Viime aikoina otsikoissa ovat pyörineet merimetsot. Merimetso on lintulaji, joka ryhtyi noin kymmenen vuotta sitten pesimään Suomessa ja on siitä lähtien runsastunut voimakkaasti. Nyt monet haluaisivat alkaa rajoittaa sen lisääntymistä metsästämällä.
Nykyinen merimetsokeskustelu on hyvä esimerkki ihmisen halusta hallita ympäröivää luontoa. Hallintaa perustellaan milloin milläkin syillä, esimerkiksi taloudellisilla, esteettisillä, ekologisilla ja arvoperusteilla. Merimetsojen tapauksessa on käytetty lähinnä taloudellisia ja esteettisiä argumentteja. Ensinnäkin lintujen väitetään haittaavan kalataloutta kalakantoja verottamalla. Toiseksi ne muuttavat ulosteillaan pesimäsaariensa luontoa - kalliot muuttuvat valkoisiksi, kasvillisuus vähenee ja puut kuolevat (kuva Liettuasta).
Ahne ja ruma?
Eläimiä on helppo syyttää ilman parempaa tietoa. Merimetson ruokavaliota on tutkittu paljon, ja tulosten mukaan merimetsot syövät pääasiassa kalalajeja, joilla on vain vähäistä taloudellista merkitystä (esim. kiiskiä, särkiä ja ahvenia), eikä merimetsoilla ole näidenkään määrään merkittävää vaikutusta. Itse asiassa merimetsoista on Itämeren luonnolle hyötyä, sillä syömällä paljon nk. roskakaloja ne poistavat merestä rehevöitymistä aiheuttavia liikaravinteita.
On totta, että saaret, joilla merimetsot pesivät, muuttuvat kasvillisuudeltaan, rajustikin. Mutta onko eläimillä oikeus harjoittaa luonnollisia elintapojaan vain, jos sen tulokset ovat ihmisen mielestä kauniita? Kuka määrittelee mikä on kaunista? Merimetsot ovat yhdyskuntalintuja, ja suuri yhdyskunta tuottaa luonnollisesti paljon ulosteita. Vaikka tämä aiheuttaa paikallisia kasvikuolemia, yhdyskuntia ei kuitenkaan ole (eikä tule) niin paljon, että koko saaristoluonto olisi vaarassa.
Epäluonnollinen?
Kolmas joskus kuultu väite on merimetsojen epäluonnollisuus Suomessa. Koska laji on saapunut vasta vähän aikaa sitten, katsovat jotkut sen tarkoittavan että se "ei kuulu tänne". Mitä tällä oikeastaan tarkoitetaan? Luonto on jatkuvassa muutostilassa, ihan luonnostaan. Lajit levittäytyvät koko ajan uusille alueille ja sopeutuvat uusin tilanteisiin. Tämä on kaiken elämän edellytys: laji, joka jämähtää paikoilleen, häviää ennemmin tai myöhemmin. Merimetso on levinnyt Suomeen rehevöitymisen seurauksena: pikkukalakannat ovat runsastuneet ja tarjonneet sille mahdollisuuden laajentaa esiintymisaluettaan. Jos merimetson ei haluta elävän Suomessa, oikea ratkaisu on Itämeren rehevöitymisen pysäyttäminen, ei merimetsojen ampuminen.
Tulokaslajit voivat toki olla merkittävä uhka alkuperäiselle lajistolle, mutta yleensä niin käy vain, kun ihminen siirtää jonkin lajin alueelle, jonne se ei mitenkään olisi voinut omin avuin levittäytyä. Hyvä esimerkki ovat Australiassa villiintyneet ketut, rotat ja kissat, joiden ansiosta merkittävä osa alkuperäisestä pussieläinlajistosta on nyt uhanalaisten listalla. Kaikki siirtoistutuksetkaan eivät onneksi ole kovin vahingollisia. Esimerkiksi valkohäntäpeura on sopeutunut osaksi Suomen luontoa, ja muu luonto on sopeutunut siihen. On myös muistettava, että KAIKKI Suomen lajit ovat "tulokaslajeja" - niistä yksikään ei elänyt täällä 12 000 vuotta sitten, kun jääkausi peitti maan. "Tulokaslajin" määrittely riippuu vain siitä, mihin aikaan raja vedetään.
Paha?
Merimetso ei ole ainoa laji, jonka asemasta käydään Suomessa keskustelua, muita esimerkkejä ovat mm. minkki, kyhmyjoutsen, valkoposkihanhi ja susi. Mistä loppujen lopuksi onkaan kyse? Onko luonnon hallinnan tarve oire luonnosta vieraantumisesta? Onko kyse pelosta uutta asiaa kohtaan, koetaanko uusien lajien saapuminen uhkana, silloin harvoin kuin sitä tapahtuu? Tuoko potentiaalisen uhkan, tässä tapauksessa luonnon, hallinta tunteen turvallisuudesta, vaikka hallinta olisi näennäistä?
Ihminen suhtautuu helposti muihin eläimiin tunteenomaisesti ja sijoittaa niille ihmisten luonteenpiirteitä. Sutta pelätään, vaikka mm. koirat ja autot ovat ihmiselle erittäin paljon vaarallisempia. Susi koetaan "julmaksi", minkki on "verenhimoinen" ja valkoposkihanhet kakkaavat "tahallaan" nurmikoille. Vaikka esimerkiksi susipelko on todellinen tunne, sen tai muiden luulojen ei saisi antaa hallita päätöksentekoa ja toimintaa. Eläimet eivät ole "tahallaan" sitä mitä ovat. Monet lajit joutuvat elämään ihmisen rajusti muuttamissa tai rajoittamissa olosuhteissa. Meidän ei pitäisi automaattisesti tuomita muita eläimiä vain siksi, että ne yrittävät selviytyä tässä maailmassa parhaansa mukaan.
Inspiraation lähteinä:
- Pertti Koskimiehen arvio kirjasta ”Cormorants – Ecology and management” Luonnon tutkija-lehdessä 4/2005
- Juha Valsteen artikkeli "Pahat eläimet?" Suomen Luonto -lehdessä 11/2005
2 kommenttia:
Tämäpä oli miellyttävä linkkaus!
Merimetsojen metsä on tosiaan kummallinen paikka! (Joitain kuvia Liettuan Kuurinmaan kynnäksen merimetsometsästä flickrissa: http://flickr.com/search/?q=comorant&w=66388411%40N00 - luulin vielä tuolloin, että lintu on englanniksi comorant... huooh, milloinhan sitä kerkiäisi korjata kaikki ammoiset kirjoitusvirheensä...) Mutta se, jos se näyttäytyy jonakin "vääränä" ja "huonona", kertoo kyllä aika paljon metsäkäsityksen kapeudesta. Minusta kormoranttien metsä oli kertakaikkisen kummallinen, viehättävä ja aavemainen paikka, jotakin aivan erilaista ja kiinnostavaa. Samassa metsässä pesi myös haikaroita, ja kun kuljimme kuolleen puuston lomasta polkua, noiden suurten lintujen varjot häilähtelivät päältämme eikä voinut olla ajattelematta aikaa, jolloin lentoliskot kukoistivat maapallolla.
Tuossa "saako paikkojen luonne muuttua" -keskustelussa pahin kuoppa on se, ettei ihmisten yhdyskuntien (ja teollisen metsänkasvattamisen jne.) ympäristöä muokkaavasta luonteesta juuri koskaan puhuta samalla kertaa kuin siitä, miten jokin ilkeä eläin kehtaa mullistaa metsän uuteen uskoon. Tuntuu NIIN käsittämättömältä, että edelleen aika iso osa ihmisistä tuntuu hyväksyvän ajatuksen, että ihminen on luomakunnan kruunu ja herra ja ettei hänen tekemisiinsä nyt sovi puuttua, ellei hän sitten varta vasten tölväise metsätyökoneitaan juuri siihen ikimetsään, jonka suojelemisesta on ensin sovittu. Pienemmät hävitystyöt katsotaan kaikki "luonnollisina" läpi sormien. Ja silti - kuinka "luonnollinen" nykyinen elintaso oikein on? Kuinka kauan se on kestänyt? Huuooh.
Se, että inhimillinen/kulttuuri ja luonto erotetaan jyrkästi toisistaan, tuottaa totisesti kummallisuuksia...
Kiva että miellytti ja herätti ajatuksia! Kiintoisia kuvia, kiitos linkistä. "Kormoranttien metsä" kuulostaa komealta, ja totta vieköön, niistä todella tulevat mieleen lentoliskot!
Oikeastaan ymmärrän ihan hyvin, miksi ihmiset saavat mielestään tehdä ihan mitä vain, ja jos joku muu luontokappale tekee jotain mikä ei meitä miellytä, ongelman voi hoitaa miten parhaaksi näkee. Tällä strategiallahan laji kuin laji pärjää luonnonvalinnan paineissa paremmin kuin hyvin - erityisesti jos sillä on todelliset keinot toteuttaa halunsa, kuten meillä vaikuttaa nyt olevan. Ongelma on se, että meillä on tällä hetkellä jo keinot tuhota kokonaan sekä oma lajimme että kaikkien muidenkin lajien elämä, mutta emme ehkä tajua tehneemme sitä ennen kuin on liian myöhäistä...
Tietysti voi keskustella siitä, että eivätkö kaikki ihmisen tekosetkin ole "luontaisia", koska ihminen on osa luontoa. Tässä mielessä kaikki on luontaista, mutta se ei takaa sitä, että ne olisivat lajimme selviytymistä pitkällä tähtäimellä edistäviä tekoja. Saatamme aivan hyvin vielä sortua omaan "luonnollisuuteemme".
Lähetä kommentti