Taviokuurna

Toisaalta ja toisaalta

2011-12-31T17:18:00.000+02:00

Olen aina ollut sitä mieltä, että koska blogiin kirjoittaminen on vapaaehtoista, siitä ei pidä tehdä itselleen taakkaa ja epämukavaa velvoitetta, vaan sen tulee olla hauskaa ja lähteä kirjoittamisen ilosta tai muusta sellaisesta motivaatiosta. Sitä ohjenuoraa olenkin pääsääntöisesti noudattanut tämän blogin kanssa.

Toisaalta, koska pidän siitä miten kirjoittaminen selkiyttää ajatuksia ja antaa harjoitusta itsensä ilmaisussa, ja koska minusta on mukava palata aikaisemmin kirjoittamiini juttuihin (erityisesti matkakertomuksiin, mutta myös muut jutut toimivat oman aikansa "muistoina"), olen pitänyt sääntönä, että vähintään kerran kuussa on blogiin kirjoitettava, edes jotain pientä.

Toisaalta nyt näyttää siltä, että jälkimmäisen säännön noudattaminen alkaa olla enemmän vastenmielistä kuin hauskaa. Osa kirjoittelusta on siirtynyt Facebookiin yms. kanaviin, ja muutenkin ajankäyttöni on hieman muuttunut siten etten enää ehdi ja/tai jaksa seurata toisten blogeja yhtä aktiivisesti kuin aikaisemmin. Lisäksi kaksi suurta henkilökohtaista asiaa pitää ajatukset tehokkaasti poissa tämän blogin profiiliin sopivista kirjoitusaiheista: toisaalta läheisen ihmisen vakava (onneksi kuitenkin hoidettavissa oleva) sairaus, toisaalta oma lähestyvä vanhemmuus odotetun perheenlisäyksen syntyessä jonkin ajan kuluttua, ja kaikki näihin liittyvä oheistoiminta.

Toisaalta en halua luopua tästä blogista, sillä kuten sanottu, pidän siitä että voin jälkeenpäin lukea omia kirjoituksiani ja muistella mm. matkoja ja muita kokemuksia. Mihinkään toiseen päiväkirjaan ei tule kirjoitettua vastaavia asioita. Toisaalta en halua muuttaa tätä esim. vauvablogiksi, sillä olen tietoisesti halunnut pitää henkilökohtaisuudet täältä poissa.

Toisaalta ja toisaalta. Joka tapauksessa nyt tuntuu siltä, että annan itselleni luvan luopua kerran kuukaudessa -säännöstäni, mutta en hautaa blogia, vaan kirjoitan tänne ensin mainitsemani periaatteen mukaisesti silloin, kun se tuntuu hauskalta, motivoivalta ja tarkoituksenmukaiselta!

P.S. Yksi Pihka-tehtävä minulta on vielä suorittamatta Pihka-merkin ansaitsemista varten, ja koska se luullakseni kannattaisi hoitaa alta pois ennen perheenlisäyksen saapumista, ainakin siitä toivottavasti tulee tänne raportti vielä kevään aikana :)

Mistä tietää että on marraskuu?

2011-11-29T21:50:00.001+02:00

(Jatkoa sarjalle)

Kuun nimen mukaisesti luonto näyttää pääosin kuolleelta ja odottaa talven alkamista. On paljasta.

Paitsi tällaisina lämpiminä syksyinä, kun ruoho on yhä vihreää, ja se hätkäyttää.

Sääuutiset kertovat, missä päin maata on milloinkin tullut ensilumi.

Ihmiset puhuvat siitä, miten on märkää ja pimeää, ja ketä kaamosmasennus koettelee milläkin tavalla. (Tekee mieli sanoa, että omalla asenteella voi vaikuttaa omaan mielialaan. Yritän harjoittaa positiivista ajattelua.)

Pimeää kieltämättä on sekä töihin lähtiessä että sieltä palatessa. Joskus myöhäisellä työmatkalla talojen tai pilvien takaa pilkistävä aurinko tuntuu ihanan piristävältä silmissä.

Ylipäänsä selkeä sää tuntuu harvinaisuudelta, yleensä on pilvistä ja kosteaa.

Kauppoihin ja ostoskeskuksiin tulee viimeistään nyt joulukoristeet ja jouluruuat, eikä se loppukuusta tunnu enää kovin aikaiselta.

Pikkujouluaika alkaa. Lehdissä on uutisia taksijonoista.

Taviokuurnan suvussa vietetään myös monia marraskuulle kasautuneita merkkipäiviä :-)

Töissä mietitään, mitä ehditään vielä tehdä ennen jouluvapaita, ja mikä jää hoidettavaksi tammikuun puolenvälin jälkeen.

Järjestöissä pidetään syyskokouksia ja mm. tehdään henkilövalintoja. Luopuvat toimihenkilöt valmistautuvat jättämään paikkansa seuraajilleen.

Moni aloittaa lintujen talviruokinnan viimeistään nyt.

Aktiivisimmat aloittavat jouluvalmistelut. (Mikä on minusta aivan oikein, jos haluaa tehdä paljon valmisteluita. Parempi aloittaa ajoissa kuin valittaa stressistä jouluviikolla! Kokonaan toinen juttu on se, paljonko sitä joulua ylipäänsä tarvitsee valmistella.)

Perinteen mukaisesti, kerro toki omat lisäyksesi listaan.

Kuvareportaasi Schwarzwald-Luzern

2011-10-30T21:40:00.001+02:00

Syyslomamatka päätettiin suunnata Lounais-Saksan Schwarzwald'iin ("musta metsä", Black Forest), josta olin nähnyt komeita, metsäisiä kuvia, ja joka kuulosti myös netistä löytyneiden tietojen perusteella mainiolta paikalta pienille patikkaretkille ja luontomatkailulle. Lisäksi, kun nyt siellä päin maailmaa oltiin ja Keski-Euroopassa on niin hämmentävän helppoa liikkua junalla oikeastaan minne vain (paitsi Suomeen...), piipahdimme matkan lopuksi myös Sveitsin puolella vuoria ihastelemassa.

Kirjoitettavaa olisi niin paljon, että tällä kertaa luovutan alkuunsa ja tyydyn kuvareportaasiin. Kuvatekstejä en tosin malta olla lisäämättä. Yleisesti voi sanoa, että sää suosi koko matkan ajan, kuten kuvista näkyy - oli hauskaa liikkua t-paidassa syyskuun viimeisellä viikolla :-)

Ensimmäinen etappi: Tribergin pieni kylä keskellä Schwarzwaldia kukkuloiden kainalossa. Melko suosittu turistikohde, mutta silti viehättävä, ei turistien pilaama.

Tribergin päänähtävyys, Saksan korkeimpana markkinoitu vesiputous. Korkein se ei ilmeisesti ole, mutta komea, kuten sitä ympäröivä luonnonpuistokin. Putous koostuu useista portaista, joten se ei näy kokonaan kuvassa.

Ympärillä olevat kukkulat ovat ilmeisen tyypillistä Schwarzwaldia: metsäisiä ja kutsuvia! Retkeily oli helppoa, sillä reittejä oli paljon ja ne oli enimmäkseen hyvin viitoitettu.

Metsätyypit vaihtelivat jonkin verran, mutta pääsääntöisesti ne olivat suomalaisen silmään eksoottisia, lauhkean vyöhykkeen lehtipuuvaltaisia metsiä. Tyypillisesti esimerkiksi tällaisessa pyökkimetsässä aluskasvillisuutta oli meikäläiseen boreaaliseen metsään verrattuna niukasti, lähinnä kai kovan varjostuksen takia.

Yleisin puulaji, pyökki (Fagus sylvatica). Helppo tunnistaa soikeista, hieman aaltoreunaisista lehdistä ja sileän harmaasta rungosta. Näin syksyllä pyökinpähkinöitä oli maassa runsaasti, paikoin karike koostui pääosin niistä.

Kotoista metsävaahteraa hieman muistuttava vuorivaahtera (Acer pseudoplatanus) oli myös yleinen, samoin tammi, pähkinäpensas, kuusi ja saksanpihta. Metsälinnuista äänekkäimpiä olivat kuusitianen ja pähkinänakkeli.

Kylän helpoimmin havaittavia lintuja olivat nokivarikset (Corvus corone), hiljattain erotettu omaksi lajikseen. Niskan vaalea täplä ei kuulu normaaliin asuun, taisivat vain olla höyhenet epäjärjestyksessä.

Toinen matkakohde, Schwarzwaldin alueen "pääkaupunki" Freiburg. Suunnilleen Turun kokoinen kaupunki sijaitsee varsinaisten kukkuloiden länsipuolella, lähes Reinin laaksossa, mutta muutamia nyppylöitä on kaupungin vieressäkin. Yhden niistä huipulla on korkea näkötorni, josta kuva on otettu. Kuvan vasenta puoliskoa hallitsee vanha kaupunki kirkkoineen.

Vanha kaupunki oli viehättävä. Erikoisuutena ovat lähes joka kadun reunassa kulkevat matalat vesikanavat, joita ennen on käytetty ainakin hevosten ja muiden eläinten juottamiseen ja kaupungin puhdistamiseen. Turisti saa varoa askeleitaan.

Kaupungin puistoissa ja pihoilla kasvoi kiinnostavia puita. Tässä jalokastanja (Castanea sativa) - siis se aito paahdettava kastanja, joka on eri kasvi kuin Suomenkin puistoissa yleinen hevoskastanja (Aesculus hippocastanum).

Herttainen, pienilehtinen ja pyöreäliuskainen niverävaahtera (Acer campestre).

Freiburgistakin pääsee helposti päiväretkille lähiympäristöön. Yhteensä tunnin juna- ja bussimatkan päässä sijaitsee Schwarzwaldin korkein huippu, Feldberg (1493 m), jonne oli suhteellisen helppo kiivetä. Näköala oli palkitseva.

Sveitsin puolella tukikohdaksi valikoitui maan keskellä, Alppien pohjoisreunalla oleva Luzern. Kaupungin keskellä on kirkasvetinen Luzern-järvi laskujokineen. Etualalla ovat vanha pato ja siitä purkautuva voimakas virta, taka-alalla vasemmalla oppaiden mukaan Sveitsin kuvatuin nähtävyys, Luzernin vanha vesitorni ja sen kohdalta joen ylittävä, keskiaikainen puusilta.

Matkan kirjaimellinen huippukohta oli retki Luzernin viereiselle Pilatus-vuorelle (2128 m) - korkein paikka, jossa olen käynyt. Toisin kuin Feldbergille, tänne emme kiivenneet omin voimin, vaan menimme junalla! Maailman jyrkin (jopa 49 %) ja ehkä vanhinkin (vuodesta 1889) toimiva "hammasrata" oli jännittävä ja rata paikoin uskomattoman jyrkän näköinen, mutta kätevästi se vei 40 minuutissa huipulle. Punaiset vaunut ja rata näkyvät kuvassa.

Vuoren huipulla oli useita ravintoloita ja hotelleja, ja paljon turisteja (mm. liitovarjoilijoita), mutta silti todella upeaa! Auringonpaisteessa myös yllättävän lämmintä.

Näköala huipulta lähimaastoon, lähes 600 m alemmas.

Näkymä pohjoiseen, Alpeille. Litteäksi hioutuneisiin Suomen maisemiin tottuneille oikean vuoriston näkeminen on epätodellinen kokemus. Oletteko ihan varmoja, ettei tuo ole vain jonkin elokuvan taustamaalaus?

Reissun ainoa elis (elämänpinna), mutta sitäkin hauskempi: alppinaakka (Pyrrhocorax graculus). Näitä lintuja elää vain korkeilla vuorilla, mutta siellä missä vuorilla on ihmisiä, alppinaakat tulevat hyödyntämään helppoa ruokaa rohkeina kuin mitkä tahansa kaupunkilinnut. Niiden äänet olivat hauskoja, kuin pienten papukaijojen sirahduksia ja viserryksiä.

Aivan lopuksi oli muutama tunti aikaa kierrellä Zürichissä, mutta kymmenen matkapäivän ja kahden vanhan kaupungin jälkeen ei kaupungista enää kovasti jaksanut innostua. Hauskaa oli kuitenkin seurata Suomessa harvinaisen, pienen mutta terhakkaan pikku-uikun (Tachybaptus ruficollis) sukeltelua kaupungin rannassa.

Kaiken kaikkiaan mainio reissu. Kulttuurimatkaajalle löytyy epäilemättä loputtomasti tutkittavaa Keski-Euroopan kaupungeissa, jotka kaikki ovat Suomen mittapuun mukaan vanhoja, ja niiden välillä kulkeminen on tosiaan riemastuttavan helppoa kattavilla juna-yhteyksillä. Luonnosta kiinnostuneen kannattaa käyttää kaupunkeja ja kyliä enemmän tukikohtina, joista on helppo tehdä päiväretkiä ympäristöön. Kauas ei tarvitse mennä, sillä jo lähimetsät ovat suomalaisen silmään eksoottisia, kukkuloista ja vuorista puhumattakaan. (Junapainotteinen Euroopan-matka jättää myös hitusta paremman omantunnon kuin kaukomatka Aasiaan, vaikkei allekirjoittanut voi erityisesti ekomatkailijan saavutuksilla kehuskellakaan.)

Biologian perusteet hukassa

2011-09-22T14:20:00.002+03:00

On ollut sellaisia luonto-uutisia liikkeellä, ettei biologi voi kuin huokailla (jos ei ehdi itse tarttua epäkohtiin ja alkaa kampanjoimaan - hatunnosto heille jotka sitä tekevät!).

Ensinnäkin, Suomen susien määrä on pudonnut viidessä vuodessa lähes puoleen, ja yhdeksi syyksi on nyt ihan virallisesti todettu salametsästys. Kun katsoo telkkarista hienoa luontodokumenttia vaikkapa sarvikuonoista tai gorilloista ja näkee miten salametsästäjät niitä säälittä tuhoavat, voi ihan tuntea miten sisimmässä kuohuu suuttumus ja epätoivo eläinten ja luonnon puolesta. Ongelmat vain tuntuvat olevan toivottoman kaukana, kehitysmaiden viidakoissa ja savanneilla. On myös helppo ajatella, että salametsästystä ruokkivat mm. köyhyys ja tietämättömyys, ja että eihän täällä "sivistyneessä maailmassa" tuollaista päästettäisi tapahtumaan, täällä on sentään laki ja järjestys.

Mutta eivät asiat ole Suomessa juurikaan paremmin - salametsästys ja eläinten vainoaminen ovat ilmeisesti täällä paikoitellen suorastaan arkipäivää. Susien lisäksi täällä salametsästetään mm. petolintuja, ja toisin kuin esim. sarvikuonojen kohdalla (joista käytetään sarvi) näistä kummastakaan ei ole ihmiselle mitään hyötyä ruokana tai käyttötarpeina, vaan tapot ovat välillä hyvinkin julmia ja raadot hylätään metsään. Miksi Suomen kaltaisessa vauraassa ja hyvin koulutetussa maassa esiintyy ihan samoja ongelmia, joita kauhistelemme kaukomailla? Ainoa lohtu on, etteivät Suomessa kyseessä ole minkään lajin maailman viimeiset yksilöt (saimaannorppaa ei kai suorastaan vainota, vaikka verkkokalastuksesta ei toisaalta haluttaisi luopua?), mutta on pelottavaa kuvitella salametsästykseen syyllistyvien ihmisten ajatusmaailmaa. Eivätkö he tosiaan ymmärrä? Vai eikö koulussa ole opetettu, mikä on esimerkiksi petoeläinten merkitys ja vaikutus luonnossa?

Muistutettakoon myös, että Suomi on Maltan kanssa ainoa EU-maa, jossa harjoitetaan lintujen kevätmetsästystä, ja olemme saaneet sen johdosta kansainvälistäkin huomiota. Se tosin ei ole salametsästystä, vaan tapahtuu ihan laillisesti. Ei se silti oikein ole.

Otetaan toinen uutinen, johon johdattelen kysymysparilla. Mikä on mielestäsi oikea tapa määritellä kalastuskiintiöiden koko? Entä miten arvelet kiintiöiden koon tällä hetkellä määräytyvän EU:n tasolla?

Lehtiuutinen aiheesta oli niin ihmeellinen, etten tiennyt pitäisikö olla iloinen vai surullinen:

Kalastuskiintiöt saattavat kohta perustua todellisuuteen. Euroopan unionin kalastuskiintiöt saatetaan määrätä tulevaisuudessa tieteellisten arvioiden pohjalta.

Mitä ihmettä - mitenkäs ne sitten on tähän asti määrätty? No, en oikeastaan ole järin yllättynyt:

Tähän saakka kiintiöistä on väännetty EU:n kalastus- ja maatalousministerien kokouksissa, joissa jokainen maa on lähinnä yrittänyt varmistaa mahdollisimman suuren pyyntikiintiön itselleen.

Niinpä tietysti. Eipä siis ihme, että:

EU:n merialueiden kalakannoista jopa kolme neljännestä on ylikalastettuja ja kolmannes kannoista on romahdusvaarassa.

Myös poliitikoilta ja kalastuksen edunvalvojilta ovat tainneet jäädä biologian läksyt lukematta. Ei tarvitse odottaa edes siihen asti, että kalakannat todella loppuvat - kalastuselinkeino joutuu vakaviin vaikeuksiin jo paljon aikaisemmin, jos ei kalastuskiintiöitä sopeuteta kantojen kokoon nopeasti. Pienemmät leikkaukset nyt ovat varmasti mukavampia kuin isot romahdukset myöhemmin. Kukaan ei hyödy siitä, että kalakannat romahtavat ja ehkä lopulta katoavat kokonaan.

Kolmanneksi loppukevennys, josta on tulossa hyvää vauhtia uusi lentävä lause Sauli Niinistön kuuluisten "tupajumien ja torakoiden" rinnalle:

Seppo Leinosen sivuilla esitellään myös alkuperäinen uutisartikkeli, jonka suosittelen lukemaan - siksikin, että se sisältää mm. väärän tulkinnan suurpetojen luokitusperusteista. Ja jos jollekin todella on vielä epäselvää, mikä se punainen kirja on ja mihin ne väitteet perustuvat, niin tietoa löytyy Ympäristöhallinnon sivuilta.

Kuka auttaa loukkaantunutta eläintä?

2011-08-28T17:48:00.007+03:00

Sairasta, vahingoittunutta tai muutoin avuttomassa tilassa olevaa luonnonvaraista eläintä on pyrittävä auttamaan. Jos eläin on kuitenkin sellaisessa tilassa, että sen hengissä pitäminen on ilmeistä julmuutta sitä kohtaan, eläin on lopetettava tai on huolehdittava siitä, että se lopetetaan.
Eläinsuojelulaki, 14§

Saan silloin tällöin työni puolesta puheluita ihmisiltä, jotka ovat löytäneet - tai luulevat löytäneensä - loukkaantuneen eläimen. Auttamishalu on yleensä suuri, ja Suomessa ihmiset ovat tottuneet siihen, että aina löytyy se jokin oikea viranomainen tai muu taho, jolle kunkin ongelman hoitaminen kuuluu. Yllättäen näin ei tässä tilanteessa ole.

Tarvitseeko eläin apua?

Älä koske jäniksenpoikaseen, ellei ole ihan pakko.
Kuva: "Lemur12"

Ensimmäinen ongelma on se, että vaikka eläin näyttäisi olevan avun tarpeessa, se ei sitä ehkä kuitenkaan ole. Esimerkiksi jänisten ja rusakoiden poikaset viettävät suurimman osan ajastaan yksin - emo käy vain 1-2 kertaa päivässä imettämässä niitä. Kerrostalon pihalla tepasteleva, lentokyvytön lokinpoikanen on samassa tilanteessa - senkin vanhemmat saattavat käydä ruokkimassa poikasta esimerkiksi vain öisin, ja lokinpojille on tyypillistä lähteä kuljeskelemaan ympäristöön ennen lentokyvyn saavuttamista. Muutkin yksinäiset, pienet eläimet herättävät välillä ihmisten suojeluvaistot, mutta useimmiten emot ovat lähettyvillä ja uskaltavat tulla esiin vasta kun ihminen poistuu paikalta.

Oikea ratkaisu näissä tilanteissahan on tietysti olla tekemättä mitään. Jos eläin ei ole selvästi loukkaantunut, sillä todennäköisesti ei ole mitään hätää. Luonnonvaraisen eläimen on aina parempi olla luonnossa kuin stressaantua ihmisen käsittelyssä ja helposti väärässä tai puutteellisessa hoidossa. Jos eläin on vaarallisessa paikassa, kuten ajotiellä, sen voi siirtää esim. lähimpään pensaikkoon. Kannattaa käyttää hanskoja tai vaikka pyyhettä apuna ja suojana. Jäniksenpoikasten kohdalla varoitetaan joskus ihmisen hajun tarttumisesta, mihin en osaa ottaa kantaa, mutta ainakin kannattaa suojata itsensä mahdollisilta puremilta, raapimisilta ja/tai taudinaiheuttajilta.

Kuka auttaa, jos apua tarvitaan?

Suurempi ongelma on kuitenkin se, että jos eläin todella on aidosti loukkaantunut, tilanne on yllättävän vaikea ja monimutkainen. Vaikka laki velvoittaa auttamaan, missään ei ole määritelty, kenen vastuulla ja kustannuksella se pitäisi tehdä. Ei ole olemassa yhtä oikeaa paikkaa, johon voisi ottaa yhteyttä ja kysyä toimintaohjeita, tai jonne eläimen voisi toimittaa saamaan hoitoa. Suomesta puuttuu kattava eläinhoitoloiden ja asiantuntijoiden verkosto.

Lokinpoikanen. Kuva: "JsonLind".
Julkaistu Creative Commons -lisenssillä.

Tietoa on netissä tarjolla, mutta se on hajanaista ja vajavaista. Toisaalta ei voida antaa valmiita hoito-ohjeita jokaiseen tapaukseen, eikä eläimen kotihoito ole kaikissa tilanteissa edes mahdollista, ja toisaalta luonnonvaraisia eläimiä vastaanottavia hoitopaikkoja on aivan liian vähän, ja monet niistä toimivat yksityisesti, kokonaan tai osittain vapaaehtoisvoimin, hyvin rajallisilla resursseilla. Omalla kustannuksellaan akuutisti apua tarvitsevan eläimen voi tietysti viedä lähimmälle eläinlääkärille, mutta kaikki eivät suostu ja/tai osaa hoitaa ainakaan kaikkia luonnonvaraisia eläimiä. Toisaalta jotkut yksityiset asianharrastajat ovat tottuneita hoitamaan esimerkiksi loukkaantuneita lintuja, mutta nimet ja yhteystiedot eivät välttämättä ole yleisesti tiedossa.

Vaikka hoitopaikka löytyisi, eläimen toimittaminen sinne ei myöskään ole kenenkään vastuulla. Eläintä voi ensinnäkin olla vaikea saada kiinni. Toiseksi hoitolasta ei yleensä ehditä eläintä hakemaan, ja jos löytäjällä ei ole mahdollisuutta lähteä sitä kuljettamaan, vaaditaan kekseliäisyyttä. Ehkä joku autollinen tuttava voisi auttaa? Busseissa ei kuljeteta eläviä eläimiä ainakaan rahtina, mutta jos pystyt itse lähtemään mukaan, asiaa kannattaa kysyä.

Vielä eräs ongelma on, että maallikon voi olla vaikea arvioida, milloin eläin on niin pahasti loukkaantunut, että se olisi lopetettava, ja mikä olisi paras keino tehdä se. Lopetuskeinoista on vielä vaikeampi löytää tietoa kuin hoitopaikoista. Joka tapauksessa jokaisella on oikeus lopettaa selvästi kärsivä eläin, oli laji rauhoitettu tai ei.

Mitä tehdä?

Tässä eri tahoilta kerättyjä ohjeita. (tekstit otteita, lue lisää ao. sivulta) Listaa saa mielellään täydentää.

YLEISTÄ

Ympäristöhallinto
Jotkin eläintarhat ottavat vastaan apua tarvitsevia luonnonvaraisia eläimiä. Asiasta on aina hyvä sopia etukäteen puhelimitse. Luonnonvaraisten vahingoittuneiden eläinten hoidosta ja käsittelystä tietävät myös mm. kuntien eläinsuojeluviranomaiset, eläinsuojeluyhdistykset ja pelastuslaitokset (yleinen hätänumero 112).

Suomen eläinsuojeluyhdistysten liitto SEY
Luonnoneläin on aina syytä toimittaa asiantuntijan hoitoon. On tärkeää, että eläimen elintavat tunnetaan, sen ikä osataan arvioida, mahdolliset vammat osataan hoitaa sekä järjestää sille lajinsa tarpeiden mukainen pitopaikka. Jos olet epävarma löytämäsi luonnonvaraisen eläimen voinnista, on parasta olla koskematta siihen ja seurata tilannetta kauempaa.

Korkeasaari
Luonnonvarainen eläin tarvitsee apua, kun: (ks. sivu)

BirdLife Suomi
Eri puolilla Suomea on ihmisiä, jotka hoitavat lähiympäristöstään löytyneitä vahingoittuneita eläimiä. Yleensä kuntien ympäristötoimistoissa ja alueellisissa ympäristökeskuksissa tiedetään, ketkä lähiseudulla hoitavat vahingoittuneita eläimiä. Jos loukkaantuneiden tai hädänalaisten lintujen kiinniotossa tarvitaan apua, niin pelastuslaitos auttaa resurssiensa mukaan (hätänumero 112). Kannattaa kysyä paikalliselta palo- ja pelastuslaitokselta, sillä vastuu on viime kädessä valtiolla.

HOITOPAIKKOJA

Heinolan lintutarha.
Kuva: Heinolan lintutarha

Korkeasaari, Ranua Zoo, Ähtärin eläinpuisto, Pyhtään lintuhoitola, Heinolan lintutarha, Turun eläinhoitola, Hämeen lintuhoitola Anser, Villi-ilves (Wild Lynx). Yhteystiedot ja muita yhteystietoja (ajantasaisuudesta en tiedä):
* Ympäristöhallinnon linkit
* SEY:n kokoamat yhteystiedot
* Luonnontieteellisen keskusmuseon linkit
* Anser-hoitolan linkit (vaikuttaa ainakin osin vanhentuneelta)

TARKEMPIA OHJEITA

Kiinniotto, ensiapu ja kuljetus
http://www.korkeasaari.fi/elaimetjaymparisto/elainhoitola/avuntarpeessa

Liikenneonnettomuudet (suuret ja pienet eläimet)
http://www.sey.fi/elainten_viikko/2008_luonnonelaimet/auta_loukkaantunutta_luonnonelainta

Jänikset ja rusakot
http://www.tesy.info/suomi/jos_rusakko_1.html
http://www.sey.fi/elaintietoa/luonnonvaraiset_elaimet/janiksen_ja_rusakon_ensiapu
http://www.hesy.fi/luonnonvaraiset.htm

Oravat
http://www.tesy.info/suomi/jos_orava_1.html
http://www.hesy.fi/luonnonvaraiset.htm
http://www.korkeasaari.tx.fi/service.cntum?serviceType=serviceDocumentSection&documentId=49377

Siilit
http://www.hesy.fi/luonnonvaraiset.htm
http://www.tesy.info/suomi/jos_siili_1.html
http://www.korkeasaari.tx.fi/service.cntum?serviceType=serviceDocumentSection&documentId=49380

Lokit
http://www.birdlife.fi/lintuharrastus/faq-linnut_ja_ihminen.shtml#hylatty_lokki
http://www.hesy.fi/luonnonvaraiset.htm

Pikkulinnut ja pudonneet pesät
http://www.hesy.fi/luonnonvaraiset.htm
http://www.tesy.info/suomi/jos_pikkulintu_1.html
http://www.korkeasaari.fi/elaimetjaymparisto/elainhoitola/avuntarpeessa

Isompien lintujen poikaset
http://www.tesy.info/suomi/jos_vesilintu_1.html
http://www.tesy.info/suomi/jos_isolintu_1.html

Joutsen jäällä
http://www.birdlife.fi/lintuharrastus/faq-suojelu.shtml#joutsenet

Eläimen lopettaminen
http://www.sey.fi/elainten_viikko/2008_luonnonelaimet/auta_loukkaantunutta_luonnonelainta
Käytä kookasta kiveä, vankkaa pulttiavainta, tunkkia tai tukevaa kalikkaa. Kohdista voimakas isku eläimen kallon leveimpään kohtaan. Varmista, että eläin on kuollut. Suurikokoinen eläin on lopetettava ampumalla. Jos poliisi ei pääse paikalle, kysy apua lähimmästä talosta.

Mitä jos antaisi luonnon hoitaa?

Lopuksi herää se kysymys, onko tosiaan ihmisen velvollisuus auttaa kaikkia loukkaantuneita eläimiä. Jos esimerkiksi vammautuneesta poikasesta ei ole eläjäksi, onko oikein aiheuttaa eläimelle ylimääräistä stressiä kiinniottamisesta ja kuljettamisesta, vaikka se johtaisi mahdollisesti tuskattomampaan kuolemaan? Luonnossa esiintyy paljon kärsimystä, eikä meidän ole mahdollista (eikä mielestäni järkevää edes yrittää) poistaa sitä kaikkialta.

Kettu. Kuva: "Snurre86".
Julkaistu Creative Commons -lisenssillä.

Toisaalta ihminen aiheuttaa muille eläimille niin paljon kärsimystä myös turhaan, että voi sanoa, että velvollisuutemme on auttaa silloin kun pystymme. Yleisesti elämän kunnioittamisen ja turhan kärsimyksen välttämisen voidaan mielestäni katsoa kuuluvan inhimillisyyteen ja hyvään elämään.

On helppo sanoa, että jos eläin on loukkaantunut selvästi ihmisen toiminnan tuloksena - kuten liikenteessä tai siimaan sotkeutuessaan - sitä on oikein auttaa. Mutta jos esimerkiksi lintu loukkaa siipensä petolinnun hyökkäyksessä, onko parempi auttaa "pikkuraukkaa", vai antaa luonnon päättää, joutuuko tämä "epäonnistunut" yksilö saman tai seuraavan pedon saaliiksi, tai onko se riittävän sisukas toipumaan omin voimin ja pärjäämään elämässä?

Luulen, että laki on muotoiltu yksiselitteiseksi, jotta siihen voidaan tarvittaessa vedota eikä siihen tarvitse kirjata moisia filosofisia pohdintoja. Mielestäni on silti oikein käyttää tervettä järkeä mahdollisesti loukkaantuneen eläimen kohdatessaan. Mieti:

onko eläin todella hädässä
onko se mahdollista saada kiinni
onko sen kiinniottamisesta ja käsittelystä enemmän haittaa vai hyötyä.

Kesän kellot

2011-07-26T20:57:00.001+03:00

Kuten joskus aikaisemminkin on käynyt, sattumalta huomion kiinnittänyt havainto johtaa siihen, että tulee tutustuttua johonkin pieneen eliöryhmään tarkemmin. Tällä kertaa huomion kohteeksi päätyivät Campanula-suvun kellokasvit. Tänä kesänä olen huomannut, että erilaisia kellolajeja tuntuu kasvavan jo pelkästään mökkimme ympäristössä aika paljon. Niinpä yritin ottaa niistä vähän selvää.

(HUOM. Erityisesti puutarhakasveja tuntevilta otan mielelläni vastaan kommentteja 6. ja 7. kuvasta.)

Harakankello (Campanula patula) on omien havaintojeni perusteella yleisin kellolaji. Sen kukka on pieni, kelloksi avoin (sakarat siirottavat tähtimäisesti eri suuntiin), ja sinisen sijaan väri on yleensä punaisenvioletti. Epäilen, että jotkut kutsuvat tätä kissankelloksi.

Kissankellolla (Campanula rotundifolia) on pieni, kauniin kellomainen ja yleensä sinisävyinen kukka. En ole varma, mutta minusta tuntuu kuin laji olisi harvinaistunut viime vuosina, vaikka se onkin edelleen yleinen.

Kurjenkello (Campanula persicifolia) on vähän kuin jättikissankello, ja suunnilleen yhtä yleinen. Kukka on sininen, mutta paljon suurempi (jopa 4 cm molempiin suuntiin) ja kello-osa on suhteellisesti melko matala. Suuret, valkoiset emin luotit näkyvät hyvin. Kuten kahdella edeltävälläkin lajilla, lehdet ovat pienet ja kapeat.

Peurankellon (Campanula glomerata) kukat ovat tiiviinä terttuna latvassa, mutta jonkin verran kukkia riittää myös alempiin lehtihankoihin. Väri on selvästi violetti ja lehdet edeltäviin lajeihin verrattuna leveät. Lehden reuna on hieman hampainen. Laji on melko yleinen, mutta ilahdun aina nähdessäni sen.

Hirvenkello (Campanula cervicaria) on tämän kesän ensimmäinen uusi tuttavuus. Kukat ovat sinisiä ja vielä peurankelloakin tiiviimmin pallomaisena rykelmänä latvassa, muutamia myös lehtihangoissa. Laji on melko harvinainen, ja saimme sen meille ostamalla luonnosta kerättyjä siemeniä.

Varsankello (Campanula trachelium), todennäköisesti. Melko suuret ja syvät kukat ovat harvana terttuna punertavan varren yläosassa, ja lehdet ovat pitkän kolmiomaiset ja selvästi hampaiset. Tavataan Suomessa villinä lounaisissa lehdoissa, mutta tämä lienee koristekasvikarkulainen. Joten jos joku puutarhaharrastaja tunnistaa tämän esim. viljelylajikkeeksi, kuulen siitä mieluusti.

Vuohenkello (Campanula rapunculoides), ukonkello (Campanula latifolia) - vai joku ihan muu, esimerkiksi puutarhalaji(ke)? Vuohenkelloksi kukat ovat yläosassa melko pystyt, eivätkä ne sijaitse kovin toispuoleisesti. Ukonkelloksi lehdet taas ovat turhan kolmiomaiset eivätkä kukan liuskat käänny juurikaan taaksepäin. Varsankellon suljin pois lehtien vähäisen hampaisuuden takia, mutta voisi tämä periaatteessa olla erikoislehtinen varsankellokin. Kerro, jos tiedät!

Suomen kelloista mainitsematta ovat vielä kiirunankello (C. uniflora), joka on harvinainen tunturikasvi, sekä sammakonkello (C. aparinoides), joka on hyvin harvinainen pohjoisamerikkalainen tulokaslaji.

Puuttuvien lajien sijaan esittelen bonuksena vielä kaksi lajia, jotka kuuluvat samaan kellokasvien heimoon (Campanulaceae) kuin kellot, mutta sukulaisuus ei tule ihan heti mieleen ulkonäöstä.

Vuorimunkki (Jasione montana) oli iloinen yllätys erään näköalakallion laella. En ole törmännyt lajiin muualla, ja sen levinneisyysalue Suomessa onkin melko suppea ja hajanainen. Kukinto on kauniin sininen ja tuo nopeasti katsoen mieleen ruiskaunokin tai ruohosipulin. Se koostuu useista pienistä ja kapeista, hieman kellomaisista kukista.

Nuottaruoho (Lobelia dortmanna) muistuttaa vielä vähemmän kelloja. Sen tasaisen kapeat, tylpät ja paksut lehdet kasvavat pienenä ruusukkeena järvenpohjassa, ja valkoiset kukat nousevat pitkän varren avulla pinnan yläpuolelle. Kukat ovat tyypillisesti toispuoleisesti, eli osoittavat ikäänkuin samaan suuntaan. Niissäkin on kapean kellomainen muoto.

Siinä se - kellojen lajimäärä on Suomessa pieni, joten ne on melko helppo opetella tunnistamaan. Ne ovat kauniita, ja pidän myös niiden eläinaiheisista nimistä :-)

Luontomatkalla Öölannissa

2011-06-14T10:19:00.000+03:00

Olen jo pitkään halunnut nähdä Öölannin, ja tänä keväänä matka laitettiin järjestymään. Saari on kohteena melko helposti saavutettavissa, mutta silti suhteellisen eksoottinen sekä luonnoltaan että historialtaan. Toukokuu valikoitui ajankohdaksi toisaalta viimeisten muuttolintujen, toisaalta ensimmäisten kämmeköiden ja muiden kevätkukkien takia.

Öölanti on saari Ruotsin itärannikolla, noin 400 km Tukholmasta etelään. Toisin kuin "sisarensa" Gotlanti, se on lähellä rannikkoa, ja sinne vie 6 km pitkä silta Kalmarin kaupungin kohdalta. Saari on pohjois-etelä -suuntainen, pitkä (n. 130 km) ja kapea (korkeintaan 16 km). Se sijaitsee samoilla leveysasteilla kuin Latvia, joten kasvukausi on Suomea pidempi ja luonto periaatteessa rehevämpää. Toisaalta mm. mereltä jatkuvasti puhaltava tuuli viilentää, ja matkan aikana ei vietetty kovin montaa päivää ilman pipoa ja hanskoja, vaikka elettiin sentään toukokuun kolmatta viikkoa.

Tyypillinen eteläöölantilainen maisema kiviaitoineen.

Aloitimme saaren eteläosasta, joka "aakeudessaan ja laakeudessaan" toi välillä mieleen jopa Lapin, kukkuloiden puutteesta huolimatta. Saari on asutettu käytännössä heti sen vapauduttua jäästä, joten ympäristö on pitkälti muovautunut ihmisen, erityisesti viljelyn ja karjanpidon, vaikutuksen alaisena. Loputtomat kiviaidat halkovat laitumia, rantaniittyjä ja viljelyksiä. Yksittäisiä, suuriakin puita on, mutta vähänkään isommat metsiköt ovat erityisesti rannan tuntumassa niin harvassa, että mereltä saapuvat pikkulinnut hakeutuvat niille kuin magneetin vetäminä.

Oikosarven (Orthoceras) fossiili kalkkikalliossa.

Öölannin eksottisimpia piirteitä suomalaisen silmään on kallioperä, joka koostuu lähes kokonaan muinaisessa merenpohjassa kerrostuneesta kalkkikivestä. Alkuperän ansiosta se sisältää runsaasti fossiileja, joita on todella helppo löytää paljaista kohdista, erityisesti rannoilta. Kuvan oikosarvet olivat kaikkein yleisimpiä, mutta näimme myös pari trilobiittiä ja simpukkaa, sekä mahdollisesti jonkinlaisia siimajalkaisia ja oikosarvien spiraalille kiertyneitä sukulaisia.

Kalkkinen kallioperä on syynä myös toiseen biologia erityisesti kiehtovaan nähtävyyteen: alvareihin. Alvari on luontotyyppi, jota esiintyy suuressa mitassa meitä lähellä vain Öölannissa ja Gotlannissa. Öölannin Stora Alvaret on yksi kuuluisimpia ja kuuluu UNESCOn maailmanperintökohteisiin. Kalkkikivikallion päällä on vain hyvin ohut maakerros, joten maisema on karu. Kasvillisuus koostuu lähinnä matalista pensaista (mm. kataja ja oratuomi) ja ankaria oloja sietävistä ruohovartisista.

Miehenkämmekät (Orchis mascula) kukkivat alvarilla.

Kuitenkin parhaimmillaan alvari on värikäs kukkaketo, sillä monet kasvit kukkivat kauniisti ja ne näkyvät hyvin. Monet kämmekät viihtyvät Öölannissa ja niistä useita tavataan juuri alvareilla. Vierailumme oli kämmeköiden lajirunsautta ajatellen sittenkin hieman aikainen (tai kevät myöhäinen), mutta miehenkämmekät kukoistivat moninpaikon häikäisevän violetteina. Muita mukavia kasvihavaintoja olivat mm. valkopyökki, kevätruusuleinikki, papelorikko, jauhoesikko, sinipallo ja ahokylmänkukka (kaksi ensin mainittua muualta kuin alvareilta).

Kämmeköitä oli ehkä vähemmän kuin toivottiin, mutta lintuja nähtiin vastaavasti senkin edestä. Reissun kokonaislajimäärä kipusi 135:een, ja sisälsi monia sellaisia lajeja, jotka ovat enemmän tai vähemmän harvinaisia Suomessa (ainakin Uudellamaalla), mutta yleisiä tai muuten helposti nähtäviä täällä. Sellaisia olivat mm. niittysuohaukka, avosetti, isosirri, pikkutiira, riuttatiira, mustatiira, peltopyy, mustaleppälintu, nokkavarpunen ja sepelsieppo, joka oli matkan "projektilaji". Paikallisessa(kin) mittakaavassa hyviä havaintoja olivat kuulemma silkkiuikku, maakotka, isohaarahaukka, ampuhaukka, räyskä ja pikkutikka. Joka paikan peruslajeja olivat mm. ristisorsa, töyhtöhyyppä, tylli, punajalkaviklo, kuovi, lokit sekä haara- ja räystäspääsky, kun taas esimerkiksi tiaiset eivät olleet lainkaan niin yleisiä kuin Suomessa.

Ottenby ja saaren eteläkärjen maamerkki, majakka Långe Jan

Öölannin eteläkärjessä sijaitsee yksi Ruotsin kuuluisimmista lintupaikoista, Ottenby, joten se oli pakollinen käyntikohde. Långe Janin majakan viereen on rakennettu varsin hulppeat puitteet vaativallekin lintuharrastajalle - tutkijoiden lintuasema-rakennuksen lisäksi paikalta löytyy mm. näyttely, myymälä ja maisemaikkunoilla varustettu ravintola. Lisäksi erilaisia tuulen- ja sateensuojia on alueen eri puolilla, joten aina löytyy hyvä paikka pystyttää kaukoputki ja etsiä mereltä lintuja ja hylkeitä. Jos siis mahtuu sekaan - saarella kun on eräänkin paikallisen isännän mukaan pahimmillaan enemmän lintuharrastajia kuin itse lintuja :-)

Kaunis Halltorps Hagen metsä.

Reissun viimeisiksi päiviksi siirryimme saaren pohjoisosaan, jossa alvarit ja niityt tekivät tilaa ensin lehti-, ja aivan pohjoiskärjessä jopa havumetsälle. Saaren suurimpien kaupunkien, Borgholmin ja Färjestadenin välissä länsirannalla sijaitseva Halltorps Hage on kauneimpia metsiä, joissa olen koskaan ollut. Suomen mittakaavassa sitä kuvattaisiin varmaankin erittäin reheväksi lehdoksi, jossa elää hurja määrä vaateliaita kasvi- ja eläinlajeja. Se on arvokas luontokohde, sillä se on saanut kehittyä rauhassa jo pitkään. Huomattavin nähtävyys ovat valtavat, satoja vuosia vanhat tammet, joista osa on jo kuollut muodostaen mahtavia pökkelöitä. Metsässä elää myös Euroopan suurin kovakuoriainen, jopa 10 cm pitkä tamminkainen eli tammihärkä. Sitä emme onnistuneet näkemään, mutta sen sijaan elämänpinna tuli suurimmasta ampiaislajista, herhiläisestä.

Kukkaniitty Hornssjönillä, valtalajeina kaunokainen (Bellis perennis), heinäratamo (Plantago lanceolata) ja jokin leinikki (Ranunculus sp.)

Toinen pohjoisosan hieno paikka oli Hornssjön ympäristöineen. Alueella on sekä alvarinomaista nummea, rehevää niittyä että kaunista metsää, ja siellä on helppo havaita mm. harvalukuinen sepelsieppo. Meille se tarjosi myös matkan kauneimman kukkaniityn, joka loisti kuin satukirjoissa konsanaan.

Buryms raukar

Yksi geologinen erikoisuus ehdittiin vielä käydä katsomassa: Byrums raukar. Raukit ovat meren kovertamia kalkkikivipaasia, jotka ovat syntyneet, kun pehmeämpi kiviaines on kulunut välistä pois. Ruotsin komeimmat raukit ovat Gotlannin puolella, mutta kyllä nämäkin nelimetriset, epäsäännöllisen muotoiset pylväät tekivät vaikutuksen. Niiden välissä kulki kanjoneita, joiden seinissä näkyi (yllätys, yllätys) paljon fossiileja.

Melko viileästä säästä huolimatta Öölantia voi lämpimästi suositella luontomatkailijalle. Toukokuun kolmannella viikolla enimmät kukat eivät olleet vielä parhaimmillaan, mutta lintumaailma oli vilkas ja monipuolinen eikä turisteja vielä ollut rasitteeksi asti. Kuuleman mukaan kesä-elokuussa saari täyttyy sekä ruotsalaisista että ulkomaalaisista ranta- ja matkailuautoturisteista, sillä tässä kirjoituksessa mainittujen asioiden ohella Öölanti tunnetaan myös golfkentistä ja pitkistä valkoisista hiekkarannoista, jotka tekevät saaresta pohjoisen Rivieran.

Luonto- ja rantaloman sijaan tai lisäksi voi viettää myös kulttuuriloman: historiallisia ja esihistoriallisia muistomerkkejä, kuten vanhoja hautapaikkoja, riimukiviä, linnoja ja raunioita löytyy runsaasti niistä kiinnostuneille. Sekä historialliset että luontokohteet on hyvin merkitty ja opastettu. Erilaisia majoittumismahdollisuuksia on paljon, ja havaitsimme erittäin hyväksi ratkaisuksi varata majoituksen sekä saaren etelä- että pohjoispäästä - näin säästyi paljon ajomatkaa. Kaupunkien ulkopuolella ruokakauppa-/ravintolatarjonta voisi olla parempikin, vaikka toisaalta on kyllä hauskaa käydä ruokaostoksilla pienen kylän ainoassa sekatavarakaupassa :-)

Tänne tekee mieli palata - toisaalta olisi erittäin mielenkiintoista päästä tutkimaan myös läheistä Gotlantia, joka on kuulemma monin tavoin samanlainen, mutta silti omaleimainen. Ylipäänsä tuntuu siltä, että jo Pohjoismaista löytyy niin paljon hienoja paikkoja käytäväksi, että on outoa etteivät suomalaiset matkaile niissä enemmänkin! (Saman huomion tein myös edellisellä Pohjoismaiden matkalla.)

Lapset luontoon tällä viikolla

2011-05-30T23:06:00.000+03:00

Toukokuussa ei ole liiemmälti aikaa kirjoittaa blogia, joten lyhyesti ja ytimekkäästi:

Tunnetko jonkun lapsen? Lähde hänen kanssaan linturetkelle tällä viikolla ja osallistu Lasten lintuviikkoon! BirdLife Suomi haastaa kaikki aikuiset, tiedotteen sanoin:

BirdLife Suomi haastaa aikuiset viemään lapset luontoon

BirdLife Suomi haastaa kaikki aikuiset viemään lapset luontoon ~~ensi viikon aikana~~ 30.5.–5.6. Lasten lintuviikko on osa Lapset luontoon 2011 -kampanjaa, jonka tarkoituksena on kannustaa aikuisia tarjoamaan lapselle kokemuksia ja elämyksiä luonnossa. Myönteiset luontokokemukset ovat tärkeitä kasvussa tasapainoiseksi, ympäristövastuulliseksi aikuiseksi.

Lasten lintuviikkoon osallistuminen on tehty mahdollisimman helpoksi. Yhtään lintua ei tarvitse tuntea eikä määrittää lajilleen. Sen sijaan on tarkoitus pysähtyä tarkkailemaan, mitä linnut tekevät. Viikon teemaksi onkin valittu pesinnän merkkien etsiminen. Pesiä ei tarvitse löytää, vaan pesinnän voi päätellä vaikka ruokaa kantavasta tai varoittelevasta emosta. Luonnon tarkkailu voi tällä tavoin olla kuin salapoliisileikkiä.

Lasten lintuviikkoon odotetaan paljon osallistujia ympäri Suomen. Tapahtumaan voivat osallistua perheet, päiväkodit, koululuokat, kerhot ja muut lapsiryhmät. Retken ajankohdan voi valita vapaasti ensi viikon aikana. Retkeilyn tueksi on tarjolla paljon materiaaleja, kuten tulostettava retkilomake havaintojen merkitsemiseen. Lisätietoja löytyy tapahtuman verkkosivuilta www.birdlife.fi/lintuviikko. Havainnot verkkolomakkeella ilmoittaneiden kesken arvotaan hienoja palkintoja, kuten opastettuja linturetkiä.

Lasten lintuviikon yhteistyökumppanina on Luonto-Liitto ry. Villalan Kesäpesä Oy tukee tapahtumaa linnunpöntöin.

LISÄTIETOJA
    Tapahtuman verkkosivut
    Tapahtuman Facebook-sivu
    Lapset luontoon 2011 -kampanja

Otan haasteen vastaan lähtemällä kummilasten kanssa ulos. Entä sinä? Vanhemmat saavat tietenkin liittyä joukkoon, ja muita retkivinkkejä aloittelijalle löytyy tapahtuman sivuilta. Löytyypä sieltä myös tiedotteessa mainittua oheismateriaalia, josta suurin osa on itse ladattavissa/tulostettavissa paitsi linnunpönttöopas, jonka voi tilata maksutta.

Lasten vieminen säännöllisesti luontoon on yksi parhaita tekoja maailman pelastamiseksi.

Suomen kolmas lintuatlas

2011-04-16T19:27:00.002+03:00

Tällä viikolla nähtiin erittäin konkreettisesti, mihin tuhannet vapaaehtoiset harrastajat pystyvät, kun heidän voimansa yhdistetään: Suomen lintuatlas 2006-2010 on julkaistu!

Vapaaehtoistyön voimannäyttö

Lintuatlas kertoo Suomessa pesivien lintujen levinneisyyden 10x10 km ruutujen tarkkuudella. Näitä ruutuja mahtuu Suomeen 3859 kappaletta ja idea on, että jokaiselta ruudulta kirjataan, mitkä lintulajit siellä pesivät ja miten varma tieto on. Pesintä voi olla varma (esim. on nähty poikasia pesässä), todennäköinen (esim. on nähty emo hyökkäilemässä pesää uhkaavaa eläintä kohti) tai mahdollinen (esim. on havaittu lintupari sopivassa pesimäympäristössä). Näin saadaan varsin hyvä kokonaiskuva Suomen linnustosta.

Kolmannen lintuatlaksen komean punainen selvitysaste-kartta.
Lähde: http://atlas3.lintuatlas.fi Kopioitu 16.4.2011.
Käyttö Creative Commons Nimeä 3.0 -lisenssillä.

Tiedot on kerätty lähes kokonaan vapaaehtoisvoimin, ja on mykistävää, minkälaiseen tulokseen on päästy: vain 11 ruudulta ei ole kirjattu lainkaan atlashavaintoja. Nämä tyhjät ruudut ovat käytännössä saarettomia merialueita, joissa lintuja ei pesi, joten käytännössä joka ainoassa Suomen 10x10 km ruudussa on käynyt viimeisen viiden vuoden aikana vähintään yksi lintuharrastaja, joka on kirjannut sieltä havaintoja lintuatlakseen - kaukaisia luotoja ja Lapin tiettömiä erämaita myöten. Aivan mieletön saavutus!

Tulokset ovat upeita jopa maailmanlaajuisesti. Tämä oli jo kolmas Suomessa tehty pesimälinnuston atlasselvitys (ensimmäinen koottiin vuosina 1974-79 ja toinen vuosina 1986-89), eikä mistään muusta maasta ole ilmeisesti julkaistu vastaavaa sarjaa. Pitkät havaintosarjat ovat välttämättömiä, kun tutkitaan levinneisyyden muutoksia ja siihen johtaneita syitä. Lisäksi kartoitus tuli nyt kolmannella kerralla tehtyä huomattavan kattavasti, sillä peräti 90 % ruuduista arvioitiin vähintään tyydyttävästi kartoitetuiksi. Erinomaisesti kartoitettujakin ruutuja kertyi 38 %.

Osallistuin aineiston keruuseen, ja olo onkin nyt onnellinen, mutta hieman tyhjä. "Atlastelu" antoi retkeilylle erityisenlaista motivaatiota, sillä jokainen havainto oli potentiaalisesti hyödyllinen atlaksen kannalta. Havaintojen lähes reaaliaikainen päivittyminen projektin nettisivuille mahdollisti sen, että retkeilyn saattoi kohdistaa huonosti kartoitetuille alueille (ja siten nähdä uusia paikkoja), tai keskittyä etsimään tutuilta alueilta sellaisia lajeja, joiden pesintää ei vielä ao. ruudusta ollut varmistettu (ja oppia siten uutta eri lintulajeista). Koska tiheästi asutussa Etelä-Suomessa on myös paljon lintuharrastajia, lähiruutumme tulivat kattavasti kartoitetuiksi jo varsin varhain. Vietimmekin mm. erittäin antoisan (mutta myös rankan) kesäkuisen viikon Ahvenanmaan kauniissa luonnossa atlashavaintoja keräten.

Tulokset kaikkien nähtävissä verkkosivuilla

Lintuatlaksen tulokset on julkaistu verkossa osoitteessa atlas3.lintuatlas.fi. Tämä on minusta erinomainen ratkaisu, sillä kirjaan verrattuna julkaisu voitiin tehdä nopeasti, sitä pystytään myöhemmin täydentämään, ja näinkin hienoon aineistoon varmaankin väistämättä jääneitä virheitä on mahdollista korjata palautteen perusteella.

Taviokuurnan pesimäaikainen levinneisyys Suomessa.
Lähde: http://atlas3.lintuatlas.fi Kopioitu 16.4.2011.
Käyttö Creative Commons Nimeä 3.0 -lisenssillä.

Verkkojulkaisu mahdollistaa myös tiedon hakemiseen ja esittämiseen monipuolisia tapoja, joita en malta olla hehkuttamatta:

Lajit-osio näyttää kunkin lintulajin tulokset. Osion etusivulla olevan taulukon voi järjestää eri sarakkeiden mukaan. Lajia klikkaamalla pääsee kunkin lajin omalle sivulle, jossa on pienen lajiesittelyn ohella levinneisyyskartta sekä tässä tuoreessa että vanhoissa atlaksissa. Kartan esitysmuodoksi, kuten väreiksi ja symboleiksi, on tarjolla muutamia erilaisia vaihtoehtoja, ja kartan voi myös suurentaa.
Levinneisyyden muutoksista kertoo lajisivuilla oleva muutoskartta, joka värikoodein osoittaa, onko lajin levinneisyys kasvanut vai supistunut. Eri tavalla muutoksia visualisoi "pallokaavio", jota voi tarkastella koko maan laajuisena tai alueittain. Siitä voisi teettää vaikka julisteen :-) Vielä tarkemmin muutoksiin pääsee kiinni erityisellä vertailutyökalulla.
Ruudut-osio puolestaan kertoo, mitä lintulajeja missäkin atlasruudussa pesii. Ruudun voi valita listalta tai kartasta, ja valinnan jälkeen viereiseen ruutuun voi siirtyä karttaa klikkaamalla. Ruudun lajilistasta pääsee myös suoraan kunkin lajin lajisivulle.

Selviä muutoksia linnustossa

Atlaksen tuloksia tullaan käyttämään tieteelliseen tutkimustyöhön, mutta jo silmämääräisesti voi nähdä, että lintulajistossamme on tapahtunut ja tulee todennäköisesti tapahtumaan selviä muutoksia. Sekä huomattavasti levinneitä että merkittävästi esiintymiseltään supistuneita lajeja löytyy paljon. Esimerkiksi laulujoutsen, sinitiainen ja pikkuvarpunen ovat löytäneet paljon uusia elinalueita. Toisaalta erityisesti riekon, suokukon, peltosirkun, ja niinkin tutun linnun kuin kivitaskun tulokset osoittavat huolestuttavaa vähenemistä.

Nämä havainnot peilaavat hyvin viime joulukuussa julkaistun, päivitetyn lajien uhanalaisuusarvioinnin tuloksia. Vaikka levinneisyyden muutokset eivät suoraan kerro lintujen runsaudesta - yksi pesintä viidessä vuodessa näyttää atlaskartalla samalta kuin kymmenen pesintää joka vuosi - levinneisyyden supistumista ei käytännössä tapahdu ilman kannan merkittävää pienenemistä, ja päinvastoin.

Taviokuurnan levinneisyyden muutokset
aiempiin atlaksiin verrattuna.
Lähde: http://atlas3.lintuatlas.fi Kopioitu 16.4.2011.
Käyttö Creative Commons Nimeä 3.0 -lisenssillä.

Blogin nimikkolajin levinneisyys näyttäisi pysyneen melko vakaana tai hieman harventuneen, tai ainakin sen painopiste on ilmeisesti siirtynyt hieman itään päin. Tosin sen sanotaan olevan pesimäaikaan hiljainen ja huomaamaton, minkä lisäksi suuretkin kannanvaihtelut ovat sille tyypillisiä. Tutkijoilla onkin puuhaa, kun tuloksia pyritään tulkisemaan parhaan ymmärryksen mukaan. Atlassivusto tuleekin lupausten mukaan vielä täydentymään, kun tietojen käsittely etenee.

Myös mukavaa knoppitietoa sivustolta löytyy. Kuka arvaa, mitkä ovat kolme Suomen yleisintä lintulajia asutuissa atlasruuduissa mitattuna?

Entäs nyt?

Vaikka atlas on tältä erää ohi, kaikki lintu- ja luontohavainnot ovat toki hyödyllisiä edelleen. Jokainen voi osallistua esimerkiksi Kevätseurantaan, Vuoden lintu -kampanjaan tai johonkin lukuisista muista käynnissä olevista seuranta- ja kartoitusprojekteista. Havainnot ovat arvokkaita ilman erityistä kampanjaakin - tutustu esimerkiksi Hatikka-palveluun, jossa voit pitää omaa luontopäiväkirjaa verkossa. Viimeistään tämä lintuatlas on osoittanut, että jokainen havainto on arvokas.

The Gorgeous Blogger

2011-03-13T21:36:00.000+02:00

Blogiurani alkutaipaleilta saakka seuraamani Kaitsu muisti minua tunnustuksella. Lämmin kiitos, olen otettu!

Aioin sanoa, että tähän merkkiin liittyvät kysymykset ovat onneksi aika helppoja, mutta perun aikeeni - tässähän joutuu (tai pääsee) miettimään bloggaamisen perimmäisiä kysymyksiä! :-)

1. Milloin aloitit blogisi?

Jestas, se oli lokakuussa 2005. Yllättävänkin pitkään on into pysynyt. Minulla on kyllä taipumusta ruveta tämänkaltaisiin projekteihin vain "tositarkoituksella" - mikä ei muuten tarkoita, että kirjoittaisin blogia hampaat irvessä. Olen tietoisesti myös päättänyt lopettaa tai pitää taukoa sitten kun siltä tuntuu (eikä vielä tunnu!). Blogista ei saa ottaa stressiä.

2. Mistä kirjoitat blogissasi ja mitä kaikkea se käsittelee?

Olen salaa hieman ylpeä blogille keksimästäni alaotsikosta "Asiaa laajalla biodiversiteetillä", koska mielestäni se kuvaa yhä vieläkin hyvin blogin sisältöä. Ensinnäkin kirjoitan asia-aiheista, en juuri koskaan omasta persoonastani, mielipiteitä lukuunottamatta. Toiseksi, aiheet ovat enimmäkseen luontoon, ympäristöön ja biologiaan liittyviä, mutta teeman sisällä aiheiden kirjo on laaja. Välillä toki joukossa on jotain ihan muutakin sekalaista, kuten kokemuksia matkoilta. Yleisesti ottaen kirjoitan esseemäisesti itseäni kiinnostavista, pohdituttaneista ja/tai ajankohtaisista aiheista.

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?

En tiedä, voiko kirjoittaja itse koskaan vastata tähän kovin hyvin. Jokainen blogi on erityinen, koska se toimii kirjoittajansa ajatuksenjuoksun kanavoijana. Toivoisin, että tämä blogi antaisi tietoa ja inspiraatiota käsitellyistä aiheista kiinnostuneille ja herättäisi lukijassa ajatuksia. Ainakin minut se laittaa pohtimaan asioita :-)

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

Viime kädessä kaverin kannustava esimerkki, mutta perimmäisin syy lienee se, että asioita tulee pohdittua joka tapauksessa, ja kirjoittaminen on minulle sopiva tapa jäsentää ajatuksia. Blogi tarjoaa tähän loistavan alustan: se on helppo perustaa, ja tuntuu paljon järkevämmältä kirjoittaa edes potentiaalisille lukijoille kuin pöytälaatikkoon. Parhaassa tapauksessa saa hyviä kommentteja, jotka vievät omassa pienessä päässä pyörineitä ajatuksia eteenpäin.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

Blogi ei ole täydellinen, mutta pidän siitä sellaisena kuin se on, muuten en varmaan edes viitsisi jatkaa kirjoittamista. En myöskään halua vaatia itseltäni (tai muiltakaan bloggaajilta) liikaa. Minusta bloggaamisen tärkeimpiä ideoita on, että jokainen blogi saa olla omanlaisensa - myös omani. Sen sijaan blogin kirjoittajassa haluaisin muuttaa, tai oikeammin kehittää ilmaisutaitoa selkeämmäksi, tiiviimmäksi ja oivaltavammaksi. Ja sitähän varten juuri kannattaakin jatkaa bloggaamista :-)

Annan tunnustuksen eteenpäin Soma-tytön luontoblogille, joka tämän blogin lailla päivittyy harvoin, mutta on jatkanut jo useita vuosia. Haluan lämpimästi kannustaa bloginpitäjää sihteereineen, sillä kirjoitukset ja kuvat ovat hienoja, ja on hurjan ilahduttavaa lukea niin aidosta ja läheisestä suhteesta luontoon!

Mistä tietää että on helmikuu?

2011-02-20T22:44:00.000+02:00

(Jatkoa sarjalle)

Töihin lähtiessä on koko ajan valoisampaa, kunnes eräänä aamuna saa ihailla nousevaa aurinkoa.

Hurjimmillaan selkeänä päivänä on 20 astetta pakkasta, mutta silti räystäiltä tippuu vettä tummilla katoilla.

Hankikantoa esiintyy yhä useammin (jos on lunta).

Alkaa miettiä kevään luontoretkiä, vaikka tuntuu varsin epätodelliselta muistella kiuruja, sinivuokkoja ja nokkosperhosia, saati satakieliä ja tuomen kukkia.

Haaveilee myös kasvimaasta eikä millään jaksa uskoa, että vasta touko-kesäkuussa voi oikeasti päästä kylvämään ulos. Esikasvatuksia kannattaa kuitenkin jo suunnitella.

Junat - jos ne pakkasilta kulkevat - pullistelevat hiihtolomalaisia.

Kauppojen sesonkituotteina on runebergintorttuja ja laskiaispullia.

Tulee kutsu järjestön kevätkokoukseen ensi kuuksi.

Huomaa, ettei olekaan tehnyt pitkän talven aikana kaikkea sitä sisäpuuhaa, jonka kesällä ajatteli säästävänsä ensi talveksi. Mutta vielä ehtii parantaa tilannetta :-)

Tuleeko muuta mieleen?

Miljoona postikorttia Suomesta maailmalle

2011-01-23T17:52:00.001+02:00

Olen yksi niistä lähes 12 000 suomalaisesta, jotka harrastavat postcrossingia. Lähes joka arkipäivä posti tuo minulle kortin tai pari jostain ulkomailta, henkilöltä, jota en tunne. Kortissa on usein toiveeni mukaan jokin luontokuva, ja lähettäjä on yleensä kirjoittanut korttiin muutaman mielenkiintoisen faktan tai ystävällisen tervehdyksen.

Postcrossing alkoi vuonna 2005 Portugalista. Monet pitävät postikorttien saamisesta ja lähettämisestä, joten heille avattiin verkkoyhteisö sitä varten. Järjestelmään rekisteröidytään, ja sinne annetaan oma postiosoite. Kun haluat lähettää postikortin, systeemi arpoo sinulle jonkun toisen käyttäjän osoitteen. Korttiin kirjoitetaan juokseva, maakohtainen tunnusnumero, ja kun kortti saapuu perille, vastaanottaja käy sivustolla rekisteröimässä kortin saapuneeksi. Tällöin sinun osoitteesi siirtyy arvontajonoon, ja joku toinen satunnainen henkilö (ei siis lähettämäsi kortin vastaanottaja) lähettää kortin sinulle.

Homma toimii siten, että mitä enemmän kortteja lähetät, sitä enemmän myös sinulle lähetetään. Mitään velvoitteita ei ole (sinulle saapuneiden korttien rekisteröintiä lukuunottamatta), eli päätät itse, miten aktiivinen haluat olla. Lähettäjä ja vastaanottaja arvotaan satunnaisesti, mutta samat henkilöt eivät arpoudu pariksi kuin kerran. Osallistuminen on ilmaista, postikortteja ja postimaksuja lukuunottamatta. Voit esittää toiveita, minkälaisia kortteja mieluiten haluat (toiveita ei kuitenkaan ole pakko noudattaa, eli ei paineita), ja saat valita, haluatko lähettää ja vastaanottaa kortteja vain ulkomailta, vai myös oman maan sisällä. Itse toivon luontoaiheita ja olen saanut monta upeaa korttia ja oppinutkin niistä uutta. Tämän jutun kuvituksena on muutamia lempikorttejani.

Sivusto on saanut valtavan suosion. Tällä hetkellä käyttäjiä on yli 200 000, 204 maasta. Joka tunti lähetetään keskimäärin 260 postikorttia, ja yhteensä niitä on rekisteröity vastaanotetuiksi lähes 6,2 miljoonaa. Vauhti on huima, sillä viiden miljoonan kortin rajapyykki saavutettiin vain viisi kuukautta sitten (24.8.2010).

Eräs seikka näissä tilastotiedoissa on erityisen kiinnostava: suomalaisia käyttäjiä on tosiaan 12 000, mikä on peräti 5,5 % kaikista. Kun liityin mukaan kolmisen vuotta sitten, suomalaiset saattoivat olla peräti ensimmäisinä, kärkikolmikossa kuitenkin, ja nyt sijoitus on käyttäjien määrässä seitsemäs. Tilanne on todella erikoinen ottaen huomioon Suomen väkiluvun ja sen, että muut kärkimaat ovat sellaisia jättiläisiä kuin USA, Kiina, Venäjä ja Saksa. Kontrasti vain syvenee, kun huomaa, että naapurimaamme Ruotsi ja Norja ovat molemmilla listoilla kaukana takana: Ruotsissa esimerkiksi on vain 600 käyttäjää.

Lähetettyjen korttien määrässä Suomi on koko minun seuraamani ajan pitänyt ykköstilaa, ja on siellä vankasti edelleen. Eilen oli merkkipäivä, sillä ensimmäisenä maana Suomesta lähti liikkeelle miljoonas kortti, tunnuksella FI-1000000!

Miksi suomalaiset ovat niin innokkaita postcrossaajia? (Muutkin ovat varmasti miettineet asiaa, mutta en äkkiseltään löytänyt julkaistuja kirjoituksia.) Stereotyyppiseen suomalaiseen luonteenlaatuun ei luulisi istuvan aurinkoisten tervehdysten spontaani lähettäminen tuiki tuntemattomille - vaikka minusta se on kyllä hauskaa, varsinkin kun tiedän saavani vastalahjan. Ihmisillä on täällä melko hyvä elintaso, on aikaa ja varaa postikorteille, mutta näin on monessa muussakin maassa, Ruotsi mukaanlukien. Rakastavatko suomalaiset jotenkin erityisesti tavallista postia tai postikortteja? Ainakin jouluun, muihin juhliin sekä matkailuun liittyvien korttien lähettämisen perinne on täällä kieltämättä vahva. En tunne sen osalta tilannetta muissa maissa. Moni (mutta luullakseni vähemmistö) postcrossaaja on myös korttien tai postimerkkien keräilijä, ja keräilijöitäkin Suomessa taitaa riittää - mutta luulisi että muuallakin.

Yksi arvaus on puhdas sattuma. Kun joukkoon on kertynyt jonkin verran ihmisiä, joista osa hyvällä tuurilla aktiivisia ja näkyviä, lumipallo voi lähteä vyörymään, ja kriittinen massa muodostuu. Siinä vaiheessa myös media kiinnostuu ja juttuja alkaa näkyä eri paikoissa, mikä taas houkuttelee uusia ihmisiä mukaan. Suomen suhteellisen pienellä mediakentällä yksikin juttu voi tavoittaa melkoisen osan kansasta. Mitä enemmän aiheesta puhutaan ja kirjoitetaan, sitä tunnetummaksi se tulee. (Ehkä tämänkin jutun seurauksena joku uusi aloittaa harrastuksen :-)

Oikeastaan minua ehkä ihmetyttääkin enemmän se, miksei muissa maissa ole enemmän käyttäjiä, kuin se, miksi suomalaisia on niin paljon. Postcrossing on hauskaa ja halpaa, tuo iloa päivään ja lähentää ihmisiä ja kulttuureita. On hauska ajatella, että vaikkapa Espanjassa tai Indonesiassa joku on vartavasten valinnut, kirjoittanut ja lähettänyt minulle postikortin päivääni piristämään.

Joka kymmenes Suomen eliölaji on uhanalainen

2010-12-06T20:21:00.002+02:00

Viime keskiviikko oli merkittävä päivä: uusi Suomen lajien uhanalaisuusarvio, Suomen Punainen kirja, julkaistiin. Edellinen arvio on kymmenen vuoden takaa, joten päivitetyllä tiedolle on jo tarvetta.

Julkaisu on ilmaiseksi ladattavissa pdf-muodossa. Sivustolta löytyy myös paljon oheistietoa aiheesta.

Itse kirja ei niinkään ole tärkeä, mutta sen sisältämän tiedon merkitys on erittäin suuri. Arvioimalla mahdollisimman pätevien kriteerien perusteella, mitkä lajit ovat vaarassa kuolla sukupuuttoon, miten suuri tämä uhka kunkin lajin kohdalla on ja mitkä ovat sen syyt, tiedetään mitkä lajit tarvitsevat huomiotamme kaikkein kiireellisimmin. Resursseja ei koskaan ole loputtomasti eikä edes riittävästi, joten luonnonsuojelutoimet kannattaa kohdentaa mahdollisimman järkevästi. Punainen kirja on paitsi tietopankki, myös tärkeä työkalu ja vahva selkänoja sekä viranomaisille, kansalaisille että luonnonsuojelujärjestöille. Sitä voi käyttää esimerkiksi perusteluna, kun vaaditaan suojelutoimia jollekin lajille tai alueelle.

Uhanalaisuuden arviointityössä kaikki Suomen tunnetut eliölajit sijoitettiin luokkiin, jotka on esitetty allaolevassa kuvassa. (Oikeassa puoliskossa on koko luokittelujärjestelmä, vasemmalla vielä erikseen Punaiseen kirjaan sisältyvät luokat.)

Lähde: www.ymparisto.fi

Punaisessa kirjassa oleminen ei siis suoraan tarkoita, että laji on uhanalainen, vaikka enimmäkseen näin onkin. Punaisessa kirjassa ovat mukana uhanalaiset lajit (kolme luokkaa), silmälläpidettävät (="lähes uhanalaiset") sekä puutteellisesti tunnetut lajit.

Uhanalaisten määrä on kasvanut

Uudessa uhanalaisuusarviossa kiinnostavat sekä yksittäisten lajien tilanne - ja sen muutos vuodesta 2000 - että yhteenvetotiedot. Yhteenvetoja voi tietysti tehdä loputtomiin eri näkökulmista ja eri alaryhmistä, mutta vain osa niistä on mielekkäitä mm. erisuuruisten kokonaislajimäärien ja tiedon erilaisen määrän ja laadun takia. Alla kuitenkin muutamia kiinnostavia nostoja.

Kokonaistilanne:

Joka kymmenes Suomen eliölaji on uhanalainen.
Enemmistö uhanalaisista lajeista elää metsissä (36,2 %) sekä perinneympäristöissä ja muissa ihmisen muuttamissa ympäristöissä (23,3 %).
Metsäelinympäristöjen muutokset ovat yhteensä 693 lajin (30,8 %) ensisijaisena uhanalaisuuden syynä.

Vertailua edelliseen uhanalaisuusarviointiin:

186 lajin tilanne on parantunut ja 356 lajin tilanne on huonontunut.
Lajien uhanalaistuminen on hieman hidastunut metsissä ja kulttuuriympäristöissä, kun taas soilla, vesissä, rannoilla, kallioilla ja tuntureilla se on huomattavasti kiihtynyt.
Eniten myönteistä kehitystä on tapahtunut metsissä elävillä kovakuoriaisilla (41 lajia), perinneympäristöissä elävillä kovakuoriaisilla (26 lajia) sekä perinneympäristöissä elävillä perhosilla (17 lajia).
Eniten kielteistä kehitystä on tapahtunut metsissä elävillä jäkälillä (34 lajia), mutta myös edellisessä kohdassa mainituilla perinneympäristöissä elävillä kovakuoriaisilla (24 lajia) ja perinneympäristöissä elävillä perhosilla (22 lajia).

Muutamista eliöryhmistä:

Joka neljäs (24 %) Suomen pesimälinnuista on uhanalainen. Uhanalaisten lintujen määrä on kasvanut rajusti, lähes 70 % edelliseen arviointiin verrattuna. Uhanalaisia lintulajeja elää erityisesti rannoilla, soilla ja tuntureilla.
Uhanalaisten lajien osuus jäkälälajistosta on kaksinkertaistunut edelliseen arviointiin verrattuna. Yhdenkään uhanalaisen jäkälälajin uhanalaisuusluokkaa ei laskettu siksi, että sen kanta olisi elpynyt.
Uhanalaisten kovakuoriaisten määrä hieman laski (347 lajista 333 lajiin), mutta silmälläpidettävien lajien määrä nousi huomattavasti (196 lajista 285 lajiin).
Uhanalaisten ja silmälläpidettävien putkilokasvien määrä on kasvanut 46 lajilla, ja uhanalaisia on nyt 16 % lajistosta. Uhanalaisia putkilokasvilajeja elää paljon perinneympäristöissä ja rannoilla.

Merkillepantava on myös riistalajien tilanne. Lainaus Punaisesta kirjasta:

Yksi uuden arvioinnin huolestuttavimpia piirteitä on riistalajien uhanalaistumiskehitys. Suomessa luontaisella levinneisyysalueellaan elävistä riistalajeista peräti 49 % (nisäkkäistä 53 % ja linnuista 46 %) on punaisella listalla. Suurin osa niistä on edelleen metsästyksen kohteina. Vaikka metsästys vain harvoissa tapauksissa on ollut merkittävä tekijä uhanalaistumisessa, ei uhanalaisten ja taantuvien lajien kantojen hyödyntämistä voida pitää ekologisesti kestävänä ja perusteltuna. Samanaikaisesti kuitenkin vaaditaan yhä äänekkäämmin metsästyksen laajempaa sallimista Etelä-Suomen luonnonsuojelualueilla.

Tuttuja lajeja

Luettelossa on 2247 uhanalaista lajia, jotka kaikki ovat yhtä arvokkaita. Listalta löytyy kuitenkin paljon tuttuja lajeja, jotka kiinnostavat tuntemattomia enemmän. Alla esimerkkejä.

Nisäkkäät:

Hilleri putosi elinvoimaisesta vaarantuneeksi ja metsäjänis elinvoimaisesta silmälläpidettäväksi.
Tammihiiri luokiteltiin hävinneeksi Suomesta.
Halli nousi silmälläpidettävästä elinvoimaiseksi.

Linnut:

Suokukko putosi silmälläpidettävästä erittäin uhanalaiseksi, peltosirkku vaarantuneesta erittäin uhanalaiseksi.
Vaarantuneita ovat mm. ennen elinvoimaiset tukkasotka, hiirihaukka, törmäpääsky ja keltavästäräkki, sekä ennen silmälläpidettävät koskikara, kivitasku ja mehiläishaukka.
Silmälläpidettäviksi luokiteltiin sellaisia ennen elinvoimaisia lajeja kuin haahka, iso- ja tukkakoskelo, rantasipi, niittykirvinen ja sirittäjä.
Riistalajeista metsästys katsottiin merkittäväksi uhanalaisuuden syyksi jouhisorsan ja heinätavin kohdalla.
Punaisesta kirjasta pääsivät pois mm. pikkutikka, ampuhaukka, tiltaltti, ruisrääkkä, käki, varpunen ja kottarainen. Myös mm. muuttohaukan, valkoselkätikan ja naurulokin luokitukset paranivat.

Matelijat, sammakkoeläimet ja kalat:

Rantakäärme nousi vaarantuneesta silmälläpidettäväksi.
Äärimmäisen uhanalaisia ovat mm. meritaimen, järvilohi ja Saimaan nieriä, erittäin uhanalaisia mm. ankerias ja vaellussiika.
Itämeren lohikantojen tilanne parani erittäin uhanalaisesta vaarantuneeksi.

Muut eläimet:

Verijuotikas nousi erittäin uhanalaisesta vaarantuneeksi.
Palosirkka on yhä vaarantunut.
Muurahaissinisiipi on äärimmäisen uhanalainen, apollo erittäin uhanalainen ja pikkuapollo vaarantunut. Sinisiivissä on paljon muitakin punaisella listalla olevia lajeja.
Herhiläinen nousi erittäin uhanalaisesta elinvoimaiseksi.
Liekohärkä ja isotoukohärkä ovat erittäin uhanalaisia.

Kasvit:

Kangasvuokko, hirvenkello, keltamatara sekä vuori- ja kynäjalava ovat vaarantuneita.
Kissankäpälä, ketoneilikka ja marjakuusi ovat silmälläpidettäviä.
Tikankontti nousi vaarantuneesta silmälläpidettäväksi.

Entä sitten?

Tästä valtavasta tietopankista voi tehdä paljon johtopäätöksiä, mutta tärkein niistä on se, ettei Suomessa olla onnistuttu pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden häviämistä kaikista sopimuksista ja juhlapuheista huolimatta. Vaikka Suomen lajeista vain 60 on koko maailman Punaisessa kirjassa, Suomella on silti oma vastuunsa - emme voi olettaa, että muut säilyttävät lajit meidän puolestamme. Tätä kuvaa hyvin se, että suurpetojemme (ahma, susi, karhu, ilves) luokitus huononi, vaikka niiden kannat ovat viime aikoina olleet kasvussa. Aiemmassa arviossa ne nimittäin saivat "ansaittua" paremman luokituksen, koska niiden uskottiin saavan kantoihinsa täydennystä itärajan takaa. Nyt katsottiin, ettei näin voida enää olettaa.

Luonnonsuojelujärjestöt vaativat oikeutetusti tekoja:
Luonnonsuojeluliitto vaatii uhanalaisten suojelun tehostamista
BirdLife huolissaan erityisesti suo- ja kosteikkolintujen uhanalaistumisesta

Rohkaisevaa on, että Punaisessa kirjassa itsessään luetellaan monia toimia, joihin tulisi tulosten johdosta ryhtyä. Tiivistettynä kirjassa ehdotetaan mm. että:

ympäristöministeriö ja maa- ja metsätalousministeriö osoittavat uhanalaisten lajien ja niiden esiintymispaikkojen kartoitukseen, suojeluun, seurantaan ja hoitoon riittävät voimavarat koko Suomessa
punaisen listan lajien elinympäristöt ja lajiston vaatimukset otetaan kattavasti huomioon maan, vesien ja luonnonvarojen käytössä
uhanalaisuusarvioinnin tulokset otetaan välittömästi käyttöön meneillään olevassa lajien suojelun priorisoinnin suunnittelussa
vieraslajien torjuntaa ja leviämisen estämistä tehostetaan
maa- ja metsätalousministeriö ryhtyy viipymättä tarvittaviin toimenpiteisiin kaikkien metsästys- ja kalastuslain alaisten lajien kantojen hyödyntämisen saattamiseksi kestävälle tasolle
puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten lajien tutkimusohjelmaa laajennetaan myös muihin kuin metsäelinympäristöihin - tällä hetkellä merkittävimmät lajiston tuntemuksen tietopuutteet ovat meri- ja sisävesilajistossa
opetusministeriön ja ympäristöministeriön tulee tukea luotettavien suomenkielisten lajintunnistusoppaiden tuottamista ja materiaalin internetiin saattamista sekä luonnontieteellisten seurojen ja yhdistysten nuorisotoimintaa.

Ei voi muuta sanoa, kuin että toivottavasti nämä suositukset eivät jää vain kirjan kansien väliin!

Pikavisiitti Berliiniin

2010-11-28T22:46:00.001+02:00

Marraskuun alussa oli mahdollisuus viettää muutaman päivän ylityövapaa, ja tämän miniloman kohteeksi valikoitui Berliini - yksi Euroopan suurimpia ja kuuluisimpia kaupunkeja, josta havaitsimme tietävämme kovin vähän. Kolmessa päivässä ei toki paljon ehtinytkään, mutta yleissivistyksen taso nousi silti melkoisesti.

Säätila oli vierailun aikana syksyisen pilvinen, välillä sateinenkin, mutta kaupungin suuri "keskuspuisto" Tiergarten oli auringonvalon puutteesta huolimatta erittäin kaunis. Odotetusti puusto koostui lähinnä lehtipuista, joilla kaikilla oli yllään loisteliaat ruskavärit. Alemmissa kasvillisuuskerroksissa vuorottelivat mm. marjakuuset, maanmyötäiset muratit ja muutamat vielä vihreät ruohovartiset kasvit. Kiipeilevien murattien ohella puissa kasvoi eksoottisia misteleitä. Lintuja ei paljon näkynyt, mutta riemua riitti kahdesta pähkinänakkelista ja viidestä mandariinisorsasta!

Kiinnostava ja komea puu on pyökki, jota Suomesta löytää vain kasvitieteellisistä puutarhoista ja arboretumeista, mutta joka Keski-Euroopassa on paikoin yhtä yleinen peruslaji kuin meillä koivu. Moni muistanee tarinat Hyppelihiirestä Myökki-Pyökki-metsässä?

Marraskuu ei ole parasta luontomatkailuaikaa, joten suuremman osan ajasta katselimme kaupunkia. Berliini on suuri ja monimuotoinen, ja yhden selkeän keskustan puutteessa kaupungista oli vähän vaikea saada otetta. Välillä maisema muistutti kanavineen erehdyttävästi Amsterdamia!

Monimuotoisuus ja pitkä historia näkyy mm. eri ikäisten rakennusten sopuisana(?) sekamelskana. Omaan silmääni tämä parivaljakko pisti turhankin räikeästi.

Museoita Berliinissä on vaikka muille jakaa. Käytimme rajallista aikaa muutamaan niistä, joista kuvassa "Topographie des Terrors" - säilyneen muurin pätkän kylkeen koottu, katettu ulkoilmanäyttely, joka käy läpi Saksan koko 1900-luvun poliittisen historian. Näyttely oli hyvin koottu, selkeä, informatiivinen ja kiinnostava, vaikkakin pitkä ja väistämättä synkkä.

Vieraissa maissa on hauskaa käydä paitsi museoissa, myös kaupoissa. Erityisesti ruokakaupan hyllyjen tutkiminen on jännittävää ja antaa hieman tuntumaa paikalliseen kulttuuriin. Suomestakin saa Mozart-kuulia, mutta kuvassa näkyvä, Mozart-kuulista johdettujen tuotteiden täyttämä hylly oli varsin mykistävä. Herkkuosastoille oli tyypillistä myös muiden marsipaanituotteiden runsas valikoima, mutta onneksi myös suklaahyllyt olivat laajoja ja sisälsivät paljon myös marsipaanivapaita tuotteita.

Viimeinen matkapäivä alkoi eniten odotetusta kohteesta, Berliinin luonnontieteellisestä museosta. Paikka sai hieman ristiriitaisen arvosanan, sillä se oli samaan aikaan sekä laaja ja kiinnostava, että vanhanaikainen ja jopa hieman nuhjuinen. Näyttelyiden taso vaihteli kovasti. Paras osa oli ensimmäinen suuri halli, jossa on näytillä ei yhtä, vaan useita valtavia dinosaurusten luurankoja - mm. jopa 30 m pitkä Diplodocus ja jopa 9 m korkeuteen yltävä Brachiosaurus. Arvokkaimpiin kohteisiin kuuluu alkuperäinen Archaeoptreryx-fossiili.

Museossa oli kyllä paljon mielenkiintoista nähtävää, ja osin hienoa, nykyaikaista näyttelytekniikkaa, mutta yhtä paljon myös vanhanaikaista, "eläimiä vitriinissä" -osastoa. Jopa dioraamoja, joissa täytettyjä eläimiä esitellään luonnollisissa elinympäristöissään, oli vain kolme (tosin erittäin suuria). Kuvassa kuitenkin hauska kytkös aiemmin Harvardin luonnontieteellisessä museossa näkemäämme näyttelyyn - täällä oli samanlaisia, uskomattoman taidokkaita vanhoja lasimalleja, mutta tällä kertaa ne esittivät kasvien sijasta polttiaiseläimiä (polyyppejä, meduusoita yms).

Loppukevennyksenä kuva "Topographie des Terrors" -näyttelyn vieressä olevasta suuresta ilmapallosta, jonka varassa pääsee nousemaan ylös maisemia ihailemaan. Jouduimme taistelemaan alueen tunnelmaan täysin sopimatonta kikatuskohtausta vastaan luettuamme ilmailuvälineen rekisteritunnuksen :-)

P.S. Kuten aiemminkin on käynyt, blogin syntymäpäivä jäi huomaamatta lokakuussa. Paljon onnea viisivuotiaalle!

Pilvibongausta

2010-10-23T13:35:00.005+03:00

Vaikka olen jo pitkään voinut sanoa harrastavani luontoa, ja olen kiinnostunut kaikista luonnonilmiöistä, Pihka-merkin tehtävät ovat kannustaneet tutustumaan moniin sellaisiinkin asioihin, joihin ei tähän asti ole tullut tartuttua.

Pilvityypit ovat yksi aihe, johon olen jo pitkään halunnut perehtyä, mutten vain ole saanut aikaiseksi. Pihkan Pilvibongaus-tehtävä takaraivossa olen kuitenkin kerännyt muun retkeilyn ohessa pientä erilaisten pilvikuvien kokoelmaa. Nyt yritän löytää osalle kuvaamistani pilvistä nimet. (Apuna ovat tehtävän Lisätietoja-laatikossa mainittu tutki.org:in pilvikuvasto sekä kotoa löytynyt kirja Burroughs ym.: Ihmeellinen luonto: Sää.) Teen tätä ensimmäistä kertaa, joten otan mieluusti vastaan korjauksia ja vinkkejä.

Alkuun perusteita. Pilvet jaetaan alapilviin, keskipilviin ja yläpilviin. En ole hyvä arvioimaan korkeuksia, mutta pilvestä kyllä saa melko helposti tuntuman siitä, roikkuuko se matalalla vai leijaileeko korkealla taivaalla. Pilvityypeillä on tieteelliset ja suomenkieliset nimet (kuten eliöilläkin). Strato/stratus viittaa kerroksellisuuteen, alkuosana ilmeisesti myös mataliin korkeuksiin, cumulo/cumulus kumpuiluun, alto keskikorkeuksiin, cirro/cirrus yläpilviin ja nimbo/nimbus sadepilviin. Näiden sanojen yhdistelmillä on määritelty ja nimetty kymmenen peruspilvityyppiä. Tarkempia alatyyppejä on paljon enemmän, mutta aloittelijan kannattaa keskittyä päätyyppeihin, kuten tehtävässäkin mainitaan.

Stratocumulus eli kumpukerrospilvi. Kuvattu Asikkalassa 13.6.2010

Tällainen epämääräinen, mutta peittävä ja varsin matalalla roikkuva pilvimassa vaikuttaa yleiseltä pilvityypiltä. Kuvauksen kohdat "kerrosmainen, suurista pehmeistä pilvilaikuista koostuva matto", "pilvet ovat harmaita tai valkeahkoja, pilvissä on aina selvästi tummia ja vaaleita osia" ja "joskus tumma ja uhkaavan näköinen" vastaavat minusta hyvin kuvaa. Tämä voisi siis olla stratocumulus eli kumpukerrospilvi. Se kuulemma ei yleensä sada, vaikka voi näyttää tummalta. Luulisin kuitenkin, että siitä voi kehittyä nimbostratus eli sadepilvi.

Cumulus eli kumpupilvi. Kuvattu Espossa 6.5.2010

Seuraava pilvi on helppo tunnistaa. "Muodoltaan kumpumainen, valkea hattara" on selvästi cumulus eli kumpupilvi. Kumpupilvet ovat alapilviä ja liittyvät yleensä kauniiseen säähän. Kuitenkin jos kumpupilvi alkaa kasvaa korkeutta, siitä voi kehittyä sadekuuro, joskus voimakaskin ukkonen. Erittäin korkea, yläosastaan levinnyt ns. alasinpilvi on komea rajuilman enne.

Cumulonimbus eli kuuropilvi. Kuvattu Espoossa 13.3.2010

Tämän pilven nimestä olen hyvin epävarma, mutta koska siinä näkyy kumpumaisia piirteitä ja alareunassa sadetta, epäilen sen olevan äsken mainittu kuuropilvi eli cumulonimbus. Viisaammat korjatkoon, jos veikkaus meni metsään.

Altostratus eli verhopilvi. Kuvattu Helsingissä 14.3.2010

Myös tämän pilven nimeäminen on minulle vaikeaa. Kuvaukset "tasaisen harmaa pilvikerros" ja "ei laikkuista rakennetta" (vaikka tuossa onkin reikä, josta valonsäteet tulevat esiin) sekä se, että pilvi ei näytä minusta olevan erityisen matalalla vaan pikemmin keskikorkeuksilla, viittaavat mielestäni altostratukseen eli verhopilveen. Mutta voin olla väärässäkin.

Altocumulus eli hahtuvapilvi. Kuvattu Asikkalassa 1.8.2010

Tässä kuvassa on yksi lempipilvistäni. Hauskan näköiset, keskikorkeuksilla leijailevat palloset lienevät altocumuluksen eli hahtuvapilven yksi esiintymismuoto. "Pilvi on usein valkeista tai harmaista pienistä laikuista, kokkareista tai nauhoista koostuva ohut lautta. Monesti pilvissä on aaltomaisia kuvioita". Kuulemma niitä on "monesti kylmän rintaman edellä ja kesäisin ne enteilevät ukkosta jos päivä on lämmin ja kostea."

Cirrostratus eli harsopilvi sekä nimeämätön pilvityyppi. Kuvattu Espoossa 18.6.2008

Tämä kuva on hieman vanhempi, mutta otin sen mukaan koska siinä on selvästi kaksi eri pilvityyppiä päällekäin. Ylempi osoittaa selvästi cirrus-yläpilvien piirteitä, mutta on enimmäkseen peittävän ja tasaisen näköinen. Kyseessä voisi siis olla cirrostratus eli harsopilvi. Alemmista nokareista en kuitenkaan osaa sanoa. Voisivatko ne olla hieman oudon muotoisia cumuluksia? Tehtaan piipun tuottamat hattarat eivät myöskään ole poissuljettu vaihtoehto, mutta puhtaan valkoinen väri ei tunnu sopivan siihen.

Cirrus eli untuvapilvi. Kuvattu Lemlandissa 16.6.2010

Viimeisessä "lajikuvassa" komeilee kaunis cirrus eli untuvapilvi. Sen sanotaan olevan "joskus höyhentä muistuttava, kuituinen kauniin ilman pilvi. Se muodostuu jääkiteistä." Se voi olla myös "pilven toisesta päästä lähtevää, tuulesta venynyttä sadetta".

Cirrus-pilven alatyyppi on minulle ennestään tuttu jalaspilvi (cirrus uncinus, toisesta päästä ylöstaipunut cirrus-nauha), joiden meillä sanottiin ennustavan sadetta. Sää-kirjan mukaan ne "liittyvät usein säärintaman lähestymiseen. Ne ovat myös merkki korkealla puhaltavan suihkuvirtauksen läsnäolosta. Nämä pilvet eivät vaikuta välittömästi säähän maanpinnalla, mutta kansanperinne pitää niitä tuulista säätä ennustavina "tuulenkynsinä", mikä ei ole suinkaan perusteeton arvio." Toisaalta tutki.org:in mukaan "Jos cirrus-pilviä seuraa paksumpia pilviä, se voi olla merkki lämpimän rintaman lähestymisestä ja sään huononemisesta vuorokauden sisään."

Mysteeripilvi. Kuvattu Espoossa 13.3.2010

Lopuksi vielä pilvikuva, joka on mielestäni kaunis, mutta jota en osaa nimetä. Tehtävää vaikeuttaa se, että horisontin puuttuessa korkeudesta on vaikea sanoa mitään. Kerro, jos tiedät mikä pilvi on kyseessä!

--------------------------------------
Pihka-suoritukset 23.10.2010

Tehtävä: Pilvibongaus - valmis

Tähtiä saatu yhteensä: 19/20.
--------------------------------------

Lahopuututkimus

2010-09-19T23:03:00.001+03:00

Syksyisestä metsästä näyttää sittenkin löytyvän aikalailla sieniä parin viimeisen viikon sateiden ansiosta. (Varsinkin punakärpässienillä vaikuttaa olevan hyvä vuosi.) Näkyvien sienten sijaan tämänpäiväisellä metsäretkellä tutkittiin kuitenkin lähes näkymättöminen, puuta lahottavien sienten aikaansaannoksia Pihkan Lahopuututkimus-tehtävän avulla. Ideana oli siis tarkastella kuolleita puita, niiden lahoamisen astetta ja niiltä löytyviä eliöitä.

Ensimmäinen kohde oli loivaan ylärinteeseen kaatunut koivu, jonka rungosta osa on kivien takia jäänyt ilmaan. Puu ei ole kovin paksu, ympärysmitta n. 53 cm, ja se on ilmeisesti kaatunut vasta muutama vuosi sitten, sillä sen lahoaste oli puukkotestin mukaan 2. Tulos oli hieman yllättävä, sillä rungolla kasvaa paljon kääpiä (ainakin taulakääpä Fomes fomentarius, pökkelökääpä Piptoporus betulinus ja jokin kolmas laji) , jotka ovat yleisiä lahottajasieniä. Lisäksi rungolla oli sammalia ja jäkäliä (mahdollisesti raidanisokarve Parmelia sulcata tai harmaaröyhelö Platismatia glauca).

Hieman syvemmältä metsästä löytyi jo pidempään maassa lojunut runko, jossa ei ole kuorta jäljellä. Koska paikka on kuusikkoinen ja oksat ovat tälläkin rungolla kehämäisesti sijoittuneet, määritettiin puun lajiksi kuusi. Puukkotesti antoi ruskolaho-tyyppisen lahon asteeksi 4 ja rungon tyviosa on n. kolmen metrin matkalta jo kadonnut, ilmeisesti metsätyökoneen ajettua joskus sen yli. Rungon ympärysmitta heti siitä kohtaa, kun se pystyttiin mittaamaan, on 52 cm eli puu oli kuollessaan edellistä koivua jonkin verran suurempi. Runko on suurelta osin sammalien (ainakin seinäsammal Pleurozium schreberi sekä jokin kynsisammal Dicranum sp.) ja jäkälien (mm. sormipaisukarve Hypogymnia physodes sekä jokin torvijäkälä Cladonia sp.) peittämä. Lisäksi löytyi muutamia pieniä hyönteisten tekemiä reikiä sekä pieniä sieniä, näkyvimpinä jokunen ylimenneen oloinen vinokas.

Samassa notkelmassa makaa myös kookas haapa - ympärysmittaa 113 cm - jonka tiedetään olleen kaatuneena jo vähintään kymmenen vuotta. Puu on kaatunut melko jyrkkään alarinteeseen, ja suurin osa siitä on edelleen ilmassa. Kuoresta puuttuu noin puolet ja latvuksesta ei näy enää paljoakaan, mutta runkopuu oli yllättävän kovaa ja puukko upposi vain muutaman sentin (lahoaste 3). Rungolta löytyi vähintään neljää erilaista sammalta (mm. seinä- ja kynsisammal), erilaisia kääpiä (sekä esiintyöntyviä että ns. resupinaattisia), jäkäliä (mm. haavanläiskäjäkälä Phlyctis argena) ja pieniä sieniä.

Tehtävän suorittamiseen riittäisi kolme puuta, mutta kun vauhtiin päästiin, tutkittiin myös suon reunalta löytynyt pieni mäntykelo. Sen latvus on kadonnut maahan, mutta tyveä on vielä pystyssä noin kolme metriä. Ympärysmitta on vaatimattomat 51 cm. Puu on enimmäkseen kuoreton, mutta keloille tyypillisesti puuaines ei ole pehmentynyt kovinkaan nopeasti: lahoaste 2. Tällä rungolla ei kasvanut kuin hieman jäkälää (lähinnä sormipaisukarvetta), mutta eläinten jälkiä löytyi edellisiä enemmän. Hyönteiset ovat kaivaneet sekä kohtisuoria käytäviä, joista näkyy vain reikä, että pinnan suuntaisia käytäviä kuoren alle. Tikat ovat käyneet kaivamassa esiin näitä herkkupaloja, mistä muistoina ovat muutamat hakkuujäljet. Käveli rungolla yksi pieni hämähäkkikin.

Tehtävän taustatiedoissa kuvataan lahopuun merkitystä metsässä:

Kuollut puu on erittäin tärkeä osa metsän elämää. Pystyynkin jäänyt kuollut puu kaatuu ennen pitkää ja lahoaa hitaasti takaisin luonnon kiertokulkuun. Hajotessaan lahopuu tarjoaa ravintoa ja pesäpaikkoja jopa tuhansille erilaisille eliöille! Monet lajit ovat erikoistuneet tiettyyn puulajiin ja sen tiettyyn lahoamisvaiheeseen. Lahopuut kasvattavat siis suuresti metsän biologista monimuotoisuutta.

Luonnontilaisessa metsässä jopa kolmasosa kaikesta puusta on lahopuuta. Suurin osa Suomen metsistä on kuitenkin nykyään talousmetsiä, joissa puuta kasvatetaan hyötykäyttöön. Talousmetsässä puut eivät yleensä ehdi ikääntyä ja kuolla, koska ne kaadetaan sitä ennen. Siksi lahopuun määrä metsissä on vähentynyt, ja moni lahopuusta riippuvainen eliö on uhanalaistunut.

Metsäalue, josta ylläkuvatut puut löytyivät, on sekä entistä että nykyistä talousmetsää, joten lahopuun määrä ei ollut kovin suuri. Kaatuneita ja pystyynkuolleita puita kyllä löytyi vaikeuksitta, mutta kovin paljon elintilaa niistä riippuvaisille lajeille ei näyttänyt olevan. Metsäluonnolle voi tehdä ison palveluksen, jos pystyy vaikuttamaan lahopuiden säästämiseen, esimerkiksi kannattamalla hallitun hoitamattomuuden menetelmiä kaupunkimetsissä.

------------------------------------
Pihka-suoritukset 19.9.2010

Tehtävä: Lahopuututkimus - valmis

Tähtiä saatu yhteensä: 18/20.
------------------------------------

Tunnustusta

2010-09-12T20:46:00.002+03:00

"Pagistaan" on ensimmäisiä blogeja, joita aloin seurata blogimaailmaan lähdettyäni lähes viisi vuotta sitten, ja siitä hieno, että viihdyn siellä edelleen mainiosti. Olenkin kovin otettu ja kiitän Katia tästä tunnustuksesta! Yritän tämän johdosta vastata myös sen ohessa tulleeseen haasteeseen parhaani mukaan. Ideana on ilmeisesti tehdä seitsemän tunnustusta itsestä ja jakaa sitten tämä kuva-tunnustus eteenpäin.

Tunnustusten tekeminen tuntuu hieman vieraalta, koska olen tässä blogissa pyrkinyt keskittymään asioihin oman persoonani sijasta. Katsotaanpa.

Voinen tunnustaa tässä yhteydessä myös itselleni, että olen haluton asettumaan henkilönä julkisesti arvosteltavaksi. Varmaankin tämän takia aloin kirjoittaa blogiakin anonyyminä. Välillä mietin nimen julkistamista, mutta toisaalta pidän ajatuksesta, että lukija voi ajatella kirjoituksiani puhtaasti niiden itsensä kautta, ei jonkun minun nimisen henkilön tuotoksina. Vältänkin tietoisesti tuomasta blogissa esiin kovin paljon sellaista, josta henkilöyteni voisi päätellä. Olen tässä asiassa luultavasti turhankin "vainoharhainen", mutta pidän mieluusti päätösvallan itselläni. Osa tuttavista toki tietää, ja jos nyt joku muukin on onnistunut sen selvittämään, niin eipä se toisaalta kovin vaarallistakaan ole. Kunhan pidätte omana tietonanne :)
Pidän kirjoittamisesta ja jos en ajattele asiaa erikseen, minun on vaikea ilmaista itseäni lyhyesti - kuten näistä teksteistäkin voi huomata. Jopa sähköpostiviestini kasvavat herkästi melkoisiksi esseiksi, jos aiheessa on vähänkin pohdiskeltavaa. Haluan perustella, kuvailla ja käännellä asioita, tutkia aihetta eri kulmista - vaikka sitten vain vahvistaakseni omaa, ennalta asetettua mielipidettäni. Haluan myös riittävillä selityksillä olla varma, että lukija ymmärtää mitä tarkoitan. Turhan pitkä viesti on minusta pienempi paha kuin väärinymmärrys.
Pidän myös lukemisesta. Ja jos alan lukemaan jotain, minulla on vahva tarve lukea se loppuun asti, ikäänkuin olisi jotenkin väärin kirjoittajan näkemää vaivaa kohtaan olla lukematta ja antamatta tekstille mahdollisuus. Olen melko nopea lukemaan, mutta en esimerkiksi tilaa Helsingin Sanomia mm. siksi, että sen lukemiseen menisi 2-3 tuntia joka päivä. Olenkin jo pitkään tietoisesti opettanut itselleni, että jos esimerkiksi sanomalehdessä jokin juttu ei kiinnosta tai kirja paljastuu huonoksi, sitä ei ole pakko lukea (loppuun).
Ehkä kirjoittamis- ja lukemisharrastuksen ansiosta/takia olen välillä melkoinen kielipoliisi. Esimerkiksi yhdys sana virheet ja nykyään yleinen tapa oikaista monikkomuotoisen verbin yksiköön (asiat hoituvat --> asiat hoituu) ovat minusta suhteettoman raivostuttavia ilmiöitä. Puhekieltä (oikeassa yhteydessä), slangia, murteita ja muuta kielen elävyyttä vastaan minulla ei ole mitään, ja kielenkin täytyy saada kehittyä. Joistain säännöistä haluaisin kuitenkin pitää jopa vanhanaikaisen tiukasti kiinni - kunnes sääntöjä muutetaan, niitä on mielestäni lähtökohtaisesti seurattava.
Olen huono puhumaan, mutta rakastan kirjoittamisen ja lukemisen ohella laulamista. Kuorolaulu on maailman parhaita harrastuksia! Se sopii myös meille, jotka emme erityisesti nauti yksin esiintymisestä.
Rakastan luontoa ja luontoharrastusta, mutta en osaa keskittyä kunnolla mihinkään. Haluaisin osata kaiken, tunnistaa kaikki vastaantulevat eläimet, kasvit, sienet, tähdet, pilvet, ilmiöt... Haluaisin tietää niistä kaiken - niiden elintavoista, kehityshistoriasta, taksonomiasta ja muista ihmeellisyyksistä. Haluaisin osata ottaa hienoja luontokuvia. Mutta en pysty rajamaan kiinnostustani mihinkään näistä, ja lopputuloksena osaan kaikesta vähän (enemmän tai usein vähemmän), mutta mitään en kovin kunnolla.
Miellän itseni luonnonsuojelijaksi, mutta olen haluton perehtymään kovin syvällisesti ilmastoasioihin, kaavoitukseen, ravinnepäästöihin, jätteenpolttoon, METSO-ohjelmaan, degrowth-liikkeeseen, ydinjätteen loppusijoitukseen, ylikulutuspäivään ja palmuöljydieseliin. Haluan käyttää oman aikani iloisiin luontoasioihin, kuten lintujen tarkkailuun ja metsäkävelyihin, tällä hetkellä myös Pihka-merkkiin. Luotan tämän takia varsin paljon alan auktoriteetteihin, lähinnä järjestöihin. Jos SLL tai Greenpeace on jotain mieltä, olen usein lähtökohtaisesti samaa mieltä, jos ei joku toisin minua vakuuta. Toki perustiedot pinnalla olevista ympäristöasioista tulee omaksuttua jo yleissivistyksen ja yllämainitun lukuinnon vuoksi, eikä ihan mikä tahansa tuuba menisi sentään läpi järjestöiltäkään. Tunnen kuitenkin ympäristöjärjestömaailmaa sen verran, että luotan niiden toimintamoraaliin ja linjaan, jonka mukaan kaikki viestintä perustuu tutkittuun tietoon, eikä "tuubaa" käytännössä ole tullut vastaan.

*************

On hiukan kurjaa listata vain joitain suosikkejaan tunnustuksen saajiksi, mutta jos haaste kiinnostaa, vastaavia juttuja olisi hauska lukea vaikkapa kovasti arvostamiltani (ja vielä mahdollisesti haastamattomilta?) Ankkalapion Sallalta, Hullukaalilta, Irmalta, Kirsiltä Virrassa, sekä Leinosen Sepolta! Idean saa tietysti napata kuka tahansa, ja kuten ennenkin vastaavissa tilanteissa, koen tarpeelliseksi sanoa, että arvostan monia muitakin blogeja kuin tässä nimeltä mainittuja.

Yksilö

2010-08-29T22:38:00.001+03:00

Viime viikolla Tiedeuutisissa ilmestynyt juttu herätti jälleen kerran miettimään yksilön määritelmää. Meillä, jotka olemme eläinkuntaan kuuluvia, tasalämpöisiä, suvullisesti lisääntyviä selkärankaisia, on taipumus ajatella meille läheisten ominaisuuksien edustavan yleistä normia, ja muun olevan poikkeuksellista. On luontevaa ajatella, että yksi ihminen, yksi varis, yksi hauki, yksi kärpänen, yksi rapu tai yksi kasteliero on yksi yksilö. Mutta mitä kauemmas kuljemme eliökunnan sukupuussa, sitä vaikeammaksi yksilön määrittely usein käy.

Eläinten kesken yksilön määrittely on melko helppoa, kuten ylläolevassa luettelossa. Kaikkein suoraviivaisinta se on suvullisesti lisääntyvillä lajeilla, joilla eri yksilöillä on myös erilainen perimä. Yksilön määritelmää ei kuitenkaan voi kytkeä perimään. Ensinnäkin eläinkunnassa esiintyy partenogeneettistä lisääntymistä, eli naaraat tuottavat jälkeläisiä omin neuvoin, ilman koiraita, jolloin poikaset ovat yleensä perimältään emonsa kopioita. Toiseksi, moni meille vieraampi eläin kykenee regeneraatioon, eli kasvattamaan uusia ruumiinosia menetettyjen tilalle siten, että molemmista paloista kasvaa uusi yksilö. Jos esimerkiksi meritähden puolittaa, molemmista puoliskoista tulee uusi meritähti. Ne ovat selvästi kaksi eri yksilöä, mutta niillä on identtinen perimä - ne ovat toistensa klooneja

Kloonaamisesta puhutaan mediassa vaikeana ja eettisesti arveluttavana touhuna, mutta monet eliöt harrastavat sitä jatkuvasti, eikä se tuota niille edes suuria vaikeuksia. Erityisen yleistä tämä on kasvikunnassa. Uutisen esimerkkinä oli haapa, joka tyypillisesti tuottaa paljon juurivesoja. Jokainen näistä voidaan ottaa irti emopuusta, ja uudelleen istutettuina ne kasvavat terveiksi emopuun klooneiksi. Sama pätee esimerkiksi rönsyjen avulla leviävään mansikkaan. Voidaan ajatella, että samanlaisesta perimästä huolimatta viimeistään emokasvista irti olevat klooni-jälkeläiset ovat eri yksilöitä. Toisenlainen tuttu esimerkki on kuitenkin valkovuokko, joka leviää maanalaisen juurakkonsa avulla laajaksi kasvustoiksi. Onko jokainen maanpinnalle pistävä valkovuokon varsi yksi yksilö, vai onko koko valkovuokkoesiintymä yksi suuri yksilö?

Vastaavia tapauksia löytyy sienistä, ja ehkä yllättäen myös eläimistä. Sienet elävät pääsääntöisesti mikroskooppisen ohuina rihmoina maassa, lahopuussa tms. alustassa, ja kasvattavat silloin tällöin meille näkyvän itiöemän lisääntymistä varten. On vaikea määritellä, missä menee yhden sieniyksilön raja. Eläimistä parhaita esimerkkejä ovat kiinteitä yhdyskuntia muodostavat korallit yms. jotka koostuvat lukuisista pienistä korallieläimistä. Jos tällaisen runkokunnan jokainen asukas on perimältään identtinen ja myös elimellisesti yhteydessä toisten kanssa, onko kyse yhdestä vai sadoista yksilöistä? Niinsanotuista alkeellisista eläimistä löytyy myös esimerkkejä "löyhästä monisoluisuudesta", jossa solut muodostavat periaatteessa yhden, koordinoidusti toimivan yksilön, mutta voivat tarvittaessa jatkaa elämäänsä myös yksin, useana erillisenä yksilönä.

Yksilön määrittelyn vaikeus on mielenkiintoinen akateeminen kysymys, muttei ehkä käytännössä kovin olennainen. Tärkeämpää on monen mielestä se, montako haapatukkia metsiköstä saadaan, kuin se, ovatko ne kaikki yhtä yksilöä vai eivät. Ainakin yksi suurtakin yleisöä kiinnostava sovellus tulee kuitenkin mieleen: yksilön määritelmä vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miten määritellään eliökunnan ennätyksiä. Mikä on maailman suurin eliö? Entä pitkäikäisin? Jos sienirihmasto leviää viiden hehtaarin suuruisen metsän alueelle, onko se viiden hehtaarin kokoinen, valtava yksilö? Jos haapa kasvattaa aina vain uusia juurivesoja vanhojen runkojen lahotessa pois, ja vesojen yhteys säilyy katkeamatta, elääkö sama haapayksilö yli 10 000 vuotta, kuten uutisessa arvioitiin, tai jopa ikuisesti?

Harrastuksena lautapelit

2010-07-25T21:57:00.021+03:00

Tänä viikonloppuna järjestettiin Ropecon, Suomen suurin (rooli)pelitapahtuma. Roolipeleihin en ole juuri päässyt tutustumaan, mutta kävin jo toisen kerran viihtymässä tapahtuman lautapeli-osastolla. Idea on yksinkertaisuudessaan nerokas: panttia vastaan saa lainata ja kokeilla mitä tahansa laajasta valikoimasta löytyvää peliä, tarjolla on salin täydeltä pöytiä ja tuoleja, aikaa pelaamiseen on koko viikonloppu ja peliseuraa löytyy varmasti.

Lautapeli-alalla on tapahtunut hurja mullistus, ja saataville tulee koko ajan lisää uusia, laadukkaita ja kekseliäitä lautapelejä. Jos kokemus lautapeleistä rajoittuu Kimbleen, Monopoliin ja Trivial Pursuitiin, aihe ei ehkä innosta. Siinä tapauksessa suosittelen kokeilemaan joitakin ns. uuden aallon lautapelejä, ja muodostamaan mielipiteensä vasta sitten!

Lautapeliopas-sivuston Mikko Saari on muotoillut asian hyvin:

Jos kuvittelit, että lautapeleissä kaikki on jo keksitty, tässä kohtaa tulee törmäys todellisuuteen. (...) Uusissa lautapeleissä on paljon hyviä piirteitä, joiden vuoksi ne ovat yksinkertaisesti parempia kuin monet vanhat kestosuosikit. (...)

Tärkein ongelma useimmissa perinteisissä lautapeleissä on se, ettei niiden pelaaminen vaadi ajattelemista, päätöksiä tai valintoja. Peruslautapeli on peli, jossa heitetään noppaa, edetään ruudusta ruutuun ja törmätään silloin tällöin satunnaistapahtumaan tai -korttiin. (...) Koko aikana ei tarvitse ajatella kertaakaan mitään. Voittaja on se, joka heitti isoimmat luvut nopalla.

Hyvässä lautapelissä pelaaja joutuu tekemään joka vuoro useita päätöksiä, joilla on oikeasti merkitystä pelin kulun kannalta. (...) Useimmat [uudet lautapelit] asettuvat sopivasti välimaastoon: taitavalla pelaajalla on etulyöntiasema, mutta kenellä tahansa on mahdollisuus voittoon, jos onni on myötä.

Lautapelit ovat mielestäni luontoretken ohella yksi parhaita tapoja viettää aikaa ystävien kanssa. En ole kovin kiinnostunut video- ja tietokonepeleistä, sillä niitä pelataan yleensä yksin. Viime vuosien ”uuden aallon” myötä olenkin toden teolla ihastunut lautapeleihin. Niiden pelaaminen on hauskaa, sosiaalista, ja mukavaa aivojumppaa, jonka haastavuuden tason voi valita tilanteen ja seuran mukaan. Niiden kautta on myös helppo saada uusia ystäviä, sillä pelata voi myös ventovieraiden kanssa. Laadukkaat pelit ovat kauniita ja niiden osat korkealaatuisia, joten pelit kestävät käytössä. Kaikkia pelejä ei myöskään tarvitse hankkia omaksi, vaan hankinnat voi jakaa kaveriporukan kesken.

Peleistä löytyy hämmästyttävän monipuolisia ideoita – ne ovat todella kaukana vanhasta ”heitä noppaa ja etene” -mekaniikasta. Peleissä voi esimerkiksi tutkimusmatkailla, viljellä maatiloja, rakentaa kaupunkeja, käydä kauppaa toisten pelaajien kanssa, neuvotella tai pelastaa vaikka maailman. Nopanheiton sijaan laudalla liikkuminen tapahtuu usein rajatuista vaihtoehdoista valitsemalla, tai kekseliäästi vaikkapa tuulen mukana ajautumalla. Liikkumisen sijaan tai ohella monissa peleissä suoritetaan erilaisia toimintoja, tehdään esimerkiksi ostoksia. Kaikilla pelilaudoilla ei edes liikuta, vaan lauta saattaa olla ”vain” alusta, jolle sijoitetaan nappuloita tavoitteen saavuttamiseksi. Joistain peleistä ei toisaalta löydy perinteistä pelilautaa lainkaan, vaan se saatetaan koota paloista - jolloin lauta on joka pelissä erilainen tai se rakentuu pelin edetessä - tai kullakin pelaajalla on omat pelialustat, joilla omat pelitapahtumat suoritetaan. Ääripäänä ovat "lautapelit", jotka koostuvat pelkästään erilaisista korteista (ei siis perinteisistä pelikorteista).

Eivät kaikki uudetkaan pelit toki ole automaattisesti hyviä. Laajasta valikoimasta löytyy silti varmasti mieleisiä pelejä joka makuun. On nopeita ja pitkiä, yksinkertaisia ja monimutkaisia, tuuria tai taitoa painottavia, yksilösuoritusta tai vuorovaikutusta korostavia, teemallisia ja abstrakteja pelejä.

Olen tavannut myös ihmisiä, joiden kanssa pelaaminen ei jostain syystä suju, eikä se ole heistä hauskaakaan. Jotkut eivät vain pidä ajattelua ja keskittymistä vaativista peleistä, tai haluavat käyttää aikansa johonkin muuhun – ja suon sen toki heille. Joidenkin saattaa toisaalta olla vaikea hahmottaa hiemankin monimutkaisemman pelin tavoitteita, sääntöjä ja mahdollisuuksia, vaikka peli sinänsä kiinnostaisi. En pidä tätä tyhmyytenä, vaan osoituksena ihmisten erilaisuudesta.

Jotkut myös varmasti kavahtavat peli-ideologiaan lähes oletusarvoisesti sisältyvää voitontavoittelua. Jonkun voittaessa joku joutuu aina häviämään. Tämän suhteen kannattaakin olla tarkkana: hyvässä peliseurassa kaikki pelaavat tositarkoituksella, mutta ei tosissaan, ja vaikka ansaitusta voitosta on toki ansaittua iloita, pelin henkeen ei kuulu häviäjän mollaaminen vaan hyvästä vastuksesta kehuminen. Pitää myös osata itse olla hyvä häviäjä, ja nauttia mahdollista voittoa enemmän itse pelitapahtumasta. Löytyypä toisaalta myös pelejä, joissa pelaajat toimivat yhdessä pelilautaa vastaan, ja kaikki joko voittavat tai häviävät yhdessä. Suosittelen lukemaan Mikko Saaren laveamman artikkelin aiheesta.

Suosikkipelejä on yhtä paljon kuin pelaajia, mutta joitain pelejä voi vilpittömästi suositella. Monien, myös itseni mielestä hyviä ensikosketuksia uusien lautapelien maailmaan ovat Carcassonne ja Menolippu, joista saa nykyään jo useita erilaisia versioitakin. Menolippu esimerkiksi on junaratojen rakentelupeli, jossa pohjakartaksi on tarjolla ainakin Yhdysvallat, Eurooppa tai Pohjoismaat. Carcassonnen teeman taas voi vaihtaa kaupungeista kivikauteen. Näitäkin helpompi lämmittelypeli on vaikkapa Pingwin, joka on yhtä yksinkertainen kuin perinteinen tammipeli, mutta paljon kekseliäämpi ja mielenkiintoisempi.

Myydyimpiä pelejä saa nykyään supermarketeistakin, mutta suosion myötä on noussut myös lautapeleihin erikoistuneita kauppoja, suurimpina kaiketi tällä hetkellä Lautapelit.fi, Fantasiapelit sekä Puolenkuun Pelit. Peliesittelyitä ja arvosteluita löytyy kauppojen nettisivujen lisäksi mainiolta Lautapeliopas-sivustolta, jonka sisällön tuottavat peliharrastajat itse. Sivustolta on hyvä etsiä omiin mieltymyksiin sopivia pelejä. Järjestäytynyttä pelitoimintaa tarjoaa ainakin S uomen lautapeliseura, ja säännöllisesti kokoontuvia pelikerhoja on eri puolilla maata.

Omalla top-listallani ovat mm. Dominion, Puerto Rico ja Catanin uudisasukkaat. Myös esimerkiksi Agricola, Guillotine ja Fauna ovat hauskoja, Caylus vaatisi vielä enemmän tutustumista. Uusin kiinnostuksen kohde on Pandemia, joka saattaa pian ilmestyä pelihyllyyni. Ensirakkauteni oli kuitenkin Ursuppe (Primordial Soup), ystävän Saksasta vuosituhannen vaihteessa tuoma erikoisuus. Peli, jossa ameebat ajelehtivat ja uivat alkumeressä, kuluttavat energiaa, etsivät ravintoa ja ulostavat sitä toisille ameeboille, lisääntyvät jakautumalla, kuolevat huonoissa oloissa nälkään, kokevat populaatiokoon vaihteluita ja parantavat selviytymistään uusilla geeneillä, joita on myös suojeltava haitalliselta uv-säteilyltä, upposi arvattavasti biologiseurueeseen kuin häkä :-)

Peleihin voi päästä tutustumaan edellä mainituissa pelikerhoissa tai kavereilla, mutta myös myymälöissä on usein muutamia pelejä kokeiltavissa. Seuraava Ropecon järjestettäneen taas vuoden päästä, sitä ennen tarjolla on ainakin Helcon marraskuussa. Kaikki ovat tervetulleita tutustumaan.

(Jutun kuvat ovat Lautapeliopas- ja Lautapelit.fi -sivustoilta.)

Haaveilua

2010-06-30T21:26:00.003+03:00

Perhosharrastus on kokemassa samanlaista mullistusta kuin lintuharrastus sata vuotta sitten - siirrytään yhä enemmän pyydystämisestä ja keräilystä havainnointiin ja tarkkailuun, nykytekniikalla myös "virtuaalipyydystämiseen" eli valokuvaamiseen.

Valokuvaaminen on ollut minulle mukava tapa tutustua päiväperhosten määrittämiseen. Hieman huonommastakin kuvasta on hyvä katsoa rauhassa pieniäkin tuntomerkkejä, joita tarvitaan esimerkiksi hopeatäplien ja sinisiipien määrityksessä. Määritysoppaana on ollut mainio Päiväperhoset Suomen luonnossa, joka on tarkoitettu nimenomaan perhosten havainnointiin elävinä luonnossa.

Selväksi on kuitenkin tullut myös se, että kaikki perhoset eivät suostu kuvattaviksi, joten kunnollisen perhoshaavin hankinta tuli eteen. Toivomani varuste löytyi helposti Suomen Perhostutkijain Seuran tarvikekauppa Tibialesta, ja juhannusviikonloppuna mökillä pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan sitä käytännössä. Pyynti osoittautui vaikeammaksi kuin kuvittelin, ja perhoset juoksuttivat kokematonta haaveilijaa pitkin pihaa ihan kiusallaan! Onnistuin kuitenkin saamaan muutaman yksilön haavin kautta purkkiin - ja samalla tulikin tehtyä Pihkan perhostehtävän haavi-osio (nro 2).

Ensimmäinen saalis lensi sen verran hoippuvasti, että se oli hyvä harjoitus. Rakenne oli varsin hento, koko melko pieni, siivet valkoiset-vaaleat ja huomattavan pyöreämuotoiset. Tuntomerkit sopivat virnaperhoseen (Leptidea sinapis).

Seuraava löytö oli hieman suurempi ja lensi paljon ketterämmin, mutta jäi melkoisen jahdin jälkeen haaviin. Muuten tätä perhosta olisi vaikea erottaa lukuisista samannäköisistä sukulaisistaan (valkoiset siivet, joissa tummaa kärjessä ja pieni täplä), mutta takasiipien alapinnan kaunis pitsikuvio paljastaa lajin: naaraspuolinen auroraperhonen (Anthocharis cardamines).

Kolmas kaunotar kuuluu selvästi hopeatäpliin: yläpuolella tummia kirjailuita oranssilla pohjalla (ei kuitenkaan verkkomaista kirjailua kuten verkkoperhosilla) ja alapuolella erilaisia kellan-, oranssin ja tummankirjavia laikkuja. Melko pieni koko ja alapuolella siipien tyvellä oleva tumma piste (ei näy kuvassa) rajaa vaihtoehdot pursu- ja niittyhopeatäplään, ja koska yläpuolella etusiivillä kulkeva täplärivi on kuvan yksilöllä lähella siiven ulkoreunaa eikä oranssin kentän keskellä, väittäisin tätä niittyhopeatäpläksi (Boloria selene).

Seuraavaksi haaviin jäi sinisiipi - pieni, päältä sininen ja alta täplikäs perhonen. Sinisiipien määrittäminen on melko pikkutarkkaa puuhaa, mutta tätä arvelen juolukkasinisiiveksi (Plebeius optilete) pienen koon, alapinnan ainoastaan kolmen oranssin täplän, ja muidenkin täpläkuvioiden täsmäämisen perusteella.

Viimeisenä tulikin sitten elis (elämänpinna) - keltaniittyperhonen (Coenonympha pamphilus). Perhonen vaikutti jo lennossa vieraalta, sillä siinä näkyi sekä oranssia että harmaata. Haavin ansiosta se saatiin määritettäväksi. Sukulaislajeistaan tämän erottaa etusiiven selvä silmätäplä ja takasiiven kaksivärisyys.

Haavi avaa perhosharrastukselle uuden ulottuvuuden, aivan kuin kiikari lintuharrastajalle. (Kiikarista on tosin iloa myös perhostellessa - kun ei tarvitse mennä kovin lähelle, voi päästä tarkastelemaan arempiakin lajeja.)

------------------------------------
Pihka-suoritukset 27.6.2010

Tehtävä: Perhosharrastus (osio 2) - valmis (1 tähti)

Tähtiä saatu yhteensä: 17/20.
------------------------------------

Meren metsät aaltojen alla

2010-05-21T14:10:00.043+03:00

Pääsin viettämään pitkää helatorstai-viikonloppua ystäväperheen mökille saaristoon. Käytin tilaisuuden hyväkseni, ja tein yhden Itämereen liittyvän Pihka-tehtävän: tutustuin yhdessä 6-vuotiaan kummilapsen kanssa meren metsiin, eli rakkolevään ja siitä löytyviin ötököihin. Tunnistusapuna toimi mainio Aaltojen alla -opas, josta useimmat allaolevat lajinimet ja lisätiedot ovat peräisin. Kuvissa mittakaavana toimivat usein allekirjoittaneen tai assistentin sormet tai kämmen. Kuvat suurenevat klikkaamalla.

Rakkolevä (Fucus vesiculosus) on tunnetuimpia ja suurimpia Itämeren leviä. Se luetaan nk. ruskoleviin (Phaeophyta/Phaeophyceae) ja on sukua valtamerten jättimäisille, kymmenien metrien korkuisia merenalaisia metsiä muodostaville kelppi-leville. Omanlaisiaan metsiä muodostavat rakkolevätkin, sillä laji on hyvin yleinen Itämeressä ja tarjoaa suojan, ravinnon ja/tai elinalustan yllättävän monille muille lajeille. (Kuva ei ole tutkimuspäivältä, vaan aiemmalta retkeltä. Meidän levämme olivat näin toukokuussa vielä hieman pienempiä.)

Ensimmäinen löytö pisti silmään heti levää nostettaessa - levän pinnalla oli jotain pehmeää ja huokoista massaa. Kyseessä lienee murtovesisieni (Ephydatia fluviatilis), joka on ainoa Itämeressä elävä sienieläin. Sienieläimethän (Porifera) ovat jännittävä ryhmä melko alkeellisia eläimiä, joista löytyy mm. pesusienten valmistukseen käytettäviä lajeja. Murtovesisienen ulkonäkö vaihtelee, mutta sen elintavat ovat samanlaiset kuin muillakin sienieläimillä.

Seuraavan levänkappaleen pinnalta löytyi lisää kasvualustan hyödyntäjiä. Keskellä kuvaa on useita merirokkoja (Balanus improvisus), joita kirja luonnehtii mainiosti: "Merirokko on kuudesta vaaleasta kalkkikilvestä muodostuvan liikkumattoman kraaterin sisällä elävä pieni äyriäislaji." Merirokko on siis paikalleen jähmettynyt äyriäinen, rapujen sukulainen. Tarkempi ryhmä on siimajalkaiset (Cirripedia), ja jos on nähnyt merirokon siimamaisten pyyntijalkojen työntyvän ulos kuoresta ja viuhtovan edestakaisin vedessä ravintohiukkasia napaten, tietää nimen olevan osuva. Merirokon toukka on uiva, ja löydettyään hyvän kasvupaikan se ankkuroituu paikoilleen ja kasvattaa itselleen kovan suojakuoren.

Kuvan vasemmalla puoliskolla näkyy myös toinen laji, edellisen kuvan sienieläintä muistuttava verkosto levän pinnalla. Tämä on täysin eri eläinryhmää, sammaleläimiä (Bryozoa/Ectoprocta) edustava, mutta vähintään yhtä jännittävä levärupi (Electra crustulenta). Sammaleläinten asema eläinkunnan luokittelussa on epäselvä, useimmiten ne luetaan joko omaksi pääjaksokseen tai pikarimatojen (Ento-/Endoprocta) kanssa samaan ryhmään. Pikkuruiset sammaleläimet muodostavat tiiviin yhdyskunnan, jossa jokaisella yksilöllä on oma pieni suojalokero.

Tämän pintapuolisen tarkastelun jälkeen huljutimme rakkoleviä vesivadissa, nostimme levät sivuun ja katsoimme mitä vadista löytyy. Suurimpina ja vilkkaimpina silmiin pistivät ensimmäisenä vedessä vilistävät siirat (Isopoda), joita löytyi useampiakin eri kokoisia ja värisiä yksilöitä. Ne kaikki kuuluivat luultavasti kuitenkin samaan lajiryhmään, leväsiiroihin (suku Idotea), ja todennäköisimmin kyseessä on myös leväsiira-niminen laji (Idotea baltica). Siirat ovat tyypillisiä äyriäisiä, joilla on kova kuori, jaokkeinen ruumis ja jokaisessa jaokkeessa pari nivelikkäitä jalkoja.

Leväsiirat ovat tunnettuja vaihtelevasta värityksestään, ja sitä on tutkittu paljon. Kirjan mukaan "Kuviointierot ovat perinnöllisiä ja auttavat populaatioita naamioitumaan, mutta siirat pystyvät myös vaihtamaan väritystään alustan mukaan." Tässä kuvassa näkyy (vas. ylh.) kuitenkin kaikille leväsiiroille yhteinen tuntomerkki: viimeisen jaokkeen nk. pyrstölevyssä on kolme hammasta, joista keskimmäinen on muita pidempi.

Vielä yhdenlainen äyriäinen saatiin havaintolistalle, kun saavista löytyi myös yksi katka (Amphipoda), todennäköisesti jokin leväkatka (suku Gammarus). Katkat eivät ole katkarapuja, vaikka sukua ovatkin ja hieman samannäköisiä. Näilläkin on kova kuori ja paljon jalkoja, mutta siinä missä siirat ovat hieman litistyneitä ylhäältä ja alhaalta, katkat ovat litteitä sivusta päin. Ne uivat heiluttamalla voimakasta pyrstöään ylös alas. Pää ja pitkät tuntosarvet näkyvät oikealla, ja vasemmalle ylös sojottaa tyypillisesti yksi jalkapari.

Vikkelistä äyriäisistä siirryimme vastakohtaan, hitaisiin nilviäisiin. Aluksi Itämeren tyypillisin simpukka, sinisimpukka (Mytilus trossulus), joka on helppo tuntea pisaranmuotoisesta, sinisen tummasta kuoresta. Lainaan taas havainnollista kirjaa: "Sinisimpukka on Itämeren rannikkoekosysteemin avainlajeja. Simpukkayhdyskunnat tarjoavat rakkolevien tapaan suojaa ja ruokaa useille pienille eläinlajeille ja puhdistavat ympäristön vettä. Joidenkin arvioiden mukaan Itämeren sinisimpukat suodattavat vuodessa koko meren tilavuuden verran vettä."

Uhrasimme yhden simpukan luonnontutkijan uteliaisuutemme tyydyttämiseksi (ynnä kunnianhimoisiin opetustarkoituksiin), ja tältä näyttää sinisimpukka sisältä. Kuusivuotias vaikutti hieman hämmästyneeltä kun yritin selittää, että simpukan sisällä asuu elävä eläin. Vaikka ruumis näyttää epämääräiseltä, sieltä löytyy monta tärkeää elintä, ja simpukka mm. hengittää ja syö kuten muutkin eläimet. Oikealla ylhäällä näkyy myös kuoren sisäpinnan hienoa helmiäistä (helmiä nämä simpukat eivät kuitenkaan valmista).

Toisenlainenkin simpukka löytyi, tosin pelkkä kuori. En ole vielä onnistunut selvittämään tämän nimeä, mutta mieleeni tulee vaeltajasimpukka (Dreissena polymorpha), jota kirjan mukaan ei pitäisi olla ao. merialueella, läntisellä Suomenlahdella. Toisaalta kyseessä on "Kaspianmereltä ja Ural-joelta peräisin oleva laji, joka on vallannut Euroopan sisävesistöjä jo 1800-luvulta lähtien ja vuoteen 1995 mennessä levinnyt myös Suomenlahden itäosiin." Ehkä laji on siis nimensä mukaisesti jo vaeltanut eteenpäin.

Suomessa tavataan kahta ryhmää nilviäisiä, simpukoita ja kotiloita, ja löysimme edustajan myös jälkimmäisistä. Tämä muutaman millimetrin mittainen söpöliini on pieni leväkotilo (Theodoxus fluviatilis), jonka tunnistaa helposti siitä, että kuoren uloin kierre on muita paljon leveämpi ja siten myös suuaukko on suhteellisesti hyvin suuri. Kuvassa saattaa näkyä myös kalkkinen kilpi, jolla leväkotilo pystyy sulkemaan kuoren suun.

Tässä vaiheessa osasimme jo keskittyä etsimään melko pieniä uusia tuttavuuksia, ja löysimme vielä muutaman matomaisen olion. Näistä huomattavin oli herttainen mittarijuotikas (Piscicola geometra), joka on harvoja suolaisessa vedessä eläviä juotikkaita. Juotikkaathan (Hirudinea) ovat kastematojen eli lierojen sukulaisia, molemmat kuuluvat nivelmatojen (Annelida) pääjaksoon ja sen alla harvasukasmatojen (Oligochaeta) luokkaan. Mittarijuotikkaalla on kunnon juotikkaan tavoin imukupit molemmissa päissä ruumista, ja nimensä se on saanut mittarimatomaisesta liikkumisesta, jota on kiehtovaa seurata. Nuori assistenttini ilahdutti julistamalla mittarijuotikkaan uudeksi lempieläimekseen!

Hidasliikkeisempiä matoja löytyi ryömimästä vadin pohjalta. Kuvat esittelevät kaksi pientä laakamatojen (Platyhelminthes) pääjaksoon ja värysmatojen (Turbellaria) luokkaan kuuluvaa lattanaa (Tricladida). Lajinmääritykset ovat epävarmoja, mutta veikkaan yläkuvan tummanpuhuvan veijarin olevan rannikkolattana (Planaria torva), jonka tuntomerkki, vaaleiden alueiden ympäröimät kaksi silmää, näkyvät oikealla.

Alemmassa kuvassa puolestaan lienee maitolattana (Dendrocoelum lacteum), vaikka väritys onkin melko tumma maidonvaaleaksi kuvaillulle lajille. Muita näin vaaleita tai muuten tuntomerkkeihin sopivia lajeja kirjasta ei kuitenkaan löydy. Tälläkin erottuu kaksi tummaa nappisilmää, jotka tyypillisesti tekevät lattanoista sympaattisen näköisiä.

Kaikkein pienin löytömme on jo niin pieni, etten ole varma edes sen pääjaksosta. Ajattelin aluksi surviaissääsken (Chironomidae) toukkaa, jotka ovat yleisiä Itämeressä, koska ne ovat harvoja hyönteisiä, joiden toukat voivat elää suolavedessä. Toukat tunnetaan punaisina, mutta ovat joskus myös vaaleita tai vihertäviä. En kuitenkaan pysty erottamaan sääskentoukalle tyypillisiä jalka- ja valejalkapareja, vaan toukka/mato näyttää täysin sileältä. Ehkä tässä onkin jokin harvasukasmato (Oligochaeta), joita on Itämeressä monenlaisia.

Löysimme rakkolevän seasta siis hämmästyttävät 12 erilaista eläintä! On hienoa huomata, miten monimuotoista elämää Itämerestä ja rakkolevästä löytyy. Lopuksi bonuskuva eliöstä, joka ei löytynyt levän seasta, vaan ajelehtimasta kuolleena rantavedessä. Madon sivuilla olevien sukaskimppujen perusteella tässä taitaa olla edellä mainittujen harvasukasmatojen rinnakkaisryhmää, monisukasmatoja (Polychaeta) edustava otus. Yritän selvittää tällekin tarkemman nimen - ehdotuksia saa esittää!

------------------------------------
Pihka-suoritukset 16.5.2010

Tehtävä: Meren metsät - valmis (1 tähti)

Tähtiä saatu yhteensä: 16/20.
------------------------------------

Oikeuksia

2010-05-11T21:04:00.004+03:00

Sain sähköpostiin tiedon mielenkiintoisesta tapahtumasta. On jännittävää, miten monella eri tasolla muihin luontokappaleisiin voi suhtautua. Tulee mieleen karkea akseli, jolla ollaan hitaasti kulkemassa eliöiden näkemisestä ensisijaisesti hyödynnettävänä luonnonvarana kohti tilaa, jossa eliöillä on itseisarvo, olemassaolon oikeus. Mutta kuuluisiko niille enemmänkin oikeuksia, mitä ja miten paljon, eroavatko oikeudet eri eliöiden välillä, ja jos kyllä, miten erot ja oikeudet määritellään ja kuka niistä päättää?

CETACEAN RIGHTS. FOSTERING MORAL AND LEGAL CHANGE

A meeting organized by the Whale and Dolphin Conservation Society – WDCS

Date: Friday 21 May 2010
Time: 9.30-12.30 a.m. and 14.30-18 p.m.
Venue: Helsinki Collegium for Advanced Studies, University of Helsinki
Address: Fabianinkatu 24 (first floor seminar room)

In spite of some forms of conservation measures, cetaceans are currently treated as resources to be harvested. And yet, many elements point in a different direction. International law manifests a growing sense of duty to whales and dolphins; contemporary ethical reflection brings new theoretical tools to bear on cetacean moral status; and scientific research gives us novel insights into the complexities of cetacean minds and societies. In the light of this, scholars from the relevant disciplines draw together to spell out all the implications of such developments, and to build a collective case for the attribution of basic moral and legal rights to cetaceans, great and small.

SPEAKERS (in order of appearance)

Thomas Wilhelmsson (Rector of the University of Helsinki, Finland), Welcome address

Chris Butler-Stroud (WDCS), Opening address and presentation on the state of the world for cetaceans

Matti Häyry (University of Helsinki, Finland, and University of Manchester, UK), “Whale Rights and Applied Ethics: The ideas of dignity, solidarity, and precaution”

Sudhir K. Chopra (Cambridge University, UK), “Revisiting Whales’ Right to Life”

Thomas I. White (Loyola Marymount University, US), “Beyond Personhood: Cetaceans and the Challenge of Identifying Species-Appropriate Standards”

Hal Whitehead (Dalhousie University, Canada), “Cetacean cultures and cetacean rights”

Lori Marino (Emory University, US), “Dolphin Rights: A Test of our Ethical Honesty”

Niki Entrup and Margi Prideaux (WDCS), “Confronting the Sustainability Paradigm and Deciding Who is ‘Beyond Use’”

Paola Cavalieri (Etica & Animali, Italy), “Cetaceans: From Bare Life to Nonhuman Others”

Dialogue between audience and presenters

Each talk will be followed by a brief discussion

Matti Häyry
Professor, Fellow
Helsinki Collegium for Advanced Studies
Fabianinkatu 24 (P.O. Box 4)
00014 University of Helsinki
Finland

matti.hayry@helsinki.fi
http://www.helsinki.fi/collegium/english/staff/Hayry/hayry.htm

matti.hayry@manchester.ac.uk
http://www.law.manchester.ac.uk/aboutus/staff/matti_hayry/default.htm

Ydinasiaa

2010-05-02T19:08:00.011+03:00

Alkuun lyhyesti oma kantani: Suomeen ei pitäisi myöntää lupia uusille ydinvoimaloille. Syyksi pitäisi riittää jo edellisen, edelleenkin keskeneräisen, tragikoomisen voimalaprojektin opetukset, jotka Seppo Leinonen on osuvasti tiivistänyt.

Listan ulkopuolelta mainittakoon vielä, että rakentaminen on työllistänyt lähinnä ulkomaalaisia vierastyöläisiä (mikä sinänsä ei välttämättä ole huono asia, mutta torppaa argumentin suomalaisten työllistämisestä), ja myöhästymisen kustannukset veronmaksajille lähestyvät Greenpeacen mukaan jo kolmea miljoonaa euroa - summa kasvaa 3190 eurolla minuutissa. Mielestäni meille pitäisikin perustella, miksi ihmeessä haluaisimme lisää tällaisia projekteja?

Aiheesta voisi sanoa paljonkin, mutta koska moni asia on jo sanottu paremmin muualla, tässä luettavaksi muiden tuottamia tekstejä:

Äänestä ydinvoima historiaan -kampanja: Viisi syytä sanoa ei ydinvoimalle

Ympäristöjärjestöt: Hallitus haluaa Suomesta maailman suurimman ydinjätteen tuottajan

YLE: Asiantuntijat: Hallitusvalta laiminlöi vuoden 2002 risupaketin

Leo Stranius: Pekkarinen esittää lisäydinvoimaa - Miksi?

Lopuksi tietoa käynnissä olevista kampanjoista:

Käytä valtaasi -tee äänestyssitoumus!
Sitoumuksessa lupaat ensi eduskuntavaaleissa 2011 äänestää kansanedustajaa, joka eduskunnassa äänestää uusien ydinreaktorien rakentamista vastaan, tai uutta kansanedustajaehdokasta, joka vastustaa ydinvoimaa. Ennen eduskuntavaaliäänestystä tulet saamaan sähköpostitse viestin miten nykyiset kansanedustajat äänestivät ydinvoimasta. Sitoumus ei sido sinua virallisesti mihinkään eikä tietojasi julkaista. Sitoumuksen on tehnyt jo yli 20 000 henkilöä.

*************************************************************************************

Ydinvoima historiaan-päivä
Tule mukaan mielenosoitukseen lauantaina 8.5.

Paikka: Rautatientori, Helsinki
Aika: Lauantaina 8.5. klo 12-16

Mielenosoituksessa on äitienpäivän kunniaksi teemana Säteilevä perintö - millaisen perinnön sinä haluat jättää jälkipolville?

*************************************************************************************

Kuva lainattu Leo Straniuksen blogista.

Kierrättäjän pikalinkit

2010-04-01T00:17:00.000+03:00

Tämä vaikuttaa loistavalta idealta:
www.netcycler.fi

Eikä pidä unohtaa myöskään:
www.kuinoma.fi

Tämä on toivoakseni kaikkien tiedossa:
www.kierratyskeskus.fi

Hieman kaupallisempi versio:
www.huuto.net

Ja kun mitään ei ole enää tehtävissä:
www.kierratys.info

Lumijäljillä

2010-03-21T18:49:00.011+02:00

Upottavien pakkaslumien päälle ensimmäisillä suojakeleillä syntynyt hentoinen hankikanto sekä suhteellisen lähellä sijaitseva vuokrauspalvelu innostivat viime viikonloppuna kokeilemaan uutta luonnossaliikkumistapaa: lumikenkäilyä.

Meno oli todella hauskaa, sillä hankikantoa oli juuri sopivasti, joten kulkeminen ei ollut raskasta (kengällä astuessa sen sijaan humpsahti hyvinkin puolen reiden syvyyteen!), ja lumikengillä pääsi paikkoihin, joihin ei muina vuodenaikoina ole asiaa, kuten kosteille rantavyöhykkeille. Oli erikoista katsoa rannalla olevaa lintutornia kerrankin vesilinnun näkökulmasta.

Ensimmäinen Kevätseuranta-viikonloppu oli kovin luminen, joten Ämmässuolle matkaavia harmaalokkeja lukuunottamatta Kevätseuranta-havaintoja ei retkellä tullut. Rauhallisissa paikoissa oli jäljistä päätellen liikkunut kuitenkin paljon eläimiä, joten otinkin asiaksi suorittaa Pihkan lumijälki-tehtävän. (Kuvat ovat huonolaatuisia, ensinnäkin siksi että ne on piirretty ulkona ja toiseksi siksi että skannerin puutteessa käytin niiden digitointiin kameraa.)

Ensimmäinen jälki oli tuttu, ja samanlaisia esiintyi alueella niin paljon, että kaikesta päätellen seudun oravakanta voi paksusti. Varpaat eivät erottuneet kovin hyvin, mutta lukumäärän pystyi kuitenkin laskemaan: oravallahan on etujaloissa neljä, mutta takajaloissa viisi varvasta. Oravan loikkiessa syntyvä jälkikuvio on tosin helposti tunnistettavissa ilman varpaitakin.

Jäniksen jälkikuvio on oravaakin tutumpi, mutta tarkka lajinmääritys on toisaalta vaikeaa. Ilmeisesti ainoa kunnollinen tuntomerkki on takakäpälän leveys, ja näiden jälkien kapeuden perusteella arvelisin kulkijaa rusakoksi. Molemmilla lajeilla etukäpälän varpaat ovat hauskasti järjestäytyneet.

Tällaisia hyppelyjälkiä oli melko paljon metsikössä siellä sun täällä. Jälki oli sen verran epäselvä, etten osaa arvata sille lajia. Se on toisaalta todennäköisimmin jokin pikkujyrsijä, joita ei muutenkaan käytännössä pysty lajilleen jäljistä määrittämään. Nyrkkisääntönä olen joskus oppinut, että hiiriltä jää jalkojen väliin hännän jälki, mutta myyriltä ei, mutta en usko sen olevan läheskään yleispätevä keino.

Lintuja harvemmin tunnistetaan jälkien perusteella, mutta tässä tapauksessa veikkaan varista. Mainio Mikä tästä meni -opas nimittäin tietää kertoa, että varislinnuille ovat tyypillisiä jalkapohjien pienet kyhmyt, jotka näkyvät myös kulkujäljissä. Lisäksi koko ja kävelytyyli (kävellen, ei hyppien) sopivat varikseen. Fasaanin sulkee pois pitkä takavarvas - kanalintujen takavarvas on kirjan mukaan lyhyt.

Ketun jäljet tunnistan jälkikuvion, en yksittäisen jäljen perusteella. Helminauhamainen, tasainen ja määrätietoinen jälkijono poikkeaa paljon koiran poukkoilevasta menosta. Näitäkin jälkiä löytyi paljon, mutta yksikään ei ollut niin tuore, että tassun piirteet olisivat erottuneet.

Bonuksena erikoisempi jälki seuraavalta päivältä. Äkkiseltään ajattelimme jänistä, mutta kuvio vaihteli jänismäisestä lähes oravamaiseen järjestykseen. Tällainen vaihtelu on tyypillistä näätäeläimille, joista todennäköisin koon ja ympäristön (pusikkoinen järvenranta) perusteella lienee minkki.

Harvinaisen lumisen talven jatkona olemme nähtävästi saamassa vaihtelun vuoksi melko myöhäisen kevään. Seuraava Kevätseuranta-viikonloppu on 27.-28.3., ja toivon että Ahvenanmaalta löytyisi silloin jo hieman enemmän kevään merkkejä!

------------------------------------
Pihka-suoritukset 14.3.2010

Tehtävä: Lumijäljet - valmis

Tähtiä saatu yhteensä: 15/20.
------------------------------------

Ajankohtaisia linkkejä

2010-02-07T17:57:00.006+02:00

Katsaus aiheisiin ja uutisiin, joihin olen viime aikoina törmännyt:

Luonnon monimuotoisuuden hupeneminen piti pysäyttää vuoteen 2010 mennessä. Toisin kävi. Meneillään onkin kansainvälinen luonnon monimuotoisuuden teemavuosi.

Suomen luonnonsuojeluliiton vuoden laji on raita, ja BirdLife Suomen vuoden lintu on kuikka. Luonnontieteellisen keskusmuseon blogissa listataan paljon muitakin vuoden teemaeliöitä.

Ilahduttava kirjauutinen: Suomen sudenkorennot ilmestyy uudistettuna painoksena! Legendaarinen teos sai aikanaan sudariharrastajien määrän räjähdysmäiseen kasvuun, ja kirja itse on ollut jo vuosia loppuunmyyty.

Viime vuosina on julkaistu paljon muitakin vähemmän tunnettujen eliöryhmien tunnistusoppaita. Ainakin sarvijäärät, lantakuoriaiset, kukkakärpäset ja heinäsirkat & hepokatit ovat saaneet omat oppaansa. Tämä on hienoa, sillä ilman kunnollista määrityskirjallisuutta ei synny harrastajakuntaa, ja ilman harrastajia ei sikiä myöskään ammattilaisia, jotka pystyisivät luotettavasti selvittämään eliöryhmän esiintymistä, lajistoa, ekologiaa ja uhanalaisuutta.

Alan huippua edustaa ruotsalainen Nationalnyckeln-hanke, jonka tavoitteena on, ei enempää eikä vähempää, kuin julkaista huippulaatuiset määritysoppaat kaikista Ruotsin (ellei peräti Pohjoismaiden) eliölajeista. Omassa hyllyssä komeilee koekappaleena "tuhatjalkaiset" esittelevä teos. Uskomattoman upea! Kääntäisiköhän joku nämä suomeksi?

Komea on myös uusi Mammutin aika -kirja, joka paitsi näyttää hienolta, tarjoaa ahaa-elämyksiä. En ole sitä kokonaan vielä lukenut, mutta olen ymmärtänyt sen avaavan silmät Suomen luonnonhistorialle. Monet tutut lajimme, kuten kottarainen, ovat olleet olemassa jo tuhansia tai miljoonia vuosia, ja kirja kertoo, minkälaisissa ympäristöissä ne elivät mammuttien aikakaudella. Nykyihmisen, kerrostalojen, peltojen ja valtateiden seurassa nämä eliöt ovat viettäneet vasta silmänräpäyksen verran aikaa, ja niiden lähihistoria näkyy vielä monella tavalla niiden elämässä.

Mammutit hävisivät jo kauan sitten, mutta nykyään moni muukin mammuttiaron asukas on hätää kärsimässä ihmisen liiallisen luonnonvarojen kulutuksen takia. Mistä päästäänkin takaisin ensin mainittuun aiheeseen, eli luonnon monimuotoisuuden häviämiseen. Meneillään on maailmanhistorian kuudes nk. massasukupuuttoaalto, jonka nopeus on ilmeisesti suurempi kuin koskaan. Otetaan tavoitteeksi suunnan kääntäminen!

Pihalle bongaamaan, mars!

2010-01-30T14:38:00.006+02:00

Mikäs sen helpompaa lintuharrastusta kuin lintujen katselu omalla pihalla? Tänä viikonloppuna voi siinä ohessa osallistua myös Pihabongaus-tapahtumaan, ja lähettää havaintonsa osaksi niistä kerättävää tietopankkia.

Lintujen määrä tai laatu ei ratkaise, vaan myös vähäiset havainnot ja nollatulokset ovat tärkeää tietoa - näkyykö esimerkiksi viherpeippoja syksyllä joukoittain niittänyt loistauti nyt niiden määrässä?

Helppoa:
1. Mene tunniksi ulos tänään tai huomenna, katso mitä lintuja näet ja montako kutakin.
2. Palauta havainnot osoitteessa www.pihabongaus.fi
(3. Aloita samalla vaivalla myös Pihka-merkin tekeminen osoitteessa www.luontoliitto.fi/pihka)

Omalle listalleni pääsivät tänä vuonna keltasirkku (15), mustarastas (11), pikkuvarpunen (9), viherpeippo (7), talitiainen (4), sinitiainen (3), varpunen (2), harakka (2), hippiäinen (2), puukiipijä (1) ja käpytikka (1). Lajimäärä lähes kolminkertaistui viime vuodesta, vaikka talvi on ollut hurjan kylmä, ja sää oli nytkin pilvinen, jopa lumisateinen. Toisaalta kylmänä talvena linnut kerääntyvät helpommin esimerkiksi ruokintapaikoille, joten niiden näkeminen voi olla jopa helpompaa. Siltä tosiaankin vaikutti!

Mistä tietää että on tammikuu?

2010-01-23T10:56:00.006+02:00

(Jatkoa sarjalle)

Maastosta löytyy ilotuliteroskia.

Rappukäytävästä löytyy usein neulasia.

Yrittää päättää, milloin itse raaskii viedä heleänvihreitä kuusenkerkkiä puskevan joulukuusen ulos.

Lintuharrastajat käyvät "eka-ekaa"-retkellä (1.1.) ja vuodarikeskustelu käy kuumana koko kuukauden. (vuodarit=vuodenpinnat)

Voi jo ainakin kuvitella päivien pikkuhiljaa pitenevän.

Sääkarttaa katsoessa toivoo näkevänsä pakkasasteita. (Tänä talvena niitä on onneksi riittänyt.)

Pitää vaihtaa kalenteria (paitsi jos on opiskelija).

Pitää muistaa kieltää puhelinluettelot.

Liikuntaryhmät pullistelevat uusista innokkaista. Muutkin harrastekurssit aloittavat uudet lukukaudet, kouluista tietenkin puhumattakaan (uuden kirjan tuoksu, ah!).

Järjestöissä uudistutaan: uusi hallitus, uudet työryhmät, uusi tilivuosi.

Posti tuo uuden verokortin ja ison kasan erilaisia jäsenmaksu- ja tilauslaskuja.

Vuosiluvun kirjoittaa pieleen ainakin joka toisella kerralla.

Pihabongaus tulee!

Listaa saa taas jatkaa :)

Jäätaidetta

2010-01-10T19:21:00.009+02:00

Olen nauttinut täysin siemauksin harvinaisen valkeasta talvesta. Kylmyyskin on vain asennoitumis- (ja varustautumis-)kysymys: talvella valitsen ehdottomasti mieluummin 10-20 pakkasastetta ja hanget korkeat nietokset kuin +5 ja tihkusadetta.

Vuodenvaihde tarkoittaa erityisesti lintuharrastajille uuden harrastuskauden alkua. Huomasin itse, että olen syksyn mittaan unohtanut mainion Pihka-luonnonharrastusmerkin, enkä ole aikoihin kirjannut lainkaan tehtäväsuorituksia. Talvikelit eivät tästä parane, joten nyt on hyvä aika käydä talvisten tehtävien kimppuun.

Jokiretkellä tuli puolihuomaamatta suoritettua tehtävä jäätaiteen tarkkailusta. Alla satoa sekä maisemina että yksityiskohtina.

Koskikarakin näyttäytyi vilaukselta, mutta koskikara-tehtävä on jo kertaalleen ruksattu :)

------------------------------------
Pihka-suoritukset 10.1.2010

Tehtävä: Jäätyminen ja jäätaidetta - valmis (1 tähti)

Tähtiä saatu yhteensä: 14/20.
------------------------------------

Espanjan eläimistöä

2010-01-02T19:45:00.017+02:00

Lokakuisen Espanjan reissun sadonkorjuu jatkuu tällä kertaa nk. "muilla" eläinkunnan edustajilla - linnuthan tulivat jo käsiteltyä aikaisemmin. Määritykset ovat osin astetta epävarmempia kokemuksen puutteen vuoksi, joten viisaampien korjauksia otetaan mielenkiinnolla vastaan.

Ehkä suurin ihastuksen hetki tällä saralla koettiin hieman odottamattomasti heti loman ensimmäisenä päivänä, niinkin hienossa paikassa kuin hotellin takapihalla. Jokainen lajioppaita selaillut tietää varmaankin tunteen erityisen huomiotaherättävää kuvaa katsellessa: "tuollaisen kun joskus näkisi!". Meitä kohtasi onni ihailla pitkään ja läheltä vastustamattoman komeaa purjeperhosta, joka on sukua Suomessakin lentävälle ritariperhoselle.

Purjeperhonen (Iphiclides podalirius)

Jonkin verran havaitsimme muitakin perhosia. Näistä kohtuullisen hyviä poseeraamaan olivat täpläpapurikot, joita Suomessakin olen nähnyt muutaman kerran. Lajioppaan mukaan siipien vaaleat täplät ovat täällä yleensä oranssinkeltaisia, Suomessa vaaleankeltaisia.

Täpläpapurikko (Pararge aegeria)

Eräs vielä purjeperhostakin suurempi laji tuli myös vastaan, mutta lensi niin nopeasti ohikin, ettei siitä tallentunut kunnon kuvaa. Yhden kerran perhonen levähti puun rungolla sen verran, että sain tämän suttuisen kuvan. Tuntomerkit kuitenkin täsmäävät sekä värityksen että käytöksen osalta: päivänselvä sulttaaniperhonen.

Yksi perhoslaji näyttäytyi toukkana, eikä ollut kirjan avulla vaikea tunnistaa. Varoitusväreillään koreilevan tyräkkikiitäjän toukan ei tarvitse paljoa piilotella, sillä se on kuulemma pahanmakuinen. Takapäässä näkyy myös kiitäjäntoukille tyypillinen "sarvi".

Tyräkkikiitäjä (Hyles euphorbiae)

Muista hyönteisistä huomattavimpia olivat kuivia paikkoja kansoittaneet heinäsirkat. Kuvasta suojaväristä sirkkaa on vaikea erottaa, mutta ne lähtivät häiritessä herkästi lentoon, ja silloin luuli katselevansa yhtäkkiä perhosta, kun sirkan kirkkaan vaaleansiniset siivet rävähtivät auki! Lajinmääritys pelkästään siipien väriin perustuen voisi johtaa kirjosiipisirkkaan. Joidenkin sirkkojen siivet olivat kuitenkin haalean viininpunaiset, ja niiden kohdalla lajivaihtoehtoja on jo enemmän.

Kirjosiipisirkka? (Oedipoda caerulescens)

Ei enää hyönteisiä, mutta silti niveljalkaisia ötököitä edustaa myös seuraava veijari, jolle en lajinimeä edes yritä etsiä, mutta joka kuuluu joka tapauksessa juoksujalkaisten (eräitä "tuhatjalkaisia") ryhmään. Etupää tuntosarvineen (ja oletattavasti komeine leukoineen, joista useilla lajeilla erittyy myrkkyä) on kuvassa menossa vasemmalle, ja oikealla näkyy takapää perälisäkkeineen. Siinä välissä oli noin 15-20 cm verran niitä "tuhansia" jalkoja.

Juoksujalkainen (Chilopoda)

Laskuveden aikana nähtiin vielä yhdenlaisia niveljalkaisia - äyriäisiin kuuluvia taskurapuja. Rannan jäätyä paljaaksi ravut tulivat koloistaan etsimään ruokaa ja käymään reviirineuvotteluja heiluvin saksin, mutta heti kun kuvaajan varjo häilähti, otukset pakenivat silmänräpäyksessä reikiinsä. Onneksi pokkarikamerastakin löytyy vähän zoomia :-)

Taskurapuja (Brachyura)

Selkärankaisosastolla oli linnut poislukien hiljaisempaa. Hauskoja iberianmölysammakoita asui hotellin koristealtaiden lähettyvillä, mutta nekin hyppäsivät helposti karkuun jos uskaltautui liian lähelle. Alemmissa kuvissa esiintyvät veikeät, mutta tunnistamattomat liskot. Nimiehdotuksia vastaanotetaan.

Iberianmölysammakko (Rana/Pelophylax perezi)

Nisäkäshavaintoja ei kotieläimiä lukuunottamatta saatu, mutta laitetaan lopetuskuvaksi tällainen komea toro - näitä oli helppo nähdä maanteiden varsilla vahtimassa väsymättömästi tielläkulkijoita :-)

**********

P.S. Taviokuurnan neljävuotispäivä meni aivan huomaamatta ohi lokakuussa. Myöhästyneet onnittelut harvoin mutta sitkeästi päivittyvälle blogilleni! Päivitystahtiin ei ole tulossa kohennusta näkyvissä olevassa tulevaisuudessa, mutta en koe sille erityistä tarvettakaan. Olen tyytyväinen, kun voin parikin kertaa kuussa merkitä muistiin ajatuksia ajankohtaisista asioista tai muistoja koetuista tapahtumista. Niihin on hauska palata myöhemmin ja jos joku lukijakin saa niistä jotain iloa tai ajatuksia, sitä mukavampaa. Kiitos siis kaikille kiinnostustuksesta ja kommenteista!

Uudenvuoden turhakkeet

2009-12-30T22:47:00.007+02:00

Vuodenvaihteeseen liittyy paljon juhlintaa, mutta myös useita ympäristöongelmia. Olisikohan mahdotonta luopua muutamista haitallisista perinteistä tai muokata niitä nykymaailmaa vastaaviksi?

TINA

Uudenvuoden "tina" on enimmäkseen lyijyä, joka on vaarallinen ympäristömyrkky. Lyijy on nk. raskasmetalli, joka rikastuu ravintoketjussa. Se siis kertyy kasveihin, eläimiin ja ihmisiin ja voi vaikuttaa esimerkiksi ihmisen hermoston toimintaan. (www.ymparisto.fi, HS:n Alkuaineet-sarja.)

Jos valaminen ja ennustaminen ovat rakkaita perinteitä, tinalle on olemassa vaihtoehtoja. YLE:n nettisivuilta löytyy kaksikin eri ohjetta, joissa tinan sijasta käytetään sokeria tai steariinia. Kuvien perusteella ne toimivat aivan yhtä hyvin kuin lyijytina, kunhan ottaa huomioon pari niksiä. Esimerkiksi lumeen kaataminen voi toimia jopa vettä paremmin. Varovaisuutta toki tarvitaan, aivan kuten tinaakin käsitellessä.

Kuvassa vasemmalla lumeen valettu ja oikealla veteen valettu sokerivalos. (Kuva: YLE Tampere)

Vanhojen tinojen omistajan ekoteko on kierrättää edellisvuoden valokset uudestaan käyttöön. Ja kun möykyistä haluaa joskus eroon, ne on toimitettava ongelmajätteen keräykseen - ne eivät siis kelpaa sekajätteeseen, eivätkä edes metallinkeräykseen! Kaatopaikoilta lyijy voi pahimmillaan suodattua kaatopaikkavesien mukana lähiympäristöön ja saastuttaa maaperää ja pohjavettä. (www.ymparisto.fi)

ILOTULITTEET

Ilon ja ihastuksen ohella ilotulitteet tuottavat myös

terveydelle vaarallisia pienhiukkasia: "tuhansia kiloja metalliyhdisteitä, nokea ja muita haitallisia yhdisteitä" (SYKE)
ahdistuneita luonnoneläimiä ja lemmikkejä "Äärimmäisen stressaantunut eläin ei pysty syömään, nukkumaan tai käymään tarpeillaan. ... Joka vuosi kymmenet lemmikkieläimet säikähtävät ilotulitusta niin pahasti, että ne karkaavat ja pakenevat paniikissa. ... Eläimet voivat joutua säikähdyksen seurauksena shokkiin ja jopa kuolla." (SEY)
lukuisia onnettomuuksia ja silmävammoja "Vaikeimmissa vammoissa kustannukset ovat 50 000 eurosta 70 000 euroon potilasta kohti. Suomessa on kaikkiaan 30-45 vammaa vuosittain. ... Puolet vammautuneista on ollut alle 18-vuotiaita ja lapsia." (Tukes)
valtavat määrät pitkin poikin lennätettyä roskaa!

Jos tällainen tuote keksittäisiin nyt, päästettäisiinkö sitä markkinoille? Suotta ei ilotulitetta valittu Vuoden turhakkeeksi. Minun puolestani yksityishenkilöiden ilotulitukset voisi hyvin kieltää tai muuttaa luvanvaraisiksi.

________________

On houkuttelevan helppoa vedota perinteisiin - täytyyhän meidän saada tehdä niinkuin aina ennenkin on tehty. Olisivatko nämä kaksi esimerkkiä kuitenkin sellaisia, joilla olisi helppo kokeilla ajattelutavan muutosta ympäristöystävällisempään suuntaan? On nimittäin mahdollista, että paljon radikaalimpiinkin elämänmuutoksiin on vielä varauduttava (muistetaanpa vain epäonnistunut Kööpenhaminan ilmastokokous). Ei allekirjoittanut väitä itsekään olevansa mikään ekopyhimys, mutta jokainen voi vaikuttaa pienilläkin teoilla.

Ympäristöystävällisempää uutta vuotta!

(EDIT: Löysin Kemikaalikimarasta laajemmat jutut tinasta ja ilotulitteista.)

Talviruokinnan syyt ja seuraukset

2009-12-12T23:08:00.009+02:00

Suomen runsaasta 240 pesimälajista noin 70 jää sinnittelemään meille talveksi. Kylmyys, lyhyt valoisa aika, lumi ja jää heikentävät lintujen ravinnonsaantimahdollisuuksia. Talvehtiminen pesimäseuduilla voi kuitenkin olla linnuille turvallisempaa kuin raskaalle ja vaaralliselle muuttomatkalle lähteminen.

Ihmisen tarjoama talviruokinta auttaa monen talvehtivan linnun selviytymisessä kevääseen. Paljon energiaa sisältävä ruoka auttaa lintuja kestämään koviakin pakkasia. Esimerkiksi sinitiainen joutuu tankkaamaan moninkertaisesti oman painonsa verran ruokaa selvitäkseen hengissä pakkasyön yli. Lisäksi talven aikana hyvin ruokaa saaneet linnut ovat paremmassa kunnossa keväällä pesimäajan kynnyksellä.

Kuva julkaistu Creative Commons -lisenssillä
(From Flickr, by "Dave Hamster")

Ylläoleva on lainaus BirdLife Suomen nettisivujen talviruokintaoppaasta. Lintujen talviruokinta esitetään kaikkialla yleensä hyvänä ja luontoystävällisenä tekona - tokihan jokainen eläinrakas ihminen haluaa auttaa pieniä talvilintujamme kylmänä ja vaikeana vuodenaikana.

Talipallot ja siemenautomaatit on helppo ohittaa näpertelynä, mutta todellisuudessa talviruokinta on Suomessa ja monessa muussakin maassa niin suosittua, ettei sillä voi olla olematta vaikutusta. Sama nettisivu jatkaa:

Talviruokinnan vaikutukset näkyvät linnustossamme: talitiainen, sinitiainen ja viherpeippo ovat runsastuneet moninkertaisesti viime vuosikymmenten aikana ilmeisesti paljolti talviruokinnan vuoksi. Ruokintojen ansiosta myös yhä useampi mustarastas pystyy talvehtimaan Suomessa. Talviruokinta lienee vaikuttanut myös pikkuvarpusen runsastumiseen.

Hiljattain uutisoitiin talviruokinnan vaikuttavan linnuston lisäksi suoraan lintulajien evoluutioon: osa keskieurooppalaisista mustapääkertuista on alkanut muuttaa Etelä-Euroopan sijasta luoteeseen Brittein saarille, koska siellä on tarjolla paljon talviruokintoja.

Jäin miettimään, mitä tästä pitäisi ajatella. Onko "oikein", että talviruokinnoista hyötyvät lajit pärjäävät ja runsastuvat? Tapahtuuko se muiden lintulajien kustannuksella, voivatko jotkut hyötyviin lajieihin sidoksissa olevat lajit vastaavasti kärsiä? Onko "väärin", että ihmisten harrastukset vaikuttavat jopa lajien evoluution ja kokonaisten ekosysteemien rakenteeseen?

Sikäli kysymys on turha, että ihminen vaikuttaa kaikella toiminnallaan muuhun luontoon koko ajan (ja olisi vaikea olla vaikuttamatta). Vaikutukset näkyvät varmasti myös lajistossa ja lajien evoluutiossa. Mutta moneen muuhun toimintaan verrattuna talviruokinnalla on yksi suuri ero: ihmisen muu toiminta tapahtuu yleensä ihmisen omaksi hyödyksi tai huviksi, ja luonto kärsii siinä sivussa. Talviruokinta taas ainakin pyrkii olemaan toimimista luonnon hyväksi eikä sen kustannuksella. Mutta pyhittääkö tarkoitus keinot, ja voiko talviruokinnassa olla kyse karhunpalveluksesta?

Mietin myös, mikä on perimmäinen syy talviruokinnan suosioon? Päätellen siitä, miten moni ruokinta sijaitsee paraatipaikalla keittiön ikkunan ääressä, ja miten moni talviruokkija mielellään häätäisi ruokinnalta pois "ahneet ja häiriköivät" varikset, harakat, närhet, tikat ja oravat, väitän että iso osa motivaatiosta tulee omasta mielihyvästä - on niin hauskaa nähdä pienten lintusten saavan kaivattua ravintoa henkensä pitimiksi. Siinä voi tuntea itsensä hyväksi ihmiseksi. En sano, että se olisi huono syy, tai väärin. Todennäköisesti suurin osa kaikesta auttamisesta sisältää sen ajatuksen, että siitä tulee itsellekin hyvä mieli. Mutta tämä on minusta hyvä tiedostaa, ja samalla muistaa, että yhtä lailla ne harakatkin tarvitsevat ravintoa, samoin kuin suosituille ruokintapaikoille usein ilmestyvät varpuspöllöt ja -haukatkin. On minusta hieman tekopyhää rajoittaa apunsa vain pienille ja söpöille lajeille.

Mutta tarvitseeko luonto tässä kohtaa ihmisen apua? Olisiko parempi antaa niiden lajien runsastua, jotka pärjäävät Suomen talvessa omin avuin? Vai pitäisikö talviruokinta nähdä "korvauksena" ihmisen muilla toimilla aiheuttamasta haitasta? Linnunpönttöjen kohdalla tämä idea on helppo perustella (pöntöt korvaavat metsätalouden aiheuttamaa lahopuu-pulaa), mutta mitä ihmisen toimintaa talviruokinta korvaa?

Kukaan talviruokinnan harrastaja älköön syyllistykö tai pahastuko tästä pohdinnasta. En usko, että ruokinnan vaikutukset ovat läheskään niin olennaisia kuin muut käynnissä olevat ihmisperäiset ympäristönmuutokset (ilmastonmuutos, biodiversiteetin hupeneminen, kemikalisoituminen yms.), enkä tällä kirjoituksella sano, että ne vähäisemmätkään vaikutukset olisivat automaattisesti "huonoja". Mutta vaikutuksia kuitenkin väistämättä on. Toisaalta voisin uskoa ja toivoa, että talviruokinnan ja muun vastaavan toiminnan positiiviset vaikutukset ihmisten luontosuhteeseen ja ympäristömyönteiseen ajatteluun ovat huomattavan suuria. Ainakin jos perustiedot ruokinnan oikeista järjestelyistä ovat kunnossa, jolloin ruokinnasta on eniten iloa sekä linnuille että ihmisille.

Uuden ajan luontopolku

2009-11-30T23:07:00.002+02:00

Kiinnostava uutinen Luonto-Liitosta. Hauskaa, että on ajateltu vanhaa konseptia aivan uudella tavalla. Uusi tapa vaatii tosin elektroniikkaa, mutta vähentää tarvetta rakentaa (ja huoltaa) luontoon.

Tiedote:
Suomen ensimmäinen GPS-luontopolku avattiin Inarissa

Verkkosivu:
Viiden aistin luontopolku Rovavaaralla

ÄOM

2009-11-26T10:19:00.004+02:00

Perjantaina 27.11. vietetään jälleen jouluhysterian kynnyksellä sopivasti provosoivaa Älä osta mitään -päivää. Teemana tänä vuonna ovat ostamisen tuhannet tekosyyt. Miksi sinä ostat?

Linkkejä:

Kampanjasivut
(taustatietoa, materiaaleja, ajanvietettä, toimintaideoita...)

Hienot julisteet

Facebook-sivu

Twitter-sivu

Mainoskupla-kilpailu

Nuorten Luonto -lehden teemanumero

Kulutus.fi

Ornitología en España

2009-11-08T15:46:00.025+02:00

Lokakuun alkupuolelle osui tilaisuus laajentaa maailmankuvaansa lounaisessa manner-Espanjassa. Reissusta otettiin tietenkin luonnonharrastuspohjalta kaikki ilo irti, ja retkeily olikin todella antoisaa monessa mielessä. Tämä kirjoitus esittelee lintuhavaintoja - muista osa-alueista yritän ehtiä laatimaan ihan omat esittelynsä.

Lehmähaikaroita (Bubulcus ibis) golfkentällä.

Aloitetaan peruslajeilla. Tiaisia ja varislintuja oli hyvin vähän, mutta niiden sijaan päivittäin ei voinut välttyä näkemästä mustapäätaskuja, töyhtökiuruja ja kuvassakin käyskenteleviä lehmähaikaroita. Huomattavan yleisiä olivat myös punarinta, mustarastas, heinäkerttu, samettipääkerttu, mustakottarainen sekä "tavallinen" varpunen. Peruslajeihin kuuluvat myös (lajilleen määrittämätön) tuulihaukka, etelänharmaalokki, pulu ja haarapääsky, mutta ne aiheuttivat loppuun saakka ylimääräistä säpinää, sillä mahdollisuuksia oli myös erikoisempiin pikkutuulihaukkaan, välimerenlokkiin, villiin kalliokyyhkyyn sekä ruostepääskyyn. Kolme viimeksi mainittua raria saatiinkin lajilistalle sitkeän katselun ansiosta, mutta varma pikkutuulihaukka jäi puuttumaan - lähinnä siksi että määritystä varten olisi yleensä pitänyt päästä tarkastelemaan kynsien väriä...

Hoidetun hotellialueen ja hevoslaitumena toimivan ruderaatin kontrasti on suuri.

Tukikohtana ollut turistirysä tarjosi lintumaastoiksi lähinnä golfkenttiä, hiekkarantaa sekä kuvan kaltaista ruderaattia. Karun näköinen ja matalakasvuinen, usein laidunnettu tai viljelty maasto oli yleistä kylän ulkopuolellakin, mutta tuotti muutamia mukavia havaintoja. Ilahduttavia siivekkäitä olivat erityisesti punapyy, harjalintu, arokiuru ja pensassirkku. Siellä täällä maastosta kohoavat kalliokukkulat olivat mieluisaa ympäristöä kalliopääskyille.

San Sebastiánin linnake sijaitsee strategisesti Cádizin niemen uloimmassa niemennokassa. Lintuharrastajaa kiinnostivat linnakettakin enemmän laskuvesirannat.

Ensimmäinen pidempi retki suuntautui läheiseen Cádiziin, joka ainakin väittää olevansa Euroopan vanhin kaupunki. Kapeilta kujilta siirryimme nopeasti rannalle, jossa laskuveden paljastamalla kannaksella tepasteli paljon kahlaajia. Rantojen perusvalikoimaan kuuluvat täällä erityisesti karikukko ja pulmussirri, mutta myös silkkihaikara, tylli, punakuiri ja kuovi. Riuttatiirat ja erilaiset lokit, joista kiikariin osuivat etelänharmaa-, nauru- ja melko harvinainen välimerenlokki, viihtyivät myös rannoilla.

Karikukko (Arenaria interpres) ja pulmussirri (Calidris alba) silmäilevät toisiaan.

Sancti Petrin kalastuslaivasto odottamassa sopivaa hetkeä.

Kahlaajia ja muita rantalintuja oli muuallakin helppo nähdä erilaisissa jokisuistoissa ja vesialtailla. Sancti Petrin suisto oli hauska paikka, ja kuva demonstroi hyvin laskuveden voimakkuuden - veneet odottavat kiltisti veden paluuta. Kahlaajien määrä oli välillä huikaiseva, ja peruslajien seuraan liittyi tämän kaltaisissa paikoissa mm. mustajalkatyllejä sekä suo-, kuovi- ja pikkusirrejä ja musta- ja valkovikloja. Merelle päin katsomalla oli puolestaan helppo saada kaukoputkeen keltanokkaliitäjiä ja suulia.

Kaukoputken läpi otetusta kuvasta saa hieman käsitystä kahlaajien runsaudesta - lähes jokainen täplä lokin alapuolella on lintu.

Laguna de Medina.

Sisävesikohteista paras oli odotetusti Laguna de Medinan suojelualue. Järven rannan piilokojusta oli hyvä ihailla lukuisia eksoottisen oloisia lajeja. Kuvan pikku-uikkuparven joukosta voi etsiä talviasuisen mustakaulauikun. Seuraa näille tekivät mm. valkopääsorsat ja punapäänarskut sekä tutummat harmaasorsat, lapasorsat, nokikanat ja liejukanat. Nokikanojen joukosta etsittiin hartaudella kruununokikanaa, mutta turhaan. Sen sijaan tunnelman kohotti huippulukemiin kolmen elämänpinnan suora: ruokojen joukossa piilotellut sulttaanikana, järven ympäri lentänyt liitohaukka sekä illanhämyssä paikalla piipahtanut kuningaskalastaja!

Koko parvellinen pikku-uikkuja (Tachybaptus ruficollis) sekä ainakin yksi mustakaulauikku (Podiceps nigricollis, keskellä kaula pitkänä)

Tarifan muutonseuranta-maisemaa Espanjan eteläisimmästä kärjestä.

Espanjan eteläisin kärki on tunnettu hyvänä lintupaikkana erityisesti muuttoaikaan, sillä erityisesti suuret linnut ylittävät mielellään Välimeren sen kapeimmasta kohdasta. Muutto oli lokakuun alussa vielä täydessä käynnissä, ja Tarifan kaupungin rannoilta oli hyvä tähystellä Afrikan rannikon ohella myös vuorien yli jatkuvalla syötöllä vyöryviä lintuja. Vuoria käytiin tutkimassa myös lähempää parillakin retkellä. Vuoristomaiseman peruslaji on suomalaista ornia vavahduttava, valtavan kokoinen hanhikorppikotka, joita saattaa hyvään termiikkiin kertyä kiertelemään useita kymmeniä. Tämä laji ei ilmeisesti juuri muuta, mutta Tarifassa näimme paljon muuttavia käärmekotkia, pikkukotkia, hiirihaukkoja, haarahaukkoja ja jokusen mustahaikarankin.

Termiikissä kaartelevia hanhikorppikotkia (Gyps fulvus).

Salinas de Bonanza, Doñanan kansallispuiston eteläreunalla. Suola-altaat ovat suuria ja säännöllisen muotoisia, ja niitä on suurella alueella kymmeniä vieretysten.

Hieno reissu huipentui kuuluisan Doñanan kansallispuiston eteläreunalle tehtyyn vierailuun. Alueelta löytyi mäntymetsän, joenvarren ja aron lisäksi myös Etelä-Espanjalle ilmeisen tyypillisiä suola-altaita, joissa ymmärtääkseni haihdutetaan merivettä suolan valmistamiseksi. Nämä altaat olivat monien lintujen ja samalla lintuharrastajien suosiossa - missä olet viimeksi saanut samaan kiikarinkuvaan flamingon, avosetin ja pitkäjalan? Mieleen jäivät lämpiminä muistoina myös rääkkähaikaran aamuinen ylilento sekä isohaarahaukan usean minuutin mittainen kaartelu aivan poseerausetäisyydellä.

Flamingot (Phoenicopterus roseus)

Pitkäjalat (Himantopus himantopus).

¡Me gusta España!

Vastaväitteitä

2009-10-22T22:25:00.002+03:00

On vaikea ehtiä kirjoittamaan blogia nykyisin, mutta jatkan edellisen kirjoituksen tapaan Jared Diamondin referoimista. Tällä kertaa tarkastelussa on 10 yleistä väitettä, jotka usein nousevat esiin ympäristöongelmista puhuttaessa. Saatan olla Diamondin kanssa hieman eri mieltä joistain argumenteista, mutta joka tapauksessa tämä on kiinnostava kattaus. (Kuitenkin erittäin paljon lyhennettynä, mikä on hyvä muistaa.) Sisältö on suoraan tai referoituna kirjasta poimittua eikä sisällä omia mielipiteitäni.

1) Ympäristö ja talous on tasapainotettava.
Lue: ympäristöstä huolehtiminen on kallista ylellisyyttä, ja rahaa säästyy jos siihen ei kiinnitetä huomiota. Tämä repliikki esittää totuuden täsmälleen päälaellaan. Ympäristösotkut maksavat valtavia summia sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä, ja näiden sotkujen puhdistaminen tai estäminen säästää valtavia summia pitkällä, ja usein myös lyhellä aikavälillä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ilmanpuhtauslaki säästää terveysmenoissa arviolta 1000 miljardia dollaria vuodessa.

2) Teknologia ratkaisee ongelmamme.
Tämä perustuu oletukseen, että teknologia on ratkaissut enemmän ongelmia kuin aiheuttanut. Todellinen kokemus on tämän vastakohta. Vain osa uusista keksinnöistä onnistuu, niiltä kuluu kauan kehittyä ja tulla laajaan käyttöön, ja riippumatta siitä, ratkaisevatko teknologiat ongelman, ne aiheuttavat ennakoimattomia uusia ongelmia. Kaikki nykyiset ongelmamme ovat olemassa olevan teknologiamme tahattomia kielteisiä seurauksia.

3) Jos kulutamme loppuun yhden luonnonvaran, voimme aina vaihtaa johonkin toiseen.
Tämä väite ei huomioi ennakoimattomia vaikeuksia ja muutoksiin säännöllisesti liittyviä pitkiä siirtymäaikoja. Merkittävien teknologioiden vaihtamiseen kuluu useita kymmeniä vuosia, koska niin monet aikaisempaan teknologiaan liittyvät laitokset ja sekundaariset teknologiat on myös muutettava. Esimerkiksi moottoriliikenteen polttoaine ei ole lähitulevaisuudessa vaihtumassa öljystä mihinkään.

4) Ruokaa on jo tarpeeksi, on vain ratkaistava miten se jaetaan paikkoihin, joissa sitä tarvitaan.
Ongelmana tässä on, että teollisuusmaiden asukkaat eivät näytä millään tavalla pyrkivät syömään vähemmän, jotta kehitysmaiden kansalaiset voisivat syödä enemmän. Toinen ongelma on, että teollisuusmaiden asukkaat eivät ole halukkaita maksamaan säännöllisesti veroissaan säännöllisen ruuan jakelun kuljetuskustannuksia (vaikka se hyväksytään silloin tällöin kriisien yhteydessä). Lisäksi, jos ruuan saatavuutta kehitysmaissa parannetaan oleellisesti ilman panostusta perhesuunnitteluun, väestö kasvaa ruuan lisäyksen suhteessa, eikä nälänhätä helpota.

5) Ihmisten elintaso on vain parantunut viime vuosikymmeninä, mitään romahdusta ei ole näköpiirissä.
Teollisuusmaissa tämä pitää paikkansa, mutta teollistuneen maailman nykyinen vauraus perustuu siihen, että olemme kuluttaneet ympäristön "pääomaa", sen sijaan että olisimme eläneet sen koroilla. Nykyinen suunta ei ole kestävä. Lisäksi menneiden yhteiskuntien romahduksille on tyypillistä, että jyrkkä rappeutuminen voi alkaa vain muutama kymmenen vuotta sen jälkeen, kun yhteiskunta on saavuttanut väkiluvun, vaurauden ja vallan huippunsa.

6) Monet ympäristönsuojelijoiden pelkoa lietsovat ennusteet ovat osoittautuneet virheellisiksi, miksi heitä pitäisi uskoa nyt?
Osa ennusteista on todella jäänyt toteutumatta, mutta osa on toteutunut, ja toisaalta myös osa "vastapuolen" ennusteista on ollut virheellisiä. Näistä "vääristä hälytyksistä" valittamista voi verrata tulipaloihin. Pidämme yllä kalliita palokuntia ja hyväksymme tietyn väärien tulipalohälytysten ja harmittomiksi jäävien pikkupalojen tiheyden, koska ymmärrämme tulipalojen suuret riskit. Kukaan ei oleta talonomistajan odottavan, että palo on varmasti riittävän suuri, ennen kuin on hyväksyttävää tehdä hälytys.

7) Maapallon väestö tasaantuu pian nykyistä hieman alle kaksi kertaa suurempaan lukemaan.
Näin saattaa tosiaan käydä, mutta se ei tarkoita väestökriisin ratkeamista, sillä kehitysmaiden asukkaiden pyrkiessä teollisuusmaiden elintasoon väestön ympäristövaikutus moninkertaistuu entistäkin kestämättömämmälle tasolle.

8) Väestönkasvu on hyväksi: mitä enemmän ihmisiä, sitä enemmän keksintöjä ja sitä kautta vaurautta.
Ensinnäkin väestön rajaton kasvu niin, että kaikille riittäisi elinmahdollisuuksia, on mahdottomuus. Toiseksi, väestöltään suuret maat ovat todellisuudessa suhteettoman köyhiä ja vauraissa maissa on suhteettoman vähän ihmisiä ja alhainen väestönkasvu. Väestönkasvu ei siis tuo automaattisesti vaurautta.

9) Ympäristöajattelu on rikkaiden juppien ylellisyyttä, eikä ole heidän asiansa kertoa kehitysmaiden asukkaille mitä heidän tulisi tehdä.
Usein kuitenkin köyhien kehitysmaiden asukkaat tietävät erittäin hyvin, miten ympäristöongelmat vahingoittavat heitä, koska he näkevät niiden seuraukset välittömästi elämässään. Yleisimpiä syitä ongelmien jatkumiseen ovat korruptoitunut hallinto ja köyhyys.

10) Jos ympäristöongelmat joskus kärjistyvät, se tapahtuu kaukaisessa tulevaisuudessa eikä minun tarvitse välittää siitä.
Päinvastoin: useimmat ympäristöongelmat muuttuvat akuuteiksi nykyään elävien nuorten aikuisten elinaikana. Useimmat vanhemmat käyttävät paljon aikaa ja rahaa lastensa tulevaisuuden turvaamiseen esim. terveydenhuollossa ja koulutuksessa - on järjetöntä, että samaan aikaan tuhoamme maailmaa, jossa lapsemme elävät 50 vuoden kuluttua.

Siinäpä pureksittavaa.

Maailman 12 ongelmaa

2009-09-26T09:50:00.011+03:00

Luin erään kirjan ja päädyin henkiseen kamppailuun itseni kanssa, kamppailuun epätoivon ja toiveikkuuden välillä. Yksi kai yleisimmin käytettyjä selviytymiskeinoja on olla ajattelematta liikaa mahdollisia tulevia vaikeuksia tai jopa kieltää kokonaan niiden mahdollisuus. Mutta mitä jos sen takia jätämme vakavia ongelmia ratkaisematta?

Kirja on nimekkään Jared Diamondin Romahdus. Hieno kirja kertoo erittäin mielenkiintoisesti ja kiihkottomasti useiden menneiden kulttuureiden, kuten Pääsiäissaaren, mayojen ja Grönlannin viikinkiyhteiskunnan romahdusten syistä. Vastapainoksi esitellään myös useita menestystarinoita, esimerkiksi Tokugawa-kauden Japani. Nykypäivästä on otettu esimerkeiksi mm. Ruandan kansanmurha sekä esitetty arveluita esim. nykyisen Kiinan ja Australian tilanteesta ja tulevasta kehityksestä.

Pidän Diamondin järjestelmällisestä ja analyyttisestä, mutta silti sujuvasta ja mukaansatempaavasta tyylistä. En voi tietää, onko jotain aineistoa jätetty huomiotta, mutta tekstin välittämä vaikutelma on syvällisen perehtynyt ja vakuuttava. Kerronpa siis, mikä sai minut enemmän vai vähemmän epäilemään ihmiskunnan tulevaisuutta ihan huolestumiseen saakka.

Yhteiskuntamme on nykyään auttamattoman globaali, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, joten ihmiskuntaa on syytä käsitellä kokonaisuutena. Diamond listaa 12 vakavaa uhkaa, joiden ratkaisematta jättäminen vaarantaa tulevaisuutemme. Ne ovat (listaus sisältää suoria lainauksia kirjasta):

1) Elinympäristöjen tuhoaminen (mm. materiaalit ja ekosysteemipalvelut, kuten eroosiolta suojaaminen). Puolet maailman alkuperäisestä metsäalasta on jo otettu muuhun käyttöön.

2) Luonnonvaraisten ravinnoksi käytettyjen lajien hävittäminen mm. ylihyödyntämällä. Noin kaksi miljardia ihmistä on riippuvaisia merestä saatavasta proteiinista, mutta maailman kalakantoja ylikalastetaan systemaattisesti.

3) Luonnon monimuotoisuuden (lajien, populaatioiden ja geenien) hävittäminen. Tuskin mikään laji on täysin merkityksetön, ja kuten aiemmin kerrotussa vertauksessa todettiin - mistä voimme tietää missä vaiheessa systeemi ei enää pysy kasassa kun osia jatkuvasti poistetaan?

4) Viljelymaan pinta-alan pienentyminen mm. eroosion ja suoloittumisen takia. Eroosio on vienyt noin puolet Iowan eli erään Yhdysvaltain tuottavimman maatalousosavaltion ruokamullasta 150 viime vuoden aikana.

5) Maailma on riippuvainen fossiilisista polttoaineista, jotka joskus loppuvat, mutta jo ennen sitä niiden esiin saaminen vaatii jatkuvasti kalliimpia ja potentiaalisesti ympäristölle vaarallisempia keinoja.

6) Makean veden varannot pienenevät. Useimpia maailman makean veden lähteitä käytetään jo, ja pohjavettä pumpataan ylös nopeammin kuin sitä ehtii syntyä.

7) Lähes kaikki maapallon energia tulee auringosta ja lähes kaiken siitä käyttöön saatavan osan vangitsevat kasvit. Kasvien kyky sitoa energiaa auringosta ei kuitenkaan ole rajaton, vaan kasvien kasvua rajoittavat niiden geometria ja biokemia. Yhteyttämisellä on siis katto, ja jo vuonna 1986 arvioitiin ihmisen käyttävän tai haaskaavan siitä noin puolet. Nyt käytämme kaikella todennäköisyydellä jo paljon enemmän, ja yhä vähemmän jää luonnon kasviyhteisöjen käyttöön.

8) Ympäristöön pääsee jatkuvasti myrkyllisiä kemikaaleja, jotka paitsi vaikuttavat luontoon, palaavat jatkuvasti kiusaamaan meitä itseämme. Yhdysvalloista pelkästään ilmansaasteista johtuva kuolleisuus arvioidaan yli 130 000 ihmiseksi vuodessa.

9) Ihmisen tahallaan tai vahingossa siirtämät tulokaslajit ovat usein (vaikkeivät onneksi aina) vakava uhka uuden alueensa lajistolle. Tällä tarkoitetaan paitsi tuttuja eläin- ja kasviesimerkkejä, kuten Australian kanit ja ketut, myös tuholaisia ja tauteja.

10) Ihmisen tuottamat kaasut tekevät tuhojaan ilmakehässä. Vakavimpia ongelmia ovat otsonikerroksen tuhoutuminen ja kasvihuoneilmiön voimistuminen, joka johtaa ilmaston lämpenemiseen poikkeuksellisen nopeasti.

11) Maailman väestö kasvaa koko ajan. Vaikka maailman jokainen pariskunta päättäisi nyt rajoittaa perhekoon kahteen lapseen, väkiluku kasvaisi silti vielä noin 70 vuoden ajan, koska lisääntymisikäisiä on niin paljon verrattuna vanhempiin ikäluokkiin.

12) Paitsi että väestönkasvun takia on enemmän ihmisiä jakamassa samoja luonnonvaroja, myös ympäristövaikutus henkeä kohti kasvaa, kun kehitysmaiden asukkaat (sinänsä oikeutetusti) pyrkivät kohti teollisuusmaiden elintasoa. Jos he kaikki pääsevät tavoitteeseensa, maailmaan kohdistuu 12 kertaa suurempi ihmisten ympäristövaikutus kuin nyt, eikä maapallo kestä sellaista. Diamond kysyy: Mitä tapahtuu, kun kaikille kehitysmaiden ihmisille valkenee, että he eivät voi saavuttaa teollistuneen maailman nykyistä elintasoa ja että teollistunut maailma kieltäytyy luopumasta elintasostaan?

Lainaan vielä lisää:

Maailmanyhteisömme on tällä hetkellä kestämättömällä kurssilla ja mikä tahansa juuri tutkimistamme kestämättömistä 12 ongelmasta riittää yksinään rajoittamaan elämäntapaamme tulevien vuosikymmenten aikana. Ne ovat kuin aikapommeja, jotka on säädetty räjähtämään alle 50 vuodessa. (...)

Ihmiset kysyvät, mikä on nykymaailman tärkein yksittäinen väestö-/ympäristöongelma? Liukkain vastaus olisi: Tärkein yksittäinen ongelmamme on harhainen keskittyminen tärkeimmän yksittäisen ongelman tunnistamiseen! Tämä nokkela vastaus on olennaisesti oikea, koska joudumme suuriin vaikeuksiin jos mikä tahansa näistä 12 ongelmasta jätetään ratkaisematta, koska ne vuorovaikuttavat toistensa kanssa. (...) Joudumme ratkaisemaan ne kaikki.

Lopuksi osuus, joka sai minut huolestumaan syvemmin kuin yleensä (alleviivaus on omani):

Niinpä koska etenemme kestämättömällä kurssillamme nopeasti, maailman ympäristöongelmat todella ratkeavat tavalla tai toisella lastemme ja nykyisten aikuisten elinaikana. Ainoa kysymys kuuluu, ratkeavatko ne valitsemillamme miellyttävillä tavoilla, vai epämiellyttävillä, ei-toivottavilla tavoilla, kuten sodilla, kansanmurhilla, nälkäkuolemilla, tautiepidemioilla ja yhteiskunnan romahduksilla. (...)

Maailmanlaajuista romahdusta vähemmän dramaattinen tulos voisi olla "vain" Ruandan tai Haitin kaltaisten olosuhteiden leviäminen moniin muihin kehitysmaihin, kun me teollistuneen maailman kansalaiset säilytämme teollistuneen maailman mukavuudet, mutta odotamme tulevaisuutta, josta emme ole iloisia, ja jota vaivaa krooninen terrorismi, sodat tai tautien puhkeamiset. On kuitenkin epätodennäköistä, että teollisuusmaat pystyvät säilyttämään erillisen elämäntapansa, kun niihin ryntää romahtavista kehitysmaista pakenevien epätoivoisten siirtolaisten aaltoja.

En ole tässä blogissa harrastanut kovin paljon tuomiopäivän synkistelyä, joten tämä kannattaa ottaa ihan neutraalina, vaikka vakavana puheenvuorona. Kehotan myös vapaasti kommentoimaan sen herättämiä ajatuksia. Voisin ehkä myöhemmin jatkaa kirjan muista teeseistä, joista osa herättää myös toivoa. Ongelmat ovat ratkaistavissa, mutta kysymys kuuluu, onko meistä ratkaisemaan ne?

P.S. Maapallon ylikulutuspäivä tuli vastaan eilen.

Se pieni ero, joka kutistuu koko ajan

2009-09-12T21:13:00.004+03:00

Vielä viitisenkymmentä vuotta sitten nähtiin suuri ero ihmisen ja (muiden) eläinten välillä. Yksi ihmisen ylivertaista älykkyyttä osoittava tekijä oli työkalujen käyttäminen.

Tämä maailmankuva alkoi järkkyä viimeistään silloin, kun legendaarinen simpanssitutkija Jane Goodall raportoi simpanssien erilaisista työkaluista. Muistan itse tähän mennessä kuulleeni luonnonvaraisten simpanssien osaavan käyttää ainakin tikkuja muurahaisten kalasteluun, kiviä pähkinöiden murskaamiseen, pehmeitä lehtiä pesusienenä veden kauhomiseen ontosta puusta, toisia lehtiä vessapaperiksi, ja monenlaisia kasvinosia erilaisina lääkkeinä. Eri simpanssiyhteisöt eroavat taidoissaan, ja siirtävät ne kulttuuriperintönä seuraaville sukupolville.

Ihmisapinoiden älykkyys ei toivottavasti tule enää kenellekään yllätyksenä, mutta harvempi on ehkä kuullut lintujen vastaavista suorituksista. Tämän hetken tiedon mukaan lintumaailman älyköt löytyvät papukaijoista ja varislinnuista. Kotoinen varis osaa esimerkiksi jalostaa kuivan leivän kastamalla sen vesilammikkoon. Uudenkaledonianvarikset (Corvus moneduloides) esiintyvät usein luonto-ohjelmissa muotoillen kasvinosista koukkuja, joilla ne onkivat toukkia syvältä lahopuusta.

En oikeastaan hämmästy enää juuri mistään eläinten älystä kertovasta uutisesta, niin paljon niihin olen jo törmännyt. Tässä kokoelma Tiede-lehden ja YLE:n Tiedeuutisten sivuilta löytyneitä varislintujen taidonnäytteitä liittyen erityisesti työkalujen käyttöön:

Jätän tarkoituksella nyt puuttumatta siihen, mitä älykkyys lopulta on ja miten sitä voi mitata tai tutkia. Työkalujenkin käyttö voi olla synnynnäinen vaistotoiminto, ja osa tutkijoista on ilmeisesti sitä mieltä, että uudenkaledonianvaristen työkalujen käyttötaito on enemmän vaistonvaraista, kun taas mustavarikset osoittaisivat aitoa uusien asioiden oivalluskykyä. Vaiston osuutta voi olla vaikea erottaa itse omaksutusta, varsinkin kun hankitunkin älyn taustalla on oltava sen mahdollistava perimä.

Oli miten oli, kuilu ihmisten ja muiden eläinten välillä ei ole useinkaan niin suuri kuin voisi luulla. Hurjin osoitus tästä on vuosia sitten jostain tiedelehdestä lukemani artikkeli, jossa kerrottiin vankeudessa tutkitusta simpanssista (vai olisiko ollut kääpiösimpanssi?). Se/hän oli oppinut kommunikoimaan tutkijoiden kanssa osoittelemalla erilaisia asioita symboloivia kuvakkeita ja rakentamalla niistä lauseita. Tämä oli jo sinänsä vakuuttava osoitus symbolisesta ajattelusta. Kerran yksinollessaan simpanssi oli sitten löytänyt liidun ja alkanut piirtää oppimiaan symboleita lattiaan, muodostaen niistä järkevän ja melko pitkän lauseen - tämä simpanssi osasi siis kirjoittaa!

Eläimiä ei kannata inhimillistää liikaa, mutta esimerkiksi ihmisapinoita ja variksia katsoessani en voi välttyä miettimästä, mitähän tuo nytkin ajattelee...

Päivän ja yön perhosia

2009-08-19T14:42:00.026+03:00

Tämän vuoden muistan erikoisena perhoskesänä. Sää oli juhannukseen saakka niin kylmä, että mökkiniityllä oli koko loppukesän ajan perhosia normaalia laji- ja yksilömäärää vähemmän. Sen sijaan tietyt lajit esiintyivät tänä kesänä huomattavan runsaina, minkä lisäksi tein muutamia mukavia yksittäishavaintoja.

Otsikoihin saakka on päässyt ohdakeperhosten suuresiintyminen. Huomasin jo toukokuun lopulla Itä-Uudellamaalla useita ohdakeperhosia vain yhden päivän retken aikana. Ohdakeperhosia vaeltaa joka vuosi Afrikasta Eurooppaan - laji on kestävä lentäjä! - ja tällä kertaa niitä riitti normaalia enemmän myös Suomeen saakka. Loppukesällä näiden vaeltajien jälkeläiset ehtivät lentoon koteloistaan, ja kun tähän "omaan kantaan" lisätään elokuun alussa etelästä saapunut uusi massavaellus, on päästy ihmettelemään ennennäkemättömiä perhosmääriä. Espoon edustan ulkoilusaarella jokainen pietaryrttikasvusto oli ohdakeperhosten kansoittama, ja jos innoissaan tuppautui kameran kanssa liian lähelle, ympärille pölähti kymmenien perhosten lepatteleva parvi. Ainutlaatuinen kokemus :-)

(Minulle oli pitkään epäselvää, mitä ohdakeperhosille ja vastaavasti käyttäytyvälle sukulaiselleen amiraalille tapahtuu syksyn tullen. Monessa lähteessä kerrotaan, että lajit viettävät talven aikuisina, mutta koska niiltä puuttuu varsinainen lepovaihe, talvehtiminen ei onnistu Suomessa. Kirjoissa ei kuitenkaan kerrota suoraan, kuolevatko kaikki nämä perhoset pakkasten tullessa vai hoksaavatko ne lähteä paluumuutolle. Luonnontieteellisen keskusmuseon tiedotteessa onneksi sanotaan, että "Syksyllä päivien lyhetessä ne suuntaavat takaisin kohti etelää, missä uutta ravintoa on jälleen saatavilla sateiden jälkeen." Meillä esiintyy siis muuttolintujen lisäksi aitoja muuttoperhosia! Linnuista poiketen perhosilla vastakkaisiin suuntiin matkaavat muuttajat ovat vain eri yksilöitä.)

Toinen vuoden runsaimmista perhosista minun reiteilläni on ollut metsänokiperhonen. Tällä lajilla yksilönkehitys kestää kaksi vuotta, joten perhosia on joka toinen vuosi paljon ja joka toinen vuosi taas hyvin vähän. Eteläisessä Suomessa parittomat vuodet ovat metsänokiperhosvuosia, eikä sitä ole tänä vuonna voinut olla huomaamatta. Mökillä erityisesti kuvan kaunokit ovat olleet suosiossa.

Myös harvinaisempia, mutta mieleen jääneitä perhoshavaintoja kirjautui useita. Toukokuun lopussa näin ensimmäistä kertaa (elis!) paksupäihin kuuluvan, sievän mansikkakirjosiiven. Juhannuksen jälkeisillä lämpimillä ilahduttivat myös kovaa vauhtia mökin pihan läpi lentänyt ritariperhonen sekä illakoiden medestä pitkään nauttinut pihlajaperhonen.

Yöperhosia en tunne edes niin välttävästi kuin päiväperhosia. Viime viikonloppuna kuitenkin kokeilimme uudestaan kesäkuussa epäonnistunutta valopyydystä. Olin toiveikas, sillä elokuun illat ovat jo oikeasti pimeitä, mutta jostain syystä saalis jäi jälleen laihaksi. Vain yksi pieni uskalikko tuli kankaalle, ja se näyttää samankaltaiselta kääriäiseltä kuin edellinenkin. Missä vika? Oliko ilta liian kylmä (12 astetta), oliko aika sittenkin huono (elokuun puoliväli klo 23.15-0.15), eikö työmaavalaisimien halogeenipolttimoiden valo (joka ei ainakaan ollut liian himmeä!) ole houkutteleva?

Itse pyydyksen hohtaessa tyhjänä löytyi ympäristöstä muuta ihasteltavaa. Läheisillä kultapiiskun kukilla viihtyi useitakin yöperhosia, jotka selvästi kokivat mesitarjoilun hakkaavan valohoukuttimen mennen tullen. Kuvassa näitä edustaa kenties jokin yökkönen (päivitys: pilkkuruuniyökkönen). Myös useampikin lepakko ilahdutti jälleen lentelemällä aivan lähellä pyydyspaikkamme yllä, ja houkutinvalojen ansiosta niitä pystyi katselemaankin hienosti - eivätkä ne tuntuneet valoista häiriintyvän. Kun sitten olin jo luovuttanut ja epäilin vahvasti koko valohoukuttimen toimivuutta, löytyi talon seinästä ulkovalon luota useita erilaisia yöperhosia! Kuvissa esiintyvät mahdollisesti jokin toinen yökkönen (päivitys: vaippayökkönen) sekä ~~luultavasti jokin mittari - ehkäpä~~ syysvarpumittari (Chloroclysta citrata)?

Yöperhosia olisi mukava oppia tuntemaan paremmin. Harmikseni harva opaskirja tukee suosimaani oppimismenetelmää, jossa oikean lajin etsiminen aloitetaan oikean lajiryhmän tunnistamisesta. Kun lajeja (varsinkin samankaltaisia lajeja) on paljon, auttaisi kovasti kun osaisi sijoittaa löytämänsä edes oikeaan ryhmään. Harvassa lähteessä kuitenkaan esitellään, miten vaikkapa koit, koisat, kärsäkkäät, kääriäiset, erilaiset kehrääjät, kiitäjät, mittarit ja yökköset erotetaan ryhminä toisistaan. Kirjat keskittyvät lähinnä yleisimpien ja/tai värikkäimpien yksittäisten lajien esittelyyn. Sen verran muistan opintoihin kuuluneelta tunnistuskurssilta (jossa ryhmiä käsiteltiin), että jo pelkkä siipien lepoasento kertoo usein paljon - silti löytyy jopa kirjoja, joissa yöperhoset esitellään siivet auki levitetyistä kokoelmanäytteistä!

Otan mieluusti vastaan suosituksia hyvistä yöperhoskirjoista, sekä parempia tunnistuksia kuvissa esiintyville lajeille.

(Vielä lepakoistakin puheenollen, olen harmissani Eviran raivotauti-tiedotteen lauseesta, jossa väitetään lepakon "hyökänneen kahden tutkijan kimppuun". Luonnontieteellisen museon blogi kertoo, mitä oikeasti tapahtui - ja etteivät lepakot ole yhtään sen vaarallisempia kuin tähänkään asti, vaan hienoja ja suojeltuja eläimiä!)

------------------------------------
Pihka-suoritukset 19.8.2009

Tehtävä: Valohoukutin - valmis

Tähtiä saatu yhteensä: 13/20.
------------------------------------

P.S. Ihmistulva Helsingissä lauantaina 5.9.!

Otsikoissa ollutta

2009-08-13T22:31:00.008+03:00

Mediassa on kesän aikana esiintynyt lukuisia aiheita, joista kaikista olisi voinut laatia vaikka kokonaan oman blogikirjoituksen. Huomaan, etten ole ehtinyt niitä tehdä, joten puran ruuhkaa listaamalla tähän muutaman kuuman perunan.

Merimetsosta tuli riistalaji Ahvenanmaalla. Väitän, että tällä ratkaisulla hoidetaan enemmän ihmisten mielenkuohuntaa kuin itse merimetsokantaa. Ensinnäkin, ampuminen on tehokas kannanvähennyskeino vasta kun saaliiksi jää merkittävä osa vuosittaisesta poikastuotosta, enkä usko että siihen päästään tällä lisääntymisvauhdilla. Toiseksi, merimetso ei kuulu lintudirektiivin metsästettäviin lajeihin, ja päätös on sikäli säädösten vastainen. Kolmanneksi, direktiivin mahdollistaman poikkeusluvan ehdot eivät täyty, sillä merimetson ei ole osoitettu aiheuttavan vakavaa haittaa kalastuselinkeinolle. Riittääkö siis vapaan ampumisen oikeutukseksi se, että lintu on iso, tuottaa kakkaa ja on vasta hiljattain alkanut runsastumaan Suomen merialueilla? Voin tietysti jollain tasolla ymmärtää, että on hauskaa päästä tähtäilemään suuria, ärsyttäviä eläimiä. (Koska saaliilla ei liene hyötyarvoa, mahtavatko metsästäjät kuitenkaan käyttää esim. noutavia koiria haavakoiden etsimiseen?)

Helsinkiläiset haluavat hoitamattomampia metsiä. Ei ulkoilumetsiä tarvitse hoitaa metsätaloudellisin opein. Vielä turhauttavampaa on, kun metsää "siivotaan", eli sieltä poistetaan puita lukuunottamatta kaikki mikä tekee metsästä metsän: kun kaatuneet puut ja pudonneet oksat raivataan pois, kulkureitit ilman luonnollisia esteitä leviävät pois poluilta, ja vilkkailla alueilla koko metsänpohja kuluu paljaaksi aluskasvillisuudesta.

Lokkiongelman todellisiin syihin ei uskalleta puuttua. Helsingin kaupunki teetti pari vuotta sitten selvityksen lokkiongelman ratkaisumalleista, mutta juuri mitään esityksen ehdotuksista ei ole pantu täytäntöön. Toreille esimerkiksi tarvittaisiin tehokkaita toimia, jotka vähentävät lokeille tarjolla olevan ja erityisesti tarkoituksellisesti tarjottavan ruuan määrää. Kaupunginjohtajan esittämä ratkaisu pesimisen estämisestä kantakaupungissa saattaa jonkin verran hoitaa ongelman seurauksia, mutta ei puutu sen syihin.

Haminasta puuhataan jo ennakkotapausta. Kohussa ei ole niinkään kyse muutamasta tervapääskynpesästä kuin siitä tavasta, jolla Haminan kaupunki asiaan suhtautui. Rikkomalla avoimesti lakia virkamiehet lähettävät varsin ikävän viestin kansalaisille: laista ei tarvitse välittää kun sille päälle sattuu. (Kannattaa tutkia myös linkittämäni jutun alareunasta löytyviä vanhempien saman aiheen uutisten linkkejä.)

Salametsästäjä valitsi kohteensa huonosti. Voihan olla, että ao. turkistarhalle on myönnetty lupa esim. harmaalokkien ampumiseen, mutta vaikka olisi, on surullista ettei lajinmääritystaitoja löydy tämän enempää. Nähtävästi saaliista ei myöskään olla oltu erityisen kiinnostuneita, kun raato on kerran jäänyt tarhan katolle kuukaudeksi. (Nippelitietona selkälokin suomalaisuus on muuten mielenkiintoinen juttu: noin puolet maailman tummaselkäisistä selkälokeista pesii Suomessa!)

Loppukevennyksenä mainostan YLE:n luonto- ja ympäristöuutisia, joista usein löytyy mielenkiintoista luettavaa tiivistetyssä muodossa. Esimerkkejä:

Muita tiedeuutisten suosikkijakelijoitani ovat tiedeuutiset.fi, Tähdet ja avaruus -uutisblogi, Tiede-lehden nettisivut sekä toinen YLE:n palvelu, sekin mielikuvituksellisesti nimeltään Tiedeuutiset :)

Koivuaakkoset

2009-07-30T21:26:00.012+03:00

Lapissa kun oltiin, päätin käyttää tilaisuuden hyväksi ja tehdä yhden tuntureille sijoittuvan Pihka-tehtävän. Vierailun lyhyen keston vuoksi valitsin tunturikoivikko-tehtävän, jota saattoi edistää muun retkeilyn ohessa. Viiden asteen lämpötila ja kylmä pohjoistuuli tosin jäädytti mielikuvituksen varsin tehokkaasti, joten fantasiahahmojen sijaan keskityin poimimaan kameralla tutumpia muotoja:

Kuvat eivät vaatine selityksiä?

----------------------------------
Pihka-suoritukset 30.7.2009

Tehtävä: Tunturikoivikon salaisuudet - valmis

Tehtävä: Valohoukutin - edelleen kesken

Tähtiä saatu yhteensä: 12/20.
----------------------------------

Pieni suuri Lapin kierros 2009

2009-07-22T21:50:00.011+03:00

Lomat, erityisesti palkattomat, on käytettävä tehokkaasti, ja niinpä kuunvaihteen tienoilla mökkeily vaihtui matkailuun. (Ironista kyllä, loman jälkeisten kiireiden takia matkaraportti tulee vasta nyt.) Kohtuullisen myöhään improvisoitu matkasuunnitelma sisälsi kaksi siirtymätaivalta autojunalla, joiden välissä varsinaisen matkan etappeihin kuuluivat mm. Kiiruna (SWE), Abisko (SWE), Narvik (NOR) ja Kilpisjärvi (FIN).

Kurjenkanerva (Phyllodoce caerulea)
Matkalla keskityttiin ennenkaikkea kolmen valtakunnan Lapin upeaan luontoon. Lintujen tarkkailuun ajankohta tosin oli huono, sillä suurin osa linnuista on tähän aikaan joko hoitamassa poikasiaan tai suoriutumassa sulkasadosta. Mainittakoon kuitenkin mukavina havaintoina sepelrastas, vuorihemppo, pikkukajava ja sinirinta. Muista eläimistä ei mainittavia merkintöjä kertynyt, mitä nyt muutama pakollinen poro ja toistaiseksi nimetön perhonen.

Päähuomio kääntyikin tuntureiden äärettömän kiinnostaviin kasveihin, ja tuore Suomen tunturikasvio pääsi tehotestiin. Opus paljastui vallan käyttökelpoiseksi, ja saa vilpittömät suosittelut. Sen avulla määritettiin mm. suippohärkylä, lumileinikki, tunturiängelmä, pikkutervakko, tunturikohokki, tunturihärkki, hapro, verkkolehti- ja vaivaispaju, lieko- ja sammalvarpio, sielikkö, kurjenkanerva, uuvana, vilukko, ruusujuuri, lapinvuokko, närvänä, peuranvirna, väinönputki, punakko, lapinkuusio, kaarlenvaltikka, sini- ja valkoyökönlehti, tunturikissankäpälä, karhunruoho, kirkiruoho sekä lukuisat erilaiset rikot!

Lapinorvokki (Viola biflora)

Jännittävää oli myös kohdata tuttuja kasveja uudessa ympäristössä - tunturipaljakalla yllättävän yleisiä ovat mm. voikukka, nurmitatar, mustikka ja metsätähti. Lisäksi paljakkaa kansoittavat tyypillisesti mm. vaivaiskoivu, variksenmarja, riekonmarja ja kurjenkanerva. Tunturikoivikossa taas ei voinut välttyä näkemästä (koivujen lisäksi) kulleroita, ruohokanukoita ja metsäkurjenpolvia, ja molemmissa ympäristöissä tuntuivat viihtyvän mm. lapinorvokki sekä tunturikurjenherne. Heinät ja sarat jäivät suosiolla vähemmälle, sillä ihmeteltävää riitti muutenkin!

(Tässä vaiheessa huomautan, ettemme selvästikään saaneet pitää Lappia itsellämme, ja huomattavasti tämän jutun kuvia laadukkaampia otoksia kannattaa käydä tutkimassa esimerkiksi Irman kuvien heinäkuun alun julkaisuissa. En edes yritä mahduttaa tähän kirjoitukseen useampia kasvikuvia, mutta niitä löytyy paljon Irmalta, ja tietysti muualta verkosta.)

Kiiruna on kaupunki keskellä erämaata ja komeita maisemia.

Ensimmäisen ajoetapin päässä odotti monella tapaa kiinnostava Kiiruna. Kaupunki on syntynyt keskelle erämaata kaivosteollisuuden ympärille, ja on maailman suurimpia kaupunkeja lähes 20 000 neliökilometrin (=puolet Hollannista) pinta-alallaan. On hyvin jännittävää nähdä moderni kaupunki niin pohjoisessa - tunturikoivu esimerkiksi on yleisin puulaji sekä ympäristön metsissä että kaupungin puistoissa, ja alueen näköalapaikoilta voi katsella suoraan rakentamattomaan erämaahan. Nyt kaupunkia odottaa suuri mullistus, sillä rikkaan rautamalmin louhinta on niin tärkeä elinkeino, että koko kaupunki joutuu seuraavan kymmenen vuoden aikana muuttamaan uusien avolouhosten tieltä. Lisää voi lukea kunnan nettisivuilta.

Abiskon kansallispuiston läpi virtaava joki laskee suureen ja kauniiseen Torneträsk-järveen.

Kiirunasta luoteeseen sijaitsee Abiskon taajama ja kansallispuisto - alue, jota voisi kutsua Ruotsin Kilpisjärveksi. Nyt emme jääneet pidemmäksi aikaa, mutta aikaisempien retkeilykokemusten perusteella voin sanoa, että alueen luonto on upeaa. Retkeilijälle on myös tarjolla hyvät palvelut, sillä hyvin merkittyjen reittien lisäksi retkeilykeskuksesta löytyy huoneita, näköalaravintola, tarvikemyymälä ja jopa lämminvesihana termospullon täyttämistä varten :-) Kilpisjärven Saanaa vastaava, kaikkien matkakuvissa esiintyvä nähtävyys on täällä tunturin sijasta laakso, Lapporten.

Lapporten on helposti tunnistettava maamerkki.

Skandien ylitys on hauska kokemus. Puolihuomaamatta tie kiipeää ylöspäin, maisema muuttuu karummaksi ja kohta tajuaa puurajan jääneen taakse. Raja-alue on täysin paljakkavyöhykkeellä, ja kun levennyksiä on tiheästi, on helppo jättää auto tiensivuun ja tehdä ihasteluretkiä vuoristoon. Kuka tarvitsee Alppeja, kun meillä on Skandit ihan naapurissa?

Raja-asema puurajan yläpuolella, Skandinavian katolla.

Matkan pääkohteeksi valikoitui melko pieni Narvik Norjan luoteisosassa suunnilleen Lofoottien kohdalla. Kaupunki sijaitsee periaatteessa rannikolla, mutta niin syvän vuonon pohjukassa, että itse asiassa Ruotsin raja on lähempänä kuin "oikea" meri. Pohjois-Norja on huikeine maisemineen Suomen matalassa maassa kasvaneelle jo elämys sinänsä, eikä Narvikin ympäristö tehnyt poikkeusta - maisema koostuu lähinnä suoraan vuonoista nousevista jyrkistä vuorenrinteistä, joiden tyvelle on mahdutettu tiet ja kaupungit. Narvikin takana komeasti kohoavalle, noin kilometrin korkuiselle Fagernesfjället'ille teimmekin erinomaisen hienon retken, jolla nähtiin monta upeaa maisemaa ja määritettiin lukuisia kiinnostavia kasveja.

Narvikin kaupunki on saatu mahtumaan vuonon ja vuoren väliin.

Narvikista matka jatkui Luoteis-Norjan läpi Kilpisjärvelle. Toinen toistaan hienommat näkymät vuorenrinteineen ja vesiputouksineen tekivät taipaleesta kaikkea muuta kuin tylsän, mutta oli myös hauskaa lopulta päästä Kilpisjärvelle korkeuseroiltaan vaatimattomampiin, mutta jo ennestään tuttuihin maisemiin. Koska Saanan päällä on tullut jo käytyä muutaman kerran, rajallisen vierailuajan retkikohteiksi valittiin Saanan rinnelehto, Siilasjärvi, Mallan luonnonpuisto sekä Muotkatakka, Suomen maanteiden korkein kohta (566 m) n. 15 km Kilpisjärven kylältä etelään.

Pohjois-Norjassa matkaillessa näkee useita Maisemia. Tämä sijaitsee Skibotnin lähistöllä.

Kaikki ovat hienoja paikkoja, mutta tässä yhteydessä haluan erityisesti mainostaa viimeksi mainittua, sillä se on ainoita paikkoja Suomessa, jossa suoraan maantieltä pääsee paljakalle. Paljakka viehättää minua tavattomasti, vaikka en täysin osaa selittää miksi. Samalla tavalla pidän myös suurista avosoista. Kokonaisvaltaisella avoimuudella voi olla tekemistä asian kanssa, mutta toisaalta avomeri tai avohakkuu ei puhuttele samalla tavalla. Ehkä osa viehätystä piilee siinä, miten valtava määrä todella erikoisia eläimiä ja kasveja on sopeutunut paljakan ja avosuon kaltaisiin äärimmäisiin olosuhteisiin?

Muotkatakan kohdalla myös Suomessa pääsee helposti paljakalle. Horisontin vasemmalla puoliskolla häämöttää Saana.

Kilpisjärvellä todistettiin myös ikävämpiä näkymiä: matkailurakentaminen etenee ja jopa Saanan rinteeseen on raivattu uutta tilaa matkailuvaunuille ja sukulaisilleen. Nyt ei sentään ollut riesaa moottorikelkoista, mutta talviaikojen villistä kelkkarallista kerrotaan huolestuttavia kokemuksia. En halua tässä synkistellä enempää, mutta on käsittämätöntä, jos matkailuyrittäjät eivät ymmärrä ihmisten hakeutuvan alueelle nimenomaan luonnonrauhan perässä - eivät minkään moottorihuvipuiston, jollaista eräskin yrittäjä taannoisessa Suomen Luonto -lehdessä Saanan rinteille suunnitteli. Jos haluat vaikuttaa Kilpisjärven luontoarvojen säilymiseen, tutustu esimerkiksi Saanan Luonnon Ystävät - Luomus ry:n nettisivuihin ja toimintaan!

Kiviä, koteja ja yksi kääriäinen

2009-06-25T22:39:00.020+03:00

Loma (palkaton, mutta kuitenkin) mahdollistaa pitkästä aikaa harrastusten harjoittamisen. Varsinkin mökillä vietetyn viikon aikana tuli kokeiltua sekä tietoisesti että puolivahingossa useampaakin luonnonharrastuksen eri osa-aluetta, ja samalla vaivalla kasvoi ansaittujen Pihka-tähtien määrä. Tässä raportteja.

*****

Jo pari viikkoa sitten ehdimme retkelle Inkoon Kopparnäsin ulkoilualueelle, jonka rantakalliot soveltuivat erinomaisesti kivijäkälien ihasteluun. Ohessa kuvasaalista. Mainitut harvat lajinimet ovat akateemisia arvauksia, joita saa mielellään täydentää ja korjata. Itse yritän täydentää tunnistuksia, jahka saan lainattua/hankittua J. Rikkisen uuden, pätevän oloisen määritysoppaan.

Kiven kuvitellaan usein olevan harmaata, mutta itse asiassa väri tulee yleensä sitä peittävistä jäkälistä. Tämäkin graniitti oli pohjimmiltaan varsin punaista.

Yhtenäiseltä näyttävä harmaa koostuu useista erilajisista ja -värisistä rupijäkälistä.

Tässä vierekkäin kolme erisävyistä harmaata.

Tumma jäkälä on joutunut vaalean ympäröimäksi. Ellei sitten tumma ole laskeutunut itiönä vaalean päälle ja onnistunut kasvamaan siinä?

Tässä ollaan tekemässä uutta aluevaltausta. Aivan kuin joltain olisi roiskunut harmaata maalia :-)

Maaliroiske lähikuvassa. Tummat itiömaljat erottuvat selvästi.

Kaarrekarve (Parmelia centrifuga) saa kivenkin nauramaan :-) Jäkälä kasvaa keskustasta ulospäin, mutta tältä lajilta keskustaosat kuolevat, ja vain elävä reuna jää koristamaan alustaa.

Myös muita värejä esiintyy. Tässä harmaiden rupijäkälien ja ruskean, hieman lehtimäisemmän jäkälän kohtaaminen. Ruskea näyttää olevan niskan päällä, kasvamassa harmaiden yli.

Tässä taas yksi harmaa on onnistunut säilyttämään ympärillään puskurivyöhykkeen.

Karttajäkälä (Rhizocarpon geographicum) piirtää kiville kellanvihreitä mantereita. Tässä rikkonaista saaristoa sekä suuri laguuni.

Päivän kirkkaimmat värit tarjosi yleensä haavan rungolta löytyvä haavankeltajäkälä (Xanthoria parietina).

*****

Mökillä on hyvät mahdollisuudet nikkaroida, ja uusia linnunpönttöjä syntyikin peräti kolme kappaletta. Kuvassa harmaasiepon avopönttö. Harmaasieppo on siitä erikoinen pönttölintu, että emo haluaa nähdä ympärilleen pesällä ollessaan, siispä pöntöstä on riisuttava puolet seinistä. Harmaasieppo ei ole niin pöntöistä riippuvainen kuin lahopuu-pulasta kärsivät varsinaiset kololinnut, mutta "luvallinen" ja toivoaksemme myös turvallinen pesäpaikka todennäköisesti ilahduttaa sekä lintuja että ihmisiä. Harmaasieppo nimittäin on västäräkin ohella tunnettu taipumuksestaan perustaa pesänsä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin, joista kaikki eivät ole yhteensopivia kesämökille kesken kaiken saapuvien ihmisasukkaiden elämäntapojen kanssa. Meillä tunnetuin tapaus on mökin seinustalle ylösalaisin pystyyn unohtuneen kuistiharjan päälle ilmestynyt pesä :-)

*****

Kukkia ja perhosia tulee mökillä ihasteltua kaiken aikaa, mutta Luonnonkukkien päivän Pihakasviretki jäi aikapulan vuoksi väliin, enkä aivan vielä intoutunut tekemään loppuun asti myöskään päiväperhostehtävän ensimmäistä osiota. Sen sijaan tuli kokeiltua yöperhosten houkuttelemista valopyydyksellä. (Tehtävänannon Taustaa-linkki kertoo, mistä on kyse.) Tulokset kuitenkin jäivät laihoiksi, sillä ympärillä lennelleistä kymmenistä yöperhosista vain yksi (kenties kääriäisten ryhmään kuuluva?) tuli lakanalle - muut eivät olleet siitä vähääkään kiinnostuneita. Epäilen, että yö oli näin juhannuksen aikaan liian valoisa, jotta tarjottu halogeenivalo olisi ollut riittävän suuri ärsyke. Ansa viritetään siis uudestaan myöhemmin kesällä. Niityn yläpuolella saalistanut pohjanlepakko oli kuitenkin hauska katseltava, ja detektorin avulla myös kuunneltava.

*****

Yhteenveto:

----------------------------------
Pihka-suoritukset 25.6.2009

Tehtävä: Kivien jäkälät - valmis

Tehtävä: Koteja linnuille ja lepakoille - valmis (1 tähti)

Tehtävä: Valohoukutin - kesken
Tilanne: kokeiltu yhden kerran, 1/5 erilaista ötökkää houkuteltu

Tähtiä saatu yhteensä: 11/20.
----------------------------------

Mistä tietää että on kesäkuu?

2009-06-16T19:59:00.003+03:00

(Jatkoa sarjalle)

Vihreyteen ja kasvuun alkaa turtua: ihan jokainen uusi lehti ja kukka ei enää aiheuta suurta riemastusta ja tarvetta kaivaa kamera esiin.

Kevätseurantakin päättyy.

Alle 15 asteen päivälämpötila tuntuu "hitsin kylmältä".

Ihmiset vaihtavat kesävaatteisiin täysin lämpötilasta riippumatta.

Hyttysistä alkaa olla riesaa metsässä.

Eräänä päivänä havahtuu siihen miten valoisaa on, ja samalla muistaa että päivä alkaa taas kohta lyhentyä. Eikä kesä ehtinyt vielä edes alkaa!

Laulavien lintujen määrä saavuttaa huippunsa, ja alkaa pian taas hiipua.

Ensimmäiset linnunpoikaset räpiköivät maastossa. Kaikkien kuviteltavissa olevien tahojen puhelimet pirisevät ihmisten kysellessä "hylättyjen" lokin- ja rusakonpoikasten hoito-ohjeita.

Kasvimaan kylvöt on kylvetty, eikä satoa vielä saa, joten aika kuluu lähinnä kitkemiseen (ja kasteluun tarvittaessa).

Kaupoissa voi seurata uusien perunoiden satokauden etenemistä läpi Euroopan.

Kaupungin sisääntuloväylien liikennemäärä arkiaamuisin putoaa kuin taikaiskusta.

Teinit parveutuvat ostoskeskuksiin ja muihin iki-aikaisiin kokoontumispaikkoihin.

Juhannusmieli valtaa mediakentän: sääspekulaatioilla, kokonpoltto-ohjeilla, tieliikenteen ruuhkatiedotteilla sekä ihmishenkien menetysten tilastoinnilla täytetään palstatilaa.

Asiat etenevät koko ajan hitaammin, kun yhä useampi on "juuri jäämässä lomalle". (Kuten esimerkiksi allekirjoittanut!)

Mitä tein toukokuussa?

2009-05-28T22:37:00.007+03:00

Vastaan otsikon kysymykseen, että lähes 50 h/vk töitä, mistä johtuu ikävän pitkä blogihiljaisuus. Toukokuisessa vuorokaudessa on jo muutenkin liian vähän tunteja, jotta ehtisi kunnolla seurata kaikkea ihmeellistä, mitä luonnossa tapahtuu!

Kevätseuranta on edennyt jo loppusuoralle, ja luonto on muuttunut täysin kuukauden takaisesta. Viime päivityksen jälkeen ensimmäisinä heräsivät valkovuokot ja peltokortteet huhtikuun lopulla, lisäksi sammakoilla alkoi kutuaika ja ensimmäiset hyttyset alkoivat kiinnostua kulkijasta. Koivunlehdet ja rentukan kukat ilmestyivät toukokuun ensimmäisellä viikolla, mustikat ja tuomet ehtivät kukkaan kuun puolivälissä. Toukokuun alkupuoliskon uusia muuttolintuja olivat haarapääsky, käki ja pajulintu. Viimeisimpinä ensihavaintoina ovat toistaiseksi kesän tuoja tervapääsky, sekä eräs vuoden teemalaji, kukkiva omenapuu.

Kevätseuranta-retkillä voi törmätä moniin yllätyksiin. En ole koskaan ollut hyvä löytämään herppejä, eli matelijoita ja sammakkoeläimiä, vaan pidän niitä edelleen (asiantuntemuksen puutteessa) "tuurilajeina". Sitä tuuria annosteltiin kerrankin oikein kauhalla, kun keskeltä saarimetsää löytyi huhtikuun lopulla rantakäärmeitä enemmän kuin ehdin kuvata - ensin yksi, sitten toinen, ja kohta jo kolmas, neljäs ja viideskin! Kaikki eivät pitäneet poseeraamisesta, vaan poistuivat sihisten takavasemmalle, mutta erityisesti käärme numero kolme oli hyvin yhteistyökykyinen - kunhan voitti ujoutensa ja nosti päänsä esiin oman ruumiinsa alta :-)

Pari viikkoa sitten kävimme ihmettelemässä ennätysmäisen myyrätalven jälkiä mökillä. Tuhoja on tullut paljon, mutta kuin ihmeen kaupalla kaikkein vaikeimmin korvattavat hedelmäpuut näyttävät säilyneen vahingoitta. (Tässä kohtaa kai kuuluisi koputtaa puuta.) Käytimmekin kyllä kaikkia konsteja: rungonsuojamuovia, kanaverkkoa, kahvinporoja, hiuksia ja tuomen oksia :-) Monet muut kasvit sen sijaan ovat tarjonneet myyrille herkullisen seisovan pöydän: ruusut, mansikat, koristepensaat, ja jopa ylivuotiset hernekepit oli tarkkaan nakerrettu. Vadelmapenkissä oli pidetty rivitaloa - pensaiden tyveltä löytyi monta heinäpesää täynnä jätöksiä, ja vattujen varret oli kuorittu huolellisesti pitkän matkaa ylös.

Harmittelu ei tilanteessa auta, joten kannattaa mieluummin keskittyä iloitsemaan kevään uudesta kasvusta ja tehdä puutarhaan uudet kylvökset. Pariin seuraavaan vuoteen ei myyristä nimittäin pitäisi nyt ollakaan merkittävää haittaa, sillä huippuvuotta seuraa yleensä aallonpohja.

Aivan eri mittakaavan talttahammas-ongelma on Helsingissä, jossa kanit tekevät tuhojaan mm. kasvitieteellisissä puutarhoissa. Tämä oli tietenkin nerokas aasinsilta siihen, että Helsingissä avataan tosiaankin vajaan parin viikon päästä aivan uusi yliopistollinen puutarha! Kumpulan puutarhan avajaisia vietetään 10.6., ja yleisö on avajaispäivänä tervetullut poikkeuksellisesti illalla, klo 18-23. Kirjoitan tästä aiheesta myöhemmin lisää, kunhan olen käynyt tutustumassa alueeseen. Sen voin jo sanoa, että kyseessä on ainutlaatuinen tapahtuma - milloin Suomessa viimeksi on avattu uusi kasvitieteellinen puutarha?

Loppuun pakollinen Pihkan tilannekatsaus. Uusia tehtäviä en ole ehtinyt ajatellakaan, mutta tulipa Kevätseurannan tähdet ansaittua!

----------------------------------
Pihka-suoritukset 28.5.2009

Tehtävä: Kevätseuranta - valmis

Tähtiä saatu yhteensä: 9/20.
----------------------------------

Tuplatunnustus

2009-04-25T18:47:00.005+03:00

Uudessa työpaikassa aloittaminen ja kevään seuraaminen vievät aikaa siinä määrin, että blogia on vaikea ehtiä päivittämään. (Harva päivitystahti tuntuu olevan kevään vakioilmiöitä - mutta nythän sitä on retkeiltävä, kun on vihdoinkin lämmintä, mutta ei vielä tukalaa eikä hyttysiä!) Nyt ehdin kuitenkin julkistaa Ruiskaunokin jokin aika sitten tälle blogille myöntämän tuplatunnustuksen:

Lämpimät kiitokseni! En valitettavasti nyt jaa palkintoja eteenpäin - käytettäköön huonona tekosyynä vaikka aikapulaa ja sitä että muutkin bloggaajat ovat luultavasti kevätkiireisiä :-)

Pulinaa, liverrystä ja muita kevätääniä

2009-04-13T11:39:00.005+03:00

Kevät etenee, Kevätseuranta etenee ja Pihkan Kevätseuranta-tehtävä etenee. Kolmas seurantaviikonloppu oli ihan erinäköinen kuin edellinen - nyt on jo oikeasti kevät!

Uusia ensihavaintoja viime päivityksen jälkeen ovat linnuista kurki (jonka näkeminen täällä on aika paljon tuurista kiinni), peippo (jonka laulu on minulle yksi rakkaimpia keväänmerkkejä), punakylkirastas (jonka uskoo Suomen 3. runsaimmaksi linnuksi vasta kun opettelee sen laulun), töyhtöhyyppä (joka ei tunnu oikein viihtyvän tässä lähipelloilla) ja västäräkki (jonka löytää tähän aikaan vuodesta helpoimmin yllättävästi vesilintujen joukosta sulapaikkojen läheltä). Lisäksi on näkynyt teemalajeihin kuuluvia isokuoveja.

Pelkkiin lintuihin ei kuitenkaan tarvitse enää tyytyä, vaan muidenkin eliöryhmien edustajat ovat huomanneet kevään koittaneen. Kekomuurahaisten seuraksi hyönteislistalle lensivät viikonloppuna sekä nokkos- että sitruunaperhonen, ja mantukimalainenkin. Ravintoa näille tarjoilevat leskenlehdet ja sinivuokot. Horroksesta oli herännyt myös sisilisko!

Kuva julkaistu Creative Commons -lisenssillä
(From Flickr, by "Great grey owl")

Kevätseuranta-tehtävä on siis hyvässä vauhdissa. Tänään tein myös toisen keväisen tehtävän: teerien soitimen tarkkailun. Kirkkonummen puolelta löytyi hieno suo, jolta on tiedossa vanhoja teerihavaintoja. Aluksi vaikutti huonolta, sillä teeriä ei näkynyt eikä kuulunut, mutta kun vähän aikaa oli tarvottu suon reunaa, kuului soidinääniin kuuluva käheä äyskähdys. Sitten kiikariin osui yksi teeri, ja kyllä se oli selvästi soidinvireessä, kun niin komeasti pulisi ja levitteli pyrstöään. Paikka vain oli vähän hassu - kukko nimittäin ei viihtynyt soidinareenalla maassa vaan istui matalan männyn latvassa pulisemassa :-)

Vähän matkan päästä löytyi toisesta puusta toinen kukko, joka vähän verrytteli mutta ei päässyt missään vaiheessa kunnolla vauhtiin. Varttitunnin kuluttua molemmat saivat tarpeekseen ja livistivät paikalta. Onneksi toinen palasi hetken päästä takaisin ja jaksoi pulista taas toisen varttitunnin, niin sain tehtävässä vaaditun puolituntisen täyteen.

Tehtävän yhteenvetona vastaukset tehtävän kysymyksiin:

Montako lintua on paikalla? Kuinka paljon on koiraita? Entä naaraita? Vaihteleeko määrä?
- Paikalla oli 0-2 koirasta, ei naaraita.

Mitä linnut tekevät ja miten ne ääntelevät?
- Toinen kukko pullisteli ja levitteli pyrstöään puun latvassa, molemmat pulisivat ja äyskähtelivät.

Erotatko, mikä koiraista on soitimen ykköspaikalla (yleensä soidinareenan keskustassa)?
- En erottanut. Taisi se yksinäinen olla kukkona tunkiolla :-)

Jos näet paritteluja, minkä koiraan tai koiraiden kanssa naaraat parittelevat?
- En nähnyt paritteluja.

Havainnot muista eläimistä?
- Lintuja mm. 5 laulujoutsenta, niittykirvinen, metsäviklo, käpytikka ja västäräkki. Lisäksi hirvi ja valkohäntäkauris.

Kokonaisyhteenvetona Pihkan kokonaistilanne:

----------------------------------
Pihka-suoritukset 13.4.2009

Tehtävä: Teerien soidinpulinat - valmis

Tehtävä: Kevätseuranta - kesken
Tilanne: 17/10 ensihavaintoa, 2/3 seurantaviikonloppua

Tähtiä saatu yhteensä: 7/20.
----------------------------------

P.S. Kevätseurannan nettisivuilla on jo havaintoja jopa valkovuokoista, rantasipeistä ja kirjosiepoista! Koskahan täällä semmoisia... Todennäköisemmistä lajeista listaltani puuttuvat mm. seitsenpistepirkko, kyy ja tuulihaukka - missä ne piileksivät?

Mielenosoitus saimaannorpan puolesta lauantaina 4.4.

2009-04-02T23:28:00.002+03:00

SLL tiedottaa: (korostukset omiani)

Suomen luonnonsuojeluliitto järjestää Helsingissä 4.4. mielenosoituksen saimaannorpan puolesta. Noin puolet kuuteista hukkuu ensimmäisenä elinvuotenaan kalaverkkoihin. Pahin hukkumiskausi on alkukesällä. Luonnonsuojeluliitto vaatii kalaverkkojen kieltämistä norpan elinalueella 15.4. – 30.6.

Saimaannorppa on Suomen uhanalaisin nisäkäs ja maailman uhanalaisin hylje. Kannan arvioidaan olevan noin 260 yksilöä, joista synnyttäviä naaraita 60 yksilöä. Poikasista kuolee vuosittain noin puolet. Niistä suurin osa ihmisten vapaa-ajan kalanpyydyksiin. Suurimmassa vaarassa kuutit ovat kevätkesällä. Ilmastonmuutos vaikeuttaa äärimmäisen uhanalaisen saimaannorpan selviämistä, mutta suurin syy kannan vähenemiseen on vapaa-ajan kalastajien kalaverkot.

Suomen luonnonsuojeluliitto vaatii saimaannorppien esiintymisalueille ehdotonta verkkokalastuskieltoa ajalle 15.4.–30.6. Näiden 77 päivän aikana saisi edelleen kalastaa muilla pyydyksillä kuten katiskoilla.

Mielenosoituskulkue lähtee liikkeelle Kampin Narinkkatorilta klo 14.00 ja saapuu klo 15.00 Senaatintorille. Siellä kuullaan puheenvuoroja ja välitetään terveiset kalastusasioista päättävälle maa- ja metsätalousministeriölle.

Saimaannorpan puolesta ei ole aiemmin järjestetty mielenosoitusta. Kaikki saimaannorpan pelastamisesta kiinnostuneet ovat tervetulleita osallistumaan. Mukaan voi ottaa halutessaan kukkia verkkoihin kuolleiden kuuttien muistoksi.

Luonnonsuojeluliitto on avannut uudet verkkosivunsa saimaannorpasta. Sivujen osoite on: www.sll.fi/saimaannorppa

Nähdään lauantaina!

Linnut tulivat tutuiksi

2009-03-29T17:27:00.004+03:00

Kevät on edennyt kovin oikullisesti. Vauhtia on jo ollut, sillä viime päivityksessä mainittu kolmen lintulajin puutos 40:stä (ja kahdesta Pihka-tähdestä) tuli kuitattua nopeammin kuin osasin arvata. Vielä jokin aika sitten näytti siltä, että hetki tässä vielä menee (lajeja 32/40), kunnes parissa päivässä uusia lajeja kertyi peräti 11 - yhteissaldo rysähti siis jo ylikin 40:n, ja tähdet on ansaittu.

Huima loppukiri on enimmäkseen sen ansiota, että meren rannoilta löytyy taas vesilintuja. Jään reuna on tosin vielä melko kaukana merellä, mutta sitä vartenhan kaukoputki on keksitty. Yhdeltä merenrantaretkeltä listalle uusina lajeina tulivat alli, telkkä, isokoskelo, merimetso, merilokki ja räkättirastas. Vanhoja tuttuja, mutta sydäntalven aikana hieman vaikeammin löydettävissä.

(Tämän perusteella ei muuten kannata luulla, että harrastaisin lintuja vain numeroiden vuoksi. Harrastukseen saa kuitenkin monesti uutta potkua asettamalla tavoitteita, ja lintuharrastajathan ovat kehittäneet lajimäärien laskemisesta oman taiteenlajinsa. Nyt minusta oli hauska nähdä, kuinka kauan menee 40 lajin kokoamiseen erityisemmin yrittämättä keskellä vähälajisinta aikaa vuodesta. Vastaus: kaksi kuukautta. Jos olisin aloittanut laskemisen esimerkiksi vuoden alusta, olisin ollut valmis aikaisemmin, sillä tammikuun alkupuolella näin mm. piekanan ja pohjantikan, ja merikin olisi ollut vielä sula. Mahdollisimman suuri nopeus ei kuitenkaan ollut nyt ideana. Vertailun vuoksi voisin tosin yrittää samaa jonain touko-kesäkuun aamuna - veikkaukseni on, että 40 lajia menee rikki alle kahdessa tunnissa, ainakin jos kertaa ensin hieman äänitunnistusta :-)

Tänä viikonloppuna puolestaan ei ollut kovin keväistä. Koska kuitenkin oli kevätseurantaviikonloppu, edistin Kevätseurantaa ja Pihkan Kevätseuranta-tehtävää retkeilemällä seurantalajeja etsien. Eipä näkynyt kiuruja, joutsenia, eikä paljon muutakaan, joten runsausarvioita en juuri päässyt antamaan - poikkeuksena iloinen yllätys, kevään ensimmäinen kottarainen (1 kpl, eli harvalukuinen). Toinen uusi ensihavainto tuli viime viikolla: aurinko pääsi sen verran jo lämmittämään, että eräät kekomuurahaiset olivat uskaltautuneet haistelemaan kevätilmaa. Seuraavana päivänä satoikin sitten reippaasti uutta lunta keon päälle, ja viimeistään eilinen tuisku hautasi kaikki keot uudestaan yli kymmensenttiseen hankeen...

Keväisen sään on kaikesta huolimatta luvattu alkavan ensi viikolla. Ehkä jo pian päästään ihastelemaan leskenlehtiä ja sinivuokkoja!

------------------------------------
Pihka-suoritukset 29.3.2009

Tehtävä: Linnut tutuiksi - valmis
Tilanne: tehty kaikki retket, havaittu yht. 40/40 lajia (ja ylikin :-)

Tehtävä: Kevätseuranta - kesken
Tilanne: 5/10 ensihavaintoa, 1/3 seurantaviikonloppua

Tähtiä saatu yhteensä: 5/20.

Kevät ja Kevätseuranta

2009-03-21T11:21:00.006+02:00

Eilen lähdin Helsingin keskustasta kotiin puoli seitsemän aikaan ja ilahduin, kun ulkona oli vielä valoisaa. Vaikka lämpöä oli vain muutama aste, valosta ja kaupungin tunnelmasta tuli hyvin keväinen olo. Eilen olikin sattumalta kevätpäivän tasaus, joka määrittelee tähtitieteellisen kevään alkamisen.

Melkein yhtä varmasti kuin päivä pitenee keväällä, alkaa myös Luonto-Liiton perinteinen Kevätseuranta :-) Olen osallistunut siihen jo pitkään, ja odotan taas mielenkiinnolla, minkälaiseksi tämän vuoden kevät muodostuu. Nyt on aika tavalla talvisempaa kuin viime ja sitä edellisenä keväänä tähän aikaan, mutta havaintojen mukaan mm. kiuruja, töyhtöhyyppiä ja naurulokkeja on jo saapunut.

En ehtinyt kunnolla retkeilemään ensimmäisenä seurantaviikonloppuna viikko sitten, eikä lomakkeeni ensihavainto-sarakkeestakaan löydy vielä kuin laulujoutsen, mutta hauskuus onkin siinä ettei tarvitse olla yli-ahkera. Silloin kun ulkoilen ja teen havaintoja, voin merkitä ne Kevätseurantaan, mutta jos en ehdi tai jaksa, siitä ei tarvitse ottaa paineita. Kaikki havainnot kelpaavat, kunhan lajit on määritetty oikein. Se ei myöskään tarkoita mitään ihmeellistä, sillä valitut lajit ovat melko helppoja: kyllähän aika moni tunnistaa esimerkiksi leskenlehden tai västäräkin. Jos ei jotain tunnista, sen voi jättää merkitsemättä.

Olisi hienoa, jos mahdollisimman moni osallistuisi! Ainakin minä ja Kuusirannan emäntä olemme näköjään jo mukana :-) Kannustimena voin mainita esimerkiksi osallistujien kesken arvottavan palkinnon ja tieteellisen hyödyn: havainnot päätyvät lopulta Luonnontieteelliseen keskusmuseoon. Kevätseurannan kaltaiset havainnot ovat oivallisia esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutusten tutkimisessa.

Havainnot voi ilmoittaa netti- tai paperilomakkeella tai tekstiviesteillä. Itse käytän nettilomaketta, koska se on niin näppärä, ja tiedot menevät heti eteenpäin. Mutta uskon kyllä että perinteisellä paperilomakkeellakin on kannattajansa. Tekstiviesti sopinee parhaiten satunnaisille havainnoille.

Kevään etenemistä Suomessa voi seurata Kevätseurannan sivuilla. Lisäksi Aamu-tv ja YLEn nettiuutiset uutisoivat havainnoista. Aamu-tv näyttää myös yleisökuvia, joita voi lähettää Ikkuna Suomen Luontoon -sivuston Kevätseuranta-galleriaan.

Lopuksi tähän sopiikin mainostajan klisee: eikä tässä vielä kaikki! Kevättä seuraamalla voi luonnollisesti ansaita myös Pihka-tähtiä. Ja kun Pihkaan päästiin, voinkin päivittää lintutehtävän tilanteen. Uusia lajeja ei ole kovasti tullut, koska suunnilleen kaikki helpot talvilajit ovat jo listalla. Mutta kuulinpa sentään helmipöllön mökillä hiihtolomaviikonloppuna ja hippiäisen kotimetsässä. Lisäksi palokärki esitteli itseään helmikuun lopulla Bembölessä ja kyhmyjoutsen piti talvea Töölönlahdella pullasorsien keskellä.

Odotan jo kovasti kiuruja ja peippoja!

EDIT klo 16: Iltapäivän aurinkoisella retkellä tuli iloisia yllätyksiä ja lintulajimäärä kasvoi. Kevätseurantalajeista löytyivät kiuru ja naurulokki, ja lisäksi vielä sepel- ja uuttukyyhky sekä vihervarpunen. Enää kolme puuttuu 40:stä!

----------------------------------
Pihka-suoritukset 21.3.2009

Tehtävä: Linnut tutuiksi - kesken
Tilanne: tehty kaikki retket, havaittu yht. 37/40 lajia

Tehtävä: Kevätseuranta - kesken
Tilanne: 3/10 ensihavaintoa, 0/3 seurantaviikonloppua

Tähtiä saatu yhteensä: 3/20.

Perin teknistä asiaa

2009-03-11T15:08:00.003+02:00

(Kirjoituksen sisältö koskee lähinnä Bloggerin tekniikkaa, mutta muidenkin blogialustojen käyttäjillä voisi olla aiheeseen kiinnostavia näkökulmia.)

Huomasin joskus alkuvuodesta Bloggerin Followers/Lukijat-toiminnon, ja laitoin koemielessä laatikon tuonne sivupalkkiin. Nyt huomaan ilokseni, että jo viisi henkilöä on halunnut julkisesti kertoa lukevansa tätä blogia. Mahtavaa, hauska tutustua teihin!

En ole ehtinyt kunnolla tutustua tähän toimintoon, ja kokeillakseni sitä itsekin liityin lukijaksi yhteen blogiin. Ennen kuin päätän, alanko itse käyttää tätä toimintoa laajemmin, yritin tänään perehtyä siihen paremmin. Se vaikuttaa pääosin hauskalta ja hyödylliseltä, mutta jäin kuitenkin edelleen joistain asioista hieman epävarmaksi. Jos siis joku on selvittänyt näitä asioita, otan vastaan vinkkejä ja mielipiteitä.

Olen itse käyttänyt blogien seuraamiseen lähinnä Blogilistaa, mutta olen kuullut että muitakin, joidenkin mielestä paremmpia tapoja löytyy. Ainakin Googlella on oma Reader-palvelu, johon kaiketi voi tilata syötteitä eri blogeista. Nyt siis myös Bloggerissa on tämä oma Following-seurantatoiminto, mutta en ole ihan varma, miten nämä kaksi toimivat yhdessä (kumpikin on Google-palvelu), ja onko niistä jotain merkittävää etua Blogilistaan verrattuna. Joka tapauksessa Bloggerin käyttäjän "lukemat" blogit näkyvät päityksineen Bloggerin Dashboard'illa ("Blogs I'm Following") mutta ilmeisesti ne lisätään myös automaattisesti luodulle tilille Google Readeriin, vaikka en ole sitä palvelua vielä tietoisesti lainkaan käyttänyt. (Pitäisi kokeilla sitä, että osaisi ottaa kantaa sen toimivuuteen.)

Hiljattain Blogger ilmoitti, että Following-palveluun on lisätty yhteys myös Google Friend Connect -palveluun. Tämän tarkoituksena on ilmeisesti se, että muutkin kuin Bloggerin käyttäjät voivat ilmoittautua lukijoiksi. Hyvä juttu, mutta en löytänyt tietoa, että esimerkiksi Vuodatuksen käyttäjille tämä olisi mahdollista, ellei Vuodatus ole mukana esimerkiksi OpenID-systeemissä? Friend Connect'ia voivat kuitenkin periaatteessa käyttää monet muutkin kuin Google-tilin käyttäjät (AIM, Yahoo ja OpenID).

Friend Connect'in toinen vaikutus taisi olla se, että nyt voi lukijan kuvaa klikkaamalla saada paitsi linkin hänen blogiinsa, myös tietoa muista hänen lukemistaan blogeista. Omiin tietoihinsa voi lisätä myös muita omia linkkejä (esim. kotisivut) ja erilaisia henkilötietoja. Joidenkin kohdalla näkyy myös Activities/Toiminta-alaotsikko, eli ainakin tietoja siitä, milloin on liittynyt jonkin blogin lukijaksi.

Minulle jäi kuitenkin epäselväksi, ovatko tässä yhteydessä näytettävät tiedot Bloggerin profiilin tietoja (jos lukijalla sellainen on), vai "korkeamman tason" Google-tilin profiilin tietoja. Kaikilla jonkin Googlen palvelun käyttäjillähän on ilmeisesti Google-tili. (Bloggerin Dashboard'ista sitä pääsee katsomaan klikkaamalla "My Account" sivun ylälaidassa.) Itsestäni on tietoja Bloggerin profiilissa, mutta Google-profiilia en ole tietoisesti käsitellyt, ja tilin sivu kehottaakin minua luomaan Google-profiilin. Kuitenkin kun ilmoittauduin lukijaksi blogiin, sivulle tuli näkyviin Bloggerin profiilikuvani yms. tietoja. Kumpi mahtaa voittaa, jos esimerkiksi liitän Google-profiiliini eri kuvan kuin Blogger-profiiliini? Entä mitä tietoja tässä yhteydessä näytetään muiden kuin Google-tilin käyttäjistä?

Entä mitä tarkoittaa oman blogini lukijaksi ilmoittautuneen tiedoissa näkyvä linkki "Lisää ystäväksi"? Miten "ystävyys" eroaa blogin lukijana olemisesta? Liittyykö se tähän Friend connect -palveluun? (Onkohan se suunniteltu jonkinlaiseksi Facebookin kilpailijaksi?)

Pidän joka tapauksessa tuon laatikon näkyvissä niitä varten, jotka sitä mielellään käyttävät, ja olen iloinen jokaisesta ilmoittautuneesta lukijasta! Huomatkaa kuitenkin, että jos en ilmoittaudu teidän bloginne lukijaksi, se johtuu luultavasti vain siitä, etten ole aktiivisesti ryhtynyt tämän palvelun käyttäjäksi itse. Seuraamiani blogeja löytyy kuitenkin alempaa sivupalkista, vanhanaikaisina linkkeinä :)

Monimutkainen kaniongelma

2009-02-27T11:25:00.004+02:00

Helsingillä, ja ennen pitkää paljon suuremmalla alueella Suomessa, on kaniongelma. Irti päässeistä/päästetyistä lemmikkikaneista on kasvanut suuri populaatio, joka tuhoaa istutuksia ja kaivaa tunneleita maahan. Lauhojen talvien ansiosta kannan kasvu jatkuu kiihtyvällä tahdilla, ja on jopa mahdollista että kanit pystyvät nykyään lisääntymään vuoden ympäri. Luonnontieteellisen museon blogi valaisee asian taustoja kuvien kera.

Ainakaan vielä kanit eivät varsinaisesti uhkaa Suomen luontoa, mutta on sydäntä särkevää nähdä miten esimerkiksi Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha on aivan täynnä kanin jälkiä. Puutarhan kasvikokoelma on arvokas, mutta verkotkaan eivät aina riitä pitämään kanin hampaita loitolla.

Hurjinta tässä on kuitenkin se, että ilmeisesti ihmiset yhä edelleen päästävät kanejaan vapaaksi kaupunkiin. Tähän viittaavat kiinni jääneet poikkeuksellisen väriset yksilöt. "Villikaniemme" turkin väri on vakiintunut nopeasti kanin luonnolliseen harmaanruskeaan, koska se on paras suojaväri selvästikin myös Helsingin petoeläimiä vastaan. On tietysti mahdollista, että muut värimuodot sattumalta pulpahtelisivat esiin kanien perimästä, mutta museon blogin lisäksi myös Hesarin uutisessa on viitattu hylättyjen kanien suureen määrään, joten se saattaa olla pelottavan totta.

Ehkä ei pitäisi hämmästyä niin kovasti siitä, että ihmiset hylkäävät lemmikkejään ulos. Ainahan sitä on tapahtunut, ja löytöeläintalot pullistelevat kissoja, koiria ja kilpikonnia. Mutta en siitä huolimatta kykene käsittämään sitä, ja erityisen uskomatonta se on kaniongelmaisessa Helsingissä. Ajatteleeko joku oikeasti, että "voi kun kiva, meidän pupu pääsee kaltaistensa joukkoon elämään onnellisena kaupungin nurmikoilla"? Vai eikö ajatella ollenkaan, ja hylätään vain eläin kuolemaan?

Voin kuvitella tilanteen: omistaja hiippailee yön tunteina häkki kainalossa puistoon, laskee häkin maahan, avaa luukun ja hätistää kanin ulos. Kani on hämmentynyt - en usko sen ainakaan juoksevan hippulat vinkuen lähimpään pensaaseen vapauden riemussa. Omistaja poistuu ja jättää kanin kököttämään nurmikolle, ehkä uskotellen itselleen että se se on kaikkien kannalta paras ratkaisu... Kamalaa.

Kaupunginvaltuutettu vaatii uutisessa, että "kaupungin pitäisi myös osoittaa lemmikkikaneistaan eroon haluaville ihmisille paikka, johon niitä voisi tuoda ilmaiseksi." Tämä on näitä kysymyksiä, joissa on helppo sanoa, että eihän noin vastuutonta toimintaa saa tukea tarjoamalla siihen apua! Toisaalta on yhtä helppo sanoa, että sitä tapahtuu joka tapauksessa, ja eikö olisi parempi ohjata sitä niin, että edes seuraukset olisivat lievempiä. (Vrt. puhtaiden ruiskujen jakaminen huumeiden käyttäjille.)

Eläinsuojelulain (2. luku 15 §) mukaan kunnan on huolehdittava alueellaan irrallaan tavattujen ja talteen otettujen koirien ja kissojen sekä muiden vastaavien pienikokoisten seura- ja harrastuseläinten tilapäisen hoidon järjestämisestä. Talteen otettua eläintä on säilytettävä vähintään 15 päivän ajan, minkä jälkeen kunnalla on oikeus myydä, muutoin luovuttaa tai lopettaa eläin. (Lähde: SEY)

Eli kunnan ei tarvitse olla valmis toimimaan, ennen kuin eläin on jo hylätty ja otettu uudestaan kiinni. Olisiko siis parempi toimia jo ennen hylkäystä ja tarjota "laillinen" hylkäyspaikka, jolloin eläimet eivät päätyisi ulos heitteille? Mutta kannustaako tämä vain entisestään vastuuttomia lemmikinottajia (joita kyllä valitettavasti riittää)? "Joo, saat ottaa marsun, voihan sen aina vielä sinne eläinasemalle jos et jaksakaan hoitaa sitä."

Kaniongelman ratkaisemiseksi en osaa ehdottaa mitään suuria ideoita, mutta minusta pitäisi edes pyrkiä hävittämään kanta (tai ainakin supistamaan se minimiin) nyt kun siihen on vielä edes jotain mahdollisuuksia. Saattaisin myös kannattaa ehdotusta, jossa villikani siirrettäisiin riistaeläimestä rauhoittamattomaksi eläimeksi. Viime mainittujahan saa pyytää vuoden ympäri, mutta villikanille on metsästysasetuksessa määrätty rauhoitusaika 1.3.-31.8., eli puolet vuodesta. En tosin tiedä, missä vaiheessa kaniyksilö muuttuu hylätystä lemmikistä riistaeläimeksi? (Lisäksi ongelma kaikessa pyynnissä on tietysti se, että periaatteessa kai poikasiaan hoitavaa eläintä ei saisi tappaa, mutta mistä tietää onko kanilla poikaset - etenkin jos ne tosiaan lisääntyvät vuoden ympäri? Tosin, loukutetaanhan muitakin rauhoittamattomia eläimiä, lähinnä pikkujyrsijöitä, tästä välittämättä.)

Saattaa kyllä olla, että peli on jo menetetty, ja osaksemme jää vain sopeutua kaneihin. Jos luonnonystävä haluaa niistä jotain myönteistä keksiä, niin ainakin huuhkajille ja muille pedoille riittää ruokaa...

Pöllöilemässä

2009-02-15T20:20:00.003+02:00

Pöllöt ovat kiehtovia lintuja, ehkä siksi että niitä ei kovin usein pääse näkemään. Näin siitä huolimatta, että niitä elää Suomessa 10 lajia (tunturipöllö tosin pesii meillä vain hyvinä sopulivuosina) ja osa lajeista on suhteellisen runsaita yksilömäärältään. Pöllöt eivät myöskään ole erityisen arkoja tai elä erityisen syvällä erämaissa. Ne kuitenkin viihtyvät omissa oloissaan, lepäilevät hyvissä piilopaikoissa, saalistavat enimmäkseen hämärissä ja ovat halutessaan lähes täysin äänettömiä, joten niiden näkeminen on usein aika sattumanvaraista.

Pöllöjen kuuleminen sen sijaan onnistuu helpommin, ja juuri nyt seuraavan kuukauden ajan on vuoden paras aika harrastaa pöllöjen kuuntelua. Pöllöjen soidinaika on menossa, ja niiden erilaisia huhuiluja voi kuulla aina huhtikuulle asti, jolloin pesintä alkaa. Osa pöllöistä huhuilee kuuluttaakseen reviiriään ja houkutellakseen puolison, pariuskolliset lajit taas vahvistavat parisidettään ja reviirin hallintaoikeuttaan.

Kokemuksieni mukaan pöllöretkeltä joutuu usein palaamaan tyhjin käsin, mutta tänä vuonna mahdollisuudet ovat paremmat kuin pitkään aikaan: suuret myyräkannat innostavat pöllöjä soidintamaan, koska pesinnän onnistumisnäkymät ovat hyvät. (On toki epävarmaa, riittääkö myyriä vielä toukokuussakin kun poikaset tarvitsevat eniten ruokaa, mutta pöllöt ovat ilmeisen toiveikkaita :-)

Myyrähuipun ja Pihka-tehtävän kannustamana kävinkin lauantai-iltana pitkästä aikaa kokeilemassa pöllöretkeilyä. Reitti vei Länsi-Espoon kautta Kirkkonummelle, retki kesti noin puoli kymmenestä puoleenyöhön ja sisälsi 15 kuuntelupysähdystä. Sää oli heikkotuulinen, puolipilvinen ja pakkasta oli muutama aste - eli melko ihanteellinen pöllösää.

Aluksi näytti huonolta, mutta sitkeys ja paleleminen palkittiin lopulta eräällä kirkkonummelaisella bussipysäkillä, jonne suuren peltoaukean yli kantautui jostain kaukaa huuhkajan kumea "huuu" muutamia kertoja. Eikä tästä ilosta oltu vielä ehditty toipua, kun huuhkaja hiljeni ja paljon lähempänä, pellon takaisessa metsässä alkoi naukua lehtopöllö. Sen kaksiosainen, hieman kimeä ääni on helppo tunnistaa (kannattaa kuunnella levyltä). Komeaa kuultavaa molemmat!

Retkeltä tosin vain lehtopöllö pääsi uutena lajina lintulistalleni, sillä huuhkaja otti varaslähdön jo pari päivää sitten. Olin Helsingin keskustassa, kun kuulin että Forumin lähettyvillä oli äskettäin nähty city-huuhkaja. Juuri saavuttuani paikalle näin miten mainittu pöllö lensi komeasti Simonkentän Scandic-hotellin katolle. Pian koko Kampin Narinkkatorin aukio alkoi kaikua, kun "Bubi" otti hyvän paikan hotellin mainostornin päältä ja alkoi kuuluttaa soidinhuutoaan! Ääni kuului mainiosti liikenteen ja ihmisten melun yli, jos vain pysähtyi kuuntelemaan, ja lintu näkyi hienosti mainosten valaisemana. Ensimmäinen oma havaintoni kaupunkihuuhkajista! Tervetulleita ne kyllä ovat, harventamaan käsiin räjähtänyttä kanikantaa.

Pihkan pöllöretki-tehtävä on siis suoritettu. Lintutehtävään on myös kertynyt lisää lajeja (mm. metsäretkeltä Nuuksioon): sinisorsa, hömötiainen, töyhtötiainen, puukiipijä, keltasirkku, pikkukäpylintu ja kanahaukka. Haukka näyttäytyi lähes yhtä oudossa paikassa kuin keskustan huuhkaja: löysin sen Kaisaniemen puistosta, vieläpä samana päivänä kuin myöhemmin huuhkajan. Juuri kun olin harmitellut, ettei listallani ole yhtään petolintuja :-)

----------------------------------
Pihka-suoritukset 15.2.2009

Tehtävä: Pöllöretki - valmis
Tähtiä saatu: 1

Tehtävä: Linnut tutuiksi - kesken
Tilanne: tehty 3 retkeä, havaittu yht. 27/40 lajia

Tähtiä saatu yhteensä: 3/20.

Närhen laulu

2009-02-10T14:52:00.005+02:00

Viikonlopun sää oli niin kehno, ettei uusia Pihka-tehtäviä tullut tehtyä. Olen kuitenkin ollut koko ajan valppaana lintujen suhteen, ja uusia lajeja tulee pikkuhiljaa ilman erityistä retkeilyäkin. Viime päivityksen jälkeen listalle ovat päässeet kuusitiainen, naakka, punatulkku, fasaani ja närhi.

Kuva julkaistu Creative Commons -lisenssillä
(From Flickr, by "Nephelim666")

Kohtaaminen närhen kanssa olikin tapaus sinänsä. Lajintunnistuksen opettelussa ei pääse mihinkään siitä, että parhaiten asiat jäävät mieleen itse kokemalla. Lajeja voi opetella vain katsomalla kirjojen kuvia ja pänttäämällä tuntomerkkejä, mutta parhaiten ne jäävät mieleen kun tuntemattoman lajin kohdatessaan näkee sen vaivan, että määrittää sen itse mahdollisimman tarkasti.

Eilen kuljin kaupasta kotiin suuren kuusen ohi. Puusta kuului merkillistä ääntä, mutta sen verran hiljaa, että se kiinnitti huomion vasta lähellä. Aluksi ajattelin jonkin rastaan kakistelevan kurkkuaan, mutta äänessä kuului paljon epärastasmaisia piirteitä. Kuulin rauhalliseen tahtiin etenevää kirskunaa, pulputusta, purskahtelua, raakuntaa ja kitinää. Aivan kuin lintu olisi jutellut itsekseen. Olisiko jonkun papukaija päässyt karkuun? Siltä se eniten kuulosti.

Mitään ei aluksi näkynyt, mutta hetken päästä huomasin lähellä kuusen runkoa istuvan palleroisen linnun. Muodosta ja väreistä ei saanut vastavalossa mitään selvää, mutta hahmo toi lähinnä mieleen pyyn tai jonkin vastaavan kanalinnun. Pokkarikameran zoomista ei ollut apua, joten muu ei lopulta auttanut kuin juosta kotiin hakemaan kiikaria! Ties mikä harvinaisuus oksalla istui.

Matkaa oli edestakaisin n. 700 m, ja kun hikisenä ehdin takaisin kuusen luo, lintu oli hävinnyt - mutta löytyi onneksi uudestaan puun latvaoksilta. Ja sieltähän katsoi tuiki tavallinen närhi! Piti oikein katsomalla varmistaa, että kyllä sen nokka liikkui samaan tahtiin kuin ääni kuului. Nyt kuulin myös paitsi närhen oman rääkäisyäänen, myös ainakin variksen ja naakan matkintoja.

Kotona luin läpi lintukirjojen äänikuvaukset. En ollut koskaan ajatellut närhen kuuluttavan reviiriään laululla, mutta näin kertoo Lintuopas (Mullarney ym.):

Alkukeväästä harvoin kuuluva hiljainen laulu on merkillinen sekoitus pulputtavia, naputtavia, naukuvia ja karheita säkeitä. Ääni kuuluu vain läheltä.

Suomalainen Lintuopas (Laine) jatkaa:

Soidinlaulu on hiljaista kirahtelevaa rupattelua, johon liittyy matkintoja.

Opin uutta, ja muistan tämän opetuksen varmaan lopun ikäni! :-)

----------------------------------
Pihka-suoritukset 10.2.2009

Tehtävä: Linnut tutuiksi - kesken
Tilanne: tehty 2 retkeä, havaittu yht. 18/40 lajia.

Ei puhelinluetteloita, kiitos!

2009-02-03T18:27:00.003+02:00

Kulutusjuhla muistutti ystävällisesti, että on taas aika laittaa kieltolappu oveen: puhelinluetteloiden jako on alkanut. Pelkkä mainoskielto ei riitä, sillä luettelo katsotaan julkiseksi tiedotteeksi, joten se on kiellettävä erikseen. Mikä tahansa Ei puhelinluetteloita, kiitos -lappunen ajanee asian, mutta valmiitakin voi helposti printata esimerkiksi "kieltoblogista".

En todellakaan tarvitse puhelinluetteloita, varsinkaan kahta kertaa vuodessa (ks. edellinen kirjoitus aiheesta). Jos yrityksen tietoja ei löydy netistä, edes keltaisten sivujen nettiversiosta tai vastaavasta, jää minulta soittamatta. Muutenkin lähetän useimmiten mieluummin sähköpostia kuin soitan. Yksityisten puhelinnumeroita en ole etsinyt luetteloista vuosikausiin - ei ole kertakaikkiaan tullut sellaista tilannetta eteen, jossa omasta muistiosta puuttuva numero ei selviäisi esimerkiksi kaverin kautta.

Onhan luetteloissa muutakin kuin puhelinnumeroita. Alussa olevat viranomaisten (yhteys)tietokoosteet ovat käteviä, mutta en jaksa uskoa etteivätkö samat tiedot olisi netissäkin. Karttaosio on ehkä koko nivaskan hyödyllisin osa, mutta netissäkin on nykyään hyvät, ellei paremmat karttapalvelut, ja vanhojenkin luetteloiden kartoilla pärjää oikein hyvin ainakin muutaman vuoden. Alkaa näyttää siltä, että se luettelon osa, jonka on kaikkein tärkeintä olla mahdollisimman ajantasalla, on takakannen pizzataksin tilauslista...

En toki vastusta puhelinluetteloa sinänsä. Siitä on varmasti monelle hyötyä, ja kyllä kai sitä itsekin tulee edes joskus käytettyä. Nettiä ei pääse käyttämään aina ja kaikkialla. Minulle kuitenkin sopisi mainiosti saada yhdet luettelot esimerkiksi kolmen vuoden välein. Nykyinen tahti, jolla tätä (jäte)paperia meille kannetaan, on aivan naurettava.

Huvittavinta koko sirkuksessa ovat luetteloja julkaisevien firmojen mainokset ja julkilausumat. Muistan viime keväältä, miten Eniro markkinoi luettelojaan "tuoreudella" - aivan kuin puhelinnumerot ja kartat olisivat kovastikin ehtineet muuttua kolmessa kuukaudessa edellisen (vaikkakin kilpailijan) luettelon julkaisemista.

Nyt taas olin pudota tuolilta lukiessani Fonectan tiedotetta: heidän luettelonsa on kuulemma ympäristöystävällinen (sic!), koska sen "luonnonvarojen kulutus on vähäistä verrattuna mm. moniin kotitaloustoimiin ja liikenteeseen"!

"Esimerkiksi henkilöautolla yksin tehty työmatka Espoon Matinkylästä Helsingin Kumpulaan (19 km) kuluttaa 11 kertaa enemmän abioottisia luonnonvaroja; 3,5 kertaa enemmän vettä ja 8 kertaa enemmän ilmaa kuin yhden keskivertopuhelinluettelon tuotanto ja kuljetukset."

Keksin montakin asiaa, joiden tuotanto ja kuljetukset kuluttavat vähemmän abioottisia luonnonvaroja kuin autolla ajaminen, mutta se ei todellakaan tee niistä ympäristöystävällisiä. Eikä tuossa puhuta mitään bioottisista luonnonvaroista, kuten puusta. Luettelon paperilla on kuulemma joutsenmerkki, mutta tuliko kukaan edes ajatelleeksi kierrätyskuidun käyttämistä? Paljonpuhuvaa on, että Fonecta katsoo tarpeelliseksi käyttää yli puolet tiedotteensa sisällöstä selittääkseen, miten ympäristöystävällinen heidän luettelonsa on...

Yksi tiedotteen kohta osuu asiaan: yksittäinen tiedonhakukerta ei tosiaan lisää ympäristökuormitusta, päinvastoin kuin tiedonhaku netistä. Tietokoneiden valmistaminen, palvelinten ylläpito yms. kuluttavat toki luonnonvaroja. Puhelinluettelotietojen hakua vastaavat toimet ovat kuitenkin niin pieni osa tietoliikenteestä, että näiden kahden vertaaminen on mielestäni kovin epäolennaista.

Ikävästi tuntuu siltä, että ainakin nykymuotoinen puhelinluetteloiden jakelu on vain valtava rahantekokone, jossa höynäytetään sekä ilmoittajia että valtavan mainospumaskan vastaanottajia.