12.6.2007

Luonnossa liikkumisen jalo taito

Iltapäivälehden jutussa kerrottiin miehen harhailleen Leivonmäen kansallispuistossa lähes kaksi viikkoa. Siis kansallispuistossa, jonka pinta-ala on huikeat 29 neliökilometriä, jossa kulkee tiheä verkosto merkittyjä reittejä, ja jonka kaikista osista on alle kolme kilometriä lähimmälle autotielle. Ei millään pahalla, mutta minä luulen herran harrastaneen jotain ihan muuta kuin maastossa harhailua. Jotain, mistä ei sovi vaimolle kertoa...

Vai onko oikeasti mahdollista, että suomalainen ei löydä ulos metsästä? Mielikuvissamme suomalaiset ovat luonnonläheistä kansaa. Me osaamme liikkua luonnossa, ja metsästys, kalastus, sienestys ja marjastus ovat lähestulkoon kansallisharrastuksia. Myös pitkän historiallisen perinteen takaamat jokamiehenoikeudet kertovat siitä, että luonnossa liikkuminen on nykyäänkin osa ihmisten elämää tavalla tai toisella.

Toisaalta, voi myös ravistella itsensä hereille tästä kansallisromanttisesta kuvitelmasta, ja havaita, että yhä enemmän löytyy suomalaisia, joiden luontosuhde perustuu Kauppatorin lokkeihin ja Kaivopuiston nurmikkoon. On ihmisiä, jotka eivät ole koskaan edes nähneet aarniometsää tai avosuota, eivätkä he osaa niitä edes kaivata. Joillekin ihan tavallinen talousmetsä edustaa epäjärjestystä, hallitsemattomuutta ja hankalia olosuhteita. Siellähän on hyttysiäkin, hirvikärpäsistä ja karhuista puhumattakaan.

Kahden ääripään välissä on monenkirjava joukko erilaisia luontosuhteita. Hyvin monet nauttivat luonnossa liikkumisesta omalla tavallaan, ja esimerkiksi kansallispuistot merkittyine reitteineen ja tulipaikkoineen ovat erittäin suosittuja. Harmi vain, että sielläkin näkee usein merkkejä tietämättömyydestä tai piittaamattomuudesta: roskaamista, luvattomia nuotioita, tulen tekoa metsäpalovaroituksen aikaan jne. Luonnossa siis mielellään retkeillään, mutta siellä ei osata käyttäytyä kunnolla. Olen myös huomannut, että yksinkertaiselle päiväretkellekin varustautuminen voi olla liian vaikeaa nykysuomalaiselle: monen tunnin reissulle lähdetään pikkukengissä ilman juotavaa.

Olin toisaalta viime viikonloppuna apuvetämässä retkeilykurssia, ja minua ilahdutti miten hyvin kokemattomatkin kurssilaiset reissussa pärjäsivät. En ole itsekään mikään eräopaskonkari, mutta osaan sentään ainakin auttavasti suunnistaa, pystyttää telttani ja tehdä tulet. Olisi hienoa, jos kaikki suomalaiset osaisivat edes välttävät erätaidot, ja pystyisivät tekemään sunnuntairetkensä makkaranuotioineen niin, ettei siitä aiheudu kohtuutonta haittaa retkikohteen luonnolle.

Mikä luonnossa liikkumisessa sitten on joillekin niin vaikeaa? Ei retkeily vaadi kalliita varusteita tai vuosien erämaakokemusta. Tarvitaan vain rahtunen järkeä ja pikkuisen viitsimistä. Jokainen ymmärtää, että retkellä voi tulla nälkä ja jano - siksi kannattaa pitää eväät mukana. Jokainen ymmärtää, että kastuessa tulee kylmä - siksi kannattaa olla sadevarusteet vähänkin pidemmällä reissulla. Jokainen ymmärtää, etteivät luontoon heitetyt makkarapakkaukset katoa mustaan aukkoon, vaan jäävät sinne vuosikausiksi rumentamaan maisemaa - siksi ne pitää tuoda sieltä pois. Tietoakin on paljon tarjolla, esimerkiksi tämä Retkeilyn ABC on hyvä paikka aloittaa.

