Museo ja minä

Kuva: Mikko Heikkinen / Luonnontieteellinen keskusmuseo

Helsingin yliopiston Luonnontieteellinen museo, entinen Eläinmuseo, avautuu ensi viikolla pitkän remontin jälkeen. Biologin kannalta tapaus on toki mielenkiintoinen muutenkin, mutta minulle tällä on aivan erityistä merkitystä, sillä olen aikojen saatossa kovasti kiintynyt paikkaan.

Lapsena kävimme Eläinmuseossa melko usein, ja muistan erityisesti kaksipäisen vasikan, joka oli aina yhtä suuri ihmetyksen aihe. Muistan myös, että ennen vanhaan nisäkässalissa oli aluksi dioraama-osio (eli maisemoituja asetelmia eläimistä luonnollisessa ympäristössään), mutta jonkin matkan päästä astuttiin avoimeen halliin, jossa oli riveittäin yksittäisiä eläimiä vitriinikaapeissa. Kammosin niitä hiukan, koska ne näyttivät omituisilta ja irvistelivät epäluonnollisissa asennoissa. Nyt arvaan, että niiden painajaisista karannut olemus johtui niiden iästä - vanhaan aikaan eläimet tyypillisesti täytettiin tuntematta kovin tarkkaan niiden luontaista anatomiaa ja ne kuului jostain syystä asetella näyttämään hampaansa. Lisäksi niiltä oli ehtinyt jo lähes kaikki karva pudota tai ainakin värit haalistua...

Kuva: Mikko Heikkinen / Luonnontieteellinen keskusmuseo

Pikkuhiljaa dioraamojen osuus onneksi kasvoi (ja myös näyttelynrakentajien tietotaito parani vuosisadan takaisesta :-) ja lopulta koko nisäkässali oli yhtä seikkailua dioraamasta ja maanosasta toiseen. Hirvien ikkunalla olleet painonapit, jotka sytyttivät valon kunkin dioraaman eläimen kohdalla, piti joka kerta (aikuisenakin!) painella järjestelmällisesti alusta loppuun, sisaruksen kanssa tarkkaan vuorotellen. Väitän oppineeni useammankin lintulajin niiden painonappien ansiosta. Vastasyntynyt karhunpentu oli aina hämmästyttävän pieni, kirahvi taas hurjan suuri, majavan pesä hieno ja mäyrien maisema jopa hieman pelottava pimeytensä takia. Suurin kammotuksen kohteeni oli kuitenkin mandrilli, jonka vitriini tuli aina yllättäen kulman takaa ja josta tämä suuri apina "hyökkäsi" sinipunainen kita avoinna hampaat välkkyen. Pari kertaa kavahdin myös pimeästä nurkasta yllättäen tuijottanutta pöllöä. Jättimäistä hämähäkkirapua sen sijaan en muista pelänneeni, ja luusalissa muistan erityisesti tajunneeni norsun kallon rakenteen - siellä kärsässä ei todellakaan ole yhtään luuta!

Kuva: Markku Lappalainen
/ Luonnontieteellinen keskusmuseo
Jossain vaiheessa noin 12-vuotiaana minulla oli jostain syystä kausi, jolloin en halunnut lainkaan mennä Eläinmuseoon. Ajattelin kai, ettei minua kiinnosta katsoa kuolleita eläimiä, jotka on aavemaisesti pakotettu ikuisiksi ajoiksi asentoihin, jotka yrittävät huijata meitä uskomaan, että ne ovat eläviä. Ehkä ne tyhjään tuijottajat vähän hirvittivätkin.

Ehkä museorakennuksessa ja sen taidokkaasti rakennetussa sisällössä oli kuitenkin jotain taikaa, sillä tämä aika meni nopeasti ohi, ja sen jälkeen olen mielelläni käynyt ihastelemassa paitsi eläinkunnan monimuotoisuutta, myös näitä tuokiokuvia niiden elämästä. Parhaimmillaan dioraamat ovatkin oikeita taideteoksia lavasteineen ja taustamaalauksineen. Lisäksi eläimet esitetään nykyään realistisina, ja näyttelyistä oppi paljon, tarvitsematta sulkea eläviä eläimiä häkkeihin poseeraamaan.

Kun sitten aloitin biologian opiskelun, olin aina yhtä iloinen, kun sain kulkea Eläinmuseon eli "Elukan" pääovesta kursseille. (Myös Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan, "Kasvikselle", oli hyvin mukavaa mennä aamuluennoille.) Koko museorakennus tuli tutuksi ja läheiseksi. Ehdin viettää opiskelijaelämää Elukalla pari vuotta, kunnes loputkin yliopiston biologian osastot siirtyivät uudelle Viikin kampukselle. Olen kuitenkin esimerkiksi päntännyt päähäni Suomen lintulajeja Elukan vitriinien edessä ja käynyt vertailemassa luukurssin näytteitä museon luunäyttelyn aineistoon.

Kuva: Markku Lappalainen
/ Luonnontieteellinen keskusmuseo
Vuonna 1913 valmistunut rakennus on nyt sitten peruskorjattu ja uusittu täysin. Odotan innolla uusia näyttelyitä! Luvassa on kuulemma ainakin Suomen luontoa ja elämän historiaa dinosauruksineen. Avajaisia vietetään torstaina 22.5., mutta olen jo käynyt katsomassa, että Hirvi-patsas seisoo edelleen vartiossa ulko-ovella. Näyttelyiden rakentamisesta ja muusta aiheeseen liittyvästä voi käydä lukemassa mielenkiintoisia juttuja aiheesta kertovassa blogissa!

Vielä kun oppisi, että paikan nimi on jo viime vuosikymmenellä vaihdettu Luonnontieteelliseksi museoksi, ilmeisesti koska onhan siellä esillä pelkkien eläinten sijasta luonnon koko kirjo, eli eläimiä, kasveja ja kiviä (hmm, sieniä en muista juuri nähneeni, mutta ehkä uusissa näyttelyissä nekin on huomioitu :-) Mutta ei sille voi mitään, biologianopiskelijalle Elukka on aina Elukka.