Linné ja luonnon järjestys

Eikö olisi aika kummallista, jos jokaisessa luontokirjassa lajeilla olisi eri nimet? Näin kuulemma käy välillä esimerkiksi Britanniassa, jossa jokainen sienikirjan tekijä antaa sienille ne nimet, joita itse on tottunut käyttämään - käytännössä jokaisessa sienikirjassa onkin sitten kovin erilainen nimistö.

Mutta eihän se haittaa, ajattelemme, onhan lajeilla kuitenkin tieteelliset nimet. Niiden avulla tietää mistä lajista on kyse, vaikka kansankielinen nimi vaihtelisikin. Niiden ansiosta myös ihmiset eri puolilta maailmaa voivat puhua lajeista yhteisillä nimillä äidinkielestä riippumatta.

Alexander Roslin (1775): Carl von Linné 1707-1778
(Kungliga vetenskapsakademin, Tukholma.)
Tieteellisten nimien järjestelmä onkin aika nerokas. Kunnia sen kehittämisestä annetaan ruotsalaiselle Carl von Linnélle (=Carolus Linnaeus), joka edelleen on yksi maailman kuuluisimpia luonnontieteilijöitä. Tänä vuonna on erityisesti biologien piirissä juhlittu Linnén syntymän 300-vuotisjuhlaa.


Luonto järjestykseen

Ennen tieteellisten nimien järjestelmää eläimistä ja kasveista käytettiin joko vaihtelevia kansankielisiä nimiä, tai tieteellisten julkaisujen pitkiä ja kuvailevia latinankielisiä nimiä. ("Leveälehtinen, rentovartinen, haarova keltakukkainen...") Niitä oli hankala käyttää, ja lisäksi nekin olivat epämääräisiä ja vaihtelivat kirjoittajasta riippuen.

Linné halusi kaoottiselta vaikuttavaan luontoon järjestystä. Hän järjesti kaikki tuntemansa kasvit ja eläimet sisäkkäisiin lokeroihin. Toisilleen läheistä sukua olevat lajit muodostivat suvun, ja läheiset suvut lahkon. Läheiset lahkot kuuluivat samaan luokkaan, ja luokat muodostivat eläin-, kasvi- ja kivikunnat.

Sukulaisuussuhteet Linné päätteli ulkoisten tuntomerkkien perusteella, ja esimerkiksi kasvien kohdalla hän valitsi tärkeimmäksi rakennepiirteeksi heteiden ja emien lukumäärän ja sijainnin. (Tämä ratkaisu herätti aikanaan vastustusta, ei mullistavuutensa vuoksi, vaan koska kasvien seksuaalisuutta pidettiin hyvin säädyttömänä puheenaiheena!) Eläimet Linné jakoi kuuteen luokkaan: nisäkkäät, linnut, amfibit (nykyiset matelijat ja sammakkoeläimet), kalat, hyönteiset ja madot (joihon hän sijoitti kaikki ne lajit, jotka eivät sopineet mihinkään viidestä muusta luokasta :-)

Linnén jaottelu on sittemmin muuttunut moneen kertaan, sillä eliöiden todellisista sukulaisuussuhteista saadaan jatkuvasti lisää tietoa. Kasvien "seksuaaliluokittelu" on kokonaan väistynyt (tosin sitä opetettiin Suomessa vielä 1950-luvulla!), ja kasveista on erotettu sienet omaksi kunnakseen. Linnén luoma periaate pätee kuitenkin yhä. Eliöiden luonnontieteellinen luokittelu perustuu edelleen sisäkkäisiin lokeroihin, joista monet kantavat edelleen Linnén antamia nimiä. Muutoksiakin on toki tapahtunut, esimerkiksi suvun ja lahkon väliin on lisätty uusi luokittelutaso, heimo. Päätasoja on myös usein pilkottu ala- ja ylätasoiksi, esim. alalaji, yläluokka.

