Kuvareportaasi Schwarzwald-Luzern

Syyslomamatka päätettiin suunnata Lounais-Saksan Schwarzwald'iin ("musta metsä", Black Forest), josta olin nähnyt komeita, metsäisiä kuvia, ja joka kuulosti myös netistä löytyneiden tietojen perusteella mainiolta paikalta pienille patikkaretkille ja luontomatkailulle. Lisäksi, kun nyt siellä päin maailmaa oltiin ja Keski-Euroopassa on niin hämmentävän helppoa liikkua junalla oikeastaan minne vain (paitsi Suomeen...), piipahdimme matkan lopuksi myös Sveitsin puolella vuoria ihastelemassa.

Kirjoitettavaa olisi niin paljon, että tällä kertaa luovutan alkuunsa ja tyydyn kuvareportaasiin. Kuvatekstejä en tosin malta olla lisäämättä. Yleisesti voi sanoa, että sää suosi koko matkan ajan, kuten kuvista näkyy - oli hauskaa liikkua t-paidassa syyskuun viimeisellä viikolla :-)

Ensimmäinen etappi: Tribergin pieni kylä keskellä Schwarzwaldia kukkuloiden kainalossa. Melko suosittu turistikohde, mutta silti viehättävä, ei turistien pilaama.

Tribergin päänähtävyys, Saksan korkeimpana markkinoitu vesiputous. Korkein se ei ilmeisesti ole, mutta komea, kuten sitä ympäröivä luonnonpuistokin. Putous koostuu useista portaista, joten se ei näy kokonaan kuvassa.

Ympärillä olevat kukkulat ovat ilmeisen tyypillistä Schwarzwaldia: metsäisiä ja kutsuvia! Retkeily oli helppoa, sillä reittejä oli paljon ja ne oli enimmäkseen hyvin viitoitettu.

Metsätyypit vaihtelivat jonkin verran, mutta pääsääntöisesti ne olivat suomalaisen silmään eksoottisia, lauhkean vyöhykkeen lehtipuuvaltaisia metsiä. Tyypillisesti esimerkiksi tällaisessa pyökkimetsässä aluskasvillisuutta oli meikäläiseen boreaaliseen metsään verrattuna niukasti, lähinnä kai kovan varjostuksen takia.

Yleisin puulaji, pyökki (Fagus sylvatica). Helppo tunnistaa soikeista, hieman aaltoreunaisista lehdistä ja sileän harmaasta rungosta. Näin syksyllä pyökinpähkinöitä oli maassa runsaasti, paikoin karike koostui pääosin niistä.

Kotoista metsävaahteraa hieman muistuttava vuorivaahtera (Acer pseudoplatanus) oli myös yleinen, samoin tammi, pähkinäpensas, kuusi ja saksanpihta. Metsälinnuista äänekkäimpiä olivat kuusitianen ja pähkinänakkeli.

Kylän helpoimmin havaittavia lintuja olivat nokivarikset (Corvus corone), hiljattain erotettu omaksi lajikseen. Niskan vaalea täplä ei kuulu normaaliin asuun, taisivat vain olla höyhenet epäjärjestyksessä.

Toinen matkakohde, Schwarzwaldin alueen "pääkaupunki" Freiburg. Suunnilleen Turun kokoinen kaupunki sijaitsee varsinaisten kukkuloiden länsipuolella, lähes Reinin laaksossa, mutta muutamia nyppylöitä on kaupungin vieressäkin. Yhden niistä huipulla on korkea näkötorni, josta kuva on otettu. Kuvan vasenta puoliskoa hallitsee vanha kaupunki kirkkoineen.

Vanha kaupunki oli viehättävä. Erikoisuutena ovat lähes joka kadun reunassa kulkevat matalat vesikanavat, joita ennen on käytetty ainakin hevosten ja muiden eläinten juottamiseen ja kaupungin puhdistamiseen. Turisti saa varoa askeleitaan.

Kaupungin puistoissa ja pihoilla kasvoi kiinnostavia puita. Tässä jalokastanja (Castanea sativa) - siis se aito paahdettava kastanja, joka on eri kasvi kuin Suomenkin puistoissa yleinen hevoskastanja (Aesculus hippocastanum).

