Marraskuun viimeisenä perjantaina kehotettiin ihmisiä taas viettämään vuotuista Älä osta mitään -päivää. Hyvänä tarkoituksena on pitää yhden päivän loma kulutushysteriasta, ja yleisemmin herättää ajatuksia siitä, tuoko tavara automaattisesti onnea. Etenkin joulun alla ihmiset juoksevat stressaantuneina tavarataloissa, kun "on pakko keksiä jotain lahjaksi".
Tuskin kukaan tässä yhteiskunnassa voi tietenkään kokonaan lopettaa ostoksilla käymistä, mutta jaloillaan ja lompakollaan voi äänestää. Kuluttajalla on valta valita, mitä ostaa (vaikka kaupat ehkä yrittävätkin ohjailla valintojamme omaa valikoimaansa rajaamalla). Esimerkiksi puinen leluauto voi tuottaa lapselle paljon enemmän iloa kuin parissa viikossa rikkoontuva muovirobotti. Aineeton lahja voi myös (ainakin aikuiselle) korvata tavaran: hierontalahjakortti tai elokuvailta ilahduttavat varmasti useimpia.
Olin perjantaina iltapäivällä jakamassa tietoa ÄOM-päivästä ympäristöjärjestön infopöydän luona, suuren kaupungin keskeisellä paikalla. Mielestäni olimme saaneet yhteistyökumppanien kanssa kasaan ihan mukavan esittelypisteen (mm. kilpailu, ilmaismateriaalia ja piparitarjoilu). Hämmästyin kuitenkin, miten passiivisia ohi kulkeneet ihmiset olivat: harva viitsi edes vilkaista meitä, osa otti kysyttäessä piparin ja jatkoi matkaansa. Useimmat pysähtyneetkin halusivat vain osallistua kilpailuun, mutta päivän teema ei tuntunut kiinnostavan. Joillekin pääsimme sentään esittelemään, mistä tässä oikein on kyse.
Oliko vika meissä vai ohikulkijoissa? Näytimmekö jotenkin pelottavilta tai epämääräisiltä? Eräs ohikulkija sanoi kerrottuani hänelle, mitä esittelemme: "Jaa, minä luulin että myytte jotain." Luulisin kuitenkin, että jos olisimme kaupitelleet vaikka villasukkia, kiinnostus olisi ollut huomattavasti laajempaa. Paikkakin oli sellainen, jossa ihmisillä kuvittelisi olevan edes muutama minuutti ylimääräistä aikaa. Onko elämä mennyt jo niin kaupalliseksi, että kaikki ilmainen on epäilyttävää?
Kaikenlaisten lappusten tyrkyttäjiä on toki niin paljon, että ihmiset ovat tulleet varovaisiksi. Ehkä perinteinen "ota tästä infolehtinen, ole hyvä" -kulttuuri on aikansa elänyt. Meidän olisi luultavasti pitänyt tehdä jotain paljon näyttävämpää saadaksemme huomiota, esimerkiksi rakentaa ihmispyramidi ja koristella se välkkyvillä värivaloilla. Mutta epäilen, ettei sellainen olisi saanut ihmisiä kiinnostumaan Älä osta mitään -päivästä.
Minusta yhteiskunta on menossa huolestuttavaan suuntaan, jos vain sellaiset tahot saavat viestinsä perille, joilla on varaa ostaa näkyvää mainostilaa. Älä osta mitään -päivän perimmäinen sanoma on kaikkia koskettava: luonnonvarojen kulutuksen kasvu ei voi jatkua loputtomiin, etenkään globaalissa mittakaavassa. Miten tämän sanoman saisi kerrottua suurelle yleisölle, kun valtiovaltakin yksissä tuumin kehottaa kansaa kuluttamaan lisää, jotta talous yhä vain kasvaisi?