Onkohan suurin ongelma alussa mainittu olematon luontosuhde? Jos ei ole koskaan viettänyt kunnolla aikaa luonnossa, miten sitä voisi rakastaa ja kunnioittaa, miten voisi tietää miten siellä ollaan? Jos ainoat luontokokemukset ovat hyttysten läpsimistä kun mummo pakotti mustikkametsään? Jos ei ole koskaan nähnyt telkänpoikasia, haistellut ilmaa paksusammalkuusikossa tai tunnustellut rahkasammalturpeen pintaa? Ehkä silloin ei koe tunnontuskia jyrätessään metsänpohjan mönkijä-ajelulla tai repiessään tuohta elävästä koivusta. Ehkä silloin kaikki kaupunkien ulkopuolinen maasto näyttäytyy potentiaalisesti vaarallisena, tai ainakin ikävystyttävänä ja turhana. Siihen ei liene muuta lääkettä kuin oman luontosuhteen kasvattaminen. Jokainen voi varmasti löytää itselleen sopivan tavan nauttia luonnossa liikkumisesta luontoa tuhoamatta.

Vielä siitä eksymisestä. Suomessa on niin tiheä tieverkosto, kiitos valtion tukemien metsäautoteiden, ettei toimivalla maalaisjärjellä varustettu ihminen ainakaan Oulun eteläpuolella kovin helposti eksy päiväkausiksi metsään. Ilman kompassia on mahdollista kulkea kehää, mutta vaatii kyllä jotain erikoistaitoja onnistua kulkemaan kehää kaksi viikkoa esimerkiksi 3x3 kilometrin alueella. Aurinko nousee idästä ja laskee länteen, siitäkin voi ottaa suuntaa.

Jos joku lukija on joskus kunnolla eksynyt, olisi kiinnostavaa kuulla miten vaikeaa oli löytää takaisin. Tai onko jollekin sattunut jotain muuta poikkeavaa luontoretkellä? Olisiko riskin voinut jotenkin ennakoida, ja miksi niin ei tullut tehtyä? Miten siitä selvittiin?

Lähden torstaina viikoksi Lappiin. Toivottavasti pysyn kartalla :)

12 kommenttia:

Kati Parppei kirjoitti...

Täyttä asiaa kirjoitat.

Maalaisjärki on nykyajan metsäänmenijöillä hämmästyttävän usein hukassa, muista perustiedoista ja -taidoista puhumattakaan. Esimerkiksi viime kesänä pahimman kuivuuden aikaan muuan perhe kokosi nuotiopaikalle kipinöivää makkaranpaistoroviota. Metsäpalovaroitus ja se, mitä se käytännössä tarkoittaa, oli seurueelle uusi ja yllättävä asia.

Minusta on myös aika kuvaavaa, että netin retkeilykeskustelussa kiistellään vakavissaan siitä, tarvitaanko perinteistä suunnistustaitoa vaelluksella lainkaan, jos omistaa GPS-laitteen...

Ei sillä, että katsoisin millään tavoin omien erätaitorahkeideni riittävän "kaupunkilaisten" ilkkumiseen. Mutta jonkinlaista valistusta ja oppia selvästikin tarvitaan. Onkohan kouluissa enää kansalaistaito-nimistä oppiainetta? Luonnossa liikkumisen perusteet voisi hyvin sisällyttää johonkin sellaiseen, kun suurella osalla ihmisiä veri vetää kuitenkin jossain vaiheessa pois asfaltilta (ja hyvä, että vetää).

Matti Järvinen kirjoitti...

Olen huomannut, että "eksyä"-verbiä käytetään hyvin eri tavoin. Olen itse kadottanut suunnat sekä Kaldoaivin erämaassa että Tampereen lähimetsässä. Jos kuitenkin saman vuorokauden kuluessa asia selviää, en puhuisi mistään kamalasta eksymisestä. Kuitenkin jotkut ihmiset alkavat panikoida saman tien kun eivät ole varmoja siitä missä ovat.

Suomessa on niin vähän luonnontilaisia alueita, että on vain hyvä, jos enemmistö pysyy kotonaan.

qdesq kirjoitti...

Erinomaisen hyvä kirjoitus asiasta, jota olen pohtinut jo pitkään. Kuinka huonosti ihmiset tuntevatkaan esim. lähiympäristöään. Se on jotenkin tuttua mitä autonikkunasta näkee, mutta astuminen tieltä ojan yli metsään on hyvin monelle liian suuri askel.

Taito nähdä ja havaita asioita luonnossa on sekin opittava. Ihan kuten kirjoitit kysymys on tuntemisesta, aistimisesta ja omakohtaisesta kokemisesta.