Herttainen, pienilehtinen ja pyöreäliuskainen niverävaahtera (Acer campestre). 

Freiburgistakin pääsee helposti päiväretkille lähiympäristöön. Yhteensä tunnin juna- ja bussimatkan päässä sijaitsee Schwarzwaldin korkein huippu, Feldberg (1493 m), jonne oli suhteellisen helppo kiivetä. Näköala oli palkitseva.

Sveitsin puolella tukikohdaksi valikoitui maan keskellä, Alppien pohjoisreunalla oleva Luzern. Kaupungin keskellä on kirkasvetinen Luzern-järvi laskujokineen. Etualalla ovat vanha pato ja siitä purkautuva voimakas virta, taka-alalla vasemmalla oppaiden mukaan Sveitsin kuvatuin nähtävyys, Luzernin vanha vesitorni ja sen kohdalta joen ylittävä, keskiaikainen puusilta.

Matkan kirjaimellinen huippukohta oli retki Luzernin viereiselle Pilatus-vuorelle (2128 m) - korkein paikka, jossa olen käynyt. Toisin kuin Feldbergille, tänne emme kiivenneet omin voimin, vaan menimme junalla! Maailman jyrkin (jopa 49 %) ja ehkä vanhinkin (vuodesta 1889) toimiva "hammasrata" oli jännittävä ja rata paikoin uskomattoman jyrkän näköinen, mutta kätevästi se vei 40 minuutissa huipulle. Punaiset vaunut ja rata näkyvät kuvassa.

Vuoren huipulla oli useita ravintoloita ja hotelleja, ja paljon turisteja (mm. liitovarjoilijoita), mutta silti todella upeaa! Auringonpaisteessa myös yllättävän lämmintä.

Näköala huipulta lähimaastoon, lähes 600 m alemmas.

Näkymä pohjoiseen, Alpeille. Litteäksi hioutuneisiin Suomen maisemiin tottuneille oikean vuoriston näkeminen on epätodellinen kokemus. Oletteko ihan varmoja, ettei tuo ole vain jonkin elokuvan taustamaalaus?

Reissun ainoa elis (elämänpinna), mutta sitäkin hauskempi: alppinaakka (Pyrrhocorax graculus).  Näitä lintuja elää vain korkeilla vuorilla, mutta siellä missä vuorilla on ihmisiä, alppinaakat tulevat hyödyntämään helppoa ruokaa rohkeina kuin mitkä tahansa kaupunkilinnut. Niiden äänet olivat hauskoja, kuin pienten papukaijojen sirahduksia ja viserryksiä.

Aivan lopuksi oli muutama tunti aikaa kierrellä Zürichissä, mutta kymmenen matkapäivän ja kahden vanhan kaupungin jälkeen ei kaupungista enää kovasti jaksanut innostua. Hauskaa oli kuitenkin seurata Suomessa harvinaisen, pienen mutta terhakkaan pikku-uikun (Tachybaptus ruficollis) sukeltelua kaupungin rannassa.

Kaiken kaikkiaan mainio reissu. Kulttuurimatkaajalle löytyy epäilemättä loputtomasti tutkittavaa Keski-Euroopan kaupungeissa, jotka kaikki ovat Suomen mittapuun mukaan vanhoja, ja niiden välillä kulkeminen on tosiaan riemastuttavan helppoa kattavilla juna-yhteyksillä. Luonnosta kiinnostuneen kannattaa käyttää kaupunkeja ja kyliä enemmän tukikohtina, joista on helppo tehdä päiväretkiä ympäristöön. Kauas ei tarvitse mennä, sillä jo lähimetsät ovat suomalaisen silmään eksoottisia, kukkuloista ja vuorista puhumattakaan. (Junapainotteinen Euroopan-matka jättää myös hitusta paremman omantunnon kuin kaukomatka Aasiaan, vaikkei allekirjoittanut voi erityisesti ekomatkailijan saavutuksilla kehuskellakaan.)