Esimerkiksi talitiainen sijoittuu luonnon järjestelmään pääpiirteissään näin:

Kunta: Animalia (eläinkunta)
Pääjakso: Chordata (selkäjänteiset)
Alajakso: Vertebrata (selkarankaiset)
Luokka: Aves (linnut)
Lahko: Passeriformes (varpuslinnut)
Heimo: Paridae (tiaiset)
Suku: Parus (varsinaiset tiaiset)
Laji: major ("suuri")


Tieteellinen nimi

Juhlituin Linnén keksinnöistä on jokaisen lajin kaksiosainen tieteellinen nimi. (Jotkut muut olivat yrittäneet ottaa sellaista käyttöön aikaisemminkin, saavuttamatta kuitenkaan menestystä. Läpimurron teki Linné.) Tieteellinen nimi muodostuu suvun nimestä ja lajin "tarkenteesta". Esimerkiksi "betula" on antiikin ajalta peräisin oleva koivun nimi, ja "pendula" tarkoittaa latinaksi riippuvaa. Betula pendula tarkoittaa siis riippuvaa koivua. Tämä koivulaji on suomenkieliseltä nimeltään nykyään rauduskoivu ("riippakoivu", jonka oksat usein riippuvat). Muilla koivulajeilla on oma lajitarkenteensa, esimerkiksi hieskoivu on Betula pubescens, joka viittaa hienokarvaisuuteen (hieskoivun vuosikasvaimet ovat karvaisia).

Kaksiosaisten tieteellisten nimien järjestelmä on nerokas, koska se on (ainakin periaatteessa*) yksiselitteinen, täsmällinen ja loputtomasti laajennettavissa. Jokaiselle lajille ei esimerkiksi tarvitse keksiä omaa latinankielistä sanaa, vaan koska nimi koostuu kahdesta osasta, samoja sanoja voidaan käyttää useita kertoja. Esimerkiksi sanoja, jotka kuvaavat kasvupaikkaa ("sylvestris"=metsä, "palustris"=suo), väriä ("alba"=valkoinen, "nigra"=musta), olemusta ("repens"=suikertava, "bifolium"=kaksilehtinen) tai muuta kuvailevaa ominaisuutta voidaan käyttää usemman lajin nimenä, koska se aina yhdistetään suvun nimeen. Niinpä esimerkiksi Viola palustris (suo-orvokki) on nimenomaan suolla kasvava orvokki, ja Epilobium palustre (suohorsma) on suolla kasvava horsma. (Tieteellisiä nimiä voi verrata länsimaisiin ihmisten nimiin - kaikilla ei tarvitse olla erilaista etunimeä, vaan samoja nimiä voidaan käyttää useita kertoja, koska kaikilla suvuilla on teoriassa eri sukunimi.)

Moni Linnén antama tieteellinen nimi on edelleen käytössä, ja hän otti nimet ennenkaikkea latinan kielestä. Termejä "latinankielinen nimi" tai "latinalainen nimi" ei kuitenkaan pitäisi käyttää, sillä tieteellisissä nimissä on käytetty myös paljon muita kieliä, erityisesti kreikkaa.

Eliön ominaisuuksien lisäksi monia on nimetty myös maantieteellisten paikkojen ("sibirica"=siperialainen) ja henkilöiden, esimerkiksi lajin löytäjän tai jonkun muun kuuluisan tieteilijän mukaan. Eräs Linnén oppilaista nimesi vanamon, Linnén jo varhain itselleen valitseman tunnuskasvin hänen mukaansa: Linnaea borealis ("borealis"=pohjoinen). Linnén puolestaan väitetään nimenneen rupikonnan (Bufo bufo) vihamiehensä, ranskalaisen luonnontietelijä Buffonin mukaan, mutta tämä tarina ei luultavasti pidä paikkaansa. Nykyään, kun maailman tunnetuiden eliöiden lajimäärä on paljon suurempi kuin 1700-luvulla, ja uusia lajeja löydetään koko ajan, nimeksi saa antaa myös sanan, joka ei välttämättä tarkoita mitään millään kielellä, kunhan nimi on järkevästi lausuttavissa.


Miten tieteelliset nimet kirjoitetaan?

Haluan tässä yhteydessä ottaa esille myös tieteellisten nimien oikeinkirjoituksen, koska se tuntuu olevan hyvin epäselvä asia jopa kielenkäytön ammattilaisille, kuten toimittajille.