Eksymisestä sen verran, että olen ollut vajaa vuorokauden eksyneenä. Päätimme oikaista sähkölinjalta 45 asteen kulmassa valtatielle ilman karttaa ja kompassia. Syystä tai toisesta ei suunta pysynytkään vaan pyörähdimme melkoisen lenkin. Korkealla harjulla sijainut palotorni pelasti lopulta, sillä sen perusteella osasimme suunnata tielle. Etsintäpartiot oli jo hälyytetty, onneksi turhaan. Matkan tekoa hidasti olennaisesti mukanamme ollut saksanpaimenkoira, joka väsähti totaalisesti metsässä rämpimiseen.

Ei tuosta mitään pelkoa jäänyt, päinvastoin kokemuksena opetti todella paljon.

Taviokuurna kirjoitti...

Kiitos kaikille kiintoisista kommenteista!

Kati: Minun kouluaikanani meillä oli ympäristöoppia, yhteiskuntaoppia ja terveystietoa, mutta ei kyllä kansalaistaitoa. Nykyään alakoulussa on kuulemma "luonnontietoa" tms, joka yhdistelee eri luonnontieteitä. Selasin kerran aineen kirjoja, ja ne näyttivät oikein hyviltä, mutta erätaitoja niissä ei taidettu käsitellä. Mitenköhän ne saisi opetusohjelmaan? GPS:stä: lienee yksi suurimmista veneilyonnettomuuksienkin syistä nykyään, että luotetaan gepsiin ja muihin härveleihin, eikä viitsitä opetella edes merenkulun perusteita. Sitten suuresti hämmästytään kun akut loppuvat ja pitäisikin löytää itse satamaan...

Matti: Totta, eksymisen voi määritellä monella tavalla. Tuo mainittu kaksi viikkoa varmaan lasketaan, jos se nyt oli edes totta :) Riippuu myös mittakaavasta, Aku Ankkaa lainaten: "Eihän tässä eksyksissä olla. Tiedän varmasti, että olen jossain päin Alaskaa!"

qdesq: Kunpa vain kaikki veisivät edes lapsensa usein luontoon, ja antaisivat hyvää esimerkkiä siellä käyttäytymisestä! Siinä luontosuhde kehittyisi pienestä pitäen. Kertomuksestasi: miten pitkä matka teillä oli kyseessä? Ja kyllä, varmasti olisi erittäin opettavaista kaikille retkeilijöille eksyä kerran kunnolla, tai ainakin harjoitella kaverin kanssa itselle vieraassa maastossa.

Matti Järvinen kirjoitti...

Vilkaisin karttoja, tuo eksymistarina on kyllä huuhaata. Varmaankin kyseinen herra oli toisen naisen kanssa hurvittelemassa. Pitää kyllä mennä itse käymään tänä kesänä tuonne Leivonmäkeen, paikka ei ole tuttu.

Kati Parppei kirjoitti...

Ai niin, eksymisestä: viime kesänä Evon viikonloppuretkellä olimme hetkittäin varsin ihmeissämme, jollemme sentään tyystin eksyksissä (kuten sanottua, eksyminen on suhteellinen käsite).

Syykin selvisi, kun pois lähtiessämme poikkesimme opastuskeskuksessa. Siellä oli ilmoitus, että alueen karttoja uusitaan parhaillaan; uusia ei vielä ollut, mutta vanhoihinkaan ei enää kannattaisi luottaa. Lukuisat uudet, karttaan merkitsemättömät tiet ja polut hämmensivät suunnistustaitoisetkin pahemman kerran.

Tarkkana siis kannattaa olla etelän pikkumetsissäkin, jollei halua tetsata kilometritolkulla aiottua enemmän :D.

Hienoa Lapin-reissua!

qdesq kirjoitti...

Niin tuosta eksymisestä. Se sattui nuorena urheilu-uran aikaan. Teimme usein tuttua vaeelluslenkkiä Lestinjokivartta pitki täällä Keski-Pohjanmaalla. Lestijärveltä lähdimme jokivartta ja tarkoitus oli tulla joen ylittävää voimalinjaa takaisin maantielle. Linjaa pitkin oli usein tympeä kulkea ja siitäpä sitten tulikin mieleen oikaista.

Normaalisti kulkemamme reitti oli reilut 20km, mutta arvioitiin sen kyllä tuplaantuneen. Alue jolla eksyksissä pyörittiin on noin 5x5km. Nykyisin siellä on jo tiheä metsäautotieverkosto.

km kirjoitti...