28.11.2005
4.11.2005
Merimetsot ja luonnon hallinta
Viime aikoina otsikoissa ovat pyörineet merimetsot. Merimetso on lintulaji, joka ryhtyi noin kymmenen vuotta sitten pesimään Suomessa ja on siitä lähtien runsastunut voimakkaasti. Nyt monet haluaisivat alkaa rajoittaa sen lisääntymistä metsästämällä.
Nykyinen merimetsokeskustelu on hyvä esimerkki ihmisen halusta hallita ympäröivää luontoa. Hallintaa perustellaan milloin milläkin syillä, esimerkiksi taloudellisilla, esteettisillä, ekologisilla ja arvoperusteilla. Merimetsojen tapauksessa on käytetty lähinnä taloudellisia ja esteettisiä argumentteja. Ensinnäkin lintujen väitetään haittaavan kalataloutta kalakantoja verottamalla. Toiseksi ne muuttavat ulosteillaan pesimäsaariensa luontoa - kalliot muuttuvat valkoisiksi, kasvillisuus vähenee ja puut kuolevat (kuva Liettuasta).
Ahne ja ruma?
Eläimiä on helppo syyttää ilman parempaa tietoa. Merimetson ruokavaliota on tutkittu paljon, ja tulosten mukaan merimetsot syövät pääasiassa kalalajeja, joilla on vain vähäistä taloudellista merkitystä (esim. kiiskiä, särkiä ja ahvenia), eikä merimetsoilla ole näidenkään määrään merkittävää vaikutusta. Itse asiassa merimetsoista on Itämeren luonnolle hyötyä, sillä syömällä paljon nk. roskakaloja ne poistavat merestä rehevöitymistä aiheuttavia liikaravinteita.
On totta, että saaret, joilla merimetsot pesivät, muuttuvat kasvillisuudeltaan, rajustikin. Mutta onko eläimillä oikeus harjoittaa luonnollisia elintapojaan vain, jos sen tulokset ovat ihmisen mielestä kauniita? Kuka määrittelee mikä on kaunista? Merimetsot ovat yhdyskuntalintuja, ja suuri yhdyskunta tuottaa luonnollisesti paljon ulosteita. Vaikka tämä aiheuttaa paikallisia kasvikuolemia, yhdyskuntia ei kuitenkaan ole (eikä tule) niin paljon, että koko saaristoluonto olisi vaarassa.
Epäluonnollinen?
Kolmas joskus kuultu väite on merimetsojen epäluonnollisuus Suomessa. Koska laji on saapunut vasta vähän aikaa sitten, katsovat jotkut sen tarkoittavan että se "ei kuulu tänne". Mitä tällä oikeastaan tarkoitetaan? Luonto on jatkuvassa muutostilassa, ihan luonnostaan. Lajit levittäytyvät koko ajan uusille alueille ja sopeutuvat uusin tilanteisiin. Tämä on kaiken elämän edellytys: laji, joka jämähtää paikoilleen, häviää ennemmin tai myöhemmin. Merimetso on levinnyt Suomeen rehevöitymisen seurauksena: pikkukalakannat ovat runsastuneet ja tarjonneet sille mahdollisuuden laajentaa esiintymisaluettaan. Jos merimetson ei haluta elävän Suomessa, oikea ratkaisu on Itämeren rehevöitymisen pysäyttäminen, ei merimetsojen ampuminen.
Tulokaslajit voivat toki olla merkittävä uhka alkuperäiselle lajistolle, mutta yleensä niin käy vain, kun ihminen siirtää jonkin lajin alueelle, jonne se ei mitenkään olisi voinut omin avuin levittäytyä. Hyvä esimerkki ovat Australiassa villiintyneet ketut, rotat ja kissat, joiden ansiosta merkittävä osa alkuperäisestä pussieläinlajistosta on nyt uhanalaisten listalla. Kaikki siirtoistutuksetkaan eivät onneksi ole kovin vahingollisia. Esimerkiksi valkohäntäpeura on sopeutunut osaksi Suomen luontoa, ja muu luonto on sopeutunut siihen. On myös muistettava, että KAIKKI Suomen lajit ovat "tulokaslajeja" - niistä yksikään ei elänyt täällä 12 000 vuotta sitten, kun jääkausi peitti maan. "Tulokaslajin" määrittely riippuu vain siitä, mihin aikaan raja vedetään.
Paha?
Merimetso ei ole ainoa laji, jonka asemasta käydään Suomessa keskustelua, muita esimerkkejä ovat mm. minkki, kyhmyjoutsen, valkoposkihanhi ja susi. Mistä loppujen lopuksi onkaan kyse? Onko luonnon hallinnan tarve oire luonnosta vieraantumisesta? Onko kyse pelosta uutta asiaa kohtaan, koetaanko uusien lajien saapuminen uhkana, silloin harvoin kuin sitä tapahtuu? Tuoko potentiaalisen uhkan, tässä tapauksessa luonnon, hallinta tunteen turvallisuudesta, vaikka hallinta olisi näennäistä?
Ihminen suhtautuu helposti muihin eläimiin tunteenomaisesti ja sijoittaa niille ihmisten luonteenpiirteitä. Sutta pelätään, vaikka mm. koirat ja autot ovat ihmiselle erittäin paljon vaarallisempia. Susi koetaan "julmaksi", minkki on "verenhimoinen" ja valkoposkihanhet kakkaavat "tahallaan" nurmikoille. Vaikka esimerkiksi susipelko on todellinen tunne, sen tai muiden luulojen ei saisi antaa hallita päätöksentekoa ja toimintaa. Eläimet eivät ole "tahallaan" sitä mitä ovat. Monet lajit joutuvat elämään ihmisen rajusti muuttamissa tai rajoittamissa olosuhteissa. Meidän ei pitäisi automaattisesti tuomita muita eläimiä vain siksi, että ne yrittävät selviytyä tässä maailmassa parhaansa mukaan.
Inspiraation lähteinä:
- Pertti Koskimiehen arvio kirjasta ”Cormorants – Ecology and management” Luonnon tutkija-lehdessä 4/2005
- Juha Valsteen artikkeli "Pahat eläimet?" Suomen Luonto -lehdessä 11/2005
Nykyinen merimetsokeskustelu on hyvä esimerkki ihmisen halusta hallita ympäröivää luontoa. Hallintaa perustellaan milloin milläkin syillä, esimerkiksi taloudellisilla, esteettisillä, ekologisilla ja arvoperusteilla. Merimetsojen tapauksessa on käytetty lähinnä taloudellisia ja esteettisiä argumentteja. Ensinnäkin lintujen väitetään haittaavan kalataloutta kalakantoja verottamalla. Toiseksi ne muuttavat ulosteillaan pesimäsaariensa luontoa - kalliot muuttuvat valkoisiksi, kasvillisuus vähenee ja puut kuolevat (kuva Liettuasta).
Ahne ja ruma?
Eläimiä on helppo syyttää ilman parempaa tietoa. Merimetson ruokavaliota on tutkittu paljon, ja tulosten mukaan merimetsot syövät pääasiassa kalalajeja, joilla on vain vähäistä taloudellista merkitystä (esim. kiiskiä, särkiä ja ahvenia), eikä merimetsoilla ole näidenkään määrään merkittävää vaikutusta. Itse asiassa merimetsoista on Itämeren luonnolle hyötyä, sillä syömällä paljon nk. roskakaloja ne poistavat merestä rehevöitymistä aiheuttavia liikaravinteita.
On totta, että saaret, joilla merimetsot pesivät, muuttuvat kasvillisuudeltaan, rajustikin. Mutta onko eläimillä oikeus harjoittaa luonnollisia elintapojaan vain, jos sen tulokset ovat ihmisen mielestä kauniita? Kuka määrittelee mikä on kaunista? Merimetsot ovat yhdyskuntalintuja, ja suuri yhdyskunta tuottaa luonnollisesti paljon ulosteita. Vaikka tämä aiheuttaa paikallisia kasvikuolemia, yhdyskuntia ei kuitenkaan ole (eikä tule) niin paljon, että koko saaristoluonto olisi vaarassa.
Epäluonnollinen?
Kolmas joskus kuultu väite on merimetsojen epäluonnollisuus Suomessa. Koska laji on saapunut vasta vähän aikaa sitten, katsovat jotkut sen tarkoittavan että se "ei kuulu tänne". Mitä tällä oikeastaan tarkoitetaan? Luonto on jatkuvassa muutostilassa, ihan luonnostaan. Lajit levittäytyvät koko ajan uusille alueille ja sopeutuvat uusin tilanteisiin. Tämä on kaiken elämän edellytys: laji, joka jämähtää paikoilleen, häviää ennemmin tai myöhemmin. Merimetso on levinnyt Suomeen rehevöitymisen seurauksena: pikkukalakannat ovat runsastuneet ja tarjonneet sille mahdollisuuden laajentaa esiintymisaluettaan. Jos merimetson ei haluta elävän Suomessa, oikea ratkaisu on Itämeren rehevöitymisen pysäyttäminen, ei merimetsojen ampuminen.
Tulokaslajit voivat toki olla merkittävä uhka alkuperäiselle lajistolle, mutta yleensä niin käy vain, kun ihminen siirtää jonkin lajin alueelle, jonne se ei mitenkään olisi voinut omin avuin levittäytyä. Hyvä esimerkki ovat Australiassa villiintyneet ketut, rotat ja kissat, joiden ansiosta merkittävä osa alkuperäisestä pussieläinlajistosta on nyt uhanalaisten listalla. Kaikki siirtoistutuksetkaan eivät onneksi ole kovin vahingollisia. Esimerkiksi valkohäntäpeura on sopeutunut osaksi Suomen luontoa, ja muu luonto on sopeutunut siihen. On myös muistettava, että KAIKKI Suomen lajit ovat "tulokaslajeja" - niistä yksikään ei elänyt täällä 12 000 vuotta sitten, kun jääkausi peitti maan. "Tulokaslajin" määrittely riippuu vain siitä, mihin aikaan raja vedetään.
Paha?
Merimetso ei ole ainoa laji, jonka asemasta käydään Suomessa keskustelua, muita esimerkkejä ovat mm. minkki, kyhmyjoutsen, valkoposkihanhi ja susi. Mistä loppujen lopuksi onkaan kyse? Onko luonnon hallinnan tarve oire luonnosta vieraantumisesta? Onko kyse pelosta uutta asiaa kohtaan, koetaanko uusien lajien saapuminen uhkana, silloin harvoin kuin sitä tapahtuu? Tuoko potentiaalisen uhkan, tässä tapauksessa luonnon, hallinta tunteen turvallisuudesta, vaikka hallinta olisi näennäistä?
Ihminen suhtautuu helposti muihin eläimiin tunteenomaisesti ja sijoittaa niille ihmisten luonteenpiirteitä. Sutta pelätään, vaikka mm. koirat ja autot ovat ihmiselle erittäin paljon vaarallisempia. Susi koetaan "julmaksi", minkki on "verenhimoinen" ja valkoposkihanhet kakkaavat "tahallaan" nurmikoille. Vaikka esimerkiksi susipelko on todellinen tunne, sen tai muiden luulojen ei saisi antaa hallita päätöksentekoa ja toimintaa. Eläimet eivät ole "tahallaan" sitä mitä ovat. Monet lajit joutuvat elämään ihmisen rajusti muuttamissa tai rajoittamissa olosuhteissa. Meidän ei pitäisi automaattisesti tuomita muita eläimiä vain siksi, että ne yrittävät selviytyä tässä maailmassa parhaansa mukaan.
Inspiraation lähteinä:
- Pertti Koskimiehen arvio kirjasta ”Cormorants – Ecology and management” Luonnon tutkija-lehdessä 4/2005
- Juha Valsteen artikkeli "Pahat eläimet?" Suomen Luonto -lehdessä 11/2005
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)