Laulujoutsenista ja metsästyksestä

Uutisissa ja keskusteluissa kohistaan laulujoutsenista. Metsästäjäliiton toiminnanjohtaja on lausunut julkisuudessa, että laulujoutsenkanta kasvaa niin voimakkaasti, että sitä on kohta alettava sääntelemään metsästämällä. Eikä pelkkä kannan kasvu ole syynä, vaan joutsenenmetsästyksessä olisi kysymys riistanhoidosta - laulujoutsenet ovat kuulemma niin tarkkoja reviiristään, että haittaavat muiden vesilintujen pesintää.

Luontojärjestöt ovat arvattavasti tyrmistyneitä. BirdLife Suomen mukaan Metsästäjäliiton väite häirinnästä on perätön, ja laulujoutsen pikemminkin parantaa muiden vesilintujen pesimämenestystä mm. häätämällä pienpetoja pois alueelta.

Kumpi on oikeassa? Taustani vuoksi kallistun ennemmin uskomaan BirdLifea, mutta on myönnettävä etten ole etsinyt käsiini alkuperäisiä lähteitä. BirdLife kuitenkin väittää, että heidän näkemyksensä tueksi olisi olemassa tutkimuksia, ja minun silmissäni BirdLifella on kyllä jonkinmoista auktoriteettia lintuasioissa.

Jos on niin, että Metsästäjäliiton väite ei ole todenmukainen, se on hyvin ikävää. Se nimittäin entisestään lisää kielteisiä mielikuviani ao. järjestöstä ja metsästyksen harrastajista. Onko todella niin, että metsästäjien on keinolla millä hyvänsä saatava aina vain uusia lajeja tulilinjallensa? Kun jonkin lajin kanta kasvaa sille tasolle, että se matemaattisesti ajatellen kestäisi metsästystä, se on ilmeisesti metsästäjien mielestä riittävä syy aloittaa metsästys? Pitää vain keksiä jokin tekosyy, esim. riistanhoito, jotta suuri yleisö saadaan hankkeelle suopeaksi. (EDIT: alkuvuodesta Metsästäjäliitto esitti myös valkoposkihanhien metsästyksen sallimista, perusteena ilmeisesti se, että suureksi kasvaneen hanhikannan ulosteet pilaavat puistonurmikoita.)

En tahdo loukata metsästyksenharrastajia (enkä tahdo kommenttilaatikkooni ketään huutamaan - järkevä keskustelu on sen sijaan tervetullutta). Ymmärrän vallan hyvin, että esimerkiksi hirvenmetsästys on tärkeää riistanhoitoa vallitsevissa olosuhteissa ja villinä kasvanut sorsa on varmasti eettisempää ravintoa kuin tehotuotettu broileri. Hyvin moni metsästäjä on aito luonnonystävä, jolle tärkeintä ei ole saaliseläimen hengen riistäminen vaan luonnossa liikkuminen ja yhdessäolo.

Miksi siis jatkuvasti kuulen asioita, jotka murentavat positiivista kuvaa metsästäjistä? Olen kuullut, että metsästäjäkokeesta pääsee läpi tuntemalla vesilintukoiraiden juhlapuvut - siis puvut, joissa linnut eivät ole metsästysaikana syksyllä, naaraista puhumattakaan. Olen kuullut, että vesilintuja pyydetään hämärässä siten, että laji tunnistetaan vasta kun lintu on jo ammuttu. Olen kuullut, että metsästäjät edelleen syyttävät kanalintujen vähenemisestä petoja ja haluavat päästä ampumaan niitä (vaikka suurin syy on elinympäristöjen muutoksessa). Olen kuullut, että keskustelupalstoilla rehennellään salametsästetyillä susilla, ja lehdistä luen tasaisin välein juttuja moottorikelkalla yliajetuista ahmoista ja muka-hätävarjeluna ammutuista karhuista. Joka syksy luen uutisista, että joku on haavoittunut tai kuollut, kun metsästyskaveri on ampunut umpimähkään rapisevaan pusikkoon. Viime lintuinfluenssakohun aikaan joku metsästäjätaho tarjoutui torjumaan uhkaa ampumalla kaikkia Suomeen saapuvia muuttolintuja.