Aina metsään lähtiessä kannatta tehdä ainakin nämä valmistelut: katso kartalta tai paina muuten mieleesi ilmansuunta johon kävelemällä osut varmasti esim. tielle. Jos sää salii, niin auringön mukaan kulkiessa löydät siis aina ihmisten ilmoille etkä mutenkaan kulje ympyrää. Pilvisellä säällä ota mukaan kompassi (ja opttele käytämään sitä ainakin ilmansuuntien etsimiseen). Karttakin on hyvä apu kompassin jatkona.

Taviokuurna kirjoitti...

Terveisiä Lapista! Lintujen linjalaskennan 6 km suorakaiteen muotoista reittiä kävellessä pääsi kyllä harjoittelemaan suunnassa pysymistä. On se GPS aika peto vehje (vaikka toki meillä oli myös kartat ja kompassit tukena). Välillä tosin toivoi, ettei laite olisi käskenyt etenemään ihan niin suoraan, kun edessä häämötti tiheä, vyötärönkorkuinen pajupusikko... :-)

Kati: No jos karttaan ei voi luottaa, niin ei kyllä mikään ihme että suunnistustaitoinenkin hämmentyy. Kartanlukuunhan se suunnistus pääosin perustuu. Toivottavasti sillä alueella ei sen kesän aikana tapahtunut pahoja eksymisiä muillekaan.

qdesq: Silloin on siis vielä löytynyt noinkin iso tietön alue? Hurjaa - Itä-Lapissakin, jossa olimme, oli nyt teitä tiheämmässä, ainakin enimmällä osalla pinta-alasta.

km: Niinpä. Kartta ja kompassihan kuuluvat teoriassa joka retken perusvarustukseen, mutta eihän niitä nyt tule mieleenkään ottaa mukaan kun lähtee ihan vaan siihen tuttuun sienimetsään tai lakkasuolle. Mutta sitten kun hetken pyöriskelee poimimassa niin ei enää tiedäkään mistä suunnasta tuli...

Jabadaba kirjoitti...

Näin sitä blogimaailman syövereissä seikkallessaankin eksyy(!) mielenkiintoisiin paikkoihin!

Ja sitten muistaa taas harmitella miksi vanhemmat eivät aikoinaan tajunneet laittaa lastaan partioon ja miten ei kuitenkaan valinnut historian sijasta biologiaa ja, ja...

Itse olen vakaasti päättänyt, että jos meikäläisellä joskus on muksuja, he joutuvat heti alusta asti mukaan luontoretkille, ja jos tästä alkavasta harrastuksesta mitään tulee, myös yöpymään keskellä "ei mitään" oppiakseen alusta asti juuri noita luonnossa liikkumisen taitoja. Ja sen lisäksi saavat mennä sinne partioon opettelemaan solmujen tekoa, että voivat opettaa mammalleenkin :)

Tuo Leivonmäen juttu kuulostaa tosiaan hupaisalta. Olen pari kertaa tehnyt siellä päiväreissuja, ja jo niillä näkee varsin paljon alueesta. Eli jos viettää alueella kaksi viikkoa, luulisi tosiaan väkisin jossain vaiheessa törmäävän tiehen tai muuhun "sivistyksen" merkkiin.

Taviokuurna kirjoitti...

Tervetuloa vaan, Jabadaba :)

Ehtiihän sitä vielä aikuisenakin erätaitoja opiskella. Ainakin erilaiset luonto- ja retkeilyjärjestöt järjestävät paljon ohjattuja retkiä ja luontokursseja, katso esimerkiksi näitä: (jos linkit katkeavat, kirjoita niiden alkuosa selaimeesi, niin löydät varmasti nuo alasivut itsekin)

http://www.luontoliitto.fi/luontoliitto/piirit.html
(Lasten ja nuorten (=alle 30v.) toimintaa)

http://www.sll.fi/jasensivut/luonnonharrastuskurssit/index_html
("Aikuisille" ja perheille kaiketi)

http://www.suomenlatu.fi/hilavitkutin/hilavitkutin.cgi?S05
(Luulisin, että kaikenikäisille)

Eli muitakin vaihtoehtoja on kuin partio. Ja pääsisiköhän sinnekin aikuisena, ainakin niitä lapsiryhmiä kaitsemaan? Mutta ehkä sitä parhaiten oppii kun vain käy erilaisilla retkillä ja nauttii luonnosta :)

jabadaba kirjoitti...

Kiitos linkkivinkeistä!