Kun käytät eliöiden tieteellisiä nimiä missä tahansa yhteydessä, muista ainakin nämä kaksi yksinkertaista asiaa:

• Suvun nimi kirjoitetaan aina Isolla, lajitarkenne pienellä.
• Lajin tieteellinen nimi (eli sukunimi + lajitarkenne) kirjoitetaan kursiivilla. Jos leipäteksti on kursiivilla, tieteellinen nimi vastaavasti ei ole.

Esimerkiksi: Homo sapiens (ihminen).

Näiden kahden perussäännön lisäksi on hyvä tietää myös:

• Sukua korkeammat tasot kirjoitetaan isolla, ja niitä ei kursivoida (esim. lahko Rodentia, jyrsijät).
• Alalajin nimi liitetään yleensä lajinimeen, se kirjoitetaan pienellä ja kursivoidaan, esimerkiksi Corvus corone cornix (variksen pohjoiseurooppalainen alalaji). Kasveilla lajitarkenteen ja alalajin nimen väliin tulee alalajia tarkoittava koodi "ssp.", jota ei kursivoida - esimerkiksi Nymphaea alba ssp. candida (pohjanlumme).
  

Poikkeuksia näihin sääntöihin on. Esimerkiksi kursivointi ei ole varsinaisesti pakollista, vaan yhtä hyvin voisi käyttää esimerkiksi lihavointia tai alleviivausta - tarkoituksena on erottaa tieteellinen nimi muusta tekstistä. Kursivointi on kuitenkin niin vakiintunut tapa, että sitä voidaan pitää standardina.


Lisää tietoa

• Eliöiden luokittelusta: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsingin yliopisto, Wikipedia
• Tieteellisten nimien merkityksistä: Wikipedia (englanniksi, vain latinan ja kreikan sanoja)
  
• Tieteellisten nimien käyttämisestä ja kirjoittamisesta: Wikipedia (englanniksi)
• Uusien lajien nimeämisestä: "Describing Species", kirja.
• Carl von Linnéstä: Tiede-lehti, Wikipedia (englanniksi), "Lapinmatka 1732", kirja Linnén matkasta Pohjanlahden ympäri Ruotsissa ja Suomessa (Karisto 1993).

Yllä linkitetystä englanninkielisen Wikipedian Linné-artikkelista opin mm. miksi Linnéstä käytetään niin montaa nimeä, ja mikä niistä on alkuperäinen. Hänen elinaikanaan sukunimet eivät olleet kovin yleisiä, vaan yleensä käytettiin isän nimestä johdettua "-poika" tai "-tytär" -muotoista nimeä. Linnén isän oli kuitenkin otettava itselleen jokin sukunimi kirjoittautuessaan yliopistoon, ja hän valitsi perheen "suojeluspuun", lehmuksen, mukaan nimen Linnaeus ("linn"/"lind"=lehmus ruotsiksi). Nimi on latinalaismuotoinen, koska se oli tapana akateemisessa maailmassa. Hänen poikansa sai etunimen Carl, joten alkuperäinen nimi on Carl Linnaeus. Toimiessaan itse yliopistoissa ja varsinkin julkaistessaan kirjoja, Carl käytti ajan tavan mukaan koko nimestään latinalaistettua versiota, Carolus Linnaeus. Tultuaan jo elinaikanaan kuuluisaksi ja arvostetuksi tietelijäksi, hänet aateloitiin ja hän alkoi käyttää nimeä Carl von Linné.

*) Käytännössä tieteelliset nimet eivät enää ole yksiselitteisiä, sillä aina kun luokittelu muuttuu, myös tieteellinen nimi saattaa muuttua. Esimerkiksi sinivuokko luokiteltiin ennen samaan Anemone-sukuun valkovuokon (Anemone nemorosa) kanssa, nimellä Anemone hepatica. Nykyään sinivuokon on todettu kuuluvan eri sukuun, ja sen nimenä on Hepatica nobilis.

P.S. Tämän jutun otsikko on kopioitu Helsingin yliopistomuseossa esillä olleen Linné-näyttelyn nimestä. Valitettavasti näyttely on jo päättynyt. Muihin Linné-juhlavuoden tapahtumiin ehtii vielä osallistua, ks. juhlavuoden viralliset nettisivut.