Huhtikuun Suomen Luonto -lehdessä Juha Valste kirjoittaa metsästäjien lajintuntemuksesta: "Tieteellisesti suoritettujen lintulaskentojen mukaan Suomessa pesivien heinätavien määrä vaihtelee 2000 ja 5000 parin välillä - keskikannaksi arvioidaan 3500 paria. Oman ilmoituksensa mukaan sorsastajat ampuivat toissa vuonna 14 500 ja sitä edeltävinä vuosina peräti 18 500 ja 17 000 heinätavia. Luvut tuskin voivat olla oikeita." Siis vaikka Suomen kaikki heinätaviparit tuottaisivat kymmenen poikasta, jotka kaikki säilyisivät hengissä syksyyn, syyskannasta ammuttaisiin vuosittain puolet?

Valste huomauttaa myös: "...merkillinen epäkohta: tappoluvan saa kuka hyvänsä läpäisemällä varsin helpon kokeen; lintujen rengastusluvan saaminen edellyttää pitkää käytännön harjoittelua asiantuntijan opastamana ja erittäin vaativan tunnistustentin läpäisemistä."

Tietenkään yksittäisten harhalaukausten takia ei voi syyllistää kaikkia harrastajia. Mutta kun riittävän monta tällaista asiaa kasaantuu, mielikuvat alkavat jyllätä, eivätkä ne tällä hetkellä ole minun mielessäni kovin positiivisia. Ajatteleeko tyypillinen metsästäjä todella, että ihmisen tehtävä on hallita luontoa, ja aina kun jokin laji runsastuu, sitä pitää alkaa harventamaan? Tai että ei sen väliä mihin lintuun osuu, sorsa kuin sorsa, kunhan pääsee ampumaan? Eihän tämä ole totta, eihän?

Luonnossa liikkumisen jalo taito

Iltapäivälehden jutussa kerrottiin miehen harhailleen Leivonmäen kansallispuistossa lähes kaksi viikkoa. Siis kansallispuistossa, jonka pinta-ala on huikeat 29 neliökilometriä, jossa kulkee tiheä verkosto merkittyjä reittejä, ja jonka kaikista osista on alle kolme kilometriä lähimmälle autotielle. Ei millään pahalla, mutta minä luulen herran harrastaneen jotain ihan muuta kuin maastossa harhailua. Jotain, mistä ei sovi vaimolle kertoa...

Vai onko oikeasti mahdollista, että suomalainen ei löydä ulos metsästä? Mielikuvissamme suomalaiset ovat luonnonläheistä kansaa. Me osaamme liikkua luonnossa, ja metsästys, kalastus, sienestys ja marjastus ovat lähestulkoon kansallisharrastuksia. Myös pitkän historiallisen perinteen takaamat jokamiehenoikeudet kertovat siitä, että luonnossa liikkuminen on nykyäänkin osa ihmisten elämää tavalla tai toisella.

Toisaalta, voi myös ravistella itsensä hereille tästä kansallisromanttisesta kuvitelmasta, ja havaita, että yhä enemmän löytyy suomalaisia, joiden luontosuhde perustuu Kauppatorin lokkeihin ja Kaivopuiston nurmikkoon. On ihmisiä, jotka eivät ole koskaan edes nähneet aarniometsää tai avosuota, eivätkä he osaa niitä edes kaivata. Joillekin ihan tavallinen talousmetsä edustaa epäjärjestystä, hallitsemattomuutta ja hankalia olosuhteita. Siellähän on hyttysiäkin, hirvikärpäsistä ja karhuista puhumattakaan.

Kahden ääripään välissä on monenkirjava joukko erilaisia luontosuhteita. Hyvin monet nauttivat luonnossa liikkumisesta omalla tavallaan, ja esimerkiksi kansallispuistot merkittyine reitteineen ja tulipaikkoineen ovat erittäin suosittuja. Harmi vain, että sielläkin näkee usein merkkejä tietämättömyydestä tai piittaamattomuudesta: roskaamista, luvattomia nuotioita, tulen tekoa metsäpalovaroituksen aikaan jne. Luonnossa siis mielellään retkeillään, mutta siellä ei osata käyttäytyä kunnolla. Olen myös huomannut, että yksinkertaiselle päiväretkellekin varustautuminen voi olla liian vaikeaa nykysuomalaiselle: monen tunnin reissulle lähdetään pikkukengissä ilman juotavaa.

Olin toisaalta viime viikonloppuna apuvetämässä retkeilykurssia, ja minua ilahdutti miten hyvin kokemattomatkin kurssilaiset reissussa pärjäsivät. En ole itsekään mikään eräopaskonkari, mutta osaan sentään ainakin auttavasti suunnistaa, pystyttää telttani ja tehdä tulet. Olisi hienoa, jos kaikki suomalaiset osaisivat edes välttävät erätaidot, ja pystyisivät tekemään sunnuntairetkensä makkaranuotioineen niin, ettei siitä aiheudu kohtuutonta haittaa retkikohteen luonnolle.

Mikä luonnossa liikkumisessa sitten on joillekin niin vaikeaa? Ei retkeily vaadi kalliita varusteita tai vuosien erämaakokemusta. Tarvitaan vain rahtunen järkeä ja pikkuisen viitsimistä. Jokainen ymmärtää, että retkellä voi tulla nälkä ja jano - siksi kannattaa pitää eväät mukana. Jokainen ymmärtää, että kastuessa tulee kylmä - siksi kannattaa olla sadevarusteet vähänkin pidemmällä reissulla. Jokainen ymmärtää, etteivät luontoon heitetyt makkarapakkaukset katoa mustaan aukkoon, vaan jäävät sinne vuosikausiksi rumentamaan maisemaa - siksi ne pitää tuoda sieltä pois. Tietoakin on paljon tarjolla, esimerkiksi tämä Retkeilyn ABC on hyvä paikka aloittaa.

Onkohan suurin ongelma alussa mainittu olematon luontosuhde? Jos ei ole koskaan viettänyt kunnolla aikaa luonnossa, miten sitä voisi rakastaa ja kunnioittaa, miten voisi tietää miten siellä ollaan? Jos ainoat luontokokemukset ovat hyttysten läpsimistä kun mummo pakotti mustikkametsään? Jos ei ole koskaan nähnyt telkänpoikasia, haistellut ilmaa paksusammalkuusikossa tai tunnustellut rahkasammalturpeen pintaa? Ehkä silloin ei koe tunnontuskia jyrätessään metsänpohjan mönkijä-ajelulla tai repiessään tuohta elävästä koivusta. Ehkä silloin kaikki kaupunkien ulkopuolinen maasto näyttäytyy potentiaalisesti vaarallisena, tai ainakin ikävystyttävänä ja turhana. Siihen ei liene muuta lääkettä kuin oman luontosuhteen kasvattaminen. Jokainen voi varmasti löytää itselleen sopivan tavan nauttia luonnossa liikkumisesta luontoa tuhoamatta.

Vielä siitä eksymisestä. Suomessa on niin tiheä tieverkosto, kiitos valtion tukemien metsäautoteiden, ettei toimivalla maalaisjärjellä varustettu ihminen ainakaan Oulun eteläpuolella kovin helposti eksy päiväkausiksi metsään. Ilman kompassia on mahdollista kulkea kehää, mutta vaatii kyllä jotain erikoistaitoja onnistua kulkemaan kehää kaksi viikkoa esimerkiksi 3x3 kilometrin alueella. Aurinko nousee idästä ja laskee länteen, siitäkin voi ottaa suuntaa.

Jos joku lukija on joskus kunnolla eksynyt, olisi kiinnostavaa kuulla miten vaikeaa oli löytää takaisin. Tai onko jollekin sattunut jotain muuta poikkeavaa luontoretkellä? Olisiko riskin voinut jotenkin ennakoida, ja miksi niin ei tullut tehtyä? Miten siitä selvittiin?

Lähden torstaina viikoksi Lappiin. Toivottavasti pysyn kartalla :)