku psykologiaa lukenut selittää?)

On kirjoissa toki myös epäuskottavuuksia. Esimerkiksi päähenkilöiden rakkaustarina saa välillä, varsinkin Mammutin metsästäjissä, pahimpien Hollywood-kliseiden mukaisia käänteitä, ja selvää on, että kaikki kääntyy lopulta parhain päin kaikissa vaaratilanteissa. Päähenkilöt ovat myös kuin sattumalta erittäin hyvännäköisiä, vahvoja selviytyjiä, sekä hyvin lahjakkaita ja kekseliäitä. Lisäksi erityisesti Tasangon vaeltajat on välillä jopa tylsä, kun matka vain jatkuu ja uusia maisemia kuvaillaan. Koska kerronta on kuitenkin niin sujuvaa ja kuvaus niin uskottavaa, annan mielelläni anteeksi nämä pikkujutut. Sitä paitsi, jos vaeltaa Euroopan halki jalan, niin väistämättähän matkanteko alkaa jossain vaiheessa toistaa itseään ja tuntua puuduttavalta, sehän on vain realistista :-)

Vahvan realismin ansiosta koin jopa yhden ahaa-elämyksen. Meillähän on tapana ajatella, että kivikauden ihmiset olivat jotenkin yksinkertaisia ja alkeellisia, jopa vähän tyhmiä meihin verrattuna. Tämä ehkä pitääkin paikkansa, jos puhutaan meitä edeltäneistä ihmislajeista (vaikka silloinkaan "alkeellisuus" ei välttämättä tarkoita, etteivätkö nekin olisi olleet yhtä menestyneitä ja ympäristöönsä sopeutuneita lajeja kuin kaikki muutkin). Mutta koska olemme samaa lajia, kivikauden sapiens-lajin edustajilla oli olennaisesti samat biologiset ominaisuudet kuin meillä.

Ahaa-elämykseni olikin tämä: kivikauden ihmiset (siis sapiens-lajin ihmiset) olivat ihan samanlaisia kuin me nykyään. Heillä ei vielä ollut silkkikangasta tai sanomalehtiä, mutta heillä oli aivan samat henkiset kyvyt kuin meilläkin. He olivat mestareita silloisessa teknologiassa, ja heillä oli normaalioloissa kaikki mitä he tarvitsivat: monipuolista ruokaa, mukavia vaatteita, laadukkaita astioita, lämpimiä asumuksia ja kaikkea muuta sellaista. Usein esihistorialliset ihmiset kuvataan myös likaisiksi - mutta onko mitään syytä olettaa, etteivät he olisi huolehtineet puhtaudestaan (esimerkiksi kuten kirjoissa kuvataan)? Eivät he kärvistelleet alkeellisuudessaan, vaan heillä oli jopa aikaa luoda taidetta, uskomuksia, musiikkia ja keksintöjä. Maan lapset -kirjojen ihmiset puhuvat ihan samanlaisista asioista kuin me nykyään, ja uskon että se on hyvin todenmukainen arvaus.

BBC:n dokumenttisarjan Matkalla ihmisyyden tiellä viimeisessä osassa juontaja selittää tämän asian hyvin. Hän ottaa "aikamatkallaan" syliinsä kivikauden sapiens-vauvan, ja kertoo, että jos hän veisi lapsen nykyaikaan ja kasvattaisi hänet omanaan, kukaan ei huomaisi mitään outoa. Hän käyttäisi internettiä ja tiskikonetta yhtä luontevasti kuin mekin. Ainoa ero meidän ja esivanhempiemme välillä on se, että meillä on ollut enemmän aikaa keksiä uusia asioita.

Jo pelkästään tämän oivalluksen perusteellisen havainnollistamisen vuoksi nämä kirjat kannattaa lukea.


P.S. Kun olin lukenut kirjasarjan loppuun, kävin hieman katsomassa taustatietoja netistä. Ja mitä ihmettä? Eihän se loppunutkaan! Kirjoja onkin neljän sijasta viisi, ja kuudes osa on vielä tulossa. No vähän ihmettelinkin, kun Tasangon vaeltajat vaikutti loppuvan niin kesken... Ei mennyt kuin muutama hetki, kun olin jo tilannut viidennen osan, Luolien suojatit, Antikka-nettipalvelusta, joka muuten on tutustumisen arvoinen paikka. Nyt odotan malttamattomana postiluukun kolahdusta!