Valmistuminen on näköjään niin kiireistä hommaa, ettei ylimääräisille asioille, kuten blogiin kirjoittamiselle, tunnu jäävän yhtään aikaa. Onneksi gradu on sentään jo alta poissa. Tänään kuitenkin vaihdoin tenttikirjat Muuttuva Suomen luonto -symposiumiin, joka oli osa Suomalaisen Tiedeakatemian 100-vuotisjuhlia. Tilaisuutta oli rummutettu etukäteen kovasti, ja nimekkäiden puhujien houkuttelemana päätin lähteä paikalle.
Tämä oli poikkeuksellinen päätös, sillä suhtaudun seminaareihin ja vastaaviin keskustelutilaisuuksiin kovin skeptisesti, erityisesti maailmanparannuksen kannalta. Mitä hyötyä on siitä, että luonnonsuojelijat tai tutkijat kerääntyvät yhteen huoneeseen kertomaan toisilleen, että huonoon suuntaan ollaan menossa ja että toimiin pitäisi ryhtyä? Seminaareissa vain puhutaan suuria, haukotellaan, taputetaan ja lähdetään kotiin, eikä mitään tapahdu sen jälkeen. Lisäksi seminaareissa on epämukavat istuimet, osa esitelmistä (tai esitelmöitsijöistä) on aina tylsiä, eikä ihmisen keskittymiskyky joka tapauksessa riitä monen tunnin aktiiviseen kuunteluun, vaikka aihe olisi kuinka kiinnostava. Miksi siis kiusata itseään ja tuhlata aikaa?
Tänään sain muistutuksen siitä, että on seminaareista hyötyäkin. Hyöty vain riippuu paljon siitä, mitkä ovat tavoitteet ja keitä on paikalla niitä kuulemassa. Maailmanparannuksen kannalta olisi varmasti ollut hyödyllistä, jos esimerkiksi tätä symposiumia olisivat olleet kuuntelemassa vaikkapa kaikki kansanedustajat. Tiedeyhteisön sisälläkään ei varmasti ole liikaa tilaisuuksia eri tieteenalojen ihmisten tavata toisiaan, vaihtaa tietoja ja kuulla uusia näkökulmia. Parhaassa tapauksessa myös satunnainen kuulija oppii jotain ja saa oivalluksia.
Tämän päiväisen symposiumin anti olikin varsin mielenkiintoinen, vaikkei ehkä maailmanparannuksen kannalta kovin hyödyllinen, suurista puheista huolimatta. Esimerkiksi Yrjö Haila esitti jännittävän huomion luonnon ja yhteiskunnan symbionttisesta suhteesta: kumpikin muokkaa toista, ja kumpikin on siis toisesta riippuvainen (ainakin siinä muodossa kuin ne tällä hetkellä tunnemme). Hanna Kokko puolestaan kysyi miksi bakteerien antibioottiherkkyyden vähenemistä ei kutsuta lääketieteellisissä julkaisuissa evoluutioksi (vaan sitä sanaa suorastaan vältellään), vaikka se ilmiönä täyttää evoluution määritelmän kirjaimellisesti ja on siitä mainio esimerkki.
Virpi Lummaan esityksen jälkeen tajusin, että vaikka lääketiede ja eläinfysiologia perustuvat pitkälti ihmisruumiin tutkimiseen ja tarpeeseen tuntea sen toimintaa paremmin eläinmallien avulla, muussa biologiassa on päinvastoin pitkälti keskitytty tutkimaan kaikkia muita eliöitä paitsi omaa lajiamme.
Olikin erittäin mielenkiintoista kuulla aivan uutta pohdintaa ihmislajin biologiasta. Aiheena oli se erikoinen ilmiö, että ihmisnaiset elävät huomattavan pitkään vielä hedelmällisen ikänsä jälkeen - miksi olisi hyödyllistä olla elossa, vaikka ei voi tuottaa jälkeläisiä? Kirkonkirjoista saatu aineisto tukee kuulemma"isoäiti"-hypoteesia, eli toimimalla mummona nainen on viime aikoihin asti parantanut huomattavasti lastenlastensa selviytymistä (ja samalla omien geeniensä leviämistä). Miehillä samaa yhteyttä ei kuitenkaan ole - toisaalta miesten hedelmällisyys kestääkin lähes koko eliniän. Kuitenkin suomalaisessa yhteiskunnassa oli pitkään vallalla ehdoton yksiavioisuus, eli vaimon vaihdevuosien jälkeen eivät miehetkään ole enää pystyneet lisääntymään. Ilmeisesti jonkinmuotoinen moniavioisuus on ollut vallitseva tila suurimman osan ihmislajin historiaa. (Tosin mietin, eikö vaarien olemassaolon tarkoituksena voisi olla myös mummojen pitäminen tyytyväisempinä ja lapsenlapsien auttaminen tätä kautta? :-)
Eniten maailmaa paransi ehkä kuitenkin Eva-Mari Aron energia-aiheinen esitelmä. Tähän asti en ole oikein tiennyt, miten kaikenlaisiin eri biopolttoaineisiin pitäisi suhtautua, sillä toisaalta fossiilisista olisi päästävä eroon, mutta toisaalta kaikkiin biopolttoaineisiin tuntuu liittyvän vakavia ekologisia tai sosiaalisia ongelmia. Minulle kirkastui, että kaikki käyttämämme polttoaineet ovat vain huonoja väliaikaisratkaisuja. Melkein kaikki käyttämämme energia on peräisin yhteyttävistä organismeista ja sen sijaan, että käytämme tätä energiaa välillisesti polttamalla yhteyttävien olentojen jäännöksiä (kuten öljyä tai puuta), meidän pitäisi kehittää tekniikka, jolla voimme itse hyödyntää auringon energiaa samalla tavalla kuin yhteyttävät eliöt. Tällä tavalla meidän ei tarvitse turvautua huonolla hyötysuhteella jo kertaalleen vangitun energian vapauttamiseen, vaan voimme tarttua prosessiin jo sen ensimmäisessä vaiheessa, energian sitomisessa. Jos onnistuisimme kehittämään tällaisen oman "yhteytysmekanismin", meillä olisi käytössä rajattomasti täysin saasteetonta energiaa.
Aikamoinen tavoite, mutta sen tärkeyttä Aro konkretisoi hurjalla tavalla. Tiesin kyllä, että fossiiliset polttoaineet ovat syntyneet muinaisista eliöistä pitkän ajan kuluessa, mutta sitä en tiennyt, että yhden vuoden aikana maapallolla poltetaan savuna ilmaan miljoonan vuoden yhteyttämisprosessin tuotokset! Paitsi että siinä kulutetaan hurja määrä energiaa hurjan lyhyessä ajassa, samalla siis päästetään ilmakehään hiilidioksidia miljoonan vuoden yhteyttämistyötä vastaava määrä. Ei ihme, että kasvihuoneilmiö voimistuu.
Symposiumin esitelmien tiivistelmät ovat ladattavissa netistä. Lisäksi koko tilaisuus nauhoitettiin, ja lupausten mukaan videot tulevat myöhemmin saataville tiedeakatemian sivuille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti